Katsoin eilen yhden elämäni jännittävimmistä ja sykähdyttävimmistä jalkapallo-otteluista. Joukkueeni West Ham United pelasi viimeisen kerran 112 vuotta kotinaan toimineella Upton Parkilla. Ensi kaudeksi siirrytään Olympiastadionille.
Urheilun fanittamisessa on kyse paitsi tyylistä, tietynlaisesta pelistä tykkäämisestä - West Ham on tunnettu hyökkäävästä filosofiastaan, naiiviuteen saakka - mutta myös kulttuurisista ja paikallishistoriallisista siteistä. Näiden siteiden näkökulmasta Upton Parkia tulee ikävä. Toisaalta nykyurheilu on myös kansainvälistä liiketoimintaa, fanitanhan minäkin itälontoolaista joukkuetta, ja tästä näkökulmasta muutto mahdollistaa kilpailun, kasvun suurten joukkoon.
Tästä kasvusta on saatu jo tällä kaudella viitteitä, vaikka tosin valitettavan harvoin olenkaan ehtinyt katsomaan otteluita. Pelillä ei ole täytettävänään ihan samansuuruista aukkoa elämässäni kuin kymmenisen vuotta sitten, ja hyvä niin.
Uusi manageri Slaven Bilic oli riskirekrytointi, jolla oli vain hävittävää: maineensa joukkueen entisenä rakastettuna pelaajana. Toisaalta tämä tausta myös sallii häneltä enemmän kuin esimerkiksi hänen edeltäjänään, "Big" Sam Allardyceltä.
Niin, siihen eiliseen peliin. Minun piti itse asiassa olla siellä. Ensimmäisen kerran kävin Upton Parkilla syksyllä 2003, hyvän ystäväni häiden yhteydessä. Tuolloin tarkoitukseni oli alun perin päästä toiselle sittemmin historiaan siirtyneelle stadionille, Highburylle, mutta Upton Parkille minä päädyin.
Lippuluukulta ei ensin oltaisi myyty minulle lippua toisen sarjatason (jota kutsutaan nimellä Championship, eli Mestis) peliin, mutta kun vuodatin parhaat krokotiilinkyyneleeni, vakuuttaen, että "I came from Finland for just this one", minulle myytiin lippu fanikatsomoon.
Sen verran jalkapalloa ymmärsin jo tuolloin, että ymmärsin lipun velvoittavan. Kävin varustautumassa stadionkaupassa tärkeään tapahtumaan, ja joukkueen väreissä sain heti lukuisia ystäviä stadionpubissa. Sain kylmiä väreitä ollessani osa kolmenkymmenviisituhantista aniliininpuna-sini -aaltoa, joka oli nostatettavissa kenen tahansa sukkelan ja ripeästi reagoivan fanin toimesta. Ja niitähän West Hamilla riittää.
Joskin joukkoon mahtuu aina muutama, joilla liiallinen olut kohottaa korvien väliin aina myös jotakin muuta - kuten viimeksi eilen, kun olivat rikkoneet vastustajajoukkueen bussin ikkunat - niin West Hamin fanit ovat enimmäkseen hyvässä maailmankuuluja omistautuneisuudessaan ja historiatietoisuudessaan.
Historia on Ironseilla arvossaan: kolme Englannin edelleenkin ainoan MM-kultajoukkueen selkärangan muodostaneet Hammers-pelaajat Martin Peters, ikuisesti kiistellyn finaalihattutempun tekijä Geoff Hurst ja kapteeni Bobby Moore kannattelevat manageri Alf Ramseytä kultatuolissa.
West Ham tarjosi minulle paitsi joukkueen, myös sosiaalisen elämän muuttaessani Norjaan kesällä 2007. Ensimmäinen asia, josta otin selvää muuttaessani, oli se, löytyisikö kaupungista otteluita näyttävä sporttibaari. Uudeksi lauantaiolohuoneekseni muodostuikin Bohemen, jonne kokoontui joukkueeni norjalaispainotteinen mutta yhteispohjoismainen kannattajakerho Scandinavian Hammers.
Scandinavian Hammersin kanssa osallistuin myös vuosittaiseen kannattajajoukkueiden futisturnaukseen, niin että voin sanoa pelanneeni virallisissa otteluissa Manchester Unitedia vastaan minäkin.
West Ham vs. Chelsean kakkosjoukkue. Tämä jäikin ainoaksi voitto-otteluksemme,
Lisäksi kävin kerhon kanssa kevään 2009 viimeisessä kotiottelussa, jolloin stadionhotellihuoneeni ikkunoista sain ihailla suljettuja harjoituksia, kuinka silloinen manageri Gianfranco Zola venytti David di Michelen takareisiä.
Viereisessä huoneessa taisi olla joukkueen puolustaja James Collinsin huone; Ginger muuten pelaa joukkueessa edelleenkin.
Hieno muisto oli myös entisten pelaajien iltamat, joissa kaadoin tungoksessa olutta maalivahtilegenda Phil Parkesin päälle niin että häneltä meni paita vaihtoon. Tuoppiani hän ei saanut kiinni, vaikka pallot tarttuivatkin.
Kuvassa pitempi mies on Phil Parkes puhdas paita yllään.
Joskin välillä tuntuu siltä, että maailmalla jalkapallo enemmänkin erottaa kuin yhdistää, niin kyllä se enemmän kuitenkin yhdistää. Jos esimerkiksi Tottenhamin vieroksunta yhdistää, niin Suomen kaltaisessa jalkapallokulttuurin kehitysmaassa kaikki jalkapalloa seuraavat kuuluvat samaan heimoon, jalkapalloheimoon, jonka sisällä keskinäinen kuittailu on aika hyväntahtoista.
Niin, siitä eilisestä pelistä. Olin lupaillut jo vuosia sitten pojalleni, että menisimme paikan päälle Upton Parkin viimeiseen peliin, mutta sain kroonisesti rahapulaisena tyytyä porvoolaisen irkkupubin kolmen miehen katsomoon. Neljäskin ihminen (mies) oli paikalla. Hän oli ilmeisen omistautunut jääkiekolle, sillä toisesta skriinistä näytetty Norja-Kazakstan kiinnosti enemmän.
Eilinen peli oli sopiva lopetusseremonia Upton Parkille. Vaikka peli ei tällä hetkellä (enää?) täytäkään vastaavanlaista aukkoa elämässäni kuin se joskus on täyttänyt, niin eilinen peli oli kyllä koko penkkiurheilu-urani jännittävimpiä jopa objektiivisin silmin tarkasteltuna.
Jalkapalloilullisesti mieleenpainuneita otteluita ovat olleet esimerkiksi MM-kisojen -86 puolivälierä Englanti-Kamerun tai Mestareiden liigan finaali, jossa eilinen vastustaja Manchester United nujersi lisäajan kahdella maalillaan Bayern Münchenin. Hammersien otteluista taas kysymättä palaavat mieleeni FA-cupin finaali, joka muistetaan Steven Gerrardin finaalina mutta myös Dean Ashtonin finaalina, ja sen kauden viimeinen peli, jossa Carlos Tevezin maali nujersi silloinkin Manchester Unitedin, ja piti Hammersit Valioliigassa.
Erona aiempiin vuosiin oli se, että kun ennen Manchester Unitedia tiesi pelätä lisäajan viime metreille saakka, niin nykyinen versio West Hamista ei oman ansaitun johtonsa kuitanneesta Manun äkillisestä kahdesta maalista hätkähtänyt, vaan sai niistä lisää virtaa. Kaksi viimeistä Hammersien maalia rakensi Ironsien uusi kultapoika, Dimitri Payet vapaapotkuillaan, ja viimeisen maalin sai kunnian maalata Winston Reid.
I'm Forever Blowing Bubbles.
