Minä ja yliopisto

Olin lukiossa ns. kympin oppilas. Yliopisto, jonne pyrkiminen minulle oli itsestäänselvää ja sen piti olla vain välivaihe matkalla professoriksi, olikin palautus maanpinnalle. Yliopistossa olinkin keskinkertainen, yksi välkky muiden joukossa, ja koin, että monilla akateemiset valmiudet olivat sikäli minua paremmat, että he olivat lähtöisin perheistä, joissa asunnot oli ostettu lapsille valmiiksi, vanhemmat olivat proffia ja koko yliopistomaailma sanastoineen oli peruskauraa: en ollut kuullutkaan sellaisesta kuin osakunta. Kuitenkin kyllä minä jossain loistinkin. 

Yliopiston myötä luin ensimmäisen englanninkielisen kirjani, vasta 21-vuotiaana. Hyppäsin heti syvään päätyyn: kyseessä oli antropologian perustiiliskivi Roger M. Keesingin Cultural Anthropology. Sen tahkoaminen oli niin työlästä, että organisoin referaattiringin, jossa jokainen luki yhden tai maksimissaan kaksi lukua, sellaiset 20-30 sivua, teki siitä referaatin, jotka kopioitiin koko porukalle.

Minusta tuli referaattikuningas, ja organisoin vastaavanlaisia näkökulmasta riippuen joko talkoo- tai pinnausrinkejä muistakin työläistä (eli englanninkielisistä) kirjoista ja luentokursseista, jos luennoitsija oli pitkäpiimäinen, kuten Hannu Sivenius, jolla kesti noin kolme minuuttia päästä änkytykseltään yhden lauseen loppuun.

Kuka oikein on syrjäytynyt?

Juteltúani eilen taas muutaman kuukauden tauon jälkeen vanhan ystäväni kanssa, aloin miettimään, mitä se syrjäytyminen oikein on. Tarkastellaan asiaa kolmen esimerkkihenkilön valossa.

J: 35-vuotias, varmaan itseltäänkin huomaamatta aikuistunut yksin kaupunginasunnossa elävä pitkäaikaistyötön mieshenkilö, jolta on jäänyt kesken kaikki: armeija, siviilipalvelus, lukio. ammattikoulu, moni työharjoittelu ja -kokeilu. Hän harrastaa sulkapalloilua, biljardia, Japanin kieltä ja kulttuuria ja hänellä on vakiintunut ja tiivis ystäväpiiri jo alakouluajoistaan, eikä hän juo oikeastaan ollenkaan alkoholia eikä tupakoi.

A: 45-vuotias yliopistokoulutettu yksinasuva mies, joka joutui vaikeaan onnettomuuteen viitisentoista vuotta sitten, minkä johdosta hänen opiskelunsa jäivät pitkäksi aikaa hyllylle ja työhistoria pyyhkiytyi pois, samoin osa muustakin historiasta. Hän on kuntouttanut itsensä juoksu-urheilulla, harrastaa moottoripyöräilyä, sienestystä, kalastusta sekä juoksemista ja hiihtoa ystäviensä kanssa.

M: 46-vuotias yliopistokoulutettu perheellinen mies, jolla on toistaiseksi voimassaoleva työsuhde. Se ei kuitenkaan vastaa hänen osaamistaan, kiinnostuksenkohteitaan, taipumuksiaan. Hän on ollut viime kuukaudet alityöllistetty, käytännössä vailla tekemistä, säilytettävänä kuukausipalkkaisessa suojatyössä, jossa hänet on eristetty varsinaisesta työyhteisöstään. Usein hänellä kuluu kokonaisia viikkoja ilman että hän tulee vaihtaneeksi sanaakaan muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Mielekkään tekemisen ja sosiaalisten verkostojen vajettaan hän aikaisemmin paikkasi toimimalla aktiivisesti poliittisessa puolueessa, mutta ei enää.

Syrjäytyneisyyden ymmärtämiseksi pitää ensin määritellä sen vastakohta, osallisuus ja määritellä se, mikä on norminmukaista osallisuutta: mihin ihmisen pitää olla kiinnittynyt. Yleensä viranomais- ja tutkijanäkökulmat painottavat palkkatyötä, opiskelua ja sosiaalisia verkostoja; sen lisäksi on esimerkiksi tiedollista osallisuutta ja päätöksenteko-osallisuutta.

Nostin tarkoituksella näistä esimerkkihenkilöistä tiettyjä korostuksia esiin ja jätin toisia hieman varjoon problematisoidakseni vallitsevia osallisuuden ja syrjäytyneisyyden tulkintoja. Selvää ainakin on, että problematiikka ei tyystin palaudu palkkatyöosallisuuteen eikä sosiaalisten verkostojen olemassaoloon, vaan palkkatyö käy vain jos se osaltaan kiinnittää henkilön mielekkääksi osaksi yhteiskuntaa, jossa hän saa taidoillaan hyödyntää yhteiskuntaa. Sosiaaliset verkostotkaan eivät pelasta, sillä niitä on monenlaisia, kuten tietää jokainen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin lukenut.

Niin että kuka oikein on syrjäytynyt?

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Seitsemän ensimmäistä työpaikkaani

Interwebissä kiertää meemi itse kunkin seitsemästä ensimmäisestä duunista.

1) SDR-Suoramainonta, mainostenjakaja. Kustansin ensimmäisen lukiovuoteni koulukirjat luukuttamalla suurimpaan osaan Kannelmäkeä, Hakuninmaata ja Maununnevaa lehtiä ja mainoksia. Työn hyötysuhde oli kyllä aika huono, sillä äitinikin lajitteli materiaalia yötä myöten. Työstä sinänsä tykkäsin, se on itsenäistä ja siinä saa ulkoilua. Osaisin vieläkin etsiä varsinkin Maununnevalta melkein kaikki postilaatikot, joista mieleeni jäi erityisesti G. Gould (ihmettelin, mahtoiko suurpianisti Glenn Gouldilla olla piilopaikka Maununnevalla). Toki toivoin aina näkeväni edes vilahduksen silloisista ihastuksistani.

2) Helsingin elintarvikekeskus. Tiskaamalla ja pöytiä pyyhkimällä Kallion virastotalossa kustansin toisen lukiovuoteni opiskelut. Työtovereina ainakin 4 Leenaa ja Matti Castren. Mieleeni jäi kerran radiosta kuulemani oopperalaulaja Kim Borgin tuoreen omaelämäkerran pohjalta tehty haastattelu. En ollut rikkonut yhtään astiaa ennen viimeistä päivää, sillä silloin Matin ja minun piti uhmata onneamme. Aloimme kopittelemaan kahvikuppeja.

3) Maunulan uurnalehto. Nuoressa porukassa mitä erinomaisin kesätyö, ajaen nurmikoita ja kastellen hautausmaata. Joskus ostin työkaverini kanssa oluen (ykkös-), ja menimme ruokatauolla kuusiaidan taakse piiloon hörppimään, ja ajoimme Peluskiksi kutsutulla traktorilla vesisuihkulla aseistautuneena tyttöjä takaa. Opin hautakivien nimet miltei ulkoa. Kerran hienosäätäessäni siimakoneella hautakivien vierustoja, eräs Satu-niminen älykäs tyttö vetäisi kuulokkeet korviltani todeten "sull on hiano kone". Lähestymistapa ja Satu tekivät vaikutuksen. Kerran yli 20 vuotta myöhemmin samainen Satu (ent. Miettinen) tuli esittäytymään baarissa.

Työlläni kustansin paitsi koulukirjani, myös erillishifilaitteiston, josta kaiuttimet ovat vieläkin 27 vuotta myöhemmin käytössä. Ensin olin harkinnut ajokortin ajamista, mutta ymmärsin sen turhaksi, erään Atte-kaverini joskus soitellessa minua kaljakuskiksi. Ymmärsin, että ajokortittomuus tekisi minusta tähän jäävin, olemaan 24/7 päivystävä kaljakuski.

4) Helsingin ulosottovirasto. Tuolloin puhuttiin kovasti paperittomasta toimistosta, mihin minäkin kannoin korteni kekoon, tietokoneistamalla manuaalisia oikeudenkäyntipöytäkirjoja menetelmällä näppäin-enter. Hyväksikäytin myös virka-asemaani karnevalistisesti laittamalla kaverilleni laskun HKL:n tarkastusmaksuista ja isälleni laskelman korkoineen elatusapujen maksamattomista indeksikorotuksista. Tästä isäukkoni pelästyi, ja yhteydenpitomme harveni pariksi vuodeksi. Jos koskaan eläessäni minulla olisi ollut houkutus rikkoa vaitiolovelvollisuus, niin täällä sain tutustua hurjaan materiaaliin esim. sarjaseksirikollisuudesta.

5) Helsingin yliopiston laskentakeskus, joka nykyaikaisti pian nimensä atk-keskukseksi. Tässä työpaikassa, jossa sen omalaatuisen hengen ansiosta viihdyin ehkä paremmin kuin missään työpaikassani sitä ennen tai sen jälkeen, olin sisä- ja tarvittaessa ulkolähetti, etsien joskus sankankin tupakansavun takaa tutkijoita, ja otin aukeama kerrallaan kopioita viisikinsataa sivua paksuista tilastoatk-manuaaleista. Sain esimakua nettikeskustelusta (yliopiston sisäinen PortaCOM-verkko), ottaen suuna päänä kantaa kaikkeen, ja sain elämänikäisen Ensio-ystävän, jonka kanssa minua yhdisti B-linjan musiikki ja juoksu.

Kymmenisen vuotta myöhemmin, käydessäni Ensiota moikkaamassa, näin edelleenkin hänen työhuoneensa seinässä Postit-lapun, jossa luki "huoneessa 594", Ensiolla kun oli tapana tulla aika ajoin huoneeseeni kuuntelemaan radiota. Täällä tankkasin valtsikan pääsykoekirjoja ihan luvan kanssa, niin että osasin varsinkin Allardtin takaperin. Hylkistä on lämmin muisto, siellä kaikki kuuluivat samaan jengiin riippumatta statuksestaan.

6) SOL-siivous; Helsingin messukeskus. Nollatyön paheksujille tiedoksi: ilman nollatyön kieltoa minulla tuskin olisi ollut mahdollisuutta elättää itseni ja asumiseni töölöläisessä taskuyksiössäni, sillä tein töitä oman tarpeeni mukaan. Voi tosin olla, että sain lärvikertoimella parhaita työvuoroja, ja samalla lärvikertoimella keplottelin aina itseni vapaaksi kaikenkarvaisista hymypassi- ja ihmissuhdeajokorttikoulutuksista. Sain ainakin yhden ystävän, Sari Miettinenän. Siivoukseen pätevät samat sanat kuin mainostenjakoon: työ sopii minulle hyvin itsenäisenä. SOL:issa oli hyvää porukkaa.

7) Opetusministeriö. Osallistuin virkamiesharjoittelijana mm. ammattikorkeakoululainsäädännön valmistelutyöhön, soittelin Brysseliin, kirjoittelin puheita ministeri O-P Heinoselle ja valmistelin musiikkioppilaitosten valtionosuuspäätökset. Tässä tehtävässä seurasin Sami Myllynieminenää. Läksiäislahjaksi sain edesmenneeltä opetusneuvos Piriltä hienointa hänen tuntemaansa skottiviskiä, siinä kun luki Finest. Se oli huonointa tuntemaani skottiviskiä.

Savijalkainen opetussuunnitelma

Uusi, uljas lukio-opetuksen opetussuunnitelma perustuu oppimiskäsitykseen, jonka mukaan "opetussuunnitelman perusteet pohjautuvat oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppiminen on seurausta opiskelijan aktiivisesta, tavoitteellisesta ja itseohjautuvasta toiminnasta".

Hyvä, kuulostaa hienolta! Kuitenkin lukioon on jo pitkään hakeutunut, ja hakeutuu aina vain lisääntyvässä määrin oppilaita (anteeksi, opiskelijoiksihan heitä piti sanoa, oppilaitahan ei ole peruskoulussakaan (anteeksi, perusopetuksessa) ollut enää edellisenkään opetussuunnitelman mukaan), joilta itseohjautuvuuden vaatiminen on heitteillejättö.

Tämän heitteillejätön siunaa nyt opetussuunnitelma. Aiempien koulupudokkaiden - peruskoulun jälkeen lopettaneiden - lisäksi saadaan sitten lukion keskeyttäneitä.

Kaikkein tärkein kysymys, johon lukion opseissa tulisi ottaa kantaa, on oppilaiden lähtötaso, Jos perusta on laho, ei sille voi rakentaa kestävästi; kuitenkin opsit lähtevät olettamuksesta, jonka mukaan oppilailla on esimerkiksi sellainen käsitteellisen kielen hallinta ja kyky abstraktiin ajatteluun sekä itseohjautuvuuteen ja tavoitteiseen toimintaan, jota opetussuunnitelma edellyttää. Tämä savijalkainen idealismi kuvautuu opsissa seuraavasti "Koska oppiminen on monimuotoista ja sidoksissa aiemmin hankittuun osaamiseen, käytetään lukiossa monipuolisia opetus-, ohjaus- ja opiskelumenetelmiä. Menetelmien valinnassa otetaan huomioon eri oppiaineissa edellytetty käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen."

Tämä aiempi osaaminen otetaan siis annettuna, silloinkin kun se on osaamattomuutta, samaten käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen pitää monasti rakentaa tyhjän päälle.

Kävin sitten tarkistamassa vielä erityisesti suomen opetuksesta sanotun, oman äidinkielen osaaminen kun on pohja kaiken muunkin oppimiselle. Opsin mukaan "Arvioinnin tukena, opettajan työvälineenä sekä opiskelijan itse- ja vertaisarvioinnin välineenä käytetään Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvaa kehittyvän kielitaidon kuvausasteikkoa.".

Hurraa. Ei hyvin mene, jos jo opetussuunnitelmatasolla on luovuttu suomen kielen oikeinkirjoituksen periaatteista, "eurooppalainen" kun kirjoitetaan meillä pienellä alkukirjaimella. Ilmeisesti oikeinkirjoituksesta on sitten luovuttu myös opetuksessa, sillä ei kai oppilailta voi vaatia sellaista, jota ei ole opetussuunnitelmassa?

Uuden lukion opetussuunnitelman voi käydä katsomassa klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Koulujen valikoinnin seuraukset

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen kolmas ja viimeinen osa. 

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja. 

Lähiöt baaristuvat

Ja vaaristuvat. Eilisessä Hesarissa Helsingin pormestari Jussi Pajunen ilmaisi murheensa siitä, miten lähiöille - kuten Kontulalle - on käynyt, ja väläytteli "häiriötoimintojen" - kuten pubien - kieltämistä.

Kuitenkin Kokoomus haluaa porukan elättävän itsensä yrittämisellä. Ja sitten kun jengi pistää pystyyn baarin, yrittäminen ei enää kelpaakaan, varsinkaan sellainen, joka perustuu kysyntään. On nimittäin niin, että niin moni baari kannattaa kuin on kysyntää.

Jos baarit valtaavat lähiöostarit - oman nuoruuden kotilähiönikin ostarilla on nyt ainakin viisi tai kuusi Kanneljotakinbaaria - tämä on heijastumaa lähiöiden vaaristumisesta, jos eläkeläisten kulutuskysyntä ei riitä ylläpitämään erikoisliikkeitä. Toisaalta se on heijastumaa myös siitä, että lähiöissä ei ole ainakaan niiden asukkaille sopivia työpaikkoja, jolloin niissä käydään vain nukkumassa.

Silloin kun esimerkiksi Kannelmäessä oli vielä lukio, sekin omalta osaltaan ylläpiti kulutuskysyntää, sillä välituntisin koululaiset hakivat Varubodenista karkkia ja muuta evästä ja hypäreillä joitakin ekyläisiä nähtiin kai joskus ostarin HM-baarissa, ostamassa koulukirjoja Kirjakempparista tai ostamassa sieltä lp-levyjä (!) Ei kai vanhoja aikoja auta haikailla takaisin, mutta ei se ole cd-levyjen tai mp kolmosten vika, että palvelut ovat kaikonneet.

Joskus kaupungin päätökset ovat siis lyhytnäköisiä, ja julkisen palvelun lakkauttaminen edesauttaa kurjistumiskierrettä, johon kuuluu kaupallisten palveluiden loppuminen. Lähiöostareille lähelle perustettava suurkauppakeskus - kuten Kannelmäessä Kaari - on lopullinen kuolinisku. Ilmeisesti kehitys on kuitenkin yleismaailmallinen, ja ainoa keino pitää lähiöt hengissä on tappaa niiden ostarit ja houkutella ulkopuolista kulutuskysyntää ulkopuolelta. Tämä taas lisää liikennettä.

Jos lähiöbaaristumisen haittoja halutaan ehkäistä, säädeltäköön sitten aukioloaikoja, sillä riippuvaisimmat asiakkaat odottelevat ovella jo vähän ennen yhdeksää. Tosin ei se mitään auta, sillä lähi-Alepasta saa kuitenkin polttoainetta, jonka voi nauttia saman ostarin takapihoilla, suoraan muovikassista.

Jussi Pajusen haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Kantsun ostari.

Uskonto on osa yhteiskuntaa, ei päinvastoin

Kun uskontoministeri Räsänen on huolissaan siitä, että tulevassa lukiouudistuksessa uskontotuntien määrä on vähentymässä, hänen ei tarvitse olla huolissaan, sillä yhteiskuntaopille ollaan varattu lisätunteja. Toki vieraiden kulttuurien ymmärtämisessä auttaa näiden uskontojen ymmärtäminen, mutta ei se ole Räsäsen huolenaiheena.

Esimerkiksi Syyriaa terrorisoiva Isis on yhteiskunnallinen ilmiö ensisijaisesti, eikä tarvitse olla marxilainen ymmärtääkseen, että uskonto on - tässä tapauksessa - päällysrakenne. Sama pätee törppömedioiden yleisesti jakamaan huoleen militantista islamista, joka on syrjäytymisen heijastumaa. Uskonto ei siis ole syrjäytymisen syy, vaan uskonnollisuuden saamat radikaalit ilmenemismuodot sen heijastumia.

Uskonto voi olla selittävä tekijä ja motivaattori ihmisten toiminnalle, mutta ei perimmäinen syy. Uskonto on yksi kulttuurinen ilmenemismuoto, mutta vain yksi, ja kulttuuri on yksi yhteiskunnallisista instituutioista, mutta vain yksi; tosin siihen kuuluvat myös kyseiselle yhteiskunnalle tyypilliset normit ja uskomukset, joita on paljon muitakin kuin uskonnollisia, vaikka uskonnolliset normit onkin usein sisäistetty ja yleistetty maallistuneiksi normeiksi. Hyvä esimerkki tästä on protestanttinen etiikka.

Peräänkuuluttaisin siis lukutaitoa syiden ja seurauksien erottamiseksi, aloittaen uskontoministeristä. Aivan kuten yhteiskunta ei ole osa jalkapalloa - paitsi Brasiliassa, ei se myöskään ole osa uskontoa, ei edes Afganistanissa, Israelissa tai Iranissa. Sielläkin ihmiset elävät, rakastavat ja tekevät työtä yhteiskunnallis-poliittisten järjestelmien vaihtuessa.

Uutisen lukiouudistuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...

... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.

Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.

Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.

Mikäli olisi olemassa mitään pienille syrjälukioille oikeudenmukaista rankkeeraamistapaa, se suhteuttaisi sisään- ja ulospäässeen oppilasaineksen, panos-tuotos -suhteen. On jo sinänsä saavutus säilyttää kutosen oppilaita muutama vuosi ja kaiken lisäksi tuottaa heistä ylioppilaita, vaikka tämä tosin onkin seurausta koulutuspolitiikasta, jossa arvostetaan liikaa lukioita ja jossa panostetaan liian vähän oppilaanohjaukseen.

Teksti perustuu bloggaukseeni kahden vuoden takaa.

Valinnaisuutta lukioissa ei pidä lisätä...

... koska se lisää eroja jatko-opiskeluvalmiuksissa sen mukaan, mistä lukioista ylioppilaat tulevat. Vaikka Suomi ei olekaan siinä määrin luokkayhteiskunta kuin esimerkiksi Englanti, täällä kuitenkin sosioekonomisten tekijöiden merkitys terveyden ja koulutuksen periytymisessä on ollut lisääntymään päin, ja valinnaisuuden lisääminen kasvattaa kuilua lukioiden välillä kahdesta syystä.

Ensiksikin, mitä suurempi lukio, sitä suurempi kurssitarjonta ja sitä enemmän sinne hakeudutaan. Yleensä. Säännöstä on poikkeuksiakin, onneksi. Toiseksi: tämä suurempi valinnanmahdollisuus toisissa kouluissa johtaa koulujen eriytymiseen, jolloin muodostuu yhä selvemmin eliitti- ja karvalakkikouluja. Kun ensimmäisissä ovat määrätietoiset hikipingot yliedustettuina, jälkimmäisiin ei varsinaisesti hakeuduta, vaan niihin päätyvät yliedustetusti ne, joita puuttuva oppilaanohjaus ei ole auttanut valitsemaan itselleen muuta päivähoitopaikkaa. Vaikka kyllä ne hikipingotkin osaavat tehdä vääriä valintoja...

Jos on eroja koulujen kurssitarjonnassa, eroja on siis myös oppilasaineksessa. Oppilaiden valmiudet tehdä informoituja valintoja vaihtelevat suuresti. Jos sovelletaan Basil Bernsteinin alunperin kielitieteessä soveltamaa ajatusta kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, niin koulutetummissa perheissä kasvaneilla on keskimäärin paremmat opiskeluvalmiudet, joihin kuuluu myös kyky tehdä informoituja, esimerkiksi omia jatko-opintoja tukevia valintoja, jolloin valintaperusteena ei voi olla se, miten kivaksi tai helpoksi jonkin aineen opiskeleminen koetaan.

Lukio on yleissivistävä opinahjo, ja tämä perustuu mahdollisuuksien tasa-arvoon pohjaavaan kansansivistykselliseen ideaaliin, jota tuetaan tarvittaessa vaikka positiivisella diskriminaatiolla eli erityisopetuksella ja tukemalla kehitysalueiden kouluja ja lähiökouluja. En väitä, että olisi realistista säilyttää kaikkia kyläkouluja, eikä se ole oppilaan oikeusturvankaan mukaista, sillä pienet koulut ovat hyvin haavoittuvaisia esimerkiksi epidemioiden sattuessa, mutta ei koulujen välistä segregaatiota pidä ehdoin tahdoin lisätä, sillä se lisää syrjäytyneiden määrää.

Jos valinnaisuutta lukioissa lisätään, silloin pitää lisätä myös etsivän nuorisotyön panostusta, oppilaanohjausta ja työpajatoimintaa. Muuten seurauksena on heitteillejättö.