Itse hankitut vaivat?

Näitä kunnallisvaaleja tuntuu oudolta katsella sivusta kotisohvalta, kun puoliso vieressä täyttää vaalikonetta. Mitä pitäisi ajatella arvokysymyksestä "pitäisikö omilla elämäntavoillaan omaan sairastumiseensa "myötävaikuttanut" (sitaattimerkit omani) velvoittaa osallistumaan hoitonsa kustannuksiin?"

Ymmärrän, että tällä viitataan tupakoitsijoihin ja alkoholisteihin, ja mukana on aimo annos moralismia: on esimerkiksi huonompaa ja oikeampaa alkoholin suurkulutusta. On aivan eri asia, hankkiiko kirroosinsa Martellista vai Jormasta, ja johtuuko tämä liiallisten edustusillallisten määrästä "oikeissa" sosiaalisissa verkostoissa vai vääränlaisissa verkostoista eli ostarin takametsän jengeistä.

Kysymys kieltäytyy ottamasta kantaa esimerkiksi sellaisiin tapauksiin, jossa työntekijä on hankkinut työperäisiä vaivoja, kun kuitenkin töissäkin kai pitäisi käydä? Vai olisiko parempi jäädä kotisohvalle nyhjöttämään, ja oman vapaan valinnan mukaan hakeutua joko siihen ostarin takametsän porukkaan tai sitten kun aikaa on vapautunut, lenkkeillä itsensä huippukuntoon? Mitään välimuotoja ei tietenkään ole.

Miten pitäisi suhtautua siivoojan hankkimiin kulumiin? Entä istumatyön aiheuttamiin selkävaivoihin, II tyypin diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään? Ovatko ne oma vika? Onko oma vika, että työläinen on sidottu konttorituoliin, jopa siinä määrin että THL mittaa työpisteellä vietettyjä aikoja, ja poikkeukset tästä pitää perustella ja varmaankin hyväksyttää jossakin?

Työkuntoa työajalla

Nostokonefirma Pekkaniska on tullut tunnetuksi siitä, että sen työntekijät voivat kuntoilla työaikana työtehtävien sen salliessa. Ja aika usein työtehtävät sen sallivat, ainakin melkein kaikissa sellaisissa työpaikoissa ja tehtävissä, joista minulla on kokemusta.

Pekkaniska ei rankaise huonoista terveystottumuksista, vaan antaa porkkanoita itsensä huoltamisesta. Pekkaniska maksaa bonusta jokaisesta työajalla suoritetusta juoksukilometristä, euron kilometriltä ja kertakorvauksena tonnin tupakoinnin loppumisesta. Lisäksi he palkitsevat työmatkapyöräilystä 25 senttiä kilometriltä. Pekkaniskalla tienaisin aika hyvin.

Taipuuhan työaika sitäpaitsi kiiltokuvien liimailuun, Tupperware-kuvastojen kierrätykseen, juoruamiseen ja tupakointiin, joista mistään ei ole mitään hyötyä työn kannalta. Päinvastoin, selkä rapautuu, keuhkot ja sydän alkavat piiputtaa ja peffa venyy entisestään. Tämä kaikki tapahtuu työajalla ja täydellä palkalla, jopa paradoksaalisesti terveydenhoitoalalla.

Sitä en sano, että työntekijöiden työajanvalvontaa pitäisi lisätä siihen malliin kuin esimerkiksi THL:ssä, jossa työpöydän liiketunnistin rekisteröi, jos palkkaorja kehtaa poistua esimerkiksi kokoukseen, vaan pikemminkin päinvastoin: työnantajien tulisi lähtökohtaisesti luottaa siihen, että työntekijä itse osaa priorisoida ajankäyttönsä, hänhän on oman työnsä ja työkykynsä paras asiantuntija. Luottamus heijastunee suoraan lisääntyvään työkykyyn, puhumattakaan siitä, että näin palkkaorja joskus voisi priorisoida esimerkiksi lähtemällä lenkille silloin kun töitä ei ole. Tämä kaikki heijastunee vähenevänä työterveyshuollon tarpeena.

Rohkaisisinkin muitakin työnantajia seuraamaan Pekkaniskan esimerkkiä. Jutun Pekkaniskasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pelastetaan nuoret tupakalta

Viisitoista eri alojen tohtoria haluaa hallitusta kiristämään tupakkalakia siten, että Suomi kieltäisi 2018 lähtien kaikkien tupakkatuotteiden myynnin - ml. sähkötupakka - myynnin vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneille suomalaisille.

Hyvä. Näin pitääkin. Vielä parempi ehkä olisi - kuten eräässä ehdotuksessa esitettiin - nostaa tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaa joka vuosi vuodella. Tämä antaisi kaikkein piintyneimmin nikotiini- tai tapariippuvaisille aikaa sopeutua muutokseen.

Voi olla, että aikuisilla on oikeus tärvellä terveytensä, jos he niin päättävät tehdä. Tupakointia ei aloiteta vastentahtoisesti, tai jos aloitetaan, samalla kiistetään yksilön vapaa tahdonmuodostus.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi suojella uusia sukupolvia sortumasta tähän turhaan ja haitalliseen tapaan, viis jo tupakkakoukkuun jääneistä. Toki tupakointi muutenkin vähenee koko ajan, ja näyttäisi olevan passé, miltä se tosin ei näytä, jos katsotaan ammattikoululaisia.

Jos tätä esitystä vastustaa, samalla pitäisi perustella, miksi on tärkeää, että nuoriso vast'edeskin saa ajautua tupakoimaan. Nuorethan aloittavat tupakoinnin yleensä siksi, että se on luonnollista heidän viiteryhmälleen: kaveritkin tupakoivat. Aikuisilla on nuoria paremmat eväät muodostaa oma kantansa tapoihin, uskomuksiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin, ja siksi nuoret tarvitsevatkin erityissuojelua.

Tätä esitystä ei ole kestävää vastustaa esimerkiksi kulttuuriantropologisista syistä, siksi, että tupakointi nyt vaan olisi osa jonkun ihmisryhmän alakulttuuria. Minun on vaikea ymmärtää, että olisi tärkeää suojella esimerkiksi tulevien autonasentajien oikeutta aloittaa tupakointi. Jos on, niin alakulttuuria sietääkin tarkistaa. Tiedän, että ei ole oikein yleistää, että johonkin ryhmään kuulumisesta tupakointi seuraisi kausaalisesti, mutta nuoret aloittavat tupakoinnin siksi, että kaveritkin polttavat. Joka epäilee tätä, menköön tarkistamaan amiksen röökipaikan.

Taustatekijöistä kuitenkin viis: ei tarvitse kuin tarkistaa Porvoon torin teinit niin tajuaa, että huhupuheet tupakoinnista kuolevana kulttuurimuotona ovat liioiteltuja, koulumuodosta riippumatta. Ei kai kyseessä myöskään liene niin tärkeä vapausoikeus, että se pitäisi vastaisuudessakin suoda, jolloin samalla tultaisiin väittäneeksi, että tupakointi olisi perusoikeus samalla tavalla kuin ruokaileminen.

Toki monia - vaikka ei tietenkään kaikkia - mielenterveyskuntoutujia tupakka rauhoittaa ja lohduttaa, oli kyse sitten aineesta tai rituaalista. Heidän takiaan olisikin ehkä parempi nostaa ikärajaa hillitysti, tai sitten myöntää heille nikotiinikorvaustuotteille Kela-korvaus.

Sanokaa terveysterroristiksi tai -totalitaristiksi, en välitä.

Iltiksen jutun tästä ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ikätasoinen toiminta

Kirjoitan työkseni lastenpsykiatrisia tekstejä, ja huomiotani kiinnittää lääkärien luonnehdinta lapsista, jotka kykenevät "ikätasoiseen toimintaan". Mitä tämä sitten on? Loppuuko ikätasoinen toiminta lapsien siirtyessä nuorisopsykiatriaan eli 13 vuotta täytettyään? Arvioidaan tästä eteenpäin ihmisiä yksilöinä eikä ikäryhmänsä edustajina? Puhumattakaan sitten siitä kun täyttää 18 vuotta, jolloin ihminen on aikuinen ja siis kaikkivoipa, kuten laki sanoo.

Ensin lapset, heistähän aloitin, ja lapsethan täytyy pelastaa ensin. 7-vuotiaan täytyy pystyä lukemaan, koska hän käy koulua. En ole tarkkaan perillä eri luokkakurssien opetussuunnitelmista, joten sallittakoon yksilöllinen vaihtelu. Hypätään seuraavaksi 15-vuotiaisiin. Heidän täytyy osata ajaa mopoa, kun taas 16-vuotiaiden täytyy osata harrastaa seksiä ja ajaa kevytmoottoripyörää.

Entä sitten aikuiset? Heistä ei sanota sen tarkemmin, mutta oletan, että 18-vuotiaan täytyy ainakin osata ajaa autoa ja ymmärtää edustuksellisen demokratian pääperiaatteet sekä lainsäädäntöjärjestys: se, miten lakialoite etenee eduskunnassa. 18-vuotiaan täytyy myös osata juoda alkoholia (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan, alkoholin oikein tai väärin käyttäminen) ja polttaa tupakkaa, tai olla polttamatta. 30-vuotias taas ei enää saa apua mistään nuorisolain tarkoittamalla tavalla, joten viimeistään tuolloin ihmisellä on oltava kristallinkirkkaana se, mitä hän tekee loppuelämänsä.

Mitä sitten tekee 44-vuotias? On jo lyhentänyt asuntovelkansa, jos on osannut toimia ikätasoisesti kaikkina aikaisempina ikinä? Ja 67-vuotias taas osaa kuolla pois, sitä ensin maksettuaan veroa vähintäänkin 49 vuotta, mistä ajasta on opiskellut tupla- eli triplatutkinnon ja kasvattanut vähintään kolme lasta, jotta huoltosuhde ei ainakaan heikkenisi.

Missä vaiheessa sitten ihminen alkaa taantumaan, ja unohtaa uuden oppimista enemmän aiemmin osaamiaan asioita tai lakkaa pystymästä? Miten lasketaan uuden oppiminen? Vastaako vaikkapa perustuslain oppiminen yleisurheilun maailmanennätyksien oppimista, ja onko kengännauhojen sitominen vai haarukan käyttö tärkeämpää? Jos ihminen vaikkapa 8-vuotiaana osaa kuukausien nimet, pitääkö ne osata vielä 80-vuotiaana? Tai jos vaikkapa 10-vuotiaana jo pystyi hyppäämään ponnistuslankulta hiekkalaatikkoon, kuinka kauan hänen tulee tähän pystymän?

B˩ORK ja unohtamiskäyrä

Edesmennyt äitini kävi viitisen tai kuutisen vuotta Invalidiliiton INVA-muovi -nimisessä yksikössä työllistämistöissä, tai töiden korvikkeessa, jota tästä eteenpäin kutsun nimikkeellä "työke". Työkettä se oli siksi, että työstä maksettava korvaus ei riittänyt elämiseen, vaan sitä piti aika ajoin täydentää toimeentulotuella, vaikka asuimmekin kaupunginasunnossa. Työkettä se oli myös siksi, että sen luonne oli ilmiselvästi päivätoimintaa, ja tuottavuuden kanssa oli niin sun näin.

Jos kyse olisi ollut oikeasta työstä, siihen oltaisiin ammattikoulutettu. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan kurssin sisältö muodostui mm. oppimis- ja unohtamiskäyrän opettelusta ja oman nimen kirjoittamisen opettelusta.

Kurssin osallistuja-aines oli hyvin heterogeenistä. Yhtäällä oli sellaisia kuin äitini, jonka pää leikkasi kuin partaveitsi ja kädet olivat taitavat ja puolitoista kauneudentajuista silmää, toisaalla oli vaikeasti alkoholisoituneita, sitten oli myös kehitysvammaisia. Yksi heistä - nimeltään Borg - kirjoitti nimikylttiinsä sukunimekseen B˩ORK, L väärinpäin.

On selvää, että tuollaiselta kurssilta ei tule priimaa. Mitä kurssilta valmistuneet sitten valmistivat? Salkkuja ja kansioita muovista. Lisäksi muistan pahville liimatun nahanpalan, joka yritti esittää diplomia. Vapaaseen myyntiin näitä tuotteita ei päästetty, eikä oltaisi voitukaan, sillä saumat saattoivat olla niin sun näin. Niitä jaeltiin "liikelahjoiksi", ja näitä liikelahjoja minulla on vieläkin. Niiden sisällä on ihan kätevä säilytellä papereita, joita olenkin säästänyt aivan liikaa.

Mieleeni muistuu säveltäjä Sostakovitsin pohtineen elämäkerrassaan ratkaisua vaikeaan pulmaan: mitä antaa lahjaksi jollekin sellaiselle, jota ei nyt niin arvosta. Tähän vaikeaan pulmaan ei tarvitse ostaa huonoa äänilevyä - Sostakovits ehdotti Arturo Toscaninin levytystä omasta Leningrad-sinfoniastaan - vaan Inva-muovi kehitti tähän ratkaisun.

Lupaillulla muutaman kuukauden muovisaumauksen kurssilla ei vilkaistu saumauskoneisiin päinkään, luultavasti siksi, että tällöin niille suunnilleen täysissä hengenvoimissaan olleille olisi selvinnyt, että koneet erittävät terveydelle vaarallisia kaasuja. Äitini kertoman perusteella kurssi lähinnä pönkitti esimiesten tärkeilyntarvetta, muuten se oli lähinnä starttivalmennuksen luontoista.

Ei olekaan ihme, että äitini sai sitten myöhemmin keuhkosyövän. Vaikka poltti hän tupakkaakin. Jos hän olisi saanut kouluttautua ihan oikealla kurssilla valitsemaansa ammattiin, tiedä vaikka toimisi siinä vieläkin.

Mitä on suomalaistuminen?

Niin sanotut maahanmuuttokriitikot - jotka kaikki eivät ole käyneet Itäkeskuksessa päinkään - väittävät, että maahanmuuttajat eivät ole suomalaistuneet, eli integroituneet, vaan ainoastaan maleksivat päivät pitkät ostareilla, polttelevat tupakkaa ja oluttakin juovat, keskellä päivää.

Jos näin tekevät, keneltäköhän se malli on tullut? Tavallaan sydänalaani lämmittää kun näen maahanmuuttajan notkuvan ostarilla, toisessa kädessä olutpullo ja toisessa rööki. Hän on ymmärtänyt suomalaisuuden ytimen. Sellaista se nyt aika usein on lähiössä, jossa malleja usein jo toiseen polveen periytyvästä, usein pitkittyneestä työttömyydestä ja/tai koulupudokkuudesta johtuneesta disintegraatiosta nähdäkseen ei tarvitse lähteä lähiostaria kauemmas.

Erona läntisen ja itäisen Helsingin välillä vaan on se, että esimerkiksi Kantsun ostarilla nämä notkujat koostuvat miltei yksinomaan syntyperäisistä. Mukana saattaa olla muutama ex-neuvostoliittolainen, mutta sitä on vaikea päätellä. Sitten kun mennään vaikka Pihlajamäkeen, saati Vuosaareen, mukana hengaa myös maahanmuuttajia. Eikö tämä mukana hengaaminen, alkuasukkaiden - sikäli mikäli lähiöissä sellaisista voidaan puhua - kanssa samassa sosiaalisessa verkostossa roikkuminen ole integraation merkki? Jos ei ole, määritelkää integraatio uudestaan, jos se ei tarkoita sosialisaatiota alkuasukkaan kanssa.

Miksi uskominen on fiksua tai ainakin funktionaalista

Aiemmasta blogikirjoituksestani - jonne pääsee klikkaamalla tään tekstin otsikko - sikisi vilkas keskustelu Facebookissa, joka kirvoitti minussa lisää ajatuksia. Jos sanoo, että "riittävän fiksut" ymmärtävät olla valitsematta olla uskomatta jumaliin ja sen sijaan etsivän vastauksia tieteestä, tällöin tulee samalla nimittäneeksi uskovia tyhmiksi. Ei näin. Kyse on tässäkin moniarvoisuudesta, eiväthän yksiavioisetkaan ole tyhmiä, eiväthän, vaikka heidän elämäntapansa edustaakin enemmistöä? 

Enemmistöelämäntavassa ei kuitenkaan ole kyse lammasmaisesta oletusarvoisuuden kopioinnista. Kyllä moni uskoo Jumalaansa tai elää ydinperheessä siksi, että se tuntuu heille oikealta.

Sitäpaitsi uskominen voi olla sekä yksilön että yhteisön kannalta funktionaalista. Eli järkevää aivan samalla tavalla kuin ne luonnossa eläimillä esiintyvät käyttäytymismallit, jotka evoluutiossa ovat osoittautuneet toimiviksi.

Miksi uskominen sitten on rationaalista? Se vastaa moniin inhimillisiin perustarpeisiin: tarjoaa maailmankuvan ja -katsomuksen, lisäten perusturvaa ja vähentäen monien ihmisten ahdistuneisuuden kokemusta. Tämä perusturvallisuus toteutuu myös siksi, että uskovainen tietää hänen puolestaan rukoiltavan. 

Uskovaiset elävät keskimäärin ei-uskovia terveellisemmin: monissa uskontulkinnoissa suhtaudutaan nihkeästi tupakkaan ja alkoholiin; lisäksi yhteisöllisyyden vahvistava vaikutus antaa lisävuosia. Tämähän tiedetään myös suomenruotsalaisista.

Uskominen oman yhteiskuntansa vallitsevaan uskontoon on myös rationaalista siksi, että se kiinnittää yhteisöön, tiivistäen Gesellschaft-tyyppistä asiayhteisöä Gemeinschaft-lajisilla yhdessäolositeillä. Toisaalta sama vallitsee negatiivisemminkin: usein vallitsevan uskonnon tunnustaminen kannattaa ihan turvallisuussyistä, jos vähemmistöjä vainotaan.

Toki uskonnoilla on lieveilmiönsäkin. Niiden käsittelemisen jätän kuitenkin muille, sillä näitä käsittelijöitä riittää. 

Tupakkavero lisää lapsiköyhyyttä

Mikael Jungner, Juha Sipilä ja joku kokoomuskansanedustaja ovat ehdottaneet, että lapsilisien leikkaamisen sijaan voitaisiin korottaa tupakkaveroa. Hyvä, kannatan kyllä periaatteessa, Kenenkään ei ole pakko tupakoida, tosin eipä lapsien tekokaan ole pakollista. Kuitenkin jos ja kun poliittisista vaikutuksista tehdään vaikutusarviointia - ainakin pitäisi tehdä - niin tupakkaveron korotus voikin lisätä lapsiköyhyyttä.

Miksi? Mitä köyhempi tuloluokka, sitä enemmän tupakoidaan. Ja mitä köyhempi tuloluokka, sitä varmemmin lapsilisät upotetaan perheen päivittäiskulutukseen, samaan pohjattomaan kaivoon, josta ostetaan niin vaatteet, autonrenkaat, lääkkeet, olut ja tupakatkin. Ei ole mitään lapsen elatukseen korvamerkittyä rahaa, sillä vanhemmat ne käyttävät.

Tiedän tämän omasta perheestäni. Asuin 6-vuotiaasta 20-vuotiaaksi kahdestaan kroonisesti monisairaan, tupakoivan äitini kanssa. Sitten kun lapsilisät on käytetty, voidaan käyttää lapsen säästötili, jos sellainen on. Ensin lääkkeisiin, sitten tupakkaan. Tai miten päin nyt itse kukin priorisoi.

Kenenkään ei siis tietenkään ole pakko tupakoida, mutta jos lapsilisien leikkaus aiotaan korvata tupakkaveron leikkauksella, ja jos Hesarin tietoja uskominen, tupakka-askin hintaa pitäisi tuolloin nostaa eurolla. Askinkin päivässä tupakoiva maksaa tästä ilosta kolme kymppiä kuussa, mikä on nelinkertaisesti lapsilisäleikkauksen verran.

Jos nyt siis lapsilisien leikkaus vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä, tupakkaveron nostaminen vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa kolmekymmentä euroa neljäkymmentä senttiä askin päivässä tupakoivissa perheissä (neljäkymmentä siksi, että kuukaudessa on keskimäärin 30,4 vuorokautta), ja perheissä, joissa molemmat vanhemmat polttavat askin, lapsen käytettävissä on 60 euroa 80 senttiä vähemmän kuin ennen tupakkaveron korotusta. Jos kyseessä on kaksilapsinen perhe ja jos oletamme, että perheen talousrahat jaettaisiin tasan kaikkien perheenjäsenten kesken, tällöinkin lapsen elatukseen käytettävissä oleva summa pienenisi 15 euroa 20 senttiä, mikä on jokseenkin kaksi kertaa niin paljon kuin lapsilisäleikkaus.

Tupakkaveron korotus lisää siis lapsiköyhyyttä.

Mitkä ihmeen nautintoaineet?

Köyhät röökaavat ja dokaavat, ovat koukussa ja väärinkäyttävät, hyvin toimeentulevat, menestyvät, koulutetut tai rikkaat käyttävät nautintoaineita. Toki eri mittarein syrjäytyneet ovat todennäköisemmin myös muilla mittareilla syrjäytyneitä, ja päihteidenkäyttö ei ole vain syy tai seuraus vaan se myös ihan puhtaasti korreloi syrjäytymisen kanssa: dokaaminen vie työkunnon ja rööki rahat.

Mukana on myös aimo annos ylenkatsetta ja moralismia: on jotenkin huojentavaa kätkeä oma alkoholinkäyttö tai tupakointi "elämän pieniksi nautinnoiksi". Sen verran minullakin on kokemusta näistä nautinnoista, että osaan suuresti arvostaa sitä, ettei seuraava päivä mene rokuliksi tai työkyvyttömyyden peittelyyn ja että aamulla pääsen lenkille suoraan kotiovelta, siis jaksan. Eivätkä haise vaatteet röökiltä.

Saunaoluen napsahdus ja viinin maun pyörittely ovat kyllä nautintoja, ei siitä pääse mihinkään. Mutta tuskin ne koukussa oleviksi leimaantuneetkaan nyt niin nauttivat siitä posket lommolla vedetystä sätkästä tuulisella Vaasanaukiolla tai ensimmäisestä kulauksesta Jormaa, saati kahdennestakymmenennestäensimmäisestä.

Tuskin asia on sen paremmin hänellä, joka piilottelee pulloa toimiston alakaappiin, ei sen puoleen. Mutta miksi pärjäävät nauttivat ja syrjäytetyt syrjäytetään kuvaamalla heidän käyttöään väärinkäytöksi ja addiktioksi, vaikka moni akateeminen tai sikariporrastason käyttäjä täyttää ainakin määrällisesti kaikki mitat? Miksi toiset käyttävät nautintoaineita ja toiset päihteitä?

Päihdeverot rankaisevat köyhiä

Tupakka- ja viinavero käytännössä rokottavat eniten pienituloisia, sillä he polttavat ja juovat eniten. Ilman moralisointiakin on selvää, että tämä on sekä syy että seuraus: pienituloisissa on eniten vähän koulutettuja, jotka edustavat sellaisia ammattiryhmiä ja alakulttuureita, joiden kulttuuriin tupakointi ja alkoholi ovat siinä mielessä kuuluneet pitkään, että esimerkiksi tupakointi ja viikonloppukossu voidaan mieltää osaksi työläismiehen habitusta. 

Tupakointi ja alkoholinkäyttö voivat sikäli olla seurauksia, että päihteet ovat joskaan eivät ihan aina nautintoaineita, niin ainakin unohduksen ja lohdutuksen substansseja. Tästä on osoituksena sekin, että köyhien lisäksi ainakin tupakkaa käyttävät mielenterveyskuntoutujat huomattavasti muuta väestöä enemmän. Taskumatti ja sauhut lämmittävät asunnotonta, työtöntä ja järkkynyttä tuulessa ja tuiskussa. 

Toki on yläluokkaistakin addiktioon perustuvaa väärinkäyttöä. Ei luokka-asemasta voi päätellä taipumusta addiktioon eikä siitä voi suoraan päätellä nautintoaineista koituvan nautinnon määrää, eikä nautinnosta voi johtaa moraalista ylemmyydentunnetta. Shamppanja Mersun takapenkillä vaan saattaa olla hiukan nautinnollisempi kokemus kuin Jorma pusikossa. Enkä nyt tarkoita, että Jorma olisi siellä kusella. Ollilasta en tässä puhu, enkä isästäni. 

Vaikka vähäosaisia ei saisikaan rangaista, tästäkin huolimatta tupakka- ja viinaveroa siltikin sopii korottaa, jos verotuloja tarvitaan lisää, sillä jostakin ne pitää kerätä, eivätkä tupakointi ja alkoholinjuonti ole perustarpeita, vaikkakin niiden käyttäminen voikin hetkittäin saada unohtamaan perustarpeet. Tupakka vähentää ruokahalua, ja kännissä saattaa olla hauskempi olla työttömänä. Toki ne kuuluvat ainakin vielä nykyisellään vapausoikeuksien piiriin siinä mielessä, ettei niitä olla kriminalisoitu. 

Hesarin jutun, joka innoitti minut kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.