Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Elämän ja musiikin kaksi aikaa

Länsimaisessa tehokkuusyhteiskunnassa on käytössä samanaikaisesti kaksi aikaa: lineaarinen ja syklinen. Kun yleensä ajatellaan, että teollistumisesta alkaen aikakäsityksemme olisi ollut lineaarinen, niin kyllä siinä on jäänteitä esiteollisesta, syklisestä ajasta.

Ajatellaanpa vain arkipäivä-viikonloput -rytmiä. Mitä muuta se on kuin syklisyyttä, odottaa viikonloppuja, ja pelätä maanantaiaamuja ja arjen koittamista? Tätä lineaarisuuden ja syklisyyden samanaikaista kietoutumista lasten on vielä vaikea tajuta. He saattavat luulla, että kun iltapäivällä haetaan pois päiväkodista, ei sinne enää tarvitse mennä. Viimeistään koulu kuitenkin opettaa syklisen ajan, ja näitä syklejä on monta: vuorokausi, viikko, palkkajakso ja vuosi.

En ollut vielä kunnolla päässyt pohtimasta työkaverini kanssa tätä ajan kahtalaista luonnetta: eteenpäinkuluvana ja odotuksia luovana, kun kaverini oli jo kuljettanut tämän ajatuksen telepaattisesti musiikkiin kävellessäni kaksi kerrosta rappuja alas takaisin työhuoneeseeni. Hän mainitsi Mendelssohnin Italialaisen sinfonian musiikkina, joka virtaa (tai jyrää) eteenpäin, ja siinä on vain yksi aikataso, kulloinkin kuultava. Se ei luo jännitteitä tai rakenna kliimakseja. Se vain kulkee. Sitten toisaalta on musiikkia, jossa kehitellään, palaillaan, rakennellaan, tehdään sirpaleista kokonaisuutta.

Beethoven on hyvä esimerkki kehittelevästä musiikista, kun taas vaikkapa Brucknerin seiskan hitaan osan kokonaisuus koostuu pienistä sykleistä, samaan teemaan palataan aina uudestaan. Se on kuin joki, joka kerää voimansa pienistä virroista, pysyen kuitenkin samana jokena. Händelin musiikki on siinä mielessä samantyyppistä - tai Brucknerin musiikki kuin Händel - että siinä kokonaisuus kehkeytyy toiston kautta, pienten syklien lineaarisina jatkumoina.

Sibelius taas on rakentava säveltäjä, jonka teokset muodostavat kokonaisuuksia draaman kaarineen. Mahlerin musiikki taas on tilkkutäkki, jossa kansantanhut, tarvittaessa kirkon- ja lehmänkellot, mitä nyt säveltäjä keksiikin tarvita, muodostavat kokonaisuuden.

Ehkä kaikkein kiinnostavimpia musiikkikappaleita suhteessa aikaan on Brucknerin viides sinfonia, erityisesti sen finaali, joka on kehittelevä Beethovenin ysin tapaan, vaikka sen jatkumo katkeileekin jatkuvasti. Se liimailee tilkkutäkkimäisesti osia aiemmista osista, ja ompelee ne kokonaisuudeksi, vaikka väliin jääkin reikiä, joista kajastelee valo. Musiikki samanaikaisesti menee eteenpäin, sisältää muistumia menneestä ja katkeilee. Vähän kuten elämäkin.

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Bachin das Wohltemperierte Klavieria en ole laskenut tälle listalle, sillä se usein soitetaan kokonaisena sarjana, jolloin yksittäiset preludit ja fuugat mielletään teoksen osiksi.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Anton Bruckner: 9 sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta tai Klempererin kutonen.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

4. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias.

7. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

8. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

9. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

10. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

11. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

12. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

13. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

14. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

15.. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

16. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

17. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

18. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

19. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

20. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

21. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on ylittämätön tunnelmallisuudessaan ja sykkivyydessään. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

22. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

23.. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

24.. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

25.. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

26. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

27. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä Haydn ansaitsisi ehdottomasti listalla korkeamman sijan, mutta koska en voi väittää kuunnelleeni kaikkia sinfonioita, ei olisi älyllisesti rehellistä arvioida osatuotannon perusteella koko ohjelmistoa. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

28. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

29. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

30. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto.

31. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.