Asetelma presidentinvaalien toiselle kierrokselle

Jos puhtaasti tarkastelisi puolueiden perusteella, Haavisto näyttäisi olevan alakynnessä Stubbiin verrattuna. Toki puolueista tulee se pohja- tai peruskannatus, mutta nämä eivät onneksi ihan ole puoluevaalit. 

Vaalimatemaattisesti puolueet ratkeavat seuraaviin seikkoihin:

1) SDP:n kannattajat äänestävät kaikki Haavistoa, paitsi ne onneksi hyvin harvat, joille hänen seksuaalinen suuntautumisensa on kynnyskysymys.

2) Vasemmistoliiton kannattajista selkeä enemmistö äänestää Haavistoa, paitsi ne, jotka jäävät pitkävihaisina katsomoon Haaviston julistauduttua epäpunaiseksi ensimmäisellä kierroksella.

3) Kepun ja RKP:n äänestäjät. Heistä enemmistö kannattanee Stubbia. Jo vaalipäivänä oli viitteitä, että Haavisto ojensi kättään maakuntien Suomeen, tyhjenevien kuntien huoltoasemabaarien miesten huolia kohtaan. Thors, Rehn ja Biaudet ovat Haaviston kansalaisvaltuuskunnassa, mutta Stubbilla on syntymäetu suomenruotsalaisena. Helan går selkäytimestä.

4) Siihen, missä määrin mestarinsa menestykseen pettyneet lähtevät uurnille. Mitä useampi heistä jää kotiin, on Haavistolle parempi; vaikea valinta snobin suomenruotsalaisen ja homon välillä useimmilla kallistuu snobiin suomenruotsalaiseen, vaikka tämä valinta monille onkin kuin valinta niskalaukauksen ja hirttotuomion välillä. 

5) Siihen, missä määrin ensimmäisen kierroksen nukkuvia (joita kuitenkin on neljännes äänestäjistä) saadaan motivoitua uurnille. Millä teemoilla heitä saataisiin äänestämään? Tämä on ainakin minulle suuri arvoitus.

Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Vaalienalusluontolahjuksia päättämättömille viime hetken äänestäjille

Tällä viikolla helsinkiläistä luonnonystävää on hemmoteltu hyvillä tai ainakin rauhoittavilla uutisilla. Suorastaan mannaa sataa taivaasta rupiselle aktivistinsielulle. 

Ensin maanantaina kaupunginhallituksessa Marcus Rantala (RKP), jota on pidetty Matokallion hankkeen potentiaalisena pyövelinä, pöytäsi hankkeen kolmeksi viikoksi. Jos ei vielä ole ehtinyt äänestämään, niin älköön kuitenkin tästä Rantalan pöytäämisestä hurahdettako niin, että erehtyisi pitämään häntä luonnonystävänä. Tarkkailkaamme Rantalan käyttäytymistä sitten kolmen viikon päästä. 

Sitten Helsingin Demarit huolestuivat Hesperianpuiston puista. He vetosivat sympaattisesti sen puolesta, että tutkittaisiin mahdollisuuksia olla kaatamatta mahdollisimman montaa niistä 14 puusta, joita ainoastaan kaupungin lukutaidottomuuden johdosta toimenpidekielto koskee. Muihin toimenpidekiellon alaisiin puihin eivät demarit ottanut kantaa (SDP). SDP:ssä varmaan ollaan ajateltu, että puiston kapenemisesta baanaa haluavia Vihreitä syyttäviä ryhmittyisi varmuudella ja todistetusti todellisen luonnonystävän, SDP:n taakse. 

Riistavuorenkin ystävät saavat nyt hengittää hieman vapaammin. Syksyllä Otso Kivekäs (Vihreät) ja Olli-Pekka Koljonen (SDP) olivat tehneet aloitteen, jossa selvitettäisiin mahdollisuuksia kaavoittaa myös Vihdintien toiselle puolelle ja tätä edistämään muuttaa yleiskaavaa. Tämä aloite hyväksyttiin nyt toissapäivänä äänin 7-6. Kirjoitan vielä aloitteen hyväksyjät ja sitä vastustaneet tähän ylös.

Kivekkään ja Koljosen aloitetta kannattivat Kivekäs itse, Anni Sinnemäki ja Saana Rossi (Vihreät), Mia Haglund ja Tuomas Nevanlinna (Vasemmisto) ja Jenni Hjelt ja Koljonen itte. 

Sen sijaan on ihan ok työntää kaikki ne *** kerrosneliöt Riistavuoreen metsään seuraavien henkilöiden mielestä: Silja Borgarsdottir Sandelin (RKP), Jenni Pajunen, Otto Meri, Katri Penttinen ja Risto Rautava (Kokoomus) ja Mika Raatikainen (Pers).

Tässä mainituista uutisista tässä on eniten substanssia, olkoonkin, että yleiskaavoitus on hidas prosessi. Täytyy vain toivoa, että sen metsän kanssa ei nyt kiirehditä ennen yleiskaavan muutosta. 

Luonnonystävä kiittää lahjuksista, joissa on havaittavissa hyvää ajoitusta juuri ennen vaaleja ja keskinäistä nokittelua Vihreät - SDP. Kaikesta pitää kuitenkin olla iloinen, oli sitten vaikuttimena mikä hyvänsä. Pahoittelen kyynisyyttäni, minkä taustalla on pitkä "ura" aktivistina. Mutta ihan oikeasti kiitos, Otso ja O-P aloitteestanne, joka toivon mukaan oikeasti vähentää painetta kaavoittaa Riistavuoreen. 

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Lobattiinko Vihreät Tuomisen taakse?

Kun työnantajani, Suomen suurin terveydenhuollon organisaatio - jonka poliittinen ohjauselin eli valtuusto - valitsi HUS:ille uudeksi toimitusjohtajaksi Terveystalon johtavan ylilääkärin Juha Tuomisen, tämä ei kelvannut vasemmistolle, koska niin demarit kuin Vasemmistoliittokin pelkää hänen edistävän mahdollisessa, joskin yhä epätodennäköisemmältä näyttävässä SoTe-uudistuksessa yksityisen palveluntuotannon asemaa. Sinänsä tämän pelon luulisi olevan turha, jos kyseisiä vasemmistopuolueita on uskominen, sillä eihän tätä uudistusta edes tule, jos näitä puolueita on uskominen. Samaiset puolueet syyttävät Kokoomuksen ja Vihreiden edistävän yksityistämistä näiden kannattaessa Tuomista eikä vasemmistopuolueiden suosikkipoika Jari Petäjää, naisten- ja lastentautien linjanjohtajaa.

Kymmenisen vuotta Vihreissä ja seitsemisen vuotta HUS:issa toimineena satun kuitenkin tietämään, että rekrytoinnin voi tehdä hyvin tai toisella tavalla. Vihreät luottamushenkilöt haastattelivat molempia hakijoita ja kuulivat myös HUS:in henkilökuntaa, mukaan lukien Petäjän alaisia. Ei Petäjäkään ole vailla kytköksiä yksityiselle puolelle; näyttäkää minulle edes yksi lääkäri, joka ei yksityispuolelta laita itselleen lähetteitä julkiseen erikoissairaanhoitoon? Pahin Petäjän synti on kuitenkin hänen johtamisessaan. Petäjä johtaa pelolla norsunluutornista hajottamalla ja hallitsemalla. Hän on myös HUS:in nykyisen johdon suosikki, mikä ei ole mikään meriitti sinänsä, HUS:issa kun johtajilla on tapana suojella toisiaan ja peitellä toistensa puutteellisuuksia.

Olen itse työskennellyt muutaman vuoden Petäjän johtamalla toimialalla, ja meitä alaisia kiellettiin olemaan häneen yhteydessä, koska hän oli Jumalasta seuraava. Ihmiselle, joka on ollut suoraan yhteydessä ministereihin ja professoreihin ja puhutellut kädestä nykyistä presidenttiä, tähän on hyvin vaikea suhtautua muuten kuin osoituksena tanakasta napoleon-kompleksista, yhdistyneenä mahdollisimman suureen hierarkkisuuteen ja ihmisvihamielisyyteen. Tällainen on lastenlääkäri Petäjä, jolle luonteenomaista on repiä henkilöstöstä kaikki mahdollinen irti.

Petäjän persoonassa on samoja piirteitä kuin pitkäaikaisessa terveyspoliitikko Maija Anttilassa (SDP), joka on tässä valinnassa toiminut päämyrkynlevittäjänä. Toimiessaan Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa häntä pelkäsivät niin kuntalaiset kuin lautakuntalaisetkin, ja hän hankki itselleen rautarouvaotteellaan entisiä ystäviä. Anttila myös uhkasi allekirjoittanutta oikeustoimilla tehdessäni kerran muistiinpanoja keskustelustamme. Ehkä sitten Anttilan on helppo samastua toiseen samankaltaiseen, mene ja tiedä.

Anttila on syyttänyt Vihreitä siitä, että he ovat antaneet lobata itsensä. Jos henkilöstön kuuleminen valittavana olevan ehdokkaan johtamistavasta on lobbaamista, niin olkoon sitten niin. Sääli, että poliittisilta tavoitteeltaan kannattamani vasemmisto sortuu tällaiseen argumentointiin, jossa yksityistämistä kohtaan koettu ideologinen pelko saa sokeaksi ehdokkaan muille, paljon suuremmille puutteille, ja tämä sokeus halutaan peittää etsimällä rekrytoinnin perusteellisesti tehneistä Vihreistä virheitä. Taitavat vaalit lähestyä, mutta näin ei ainakaan rakenneta punavihreää yhteistyötä.

Onnea siis valinnasta Juha Tuomiselle, ja osanottoni naisten- ja lastentaudeille, jotka joutuvat katselemaan samaa naamaa jatkossakin.

Maija Anttilan Demokraattiin laittaman syytöskirjelmän voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

Virukset eivät katso passia tai puoluekirjaa

Virukset eivät kysy ihmisen paperistatusta. Eivät ne kysy myöskään puoluekantaa, vaan tarttuvat niin perussuomalaisiin, kokoomuslaisiin, demareihin, vasemmistolaisiin, vihreisiin ja jopa kristittyihin. On vaikea muuten ymmärtää sitä, että puolet demareista aktiivisesti pyrkii sulkemaan silmänsä edellämainitulle kuin että heidän piti miellyttää "tukioitaan". Taas yksi valitettava muistutus demareiden jatkuvasta flirtistä epävarmojen "tukioiden" suuntaan, kakkaamisesta perussuomalaisten tunkiolle. Näköjään tätä ei ymmärtänyt esimerkiksi terveydenhoitoalalla työskennellyt Anttilan Maijakaan.

Entä sitten Kokoomus? Haluaisin kysyä Kokoomukselta, eikö EU:n vapaa liikkuvuus koskekaan kaikkia? On täysin epäloogista vaatia esimerkiksi suomalaisten terveydenhoidossa työskentelevien ottavan flunssarokotteen ja samanaikaisesti evätä se esimerkiksi osastohoitoon joutuneelta paperittomalta maahanmuuttajalta.

Varmaan Jeesuksen pitäisi ilmestyä kristillisdemokraateiksi itseään kutsuvien keskuuteen, ja muistuttaa opeistaan, joiden mukaan lähimmäisenrakkaus koskee kaikkia eikä ketään saa hylätä. Kaikki eivät sitten ilmeisesti olekaan Jumalan lapsia.

Onneksi sentään järkikanta voitti eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa, joka päätti noudattaa perustuslakia ja suojata kaupunkilaistensa hengen päättämällä pienellä enemmistöllä tarjota terveydenhuoltoa myös niin sanotuille paperittomille. Jos päinvastainen kanta olisi voittanut, näiden "voittajien" olisi kannattanut jo etukäteen varautua kuivamuonavarastoin ja linnoittautua hengityssuojaimin ja käsidesein koteihinsa.

Miten sananvapaus suhtautuu politiikkaan?

Jo pitkään poliittisen vaikuttamisen liepeillä toimineena olen huomannut, että sananvapaus jää poliittisissa puolueissa usein sanahelinäksi. Annan tästä seuraavaksi joitakin esimerkkejä. Oma kymmenien vuosien odysseiani on kulkenut oikealta vasemmalle. En kuitenkaan ole mikään Jörn Donner siinä mielessä että olisi puoluetta suurempi. Olen vain minä. En ole osa politiikkaa, vaan se on osa minua.

Kesä 1992. Luoteis-Helsingin Kokoomusnuorista pari hallituksen jäsentä otti minuun yhteyttä. He pyysivät ylimääräistä yhdistyksen kokousta, jonka tarkoitus oli syrjäyttää silloinen yhdistyksen puheenjohtaja. No, sellainen pidettiin, ja minut valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Kun valinta kantautui lomailleen syrjäytetyn puheenjohtajan korviin, hän ns. tuli lankoja pitkin, ja sanoi selkosuomeksi antavansa minulle turpaan.

Pian tämän jälkeen aloitin sosiologian opinnot. Tapasimme fuksiryhmän kanssa mennä ns. ottelemaan pohjia erään fuksiryhmäläisemme pikkuyksiöön. Nyttemmin tämän SDP:ssä toimivan opiskelukaverini yksiön päätyseinältä minua tervehti Che Guevara. Kun asunto koostui vain eteisestä ja huoneesta, Chen katse ulottui kaikkialle, ja hänet näki jo sisääntullessa. Chen katse vuosikymmenien takaa mittasi minut kiireestä kantapäähän. Hänen mielestään toimintani Kokoomuksessa perustui itsepetokseen ja väärään tietoisuuteen.

Tein tämän harhaekskursion taustoittaakseni sitä päätöstä, kun heti alkusyksystä 1992 erosin Kokoomusnuorista. Heti eroamiseni jälkeen minulle soitti merkittävä vaikuttaja Kokoomuksen Nuorten Liitosta, joka kysyi, mitä oikein haluan. Kun osoittautui, ettei se asia ollut raha vaan aate, minulle tarjottiin paikkaa ohitse minkään hakumenettelyiden Kokoomuksen aatetyöryhmässä. Näinhän aatteellisuuden kanssa onkin kätevä toimia politiikassa: ulkoistaa se jollekin tietylle porukalle, jotteivät vain ihanteet pääsisi häiritsemään sulle-mulle -harjoitteita.

Sitten elettiin suunnilleen vuotta 2006. Toimin tuolloin aktiivisesti Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeessä, jota olin ollut perustamassa. Tässä ominaisuudessa, kerran juuri kotiuduttuani vastaperustetun Kaupunkimetsäliikkeen kokoontumiseen Vuosaaresta soitin silloiselle demareita edustavalle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle, joka oli kovakorvaisen betonoijan maineessa. Häneen verrattuna Ylermi Runkokin vaikutti partiopojalta. Näpytellessäni keskustellessamme muistiinpanoja hän uhkasi minua oikeustoimilla, jollen välittömästi lopettaisi näpytystäni ja vieläpä hävittäisi muistiinpanojani. Säikähdin, sillä tätä ihmistä ei voinut olla tottelematta; myöhemmin tosin olen ymmärtänyt, että ei muistiinpanojen tekemistä puhelinkeskustelusta voi kieltää, saati uhata siitä oikeustoimilla. Suunnilleen samoihin aikoihin saman puolueen edustaja kaupunginhallituksessa yritti käydä kanssani kauppaa. Hän kysyi minulta, että jos ei Laaksoon voi kaavoittaa, minne sitten, ikään kuin järjestäytymättömän, epämuodollisen kansalaisliikkeen edustajana olisin siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. Myöhemmin kun paljastin Mustavuoressa pidetyn muka-puolueettoman luontoretken järjestäjänä toimivan Luontodemarit, hän poistui Facebook-kavereistani.

Keväällä 2010 Helsingin Vihreiden kevätkokouksessa kuohui. Siellä pari vihreää nuorta nostivat ns. kynnyskysymykseksi erään sittemmin puoluetta vaihtaneen eduskuntavaaliehdokasehdokkaan mukanaolon ehdokaslistoilla, tämä kun oli blogannut kannattavansa pedofiliasta tuomittujen rikollisten henkilöllisyyden julkistamista (miten sivumennen sanoen tehdäänkin). Nämä pari vihreää nuorta vaativat kyseisen henkilön poistamista ehdokaslistoilta. Niin tehtiinkin. Kun bloggasin tästä manööveristä, minulle soitti kyseisen piirijärjestön puheenjohtaja, ja vaati minua poistamaan blogikirjoitukseni, näyttihän se hänen järjestönsä jäsentensäväliset ikään kuin kokoaan suuremmassa valossa.

En toimi enää missään näistä edellämainituista puolueista; Demareissa en olekaan toiminut, joten katson voivani nyt pölyn hieman laskeuduttua jakaa kokemukseni siitä, miten sananvapaus suhtautuu puoluepolitiikkaan. Tämä ei kuitenkaan ole hyvästijättö politiikalle, sillä itseni tuntien, saatan hyvinkin vielä joskus tehdä paluun. Siinä tilanteessa tulen katsomaan eteenpäin, ja voidakseni tehdä sen, katsoin nyt taaksepäin jotta sekin suunta on käsitelty.

Kirjoitustani inspiroi arvostamani vihreä toimija, pitkän linjan aktiivi, herkkä ihminen, joka vaalii ihanteitaan, joka nostatti epäilyä siitä, onko mahdollista olla vääränlainen ihminen (vihreään) politiikkaan. Kyllä voi. Voi nimittäin olla vääränlainen ihminen politiikkaan, jos nimittäin on asioita, joista ei suostu käymään kauppaa.

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 

Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 

Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 

Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

Mikä on hallituksen tulevaisuus?

Halla-ahon valinta pääpersuksi on kieltämättä kiinnostavin tapahtuma Suomen poliittisella kentällä miesmuistiin, jos tästä nyt jotain positiivista koettaa muotoilla. On sillä hallituspolitiikallekin seurauksia; vähimmillään se tarjoaa herroille Sipilä ja Orpo tilaisuuden esitellä olematonta omatuntoaan, peräti löytää sen jostakin. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolueille?

Keskustan on pidettävä hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä, ja siinä periaatteetkin menevät pe(r)suveden mukana. Muuten menee viimeinen sauma pystyttää maakuntia kepu-satraapeille. Hallituksen kaatuminen merkitsee Kehittyvien maakuntien hautaamista, ja Juha Sipilän poliittisen uran loppua. Anne Bernerhän on luvannut lopettavansa joka tapauksessa, ja edes tähän Kepun lupaukseen haluaisin kerrankin uskoa.

Kokoomuksen kortit ovat hieman paremmat. Uusissa vaaleissa he todennäköisesti saisivat piikkipaikan, vaikkakin mukaan otettavat muut vaalivoittajat torppaisivat ns. valinnanvapauden, ja toivon mukaan myös KiKy:n. Joku voisi kysyä, että mitä Kokoomuksen aatteesta sitten jää jäljelle, mutta kuten kokoomuslaiset itsekin ensimmäisenä kiirehtivät lisäämään, heidän aatteensa on pragmatismi, niin ehkä tuon ei nyt sitten niin väliä.

Persujen tilanne on vähintäänkin skitso. Yhtäältä tässä nyt on se hillotolppa, mutta miten tiukasti siitä sitten kannattaa pitää kiinni? Ainakaan H-a:n puolueelle ei ole luvassa uutta kutsua hallitukseen; toisaalta H-a varmaankin laskeskelee oikeasti että nyt kannattaa ratsastaa kaksilla rattailla: muka näyttää vastuunkantajapuolueelta mutta oikeasti toivoa sen hupeavan kannatuksen taas kasvavan oppositiossa.

Demarit ovat käyttäneet etsikkopaikkansa hävettävän huonosti. Antti Rinnettä ei missään nimessä saa antaa sotkea enää ainuttakaan vaalia, eikä kodittomaksi jääneistä soinilaisistakaan ole lisäkannatusta luvassa, sillä ei tämä tuote ole heille aiemminkaan kelvannut. Vaaleihin Sanna Marinilla on heidän jokseenkin ainoa toivonsa, mikä on oikeasti suuri surku, ei sillä, että Sanna Marinissa olisi mitään vikaa, hänhän on loistava, loistavampi kuin hiipuva puolueensa, josta on sammunut kaikki kipinä. Demareilla ei ole puhtia edistämään perustuloa, ei kyseenalaistamaan Sotea, ei kaatamaan KiKy:ä. Ei yhtään mitään, ja osin tämä ponneton oppositiopolitiikka saattaa kertoa hallitushaikaluista hyppäämään PerSu:jen saappaisiin, osin vain - ponnettomuudesta.

Vihreiden ei missään tapauksessa kannata ottaa kuulevaan korvaansa mahdollisia Sipilän houkutteluja. Uusissa vaaleissa Vihreillä on pelkkää voitettavaa, rosvohallituksessa pelkää hävittävää.

Vasemmistoa tuskin Orpo ja Sipilä ottavat sotkemaan Kikyä ja sotea, ja Li Anderssonin karisma ehtii vielä kasvamaan korkoa. Eri asia sitten on, miten aikovat itsensä asemoida: missä määrin esimerkiksi he lähtevät haalimaan pettyneiden soinilaisten ja toisaalta Vihreät liian oikeistoliberaaleiksi itsensä kokevien ääniä. Nämä kaksi tavoitetta eivät nimittäin oikein mahdu samaan pussauskoppiin.

Minun veikkaukseni on, että Sipilä (ja Orpo) ottavat hallituksensa täydennykseksi RKP:n ja kristilliset. RKP saa peruttua vapaaehtoisen kielivalintakokeilun ja ehkä takaisin Vaasan päivystyksen (toivottavasti myös Porvoon synnytykset) ja kristilliset saavat peruttua uuden alkoholilain. Nämä lienevät niin pieniä myönnytyksiä maakuntien, KiKy:n ja SoTe:n rinnalla, että kyllä ne hývinkin joutavat kaupan.

Entäs maahanmuuttajat, kysyisi demari

Perussuomalaisten jytkyyn johtaneet äänet kaivettiin osittain demareihin pettyneistä. Kun perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa äänettöminä yhtiömiehinä, joille on jäänyt jäljelle ainoastaan maahanmuuttopolitiikan nuivistaminen, kaikkien muiden vähäosaisille annettujen lupausten tultua myydyiksi jotta Soini pääsisi ministeriauton takapenkille, jytkyn sulaminen on ollut odotettua.

Haaskalle ei ole ollut tunkua, onneksi. Paitsi että demareiden joukossa on joitakin kärpäsiä. Niin arvokkaan panoksen kuin demarit ovatkin antaneet työelämän ja hyvinvointivaltion kehittämiseen, nämä muutamat kärpäset pilaavat demareiden maineen, ja arvokas on kutistumassa irvokkuudeksi.

Muutama arvoisa demaritoveri on sortunut whataboutismin syntiin. Whataboutismilla tarkoitetaan sitä, että keskustellaan sitten aidanseipäistä, leivänpaahtimista tai kirveistä, takataskusta vetäistään aina "entäs sitten maahanmuuttajat?" Tämänkin lehden palstalla on esiintynyt ainakin kaksi sellaista demaritoveria.

Useimmat ihmiset antaisivat kernaasti oman panoksensa yhteiskunnalle. Tämä kuitenkin edellyttää verokorttia, jonka edellytyksenä on suomalainen sosiaaliturvatunnus. Tähän taas tarvitaan oleskelulupa. Näiden perusasioiden soisi olevan selviä suomalaisen työelämän tuntevalle, joita olettaisi löytyvän sosialidemokraateista.

Jos maahanmuuttajien työllistymisestä on oikeasti huolissaan, asiaa ei ainakaan auta laittomaksi maassaolijaksi määritteleminen. Keinoja työllistymisen edistämiseksi on oltava muitakin kuin työehtosopimusten rajojen venyttäminen, ja demareiden soisi tarjoavan muiden oppositiopuolueiden tavoin valoa hallituksen patamustan politiikan sijaan, eikä olevan Keskustan ja Kokoomuksen tavoin valmis mihin tahansa kosiskellakseen nuiviston karanneita ääniä.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.

Ohilaukauksia ja vääriä hevosia kuntavaaleissa

Kokoomus on onnistunut kaupittelemaan itsensä Iiro Viinasen ajoista epäpoliittiseksi asia- ja asioidenhoitajapuolueeksi, ja tämä tepsii vielä kaikkiin muihin kuin Sari Sairaanhoitajaan, kun "niitä ikäviä päätöksiä nyt vaan pitää tehdä", ja epäsuosittujen päätösten tekeminen onkin suosittua. Tämä kamreerityyli on paljolti korvannut politiikan sisällön, ja sen voi peittää hyvän mainostoimiston avulla. Sauli Niinistö on päässyt sillä presidentiksi, ja nyt Vapaavuori Kokoomuksen vaaliratsuna oli kuin lämminverinen, joka murskasi Kallion-Käpylän kuplan talismani-Sinnemäen jalkoihinsa. Tosin en nyt osaa niin kovasti ihmetellä heidän varsin tasaiseksi vakiintunutta noin 18-22 prosentin suosiotaan, jota ei hetkuta mikään, mitä Kokoomus oikeasti tekee, kun se on heidän etujensa mukaista. Kokoomus jos mikä on eturyhmäpuolue.

Vihreät veikkasi väärää hevosta Helsingissä. Toki Yhdysvalloissakin kansalaiset valitsevat presidentin, mutta koulutetuimmalta puolueelta toivoisi sen verran kehittyneempää analyysiä ja itsereflektiota, että he osaisivat valita sellaisen ehdokkaan, jonka avulla maksimoida oman politiikan kannatus. Sinnemäki on Vihreiden helsinkiläisen perusäänestäjän kuva, mutta kampanjoidessa tulee hiki jos satunnaiselle tai potentiaaliselle äänestäjälle pitää vakuutella oman tuotteen ylivertaisuus, kun pormestarikampanjaan kuluneen ajan olisi voinut käyttää omaan kuntavaalikampanjaan. Vaikka Sinnemäki olisi sosiaalisesti kuinka lahjakas, johtajana loistava delegoija, loistava tyyppi kaiken hyvän puolesta ja vieläpä Soininvaaran mukaan ehkä oppivaisin poliitikoista, tämä ei kuitenkaan vakuuta kaikkia, paitsi Vihreiden hardcore-äänestäjiä, kun tarjolla on vasemmalle siivelle vasemmistoa ja oikealle siivelle Vapaavuorta. Varsinkaan se ei vakuuta epävarmaa äänestäjää siitä, että Vihreät oikeasti haluaisivat voittaa skaban. Ehkä seuraaviin tai ainakin kahdeksan vuoden päästä odottaviin vaaleihin Vihreillä on tarjolla sellainen pormestariehdokas, joka ei saa heitä kompastumaan omiin jalkoihinsa. Myös pöhinäallergisille - siis kaikille itsensä keski-ikäisiksi kokeville - pitää olla tarjolla vaihtoehto, ja Kokkareilla on tarjolla autenttisempaa urbaania pöhinää.

Kerrankin voi sanoa, ja vihdoinkin, että pöhinävyöhykkeen ulkopuolisessa Suomessa Vihreiden kampanja oli suuri menestys: nykyisessä kotikaupungissani Porvoossa paikkojen määrä tuplaantui, ja valtuustoryhmissä Vihreät nousi sijalta 6 kolmanneksi. RKP:n ja Demareiden jälkeen. Jyväskylässä tapahtui todellinen maanvyörymä kun Touko Aalto veti puolueen korkeimmalle korokkeelle. Kun Vihreät eivät yleensä ole olleet mikään telttapuolue ja siellä teltallakin lähinnä on seisoskeltu kädet taskuissa, niin näissä vaaleissa tekemisestä on välittynyt paitsi ammattimainen myös positiivinen ja ulospäinsuuntautunut meininki. Vihreät Porvoossa ovat antaneet toivoa sille, että ilman verkostoja ja rahaakin voi päästä valtuustoon, hyvä!

Demarit tekivät näissä vaaleissa oman maalin, tai ainakin laukoivat ohi avopaikasta. Tämä hallitus on suorastaan antanut Demareille kultatarjottimella 30% kannatuksen, ja mitä he tekivät? Demarit yrittävät epätoivoisesti tavoitella milloin sitä Sari Sairaanhoitajaa, silloin karannutta persua. Minä olen viimeisiä ihmisiä iloitsemaan heidän rappiostaan, sillä tästä ja ehkä vielä seuraavastakin hallituskaudesta taitaa tulla aika pitkä, kolmen suuren kutistuessa kahdeksi 20% puolueeksi, joista Demareiden paikan täyttänee pitkällä tähtäimellä Vihreät, mutta edelleenkään ei ihan vielä. Jatkuva avopaikoista hutilaukominen tulee kalliiksi paitsi Demareille itselleen, myös Suomelle. Sanna Marin puheenjohtajaksi, hän ehkä saisi sentään pysäytettyä muutaman äänen vuotamisen valovoimaisen Li Anderssonin Vasemmistoon. Li Andersson on niin loistava argumentaatiossaan ja tyylikkään terävässä hillityssä populismissaan, että häntä äänestäisi moni sellainenkin, joka ei muuten Vasemmistoa olisi uskonut voivansa äänestää.

Vasemmistoliitossa ollaan vaalien tulokseen ihan tyytyväisiä, mutta yli 10% puolueeksi nouseminen edellyttää strategista valintaa: kilpaillako Vihreiden kanssa punavihreistä sieluista vai Demareiden kanssa niistä sieluista, joille Lipposen aloittama New Deal merkitsi kansallisomaisuuden ja sielujen myymistä.

Keskustasta, sen ontologiasta ja viiteryhmistä olen aina ollut täysin ymmälläni, ja olen edelleen. Niin taitaa olla myös Sipilä, jolle ja hänen tuhonenkeli Bernerilleen se on merkinnyt pientalonpoikien perinteellä ratsastamisella tapahtuvaa ruumiinryöstöä. Keskusta on muuttunut hyvinvointivaltion takuumiehistä yksityistämisen bulvaaneiksi, jolle käy kaikki kunhan he vain saavat satraapeilleen läänityksiä.

Perussuomalaisista en ole sanonut mitään, sillä minulle on alusta alkaen ollut selvää se, joka paljastui muillekin viimeistään nyt: kun keitoksesta poistetaan rasismi, jäljelle jää kovin tuima eli hajuton soppa, mauton ilman sattumia, kuin lapsiperheen isän töihin kantamat nakkikeiton jämät, josta lapset ovat syöneet kaikki nakit pois.

Parasta tässä vaalituloksessa oli Vihreiden valtakunnallistumisen merkittävä eteneminen jai Li Anderssonin mukanaan tuoma vasemmiston orastava noste. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä kaatamaan hallitusta, vaikka nurkissa tuuleekin. Ehkä vieläkin tärkeämmät vaalit ovat Persujen puheenjohtajavaalit, joissa he tulevat suorittaneeksi lopullisen itseteloituksen silmiensä väliin ampumalla, valitessaan J H-A:n puheenjohtajaksi, ja samalla he tulevat antaneeksi hyvinvointivaltiolle jatkoaikaa, sillä edes Sipilä ei kestä Halla-Ahoa ainakaan jos Orpo on sanansa mittainen mies. Heinäluoma ainakin on.

Arvotonta politikointia Keskuspuiston kustannuksella

Lähdin toistakymmentä vuotta sitten mukaan puoluepolitiikkaan, koska tuolloin tulkitsin poliittisen puolueen antavan minulle vaikutus- ja informaatiokanavan Keskuspuiston suojelemiseksi. Nyt kun edustan vain kaupunkiluonnon virkistyskäyttäjiä, olen huomannut olevan ainakin kahdenlaisia Keskuspuiston suojelijoita. Ensinnäkin on sellaisia suojelijoita, joilla asiasta on pidempiaikaista näyttöä. Sitten vaalien alla putkahtelee kuin sieniä Pirkkolaan sateella ehdokkaita, jotka koettavat profiloitua aiheella. Teemoja maailmaan mahtuu, teoista sen sijaan ei ole ylitarjontaa.

Sinänsä on ilahduttavaa, että näitä sieniä ilmaantuu vähän puolueesta kuin puolueesta, Kokoomuksesta ja Demareista tosin hyvin vähän, joten sopii olettaa, että näiden puolueiden äänestäminen on ääni maijaanttiloiden ja taturauhamäkien puolesta, varsinkin kun ainakin demareissa on puoluekuri. Toki yksittäisiä aktiiveja näistäkin puolueista löytyy, esimerkiksi Thomi Wallgren ja Pertti Salolainen. Pienemmissä ryhmissä Keskuspuiston puolustajia on ollut aina, esimerkiksi RKP:n Björn Månsson (ja aiemmin Nils Torvalds) ja Keskustan Laura Kolbe, Antero Alku ja Sole Molander. Jotkut Keskuspuiston puolustajat kuitenkin toimivat tavoitteitaan vastaan samanaikaisesti puolustamalla myös esimerkiksi Malmin lentoasemaa, sillä jonnekin ne asunnot pitää sijoittaa ellei sitten koko asuntorakentamistavoitetta lähdetä kyseenalaistamaan.

Vaaleihin on rakennettu asetelma Vihreät vastaan Kokoomus, ei vähiten keinotekoisella pormestarivaalilla, jossa puolueiden keskinäinen sopimus, jossa suurimmalle puolueelle annetaan pormestarinpaikka, on ulkoistettu äänestäjille. Toki jokaisella äänellä on merkitystä eikä vain niin että ääni pois jommalta kummalta on ääni sille toiselle.

Kuten aina vaalien alla, Vasemmistoliitto ja Vihreät ajautuvat sanaharkkaan kalastellessaan osittain samoilla vesillä. Tällä kertaa kiistakapulana on viime syksynä valtuustossa hyväksytty yleiskaava. Vihreät ovat tähän saakka yleensä ajaneet aktiivisimmin kaupunkiluonnon asiaa ollen aloitteellisia moneen otteeseen esimerkiksi Helsingin kansallisen kaupunkipuiston tunnustelemiseksi ja yleensä Kaupunkisuunnittelulautakunnassakin. Ja tätä taustaa vastaan Vihreiltä vaaditaan muita puolueita enemmän ja heidän tekemisiään tarkastellaan kriittisemmillä laseilla kuin muita puolueita. Tosin Vihreiden näkyvimmät kaupunkisuunnitteluvaikuttajat ovat tällä kaudella profiloituneet uussoininvaaralaisessa Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeessä, josta on tullut uskottavuusrasite Vihreiden luonnonsuojelumaineelle Helsingissä.

Joskin liikkeen ajama kaupungin tiivistäminen vähentää painetta kaavoittaa viheralueille, samanaikaisesti sen asettama voimakas kasvutavoite levittää kaavoitettujen alueiden reunoja monin paikoin niille viheralueille. Liikkeessä kaupungin viihtyvyys, paikallisekologia on alisteinen laajemmille ekologisille tavoitteille: ajatuksena on, että liikenne vähenee kun useampi voi asua lähempänä työpaikkoja, palveluita ja "pöhinää". Lisää kaupunkia -liikkeen vaikutusvalta on johtanut siihen, että monille vihreille pyöräily ja joukkoliikenne ovat priorisaatioasteikolla vielä luontoakin korkeammalla, ja paikallisesti tärkeää metsää sopii uhrata seudullisesti tärkeiden joukkoliikennehankkeiden puolesta, joiden ajatellaan pelastavan maailman.

Yleiskaavaan liittyvä nokittelu on tiivistynyt siihen, että Vasemmisto on piikitellyt Vihreitä yleiskaavan hyväksymisestä, jossa kaavoittamisen mahdollistavia pikseleitä on levitelty viheralueille, ja kuntalaisilta vaaditaan melkoista sitkeyttä ja skarppia kaavoituksen seuraamista jotta he jaksavat taistella toistamiseen samojen viheralueiden puolesta. Vaarana on kaavoitusväsymys, ja tässä vaaleilla valitut luottamushenkilöt ovat paljon vartijoina. Vihreät taas korostavat, että niitä pikseleitä voidaan sitten poistaa asemakaavoitusvaiheessa, ja niin niitä toki voidaankin. Tämä vaan jättää kuntalaisen aika paljon vartijaksi.

Jos moni vihreä on menettänyt uskottavuutensa, niin useimmilla muilla puolueilla ei sitä ole ollut ensinkään, ja ainakin Vasemmistossa jotkut ehdokkaat ovat maalanneet itsensä nurkkaan väittäessään että Vihreissä politisoidaan yleiskaava kun toisaalta vasemmistolaiset keskittyvät enemmän vian etsimiseen Vihreistä kuin Keskuspuiston ja muiden viheralueiden pelastamiseen. Jos se ei ole politikointia, niin minä olen merisiilin eno, ja mikäs siinä, sopii tärkeillä asioilla politikoidakin, mutta Keskuspuisto on aivan liian tärkeä jätettäväksi Vasemmiston ja Vihreiden keskinäisen kyräilyn leikkikehäksi.

Niiden viheralueiden asia on kuitenkin niin tärkeä, paljon tärkeämpi kuin puolueet kiistelyineen. Ymmärrän hyvin, että Keskuspuistoa oikeasti arvostavat ehdokkaat turhautuvat keskinäiseen syyttelyyn ja asioiden, ihmisten ja puolueiden toisiinsa sekoittamiseen. Jos on kyllästynyt tähän keskinäiseen hiekan silmilleheittoon, voi äänestää Yrjö Hakasta.

Vihreät, uusi Perussuomalaiset?

Puolueen kannatus oli kyntänyt paikallaan jo usean vaalin ajan. Kunnes tuli 2011, ja Suuri Jytky. Nyt Vihreät tavoittelee kvanttiloikkaa suurten puolueiden joukkoon, jossa on perinteisesti ollut kolme suurta: Demarit, Kokoomus ja Kepu. Mistä suurten puolueiden paikka sitten olisi otettavissa, kun kuitenkin em. kolmen suuren puolueen kannatus näyttäisi heilahtelevan vain muutamalla prosentilla suuntaan tai toiseen, semminkin kun yhden kauden ihmeeksi jäänyt PerSujytky osoittautui suutariksi? Tulisiko Vihreistä urbaani keskustapuolue, Kokoomuksen ratikkaosasto vai päivitetty demarit? Tai... uudet Perussuomalaiset?

Tämän irvokkaan tulevaisuudenkuvan mahdollisuuteen viittaa päivän Uusimaa-lehti, jonka mukaan lehden vaalikoneessa uusmaalaisista vihreistä ehdokkaista 54% oli sillä kannalla, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta pitäisi tuet katkaista. Siis hetkinen, kyse on siis puolueesta, joka on tähän saakka suhtautunut kaikkein johdonmukaisesti rakentavimmin maahanmuuttoon ja jonne tulvi lisää jäseniä reaktiona 2011 jytkyyn?

Miten pitäisi ymmärtää tämä, että nyt näin moni (kaikista ehdokkaista 39%) kokee muukalais- jos ei nyt vihamielisyydelleen niin ainakin nihkeydelleen oikeaksi alustaksi Vihreät? Onko tämä väistämätön kasvukipu suureksi puolueeksi - kasvavassa ehdokasjoukossa kaikki eivät millään voi olla perillä perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteesta - vai kosiskelua nuivien suuntaan? Vai onko ns. reaalipoliitikkojen äärilaita vallannut Vihreät: inhorealistit.

Toivon todella, että nuivuuden selittää se, että ihan jokainen ehdokas ei olisi perillä perustuslain yhdenvertaisuuspykälästä, kunnallisvaalit kun ovat luonteeltaan maallikkovaalit. Tämä on suuri surku kaikkien niiden tietämieni todella vilpittömien, valistuneiden ja humaanien ehdokkaiden enemmistölle, joita tiedän Vihreistä löytyvän. Vai onko tässä kyseessä itseään häntään pureva käärme?

Ehkä kyse pohjimmiltaan on siitä, että rasismi on uusi normaali. Meiltä hallituksessa asti näytetään ulkomaalaisvihan hyväksynnän esimerkkiä, ja kohta ei enää kukaan huomaa, että "suvakki" on joskus ollut haukkumasana. Suvakki on uusi neekeri.

Logiikasta kaksi kurssia lukeneena tiedän, että kaksinkertainen negaatio kumoaa itsensä. Toivottavasti nyt ei ole antijytkyksi naamioituneen antijytkyn antijytkyn paikka?

Ansaitseeko Helsinki Väyrysen?

Demokratian edellytyksenä on vastavoimat, ja yksi taho voi olla hyväksi toisaalla ja vähemmän hyväksi toisaalla, vähän kuin sama aina voi olla kohtuudella nautittuna lääke ja liiallisesti otettuna myrkky. Ylipäätään moniäänisyys ja vakiintuneiden käsitysten tai trendien kyseenalaistaminen ovat päätöksenteossa demokratian edellytys. Jos ei muuten, niin saadaan niitä väistämättöminä pidettyjä trendejä vähän avattua ja pureskeltua lisää. Yksi tällainen on pääkaupunkiseudun kasvaminen.

En ole yksiselitteisen vakuuttunut hajauttamisen itseisarvoisesta siunauksellisuudesta valtakunnallisessa mittakaavassa, mutta sen sijaan tuntemani helsinkiläiset keskustalaiset ovat kaupunkisivistynyttä väkeä, vaikka en tosin ole varma, mitä yhteistä on Laura Kolbella ja Paavo Väyrysellä. Annan tässä anteeksi sen, että Keskusta puolustaa Malmin lentokenttää, sillä tähän vastuuttomuuteen syyllistyy moni muukin. Jos lopputulos on sama eli Helsingin viheralueiden pelastuminen, silloin on sivuseikka, tapahtuuko tämä nimenomaisesti ja tarkoituksellisesti vai keskittämiskriittisyyden sivutuotteena.

Keskustan vastapooli suhteessa hajauttaminen - keskittäminen ovat Vihreät. Mitä suuremmaksi pääkaupunkiseutu kasvaa, sitä suuremmaksi kasvavat siellä Vihreätkin lähes luonnonlainomaisesti. Syrjäseudut ja maakunnat tarvitsisivat ehdottomasti lisää vihreitä, kun taas pääkaupunkiseudusta en ole niin varma. Joukkoliikenteen ja lähiluonnon merkityksen ymmärtäminen ei ole minkään puolueen yksinoikeus.

On muitakin vaihtoehtoja kuin Kokoomus ja Demarit, ja äänestäjällä on oikeus valita oma sijoittumisensa realismin ja idealismin akselilla. Joka on tästä eri mieltä, pitänee pahana esimerkiksi Ralph Naderin asettumista presidenttiehdokkaksi. Protestiäänestäminenkin on ihan o.k. Niin että tervetuloa vaan hämmentämään soppaa Väykkä. Sitä vaan toivon, ettei Väykän Terve Helsinki -liike ole heijastumaa kansainvälisesti rajat kiinni -trendistä.

Kerjääminen, voimaannuttavaa downshiftausta?

En tiedä, mitä on vaikuttajaviestintä, mutta en siltikään aio istua siihen miinaan, että arvostelisin Demareiden uutta vaikuttajaviestijätoveri Rönnholmia vain siksi, että en ymmärrä, mitä on vaikuttajaviestintä. Sen on selvästikin ymmärtänyt toveri Micke "Mikael" Jungner, joka oli tehnyt muutaman havainnon leipäjonosta (kopsattu toverin Feseseinältä):

Suora sitaatti alkaa:

Muutama havainto leipäjonoista.

1. On arvokasta että leipäjonoja on. Maailma ilman leipäjonoja olisi ankeampi. Enkä nyt tarkoita köyhyyttä joka ajaa jonoihin vaan sitä leipäjonoa epäkaupallisena vaihtoehtona saada ravintoa.

2. Sellaista julkishallinnollista systeemiä, joka ottaisi huomioon kaikki inhimillisen elämän vivahteet, ei ole. Siksi on tärkeää, että leipäjonot antavat valinnanvaraa niille, joille systeemi ei sitä tarjoa.

3. Leipäjonossa ei ole itsessään mitään hävettävää. Sitä tekee hävettäväksi se porukka, joka säälii ja voivottelee jonottajia.

4. Kauhistelemalla leipäjonoja tulee samalla luoneeksi juuri sitä ilmapiiriä, joka saattaa saada jonottajan kokemaan arvottomuutta.

5. Poliittinen jeesustelu leipäjonoista on käytännössä oman kannatuksen nostamista leipää jonottavien omanarvontunnon kustannuksella. Tuota tehdään toki vahingossa ja vilpittömin mielin, mutta väärin se silti on.

6. Leipäjonoja tulisi edistää, niiden kautta avun saaminen normalisoida sosiaalisesti ja leipäjonoja pyörittäviä vapaaehtoisia ylistää heidän konkreettisesta pyyteettömyydestä.

7. Leipäjono on ekologisesti kestävä tapa korjata kaupallisessa logistiikassa olevaa tehottomuutta. Syöty leipä on maapallolle arvokkaampi kuin pois heitetty leipä, olkoon tuo leipä hankittu ostamalla tai jonottamalla.

8. Yksi mutkaton tapa tehdä hyvää on pysähtyä leipäjonoon ja kätellä siellä jonottavia sekä rohkeudesta murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maapallon pelastamisesta.

9. Leipäjono ei ole kirosana tai merkki yhteisön epäonnistumisesta. Leipäjono on toimiva sosiaalinen innovaatio ja merkki yhteisöllisestä empatiasta. (suora sitaatti päättyy)

Tässä toveri Jungner ei oikeastaan syyllisty muuhun kuin rehellisyyteen, tunnustaessaan tarkkailevansa leipäjonoja. Mihinkään muuhun hän ei pysty, norsunluutornistaan. Ja olisihan se paitsi aika teennäistä mennä itse jonottamaan, ja sitäpaitsi pois yhden oikeasti tarvitsevan suusta. Eli paitsi epärehellistä, myös rosvoamista. 

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin tovereille Rönnholm, toveri Jungner ja kaikki demaritoverit: jos pitää leipäjonossa seisomista merkkinä rohkeudesta ja leipäjonoa sosiaalisena innovaationa, tervemenoa Kokoomukseen. Kuten Sakari Timonen olikin todennut, sen demareiden jäsenkirjan voisi palauttaa. Kas kun leipäjonossa seisominen ei ole lifestyle-valinta, köyhäilyä. Tämän toveri Rönnholm olikin osittain ymmärtänyt, toivottaessaan toverinsa ulos kokoushuoneesta oikeiden ihmisten pariin. Jos nimittäin aikovat tavoittaa edes osan niistä nyt Perussuomalaisiin pettyneistä sieluista, jotka muutoin jäävät kotiin. Tämän luulisi olevan edellytyksenä sille, jos demarit haluavat seuraavissa, joskin vielä valitettavan kaukaisessa horisontissa siintävissä eduskuntavaaleissa odottavan varman voiton muodostuvan vähän pysyvämmäksikin. Nyt kun nykyhallitus on suorastaan antanut tarjottimella demareille avaimet, luulisi niiden kiinnostavan. 

Varmaan sosialidemokratia kaipaisi jonkinlaista päivitystä, esimerkiksi sellaiseksi että se tunnistaisi epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden. Ei ehkä kuitenkaan tällaiseen Tölö (j)ung(ner) labor -suuntaan, joka on mennyt Kokoomuksen sosiaalisiivestä oikealta ohi normalisoidessaan leipäjonot paitsi normaaleiksi, myös hyväksyttäviksi osiksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää, täydentävästä oleellista, epänormaalista normaalia. Hyvinvointiyhteiskunnan saneeraus ei tarkoita sen purkamista. 

Köyhyystutkija, parhaillaan leipäjonoista väitöskirjaa valmisteleva Maria Ohisalo ehtikin jo vastaamaan Jungnerille osuvasti: (lainaus alkaa): leipäjonoon liittyy lahjan antajan ja saajan välisiä valtaepätasapainoja, vastavuoroisuuden ja toimintamahdollisuuksien puuttumista jne.tyydytetään perustarpeita, vaikka hyvinvointivaltio rakennettiin poistamaan leimaavaa köyhäinapua ja tarjoamaan universaaliutta selektiivismin sijaan. (lainaus loppuu)

Jungnerin kirjoitusta ruotivan bloggauksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Minä suosittelen näissä kunnallisvaaleissa äänestämään oppositiopuolueita, jos ei muuten niin viestinä siitä, että hyvinvointivaltiota pitää puolustaa. Mieluiten todellisia vasemmistolaisia, jotka tämän ymmärtävät, työstä ja toimeentulosta tietonsa päivittäneitä punavihreitä tai sitten sellaisia kuin Maria Ohisalo. 

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

USA:n vaalituloksen opetuksia

Varmaankin Donald Trumpin vääjämättömältä vaikuttava voitto on ainakin osittain tulkittavissa protestina, pettymyksenä vallitseviin päättäjiin ja systeemiä kohtaan. Itsekin poliittiseen järjestelmään jossain määrin pettyneenä osaan sympatiseerata toisia pettyneitä, mutta osallisuussauruksena tiedän kuitenkin, että kotiinjäävien puolesta päättävät sitten toiset heidän puolestaan, ja jo tästäkin syystä äänestäminen ei ole kansalaisoikeus vaan -velvollisuus.
Varmaankin joissain osavaltioissa Hillary olisi saattanut saada muutaman ratkaisevan äänen enemmän, jos kahden suurpuolueen ehdokkaan lisäksi tarjolla ei olisi ollut muita pienehdokkaita, mutta demokratiassa on kuitenkin oikeus valita tarjolla olevista paras, maksimoimaan hyvä eikä vain tyytyä taktikoimaan, minimoimaan paha. Samaten oikeus asettua ja asettaa ehdolle on tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei voi liikaa korostaa. Sekään oikeus ei ole kiveen hakattu, kuten tiedämme kaikista niistä valtioista, jotka ovat kääntyneet kohti diktatuuria ja yksipuoluejärjestelmää.
Omiin puolueisiinsa ja poliittiseen järjestelmään pettyneet ovat nyt kuninkaantekijöitä, minkä Trump on osoittamassa, ja meillä koto-Suomessakin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia liikkeitä hallituspuolueisiin pettyneet tulevat tekemään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan se, millaisiin ratkaisuihin päätyvät jo kertaalleen poliittiseen järjestelmään pettyneet, joiden pettymysreaktiona oli äänestää Perussuomalaisia. Mitä heille on tarjolla, paitsi palata häntä koipien välissä takaisin äänestämään demareita tai keskustaa?
Suomessa onneksi protestit eivät tähän saakka ole poikineet umpikahjoja viihde-ehdokkaita, mitä nyt näitä paikallistason hakkaraisia ja kiemunkeja. Ainakin ihan huipputason poliittisilta johtajilta meiltä odotetaan edes jonkinlaista tolkullisuutta, tai sitten se on se parjattu systeemi, joka koulii ja (itsesensuroi).
Toivoa sopii, että parlamentarismiin pettyneet eivät massamittakaavassa lähde etsimään väkivaltaisia ratkaisuja, vaan kanavoisivat tarmonsa johonkin hyödyllisempään, kuten vapaaehtoistyöhön. Toivon, että meillä poliitikot ymmärtäisivät asemansa ja sen tuoman vastuun: he eivät ole kansan edustajia, vaan johtajia, eivätkä johtaisi kansaa harhaan esimerkiksi normalisoimalla umpityperyyttä, vihaa ja rasismia, lietsoen tätä ulkoparlamentaarista riehuntaa.

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Ei punaista eikä vihreää

Toukokuusta lähtien olen lakkauttanut Vihreiden jäsenmaksuni suoraveloituksen. Miksi sitten olen päätynyt tähän ratkaisuun?

Tiedän julkisella tunnustuksellani pyllistäväni joillekin mukaville ja hienoille tyypeille, jotka tekevät mukavaa ja hienoa työtä, ja edustavat mukavia ja hienoja asioita. Katson sen kuitenkin olevani velkaa joillekin, ainakin niille, jotka kenties ovat laskeneet jotain toivoa varaani. On muutamia ihmisiä, joilla ainakin on oikeus tietää, sellaisia, joilla on harkintavalta sen suhteen, mitä tehdä parin luottamustehtäväni kanssa. Mihinkään muuhun puolueeseen en kuitenkaan ole liittynyt, ainakaan toistaiseksi, joten se ei minua jäävää.

Peilini on kertonut minulle, että minun on voitava olla vastuussa omista mielipiteistäni vain itselleni, vääristäkin. Ja vain omistani. Ei ole kenellekään kohtuullista joutua vahtimaan, ovatko käsitykseni missä määrin kosher, eikä siinäkään ole järkeä, kun aika ajoin olen huomannut puolustelevani ja perustelevani puolueeni tai sen edustajien ratkaisuja. Puoluejäsenyys luo paineen selitellä parhain päin ratkaisuja, joista ei itse ole samaa mieltä, ja puolueeseen kuulumattomat pitävät tilivelvollisena näistäkin.  Kunnallispolitiikassa, ja politiikassa yleensäkin, pitäisi myös kumartaa kaikkiin suuntiin. Tämä ei minulta onnistu.

Puolueisiin kuulumattomana olen vapaa kannattamaan haluamani poliitikkoja, ja muutenkin toimimaan omatuntoni mukaan. Koen tärkeäksi voivani itse valita omat kynnyskysymykseni, ja kannattaa sopivaa poliitikkoa sen mukaan, kuka harjoittaa oikeaa politiikkaa. Jossakin paikassa se voi olla vihreä, jossakin vasemmistolainen, jossakin kenties joku muu. Jossakin paikassa se voi olla jopa demari tai kokoomuslainen tai RKP:läinen. 

Tietenkään mikään puolue ei ole täydellinen. Sellainen ei varsinkaan ole puoluepoliittinen järjestelmä, jossa päätetään yhteisistä asioistamme, joihin katson voivani vaikuttaa puolueen riviaktivistia enemmän painostusryhmien kautta ja äänestäjänä, joka ehdokkaiden pitää vakuuttaa. Tällöin en hukkaa rajallista aikaani kannaltani toissijaisten asioiden parissa.

Epäluottamuslauseeni on ensisijaisesti puoluepolitiikkaa kohtaan, jossa vaikka olenkin kohdannut lukuisia hienoja ihmisiä, kompromisseja ja itselleni epäedullisia sopimuksia teen ilman politiikkaakin riittämiin. Politiikan liepeillä olen saanut kurkistaa siihen, miten systeemi toimii, enkä pidä näkemästäni. Samastun aina kansalaisyhteiskuntaan, ja kun liike jämähtää puolueeksi, siitä tulee osa systeemiä: liike loppuu ja kansalaisista tulee häiriötekijöitä.

Politiikka vahvistaa me ja muut –ajattelua, ja kärjistää ihmisten välejä. Vaikka se voikin tarjota joidenkin toimintatarmolle hyödyllisen kanavan, ainakaan minua se ei ihmisenä jalosta, päinvastoin.

Vaikka epäluottamuslauseeni kohdistuukin ensisijaisesti järjestelmään, viimeinen pisara minulle on ollut ymmärtää puolueeseeni pesiytynyt keskittämisvimma. Vihreille kohtalonkysymys olisi kasvaa myös kasvukeskusten ulkopuolella, mutta tämä tuntuu pään seinään hakkaamiselta, kun puolueen valtakunnanpolitiikka on hyvin kasvukeskuskeskeistä ja kasvukeskeistä. Keskittämisvimma saa konkreettisen muotonsa kahdessa minulle hyvin keskeisessä sydämenasiassa: syrjäseutujen palveluiden lakkauttamisessa ja kasvukeskusten viheralueiden näivertämisessä.

Vihreistä kansanedustajista 11/14 kannatti päivystysasetusta, joka lakkauttaa synnytykset Porvoon sairaalasta. Tämä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Vihreissä julkilausutusti on esiintynyt pientä ihmistä puolustavaa sosiaalista omatuntoa, jota jotkut voivat sanoa vasemmistolaisuudeksikin. Toinen kamelin selkärangan katkaissut seikka on ollut se, että pitkäaikaisimmassa kotikaupungissani Helsingissä Vihreät ovat Lisää kaupunkia –betoni-ideologian valtaamina näivettämässä Helsingin Keskuspuiston, jolloin alkuperäinen syyni liittyä puolueeseen on osoittautunut erheelliseksi. Tai ei kai se mikään valtaus ole, jos moni itsekin määrittelee itsensä betonivihreäksi. Helsinkiläinen variantti vihreydestä on niin betoninharmaata, etten tunnista vihreyttä sieltä alta. Vahinko.

Tämä betoninhalaus tekee tyhjäksi paljon hienoa työtä, jota tehdään maakunnissa, ja on pyllistys kaikille tuntemilleni vilpittömille, hienoille tyypeille, joita olen Vihreissä kohdannut. Betonivihreys tekee hallaa myös henkilökohtaiselle aktivismilleni viheralueiden puolesta, sillä kaupunkimetsäpiireissä puoluejäsenyys on suoranainen dismeriitti, ja jos minun pitää valita metsän ja puolueen välillä, valinta on helppo. Lenkilläni metsässä vastaani tulevat korppi ja kauris eivät kysy puoluekirjaa.

Vihreät ovat kadottaneet juurensa, tai ainakin otteensa niistä. Minun pitää nyt katsoa, mihin suuntaan Vihreät ovat menossa, saako se niistä otteen uudestaan. Hyvin kauas ollaan ajauduttu niistä ajoista, jolloin Helsingin Vihreiltä tuli Helsingin Keskuspuistoa puolustavia kannanottoja. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ehti jonkin aikaa olla myös puolueen motto.

Vihreät mielletään usein Kokoomuksen puisto-osastoksi; olisipa se edes sitä. Nyt se on pikemminkin sen fillari- ja ratikkaosasto, mikä näkyy siinä, että Vihreät osin koettaa kalastella samoilla vesillä Kokoomuksen kanssa, mieltäen itsensä liberaalipuolueeksi, kovinkaan usein analysoimatta sen tarkemmin, minkä sortin liberalismista on kyse.

En halua tulla sekoitetuksi Kokoomukseen, tai ylipäätään olla sille mikään vaihtoehto.  Keski-ikäisenä ja suhteellisen pienituloisena en myöskään samastu nuorekkaisiin huippuosaajiin, joiden puolueeksi Vihreät osin aiheellisestikin mielletään. En löydä Vihreistä paikkaa punavihreydelle, en sen paremmin punaisuudelle kuin vihreydellekään.

Edelläsanotuista varauksista huolimatta, puolueissa on käteviä puolia. Vaikka ne ovatkin auttaneet merkitsemään pahikset, ne myös auttavat löytämään hyvikset. Heitä löytyy useimmista puolueista, luultavasti ainakin melkein kaikista. Jatkossakin näen itseni hyviksien puolella, miksen tekemässä vapaaehtoistyötäkin heidän puolestaan. Olin ennen jäsenyyttä arponut jo pitkään Vasemmistoliiton ja Vihreiden välillä, ja samaan maastoon palaan nyt. Äänestäjäksi, ja äänestäjä on kuningas. Kuitenkin itseni tuntien, paluu puoluepolitikkaankin saattaa jossakin vaiheessa olla ovella.