Antonin Dvorakin sinfonioista

Tsekkiläisellä Antonin Dvorakilla on myös tietenkin yhdeksän sinfoniaa, useimpien muiden "oikeiden" sinfonikkojen tavoin. Näistä on oikeastaan levytetty enemmän vain kolmea viimeistä sinfoniaa, ja viimeinen eli Uudesta maailmasta mainittiin 90-luvun alun Rondon artikkelissa maailman levytetyimmäksi sinfoniaksi jopa esimerkiksi Beethovenin viidennen edellä. 

Minulla on ollut omat kauteni Dvorakin sinfonioiden seurassa. Lainasin Naxoksen tekemiä levytyksiä 2009 asuessani Norjassa; nämä Stephen Gunzenhauserin johtaman Slovakian filharmonisen orkesterin levytykset ovat aivan laatuunkäyviä, ja esittelivät minulle varhaisempia sinfonioita. Keväällä 1993 minulla oli kausi, jolloin vertailin kaikkia käsiini saamia levytyksiä kahdeksannesta sinfoniasta, ja tiedän tarkalleen, mitä on saatavilla ja mitä odotan. Ylivoimaiseksi suosikikseni jäi vuoden 1954 Tsekkiläisen filharmonian, Vaclav Talichin johtama levytys. Suositukseni saivat myös Bruno Walter, Herbert von Karajan ja George Szellin Concertgebouw-levytys.

Uudesta maailmasta -sinfoniasta siis on versioita pilvin pimein. En ole löytänyt lähimainkaan Ferenc Fricsayn ja Berliinin filharmonikkojen veroista. (toimituksen huomautus: vertailtuani laajamittaisesti kuluvan talven aikana, Suitner ja Anguelov eivät häviä paljoakaan).

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla yllättävänkin lukuisia. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen hankin ensitöikseni useimpien cd-opusten ykkössuosituksen, Istvan Kerteszin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin kokonaislevytyksen, ja vuosikymmenen verran vertailtuani pidän sitä ylivoimaisena, jos sitä vertaa esimerkiksi Rafael Kubelikin, Vaclav Neumannin, Neeme Järven tai Otmar Suitnerin levytyksiin. Tosin se, mitä olen nyt ehtinyt tyypittämään innovatiiviselle Oehms-yhtiölle (jonka katalogista löytyy mm. runsaasti Stanislaw Skrowaczewskin levytyksiä) varsin vähän tunnetun, bulgarialaisen Ivan Anguelovin kokonaislevytystä Slovakian radio-orkesterin kanssa, se  haastaa ihan kärjenkin. Sitäpaitsi äänitys on erinomainen ja digitaalinen. Siinä on erittelevä, kepeähkö ja valoisa ote, joka sopii erityisesti varhaisiin sinfonioihin. 

Kubelik on parhaimmillaan sinfonioissa 6-9. Varhaisemmissa sinfonioissa ote on jotenkin jähmeä, harvinaista kyllä Kubelikille. Ehkä vika on orkesterin, sillä Berliinin filharmonikoilla on liian muhkea ääni tähän musiikkiin, eikä rytmi-iloittelu ole heidän ominta alaansa. Neumannin Tsekkiläisen filharmonian sointi sen sijaan ilahduttaa. Suitnerin Dvorak kuulostaa melkein Brucknerilta, enkä pidä tätä mitenkään täysin ohilaukauksena. Suitnerilla on kuitenkin omaperäistä sanottavaa tässä musiikissa, eikä se ole aivan vähän.

Jaan Dvorakin sinfoniat kolmeen kauteen: varhaiset (1-3), keskimmäiset (4-6) ja myöhäiset (7-9). Varhaisemmat sinfoniat ovat ylipitkiä sisältöön verrattuna, ja kun Dvorak ei ole varsinaisesti mikään orkestroinnin merkkihenkilö (hän osaa laulattaa jousia ja käyttää puupuhaltimia ilahduttavasti, mutta mikään Richard Strauss hän ei todellakaan ole), niin esimerkiksi Rafael Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot tavallaan ampuvat tykillä kärpäsiä. Niiden muhkea kokonaissointi ei oikein nosta näitä teoksia siivilleen. Leikillisyyttä ja rytmillistä irroittelua pitäisi olla enemmän, ja Kertesz ja Neumann onnistuvat tässä paremmin. Erityisen lennokas mutta samalla tiukka esitys Dvorakin ylipitkästä, rönsyilevästä ensimmäisestä "Zlonicen kellot" -sinfoniasta tulee yllättävältä taholta: Zdenek Koslerin johtamilta Slovakian filharmonikoilta.

Keskikauden sinfonioissa Kertesz ja Kubelik ovat jokseenkin tasavahvoja. Niissä muoto on selvästi klassilisemman tiiviimpi kuin kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa, ja muoto ja sisältö ovat suurin piirtein tasapainossa. Sinfonioissa 4 ja 5 Kertesz on viiksikarvan verran edellä, kuudennessa sinfoniassa Kubelik menee ohi. Samaa tasoa kokonaisuutena keskipään sinfonioissa on Suitner, ja kuudennesta sinfoniasta Christoph von Dohnanyi ja Clevelandin orkesteri tarjoavat myös todella mallikkaan esityksen. Myös Ivan Anguelov tarjoaa upeita esityksiä. Aivan erityisesti neljäs ja viides sinfonia saavat todella kauniin ja keskittyneen esityksen. 

Kolmea viimeistä sinfoniaa on joskus levytetty kokonaisuutenakin ilman että kapellimestari olisi kajonnut muihin sinfonioihin. Tällaisia "kypsien" sinfonioiden settejä löytyy esimerkiksi Colin Davisiltä, Christoph von Dohnanyiltä tai George Szelliltä. Seitsemännestä sinfoniasta löytyy myös erinomaisia erillislevytyksiä, mm. Pierre Monteuxilta. Aivan oman standardinsa kuitenkin asetti George Szell Clevelandin orkesterin kanssa.

Antonin Dvorakin sinfonioita soisi soitatettavan nykyistä enemmän, sillä niissä on ihastuttavaa melodiikkaa ja rytmiikkaa, vaikkakin omien keinojen hallinta Dvorakilla kypseni koko ajan vanhetessaan. Niiden rytmiikassa on kansantanssivaikutteita, ja luonnonrakkaus kuuluu välillä lintuja imitoivissa puupuhaltimissa. Tiivistelmäksi siis suositeltavia levytyksiä Dvorakin sinfonioista:

Kaikki sinfoniat: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Otmar Suitnerilla, Vaclav Neumannilla, Neeme Järvellä ja Witold Rowickilla on kannattajansa. ja Libor Pesekillä on olemassa erittäin edullinen sarja. Sympatiseeraan myös Zdenek Koslerin johtamia Slovakian filharmonikkoja, joilla on musiikkiin rennon lyyrinen ote, ja orkesterilla on juuri oikean kotoperäinen sointi. 

Sinfoniat no 1-3: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Ivan Anguelovilta ja Otmar Suitnerilta varhaiset sinfoniat onnistuvat erinomaisesti. Erityisenä nostona otan esille Zdenek Koslerin johtamien Slovakian filharmonikkojen ensimmäisen sinfonian.

Sinfoniat no 4-6: Kertesz, Rafael Kubelik, Ivan Anguelov ja Otmar Suitner. Neljännestä ja viidennestä sinfoniasta ihannelevytys lienee Ivan Anguelov. Kuudennesta sinfoniasta pitää mainita vielä erikseen Christoph von Dohnanyin levytys.

Sinfoniat no 7-9: George Szell ja Clevelandin orkesteri. Suosittelen vielä hankkimaan erikseen kahdeksannesta sinfoniasta Vaclav Talichin ja yhdeksännestä sinfoniasta Ferenc Fricsayn levytyksen. Otmar Suitnerin levytys kahdeksannesta sinfoniasta on täynnä yllätyksellisyyttä: ritardandoja ja diminuendoja. Myös Christoph von Dohnanyi skooraa Clevelandin orkesterin kanssa. Esityksissä ei ole yhtä paljoa tulta kuin Szellillä; pikemminkin ne ovat klassisia. Soitto on kuitenkin käytännöllisesti katsoen täydellistä, rikkumatonta. 

Brahmsin 4

Brahmsin neljä sinfoniaa muodostavat siinä mielessä kiitollisen sarjan, että niitä on vain neljä, joten niihin tutustuu nopeasti. Jokainen on sitäpaitsi täysipainoinen teos, vaikka minulla onkin omat varaukseni toisen sinfonian suhteen.

Brahms oli oikeastaan ensimmäinen säveltäjä, joka uskalsi pyristellä irti Beethovenin varjosta, löytää oman äänensä. Toinen aikalainen Bruckner oli toinen omapäinen visionääri, joka päätyi samoista premisseistä aivan erilaisiin ratkaisuihin.

Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa paradoksaalisesti onkin kutsuttu joskus Beethovenin kymmenenneksi, koska aikansa kriitikot pitivät sitä ensimmäisenä merkittävänä omaäänisensä sinfoniana Beethovenin ysin jälkeen. Se siis jatkoi ei mestarin tuotantoa vaan sinfoniamusiikin kaanonia. Brahmsilla oli pokkaa soveltaa Beethovenin rakenneratkaisua, vaikkakin osat tulivat eri järjestyksessä. Finaali on rakennettu kuin johdatus Ilon hymniin, ja lopussa seuraa triumfi.

Brahmsin ensimmäinen sinfonia on onnekas teos äänilevyllä, ja hienoja levytyksiä tulee ovista ja ikkunoista. Voi olla, että muistini kultaa, mutta minuun suurimman vaikutuksen on tehnyt Eduard van Beinumin sykkivä ja eteenpäinmenevä esitys. Kurt Sanderlingin Brahms taas on syksyisen sonorista, tavattoman kaunista. Otto Klempererin ykköstä on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta se on jotenkin majesteetillinen ja kohtalokas, suurta musiikkia. Furtwänglerin Brahms on verevää ja kiihkeää. Haitinkin ykkönen on niin upeasti soitettu, että sitä kuuntelee herkeämättä nautinnokseen. Horensteinin ykkönen on täyteläinen ja suhteellisen menevä, mutta ennen kaikkea dramaatillisen tummasävyinen.

Brahmsin ensimmäisen määrittää ensimmäinen osa, ja se kestää suuren musiikin tavoin monenlaista käsittelyä. Ääripäät ovat Toscaninin 11 ja Giulinin 18 minuuttia. Molemmilla on oikeutuksensa. Suurin osa kuitenkin käyttää siihen noin 13-14 minuuttia, mukaanlukien Sanderling, Klemperer ja Furttis. Tähän sarjaan kuuluvat myös kelpo peruslevytyksineen Jochum, Karajan, Szell sekä Skrowaczewski, joka tutustutti minut teokseen. Skrowaczewskiä kohtaan tunnenkin erityistä lukkarinrakkautta; pelastin sen kerran Tennispalatsin Anttilasta kymmenellä vanhalla markalla, enkä ole tätä koskaan katunut.

Toista sinfoniaa on roikutettava mukana, vaikka sen miltei pilaakin lastenlaulumainen scherzo-osa, ainoa, joka toteuttaa tempomerkinnän "leikkisästi". Jotta toisen sinfonian voi ottaa vakavasti, on minimoitava renkutuskonnotaatiot, ja poljettava painokkaasti. Parhaiten tässä teoksen esittämisessä vakavana musiikkina onnistuu Klemperer, Wand hyvänä kakkosena, parhaiten muuten omaan korkeaan tasoonsa nähden suhteellisen keskinkertaisessa syklissä. Sanderling on ok, ja Furtwängler pelastaa teoksen hurjalla finaalilla. Haitinkin levytyksen finaali lähtee muutaman metrin jälkeen hurjaan kiihdytykseen.

Kolmatta sinfoniaa on vaikea saada onnistumaan. Omassa luokassaan on George Szell, jonka 50-luvun alun Concertgebouw-versio on samanaikaisesti valtaisan kiihkeä, syksyisen melankolinen, sykkivä, häilyy rauhan ja levottomuuden veitsenterällä. Finaali hänellä on aivan hurja: jouset ovat kuin miekkoja. Otto Klempererin näkemys on tasapainoinen, mutta yllättävän kiihkeä. Hän näyttää teoksen aivan eri valossa kuin Szell, äärettömän selkeässä, ja näyttää, että sittenkään Szellillä ei ole yksinoikeus teokseen. Myös rauhallisemmin ehtii maaliin, kuitenkaan kangistumatta. Kuten Klemperer, myös Wand onnistuu perustelemaan, miksi kertauksetkin voi esittää ensimmäisessä osassa, vaikka yleensä ne järjestään ovat kaikessa musiikissa tarpeettomia. Bernard Haitinkilla tuskin turhia kertauksia edes huomaa, ne jotenkin sulavat musiikilliseen kudokseen huomaamatta, mitä nyt ensimmäinen osa onkin normaaliin verrattuna kaksinkertainen. Guido Cantellin esitys on lyyrinen mutta joutuisa. Furtwängler, Sanderling ja Karajanin Wienin levytys täydentävät asiallisen kirjaston.

Riipaiseva neljäs sinfonia, jonka passacaglia-tyyppinen finaali on sinfoniakirjallisuuden upeimpia, huipentaa Brahmsin sarjan. Furtwängleriltä olen kuullut yhden livelevytyksen, jossa kuulostaa aivan kuin yksi kuulija tipahtaisi tuoliltaan. Sen olen oppinut kuuluvan teokseen, tuolilta putoamisen, eikä syyttä. Furtwängler määrittää teoksen standardit ainakin minulle. Toinen määrittelijä on Kurt Sanderling, jota olin kuuntelemassa livenä 90-luvulla, ja hänen kiirettömän Brahmsinsa kykenen vieläkin palauttamaan mieliini. Sanderling välitti vaikutelmaa, että hän oli jotenkin maallisen kiireen ja aikakäsityksen ulkopuolella, ja niinpä teos onkin taltioitunut sisäiselle kovalevylleni ikiajoiksi sellaisena kuin Sanderling sen kaiversi.

Jos haluaa korostaa teoksen riipaisevuutta, silloin valitsee Bruno Walterin tai Carlo Maria Giulinin levytyksen. Aivan äskettäin otto Klemperer kuitenkin esitti teoksen minulle ikään kuin ensimmäistä kertaa: hänen sentimentaalisuutta välttävä tyylinsä sananmukaisesti jälleenrakensi sen, minkä Sanderling ja Furttis olivat jo rakentaneet. Finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää ehkä kaikkein parhaiten.

Kokonaislevytyksistä parhaat ovat Sanderling, Klemperer ja Haitink. Sanderlingin Brahms on musikaalista, sykkivää, käsittämättömän kaunissointista. Siinä jousten puukin hengittää. Klempererin Brahms on arkkitehtonista, selkeää, voimakasta ja suurta ja karismaattista. Klemperer on Brahmsissa parhaimmillaan ja karismaattisimmillaan, ei mikään pelkkä laahaava, tunteeton strukturalisti. Eikä se ole aivan vähän. Etenkin finaalin kontrapunktin Klemperer selvittää esimerkillisesti. Bernard Haitinkin sykli on niin upeasti soitettu, että Klemperer kuulostaa siihen verrattuna suorastaan rupiselta. Se jättää esittäjän egon taka-alalle.

Furtwänglerin kokonaislevytys kuuluu myös itsestäänselvästi kunnolliseen kirjastoon, ja säveltäjälle itselleenkin teoksia esittäneen Felix Weingartnerin 30-luvun syklillä on historiallista mielenkiintoa, onhan se suorin linkki itse Brahmsiin, vaikka epäselvää onkin, johtuvatko joutuisat temmot savikiekkolevytyksen aikarajoituksista. Kuulemisen arvoisia syklejä on myös Karajanilla, Szellillä, Walterilla, Jochumilla (50-luvulta Berliinistä ja 70-luvulta Lontoosta) ja Kempellä. Harvinainen ja vaikeasti saatava Istvan Kerteszin sykli on kulttimaineessa, ja hänen Dvorakinsa perusteella odotin siltä paljon, ja hieno se onkin.

Brahmsin musiikissa, vaikka saksalainen säveltäjä onkin, kuulee säveltäjän viehtymykset unkarilaiseen musiikkiin, ei vain unkarilaisissa tansseissa, vaan yleensäkin musiikin ajoittaisissa tanssillisuuden puuskissa, ja yleisvärityksessä, jota on vaikea luonnehtia muuksi kuin punaviinimäisen syksyiseksi.