Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin.
Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä.
Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.
Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.
Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.
Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava.
Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän.
Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla.
Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa.
Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.
Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan.
Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.
