Nepsy-ystävällinen työpaikka

Osallistuin eilen Autismiliiton Töitä kirjolla -tapahtumaan, jonka lopuksi teetettiin osallistujilla kysely siitä, millainen olisi heidän mielestään neuroesteetön työpaikka. Tässä omat vastaukseni siitä, millainen olisi oma näkemykseni unelmien työpaikasta, tai oikeastaan työelämästä:

Millainen on sinun unelmatyösi?

Itsenäinen työ tutkijana, luontokartoittajana tai valokuvaajana. Kaikkein eniten olen elämässäni nauttinut työstä tai siihen verrattavasta toiminnasta kolutessani Loviisan takametsiä tehdessäni Särkjärven valuma-alueen kartoitusta ja kädet mullassa Kumpulan koulukasvitarhalla. Myös Horisontin elokuvakerho ja eduskuntavaalipaneeli sekä Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeen sihteerinä toimiminen ovat kuuluneet huippuhetkiini. 

Millaista tukea toivot työnhakuun?

Konkreettista neuvoa, missä niitä piilotyöpaikkoja on. Ja konkreettista ansioluettelon viilaamista, kun koulutusta vastaavat työt ovat vuosikymmenien takaa ja ansioluettelon karsiminen on mahdotonta.

Mitä tukea/mukautuksia tarvitset, jotta pystyt tekemään töitä?

Työohjeet eivät saa muuttua koko ajan, varsinkaan edestakaisin. Käytettävä teknologia ei saa muuttua ainakaan kovin usein, koska se vaikuttaa työnteon tapoihin.

Selkeät tietojärjestelmät. Selkeät rooliodotukset, jotka on kirjoitettu auki. Ei jatkuvia organisaatiomuutoksia. Mahdollisuus itse priorisoida.

Millaisia kokemuksia sinulla on työnhausta tai työelämästä?

Olen koulutukseeni ja lahjoihini nähden alisuoriutunut. Otan kirjaimellisesti työhaastatteluiden mantran "rohkaisemme sinua esittämään kritiikkiä". En ymmärrä kirjoittamattomia sääntöjä tai hiljaista tietoa, joita organisaatioissa on.

Millainen olisi juuri sinulle paras työympäristö?

Metsä.

Millainen on sinusta neuromoninainen työympäristö?

Omat työhuoneet, selkeät kirjalliset työohjeet, jotka saa printattua vaikka seinään oman työpöydän yläpuolelle, helppokäyttöiset tietokoneohjelmat, jotka eivät muutu tai päivity jatkuvasti, organisaatio, jota ei myllätä jatkuvasti. Ei pyydetä ajattelemaan omilla aivoillaan tai käyttämään "maalaisjärkeä", koska tällöin pitäisi myös kertoa, missä kohdassa se omilla aivoilla ajattelu pitäisi ymmärtää lopettaa.

Neuromoninaisuuden huomioiva, kognitiivisesti esteetön ja erilaiset olemisen ja tekemisen tavat suvaitseva työpaikka on kaikille hyvä, ei vain neurovähemmistöihin kuuluville aivan samoin kuin tasa-arvon ja vähemmistöystävällisyyden kanssa on yleensäkin. Kaikki hyötyvät aistikuorman keventämisestä ja sääntöjen ja odotusten selkeydestä. 

Ennen omaa asperger-diagnoosiani olin jo mieltänyt itseni työpaikoissani eräänlaiseksi indikaattoripaperiksi. Autistiset työntekijät ovat työelämän indikaattoripapereita. 

Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta.