Mitä oikein ovat mielipiteet? Ovatko ne uskomuksia, perusteltuja uskomuksia vai tosia perusteltuja uskomuksia ääneenlausuttuina? Tuleeko yksityisistä ajatuksista, sisäisistä äänistä mielipiteitä vasta kun ne lausutaan ääneen? Olen pohdiskellut mielipiteiden olemusta kymmeniä vuosia, ja koettanut joskus blogatakin asiasta jotakin.
Lienee liian tiukkaa vaatia tuota viimeistä kategoriaa, mielipiteiden olevan paitsi perusteltuja, myös tosia uskomuksia, sillä silloinhan mielipiteitä ei erottaisi tosiasioita koskevista toteamuksista mikään, jolloin ne olisivat turhia. Kuka tekisi mitään mielipiteillä? Määrittelisinkin mielipiteet II-kategoriaan "perustelluiksi uskomuksiksi"; pelkät uskomukset taas ovat oikeastaan sitä, että ihminen luovuttaa omat yksilölliset aivonsa jollekin toiselle, on kuin kello, jota tuuli soittaa, itse ontto, ilman omaa sisältöä, ajatusta. Ei kaikki aivojentäyte ole ajatusta, ja jos näin uskoo, on kuin väittäisi että kaikki sanat peräkkäin olisivat kirjallisuutta, tai kaikki äänet musiikkia.
Tosin mielipiteet lähestyvät faktoja episteemiseltä varmuusasteeltaankin ainakin ääritapauksissa. Jos vaikkapa satunnainen kadunmies ja pianoprofessori Matti Raekallio pannaan esittämään käsityksiään Beethovenin pianosonaateista, ei liene aivan liioiteltua sanoa, että Raekallion mielipiteet - jos perusteltuja, sekä empiiriseen osaamiseen että teoreettiseen tuntemukseen perustuvat - ovat todempia kuin kadunmiehen. Toki molemmilla on yksi ääni, joten ehkä on varmempi puhua toden sijasta totuudellisuudesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielipiteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielipiteet. Näytä kaikki tekstit
torstai 3. elokuuta 2017
torstai 22. joulukuuta 2016
Maltillinen tolkun enemmistö
Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.
Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.
Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.
Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.
On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.
Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.
Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.
Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.
Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.
On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.
Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.
tiistai 17. toukokuuta 2016
Osallistuminen kultaa kehnonkin käytännön
Muutoslaboratorio on työyhteisön yhteydessä oleva erillinen tila, jossa kaikki työyhteisön jäsenet voivat vierailla tekemässä huomiotaan työnteon kehittämiskohteista, koskivat ne sitten asiakastapauksia, työprosesseja, työyhteisön viestintää, oppimista tai niin edelleen. Laboratorion keskeinen väline on seinätaulusto, jonne työyhteisön jäsenet tuottavat käsityksiään kehittämiskohteista. Seinätaulusto koostuu kolmesta sarakkeesta. Niistä ensimmäinen on nimetty peiliksi; siihen kootaan tilanneanalyysiä nykytilan kuvauksesta, ja kuvauksia siitä, miten tilanteeseen ollaan päädytty. Seuraava sarake "ideat, välineet" on tarkoitettu edellisen sarakkeen havaintojen jäsentämiseen, niistä syntyvien ideoiden, johtopäätösten ja pelkistysten esittämiseen. Kolmas ja viimeinen sarake sitten on tarkoitettu uuden toimintakonseptin ja -periaatteen mallintamisen ideointiin. Nämä sarakkeet vielä on jäsennetty kolmeen aikaulottuvuuteen: ennen, nyt ja tulevaisuudessa.
Laboratorio perustuu Yrjö Engeströmin ekspansiivisen oppimistoiminnan käsitteeseen. Siinä työyhteisön jäsenet sitoutuvat irrottautumaan päivittäisistä työtehtävistään määritelläkseen työyhteisön perustehtävän toteuttamisen kannalta kriittisiä kysymyksiä ja ratkaistakseen niitä. Ekspansiivinen oppimistoiminta käynnistyy, jos ja vain jos toimimattomien käytäntöjen kyseenalaistaminen johtaa ongelmallisen tilanteen syiden ja syy-yhteyksien erittelyyn. Ajatus perustuu mm. Richard Normannin (1976) "näkemykselliseen maanläheiseen suunnitteluun", jonka mukaan edelläkävijäyksiköt kehittävät ratkaisuja, joita voidaan ottaa käyttöön kyseisen organisaation muissakin osissa. Samansuuntaista on esittänyt Burgelman (1988), jonka mukaan johdon pitäisi rohkaista toimintayksiköitä tekemään kokeiluja, joiden pohjalta toimiva konsepti voidaan koota. Tämäntyyppistä kokeilevuutta on sovellettu Toyotan autotehtaassa, jossa etsitään uutta konseptia kokeilun avulla, mihin kuuluu myös toimimattomien ratkaisumallien analysoiminen.
Edellämainittuja suuntauksia voidaan Beerin ja Nohrin (2000) mukaan luonnehtia muutosten toteuttamisen O-teorian (O=organisaatio) mukaisiksi lähestymistavoiksi. Teoria O:n mukaan henkilöstö on otettava mukaan toteuttamaan organisaation muutosta, ja taloudelliset palkinnot ovat seurausta muutoksesta, eivät toimintaa ohjaava arvopäämäärä sinänsä, kuten teorian E (emt.) mukaan. R.H. Milesin (2000) mukaan toiminnan uudistamisessa on kyse ennen kaikkea oppimisesta, joka taas riippuu olennaisesti henkilökunnan osallistumisen laajuudesta.
Joskin mallin tarkoituksena on sitouttaa työntekijät työpaikan kehittämistyölle, uhkan mallin käytölle voi muodostaa johdon riittämätön sitoutuminen laboratoriotyöskentelyyn: sen hyödyllisyyttä ei osata nähdä, eikä siihen nähdä tarpeelliseksi käyttää tarvittavaa aikaa irti varsinaisesta perustehtävästä. Tähän liittyen, toinen uhka liittyy siihen, että käytännössä kehittäminen nähdään jonakin ylimääräisenä, jolloin se tehdään muun toiminnan ohessa, jolloin työntekijöiden tosiasiallinen työtaakka kasvaa, eikä paukkuja kehittämiselle enää löydy. Uhka mallin käyttämiselle voi muodostua myös siitä, jos henkilöstö ei koe koko mallia ylipäätään relevanttina ja ymmärtää laboratoriotyöskentelyn turhaksi. Vaikka malli sinänsä olisi osallistava, päätös mallin käyttöönotosta on kuitenkin syntynyt ylhäältä päin annettuna. Tämäntyyppisestä vaarasta, joka aina liittyy näennäisosallistumiseen, annan seuraavaksi pari esimerkkiä.
Osallistuin työskennellessäni Sibelius-Akatemiassa vuosina 2001-2002 visio- ja missiotyöskentelyyn, minkäkaltaisia prosesseja noihin aikoihin käytiin laajalti julkisen hallinnon organisaatioissa. Tuolloin em. aihepiireistä pidettiin laajalti työpajoja sekä osasto- että tiimikohtaisesti. Kaikki kokivat prosesseihin osallistumisen käsitykseni mukaan vaivaannuttavaksi: organisaation missio oli kaikille selvä, eli musiikin kouluttaminen, ja visio on mission "äpärälapsi". Erityisen hankalaksi prosessiin osallistumisen koki taiteellinen henkilökunta: Ralf Gothonin ja Arto Noraksen kaltaisia professoreita kyykkimässä polviinsa polvipusseja, Postit-lappuja itsestäänselvyyksistä liimaillessaan.
Olen pitkän linjan kaavoitusaktivisti, joka on osallistunut myös työnsä puolesta laboratoriotyyppiseen työskentelyyn, jossa kehitettiin työkaluja paikalliseen vaikuttamiseen. Näin ristiriidan siinä, että vaikka kehitettäisiinkin malli, jonka avulla kunnassa tai kaupunginosatasolla voitaisiinkin vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun, ja vaikka tämä malli vielä glorifioitaisiin Maankäyttö- ja rakennuslaissa, jossa kuntalainen julkilausutusti määritellään osalliseksi kaavoitukseen, ja osallisille oikeus kaavoitukseen osallistumiseen, siltikään käytännössä tästä ei seuraa sitä, että mielipide otettaisiin huomioon. Kuulemisesta ei seuraa aitoa kuuntelemista, minkä havaitseminen on turhauttanut monia aktiivisia kuntalaisia, jotka haluaisivat osallistua elinympäristönsä kehittämiseen.
Mikään malli ei siis sinänsä tee autuaaksi, vaan tärkeintä on se, että mallin käyttö nousee aidoista, ruohonjuuritason tarpeista, jotka aidosti otetaan huomioon suunnittelussa. Aito mahdollisuus vaikuttaa, oli tämä sitten omaan elinympäristöönsä tai omaan työhönsä, sitouttaa toimintaan niin että sitouttamisesta ei tarvitse erikseen huolehtia.
Ylläoleva on tenttivastaukseni opintojaksoon Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa.
Ylläoleva on tenttivastaukseni opintojaksoon Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa.
perjantai 13. toukokuuta 2016
Irrallisuus ruokkii äärimielipiteitä
Oli valinta sitten ISIS tai ODIN, yleensä taustat ovat aika samankaltaiset: nuorehkoja, yhteiskunnassa ja omassa elämässään sivuraiteille itsensä kokeneiksi joutuneita miehiä, jotka eivät oikein tiedä, mitä elämällään tekisivät. Nämä ovat tietenkin äärimmäisiä valintoja - vai valitsevatko pikemminkin liikkeet ja niihin tulijat vain ajautuvat levottomasti - mutta kyllä ainakin sosiaalinen media ilmentää pienimuotoisempiakin seuraamuksia sosiaalisesta eristäytyneisyydestä, jota jotkut nimittävät syrjäytyneisyydeksi.
On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.
Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.
Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.
Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.
Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.
On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.
Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.
Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.
Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.
Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.
torstai 3. maaliskuuta 2016
Maahanmuutosta ei voi puhua, siitä on vaiettava
Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen, lausahti Ludwig Wittgenstein. Suomennettuna tämä kuuluu siten, että "minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava".
Kai maahanmuutosta pitäisi voida keskustella, kuten avoimeksi yhteiskunnaksi väitetyssä Suomessa. Mutta kun ei siitä tule mitään, ainakaan televisiossa.
Jürgen Habermas näki jo 1980-luvulla, että demokratian edellytyksenä on avoin yhteiskunta, minkä edellytyksenä taas on se, että kaikki käyttäisivät mahdollisuutensa päästä käsiksi tietoon. Jo hän näki tiedonvälityksen pirstaloitumisen ja kuplat, ja sivistyksen murenemisen. Sivistynyt keskustelu edellyttää tietoisuutta omien mielipiteiden tiedollisista ja asenteellisista lähtökohdista, eikä tällaiselle keskustelulle ole edellytyksiä. Ihan kuin Habermas olisi ennustanut myös MV:n: kun jokainen paitsi valitsee, myös räätälöi itse oman mediansa, ei enää voida puhua yhteisesti jaetusta oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta, ja lähdekritiikki on mennyt persuveden mukana, kun siihen ei enää ole edellytyksiä. Toki aina voi kaikuna toistella luuloja ja kuulopuheita, mutta ei se täytä habermasilaisen kommunikatiivisen rationaalisuuden kriteereitä.
Olen jo ajat sitten lopettanut katsomasta tv-keskusteluja, jotka on nimetty milloin maahanmuuttoilloiksi ja tuolloin suvaitsevaisuusilloiksi. Niihin on raahattu paikalle parhaaseen katseluaikaan verovaroilla subventoitua ihmisvihaansa esittävien lisäksi näennäisen sananvapauden edellyttämän tasapuolisuuden nimissä ja rasistien leimaamista estämään postuloitu ns. vastakkainen ääripää.
TV-toimittajat nimittävät studioon marssitettuja asiantuntijoita toiseksi ääripääksi häivyttääkseen rasistien syytöksiä punavihreästä mediasta, muka tasapuolisuuden takaamiseksi koettavat häivyttää edes osan idioottien idiotismista tuottamalla heille edes periaatteellisen mahdollisuuden argumentaatioon. Mikä ihmeen punavihreä media, rakentamassa olkiukkosuvaitsevaistoa yhdessä rasistien kanssa. Pitäkööt areenansa, en minä menisi sinne gladiaattoriksi tarjoamaan sirkushuvia.
Yksi tuttavani tosin antoi ajateltavaksi toisenkinlaisen tulkinnan siksi hypoteettiseksi ääripääksi, Jos ääripään ajattelee neutraalisti arvolatautuneena terminä, tällöin voidaan ajatella, että toinen ääripää edustaa tietoa, toinen luuloa, ja yksi ääripää ihmisvihaa, toinen humanismia. Niin että kaikin mokomin, hyväksytään sitten, että on olemassa kaksi ääripäätä, mutta keskustelua ei edelleenkään synny. Ei sellaisen kanssa voi keskustella, jonka mielestä toisen ääripään sietäisi raiskata ja maahanmuuttajat kaasuttaa.
Kuvitteellisen ääripään kanssa keskustelu on kuin Hamletin ihmettelyä pääkallo kädessään. Pääkallo ei vastaa. Ollako vai eikö olla. Vai ollako täysi nolla. Ymmärrän hyvin yksi kerrallaan ohjelmasta kieltäytyneitä poliitikkoja, jotka koetettiin väen vängällä sovittaa äärisuvaitsevaiston penkille. Kyllä idiooteilta onnistuu itsensä nolaaminen ihan itse, ei siihen tarvitse raahata paikalle peiliksi ihmisarvoa puolustavaa "toista", idiotismi kun ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen ominaisuus.
Kai maahanmuutosta pitäisi voida keskustella, kuten avoimeksi yhteiskunnaksi väitetyssä Suomessa. Mutta kun ei siitä tule mitään, ainakaan televisiossa.
Jürgen Habermas näki jo 1980-luvulla, että demokratian edellytyksenä on avoin yhteiskunta, minkä edellytyksenä taas on se, että kaikki käyttäisivät mahdollisuutensa päästä käsiksi tietoon. Jo hän näki tiedonvälityksen pirstaloitumisen ja kuplat, ja sivistyksen murenemisen. Sivistynyt keskustelu edellyttää tietoisuutta omien mielipiteiden tiedollisista ja asenteellisista lähtökohdista, eikä tällaiselle keskustelulle ole edellytyksiä. Ihan kuin Habermas olisi ennustanut myös MV:n: kun jokainen paitsi valitsee, myös räätälöi itse oman mediansa, ei enää voida puhua yhteisesti jaetusta oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta, ja lähdekritiikki on mennyt persuveden mukana, kun siihen ei enää ole edellytyksiä. Toki aina voi kaikuna toistella luuloja ja kuulopuheita, mutta ei se täytä habermasilaisen kommunikatiivisen rationaalisuuden kriteereitä.
Olen jo ajat sitten lopettanut katsomasta tv-keskusteluja, jotka on nimetty milloin maahanmuuttoilloiksi ja tuolloin suvaitsevaisuusilloiksi. Niihin on raahattu paikalle parhaaseen katseluaikaan verovaroilla subventoitua ihmisvihaansa esittävien lisäksi näennäisen sananvapauden edellyttämän tasapuolisuuden nimissä ja rasistien leimaamista estämään postuloitu ns. vastakkainen ääripää.
TV-toimittajat nimittävät studioon marssitettuja asiantuntijoita toiseksi ääripääksi häivyttääkseen rasistien syytöksiä punavihreästä mediasta, muka tasapuolisuuden takaamiseksi koettavat häivyttää edes osan idioottien idiotismista tuottamalla heille edes periaatteellisen mahdollisuuden argumentaatioon. Mikä ihmeen punavihreä media, rakentamassa olkiukkosuvaitsevaistoa yhdessä rasistien kanssa. Pitäkööt areenansa, en minä menisi sinne gladiaattoriksi tarjoamaan sirkushuvia.
Yksi tuttavani tosin antoi ajateltavaksi toisenkinlaisen tulkinnan siksi hypoteettiseksi ääripääksi, Jos ääripään ajattelee neutraalisti arvolatautuneena terminä, tällöin voidaan ajatella, että toinen ääripää edustaa tietoa, toinen luuloa, ja yksi ääripää ihmisvihaa, toinen humanismia. Niin että kaikin mokomin, hyväksytään sitten, että on olemassa kaksi ääripäätä, mutta keskustelua ei edelleenkään synny. Ei sellaisen kanssa voi keskustella, jonka mielestä toisen ääripään sietäisi raiskata ja maahanmuuttajat kaasuttaa.
Kuvitteellisen ääripään kanssa keskustelu on kuin Hamletin ihmettelyä pääkallo kädessään. Pääkallo ei vastaa. Ollako vai eikö olla. Vai ollako täysi nolla. Ymmärrän hyvin yksi kerrallaan ohjelmasta kieltäytyneitä poliitikkoja, jotka koetettiin väen vängällä sovittaa äärisuvaitsevaiston penkille. Kyllä idiooteilta onnistuu itsensä nolaaminen ihan itse, ei siihen tarvitse raahata paikalle peiliksi ihmisarvoa puolustavaa "toista", idiotismi kun ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen ominaisuus.
tiistai 15. syyskuuta 2015
Ei, ei olla apinoita
Näinä päivinä tietoa aliarvostetaan, suorastaan halveksutaan, ja mitä tahansa saa päästellä vain siksi, että sanan- ja mielipiteenvapaus. Tämä on saanut ilmaisunsa jytkynä, ja jytky on vahvistanut tämän käsityksen yleisyyttä. Yleensä tätä käsitystä suojellaan epäsymmetrisellä hysteerisyydellä: vain oma mielipide nauttii jotain erityissuojelusta, mutta toiset ovat suvaitsemattomia.
Kaikki suusta pääsevä ei ole oopperaa, eikä kaikki kynänjälki runoutta. Oksennukset eivät ole ooppera-aarioita, eivätkä varsinkaan niiden kanssa samanarvoisia.
Episteeminen panttivankeus perussuomalaisuudelle näkyy nykyisen hallituksen politiikassa, jossa asiantuntijoille pannaan palttua. Ei ole ihme, ettei hallitus kuuntele Mika Pantzarin kaltaisia asiantuntijoita, joiden mukaan keynesläinen elvytys on ainoa oikea toimenpide nostaa kysyntää lama-aikana, jos meillä hallituspuolueen kansanedustajat uskovat, että ihminen ei ole apinasta. Ei, ei olla apinoita.
Mielipide on perusteltu uskomus, ja tieto on perusteltu, tosi uskomus. Jos Keke väittää, että Biedermeyer on juustoa ja Beethoven koira, tämä ei ansaitse edes mielipiteen nimeä, koska asioista, jotka sijoittuvat epätotuus-totuus -akselille, ei voida väitellä. Kyse on silloin vain pöhköstä uskomuksesta, joka juontuu siitä, että Keke ei tiedä, Oletettavasti esimerkiksi Herbert von Karajanin uskomukset Beethovenin luonteesta ovat todempia kuin Keken. Samanarvoisia epätodet uskomukset ja tosi tieto ovat vain ja ainoastaan vaaleissa.
Kaikki suusta pääsevä ei ole oopperaa, eikä kaikki kynänjälki runoutta. Oksennukset eivät ole ooppera-aarioita, eivätkä varsinkaan niiden kanssa samanarvoisia.
Episteeminen panttivankeus perussuomalaisuudelle näkyy nykyisen hallituksen politiikassa, jossa asiantuntijoille pannaan palttua. Ei ole ihme, ettei hallitus kuuntele Mika Pantzarin kaltaisia asiantuntijoita, joiden mukaan keynesläinen elvytys on ainoa oikea toimenpide nostaa kysyntää lama-aikana, jos meillä hallituspuolueen kansanedustajat uskovat, että ihminen ei ole apinasta. Ei, ei olla apinoita.
Mielipide on perusteltu uskomus, ja tieto on perusteltu, tosi uskomus. Jos Keke väittää, että Biedermeyer on juustoa ja Beethoven koira, tämä ei ansaitse edes mielipiteen nimeä, koska asioista, jotka sijoittuvat epätotuus-totuus -akselille, ei voida väitellä. Kyse on silloin vain pöhköstä uskomuksesta, joka juontuu siitä, että Keke ei tiedä, Oletettavasti esimerkiksi Herbert von Karajanin uskomukset Beethovenin luonteesta ovat todempia kuin Keken. Samanarvoisia epätodet uskomukset ja tosi tieto ovat vain ja ainoastaan vaaleissa.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Aivopieruja ja mielipiteitä
Mielipiteet ovat jostakin asiasta muodostettuja, punnittuja käsityksiä. "A on mielestäni hyvä, koska..." Joskus ne sisältävät vertailuasetelman: "A on mielestäni parempi kuin B, koska..."
Mielipiteenmuodostamiseen tarvitaan tietoa tai kokemusta, mieluummin molempia, ja esimerkiksi huhupuheiden toistaminen tai auktoriteetiksi luullun tahon ilmaisemien käsitysten toistaminen ei ole mielipiteenilmaisua, vaan siinä huulet liikkuvat kuin tuuli niitä liikuttelisi ikään. Joku esimerkiksi voi sekoittaa omat henkilökohtaiset, usein huhuihin perustuvat mieltymyksensä mielipiteisiin, puhumattakaan siitä että yleistää sen koskemaan jotakin kuvitteellista joukkoa, jolle hän rakentaa myyttisiä ulottuvuuksia. Suomeksi: henkilökohtainen aivopieru ei ilmaise kansan mielipidettä.
Otettakoon esimerkiksi nyt kokoomusedustaja Kauman eilinen sosiaalisessa mediassa paljon siteerattu lipsahdus. Hän esitti mielipiteenään - ja kansanedustajan mielipiteeseen suhtaudutaan usein tietona, sillä kansanedustaja ei edusta kansaa, vaan harhaanjohtaa sitä - jostain kuulemansa usein toistellun huhun, jonka mukaan maahanmuuttajat saavat uudet lastenvaunut. Erityisen vastuutonta tästä levittelystä tekee sen, että henkilö, jolla olisi varaa ottaa asioista selvää, levittelee tahallaan moisia vain kalastellakseen irtoääniä. Tämä, että harhaanjohtaja naamioituu kansanedustajaksi, on nähty ennenkin, mutta nyt tässä puolueessa viime aikoina lisääntyvässä määrin.
Kaikki mielipiteet eivät myöskään ole samanveroisia. Jotkut ovat yksinkertaisesti h-tin huonoja, vaikka vääräksi niiden sanominen onkin hankalaa, ainakaan demokratiassa, jossa jokainen ääni on yhtä painava. Demokratialla ja mielipiteillä ei olekaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Lienee esimerkiksi selvää, että kadunmiehen mielipide Beethovenin sinfonioista on vähemmän informoitu, vähemmän kokemusperäinen ja jopa harhainen, verrattuna esimerkiksi Herbert von Karajanin näkemykseen, ja on yksinkertaisesti väärin sanoa esimerkiksi jotain Idols-laulajaa paremmaksi laulajaksi kuin vaikka Elvis Presleytä ja Edith Piafia: se on kuin vertaisi Raamattua ja puhelinluetteloa.
Mahdollisuus sanoa mielipiteensä on ilman muuta tärkeä ja suojelemisen arvoinen, mutta rikkinäiset puhelimet eivät kaipaa erityiskohtelua. Kun ei ole helisevä kulkunen tai räikkyvä vaski vaan rämisevä romu.
Mielipiteenmuodostamiseen tarvitaan tietoa tai kokemusta, mieluummin molempia, ja esimerkiksi huhupuheiden toistaminen tai auktoriteetiksi luullun tahon ilmaisemien käsitysten toistaminen ei ole mielipiteenilmaisua, vaan siinä huulet liikkuvat kuin tuuli niitä liikuttelisi ikään. Joku esimerkiksi voi sekoittaa omat henkilökohtaiset, usein huhuihin perustuvat mieltymyksensä mielipiteisiin, puhumattakaan siitä että yleistää sen koskemaan jotakin kuvitteellista joukkoa, jolle hän rakentaa myyttisiä ulottuvuuksia. Suomeksi: henkilökohtainen aivopieru ei ilmaise kansan mielipidettä.
Otettakoon esimerkiksi nyt kokoomusedustaja Kauman eilinen sosiaalisessa mediassa paljon siteerattu lipsahdus. Hän esitti mielipiteenään - ja kansanedustajan mielipiteeseen suhtaudutaan usein tietona, sillä kansanedustaja ei edusta kansaa, vaan harhaanjohtaa sitä - jostain kuulemansa usein toistellun huhun, jonka mukaan maahanmuuttajat saavat uudet lastenvaunut. Erityisen vastuutonta tästä levittelystä tekee sen, että henkilö, jolla olisi varaa ottaa asioista selvää, levittelee tahallaan moisia vain kalastellakseen irtoääniä. Tämä, että harhaanjohtaja naamioituu kansanedustajaksi, on nähty ennenkin, mutta nyt tässä puolueessa viime aikoina lisääntyvässä määrin.
Kaikki mielipiteet eivät myöskään ole samanveroisia. Jotkut ovat yksinkertaisesti h-tin huonoja, vaikka vääräksi niiden sanominen onkin hankalaa, ainakaan demokratiassa, jossa jokainen ääni on yhtä painava. Demokratialla ja mielipiteillä ei olekaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Lienee esimerkiksi selvää, että kadunmiehen mielipide Beethovenin sinfonioista on vähemmän informoitu, vähemmän kokemusperäinen ja jopa harhainen, verrattuna esimerkiksi Herbert von Karajanin näkemykseen, ja on yksinkertaisesti väärin sanoa esimerkiksi jotain Idols-laulajaa paremmaksi laulajaksi kuin vaikka Elvis Presleytä ja Edith Piafia: se on kuin vertaisi Raamattua ja puhelinluetteloa.
Mahdollisuus sanoa mielipiteensä on ilman muuta tärkeä ja suojelemisen arvoinen, mutta rikkinäiset puhelimet eivät kaipaa erityiskohtelua. Kun ei ole helisevä kulkunen tai räikkyvä vaski vaan rämisevä romu.
torstai 7. marraskuuta 2013
Kokoomuslogiikan ruumiinavaus
Aikaisemmassa postauksessani käsittelin jo kertaalleen Meri-Rastilan kaavasuunnitelmaa, joka lipsahti läpi Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnasta samoin 5-4 äänin kuin yleensä kaikki asukkaiden enemmistön tahdon vastaiset kaavat tapaavat mennä.
Miksi Meri-Rastilan kaava ansaitsee näin paljon huomiota? Alueen luontoarvoista on minua parempia asiantuntijoita, mutta prosessi ja Kokoomuksen logiikka ansaitsevat tarkastelua.
Asukkaiden vaikuttamisyritykset kaavoitukseen ovat jääneet Maankäyttö- ja rakennuslain kuulemispykälästä huolimatta käytännössä jälkikäteisiksi kaavaesitysten torppausyrityksiksi, ja nyt kerrankin kun olisi ollut mahdollisuus huomioida asukaslähtöinen rakentava lähestymistapa, vaihtoehto, joka toteuttaa kaavan tavoitteet tuhoamatta tärkeätä luontokohdetta, tästä ei voi johtaa kuin kaksi johtopäätöstä:
1) Asukkaiden mielipiteellä ei ole väliä. Kaupunkisuunnittelulautakunta halusi osoittaa kaupunkilaisille kaapin paikan, ja Meri-Rastila oli arvovaltakysymys. Meri-Rastila antaa varoittavan esimerkin: älkää kaupunkilaiset tulko sotkeutumaan kaupunkisuunnitteluun vastaisuudessakaan, senkin pikkusieluiset nimbyt.
2) Kokoomuksessa ei ymmärretä, mitä tarkoittaa mielipide. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen, jonka tiedän Kokoomuksen hyviksiin kuuluvaksi Lasse Männistön tavoin, palauttaa kaavakiistan mielipiteisiin, niin hän on nyt väärillä jäljillä. Eihän tässä ole kyse mielipiteistä vaan logiikasta. Jos kerran asukkaiden vaihtoehtokaava - joka toteuttaa kaikki Kaupunkisuunnittelulautakunnan itse hyväksymät tavoitteet, kuten kerrosneliömetrimäärän ja tavoitteen välttää kaupunkirakenteen leviämistä olemassaolevaa kaupunkirakennetta tiivistämällä - ei kelpaa, Kokoomuksessa ei osata logiikkaa. Jos kerran vaihtokaava toteuttaa kaikki tavoitteet, tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että se ei kelpaa siksi, koska vaihtoehto 1) eli koska se on asukkaiden mielipiteen mukainen. Jolloin paradoksaalisesti Niiranen onkin sikäli oikeassa, että kyse onkin mielipiteistä: asukkaiden mielipide on väärä ja kaupunkisuunnittelulautakunnan 5-4 -enemmistön oikea.
Sori siis, Niiranen ja Kokoomus. Minun ei tarvitse olla kanssanne samaa mieltä, etenkään kun minulla ei ole mitään tekemistä Helsingin kunnallispoliittisen päätöksenteon kanssa.
Ourcity-vaihtokaavaan voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Miksi Meri-Rastilan kaava ansaitsee näin paljon huomiota? Alueen luontoarvoista on minua parempia asiantuntijoita, mutta prosessi ja Kokoomuksen logiikka ansaitsevat tarkastelua.
Asukkaiden vaikuttamisyritykset kaavoitukseen ovat jääneet Maankäyttö- ja rakennuslain kuulemispykälästä huolimatta käytännössä jälkikäteisiksi kaavaesitysten torppausyrityksiksi, ja nyt kerrankin kun olisi ollut mahdollisuus huomioida asukaslähtöinen rakentava lähestymistapa, vaihtoehto, joka toteuttaa kaavan tavoitteet tuhoamatta tärkeätä luontokohdetta, tästä ei voi johtaa kuin kaksi johtopäätöstä:
1) Asukkaiden mielipiteellä ei ole väliä. Kaupunkisuunnittelulautakunta halusi osoittaa kaupunkilaisille kaapin paikan, ja Meri-Rastila oli arvovaltakysymys. Meri-Rastila antaa varoittavan esimerkin: älkää kaupunkilaiset tulko sotkeutumaan kaupunkisuunnitteluun vastaisuudessakaan, senkin pikkusieluiset nimbyt.
2) Kokoomuksessa ei ymmärretä, mitä tarkoittaa mielipide. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Matti Niiranen, jonka tiedän Kokoomuksen hyviksiin kuuluvaksi Lasse Männistön tavoin, palauttaa kaavakiistan mielipiteisiin, niin hän on nyt väärillä jäljillä. Eihän tässä ole kyse mielipiteistä vaan logiikasta. Jos kerran asukkaiden vaihtoehtokaava - joka toteuttaa kaikki Kaupunkisuunnittelulautakunnan itse hyväksymät tavoitteet, kuten kerrosneliömetrimäärän ja tavoitteen välttää kaupunkirakenteen leviämistä olemassaolevaa kaupunkirakennetta tiivistämällä - ei kelpaa, Kokoomuksessa ei osata logiikkaa. Jos kerran vaihtokaava toteuttaa kaikki tavoitteet, tällöin ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että se ei kelpaa siksi, koska vaihtoehto 1) eli koska se on asukkaiden mielipiteen mukainen. Jolloin paradoksaalisesti Niiranen onkin sikäli oikeassa, että kyse onkin mielipiteistä: asukkaiden mielipide on väärä ja kaupunkisuunnittelulautakunnan 5-4 -enemmistön oikea.
Sori siis, Niiranen ja Kokoomus. Minun ei tarvitse olla kanssanne samaa mieltä, etenkään kun minulla ei ole mitään tekemistä Helsingin kunnallispoliittisen päätöksenteon kanssa.
Ourcity-vaihtokaavaan voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)