Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Täydellistä Beethovenin viulukonserttoa metsästäessä

Yläkouluni aamunavaukset olivat toisinaan ikimuistoisia: viisisataa nuorta ahtautuneena ulkovaatteissa aivan liian ahtaaseen aulaan. Muistan ainakin erään Nooran kerran pyörtyneen; ei mikään ihme, ilma varmaan oli lopussa. Yhdessä ainakin minulle ikimuistoisimmasta aamunavajaisista jo silloin sairas matikanopettaja Inkeri Kapari ei sanonut juurikaan mitään, laittoi vain jo hieman rahisevan levytyksen Beethovenin viulukonsertosta soimaan. 

En tuohon aikaan - olin 14 tai 15 - tuntenut teosta, mutta sen alku teki valtavan vaikutuksen. Hankin miltei hetimiten ensimmäisen teoksesta näkemäni levytyksen, joka oli Marskin Valintatalosta tsekkiviulisti Josef Sukin ja Adrian Boultin levytys. En kuitenkaan löytänyt siitä aivan sitä samaa hurmosta kuin ilmeisesti ikiajoiksi arvoitukseksi jäävästä Kaparin sentimentaalisesta suosikista. Sen jälkeen olen odottanut sellaisen levytyksen löytämistä, tai ilmestymistä, joka palauttaisi minut noihin tunnelmiin.

On minullakin pari sentimentaalista suosikkia, joista ylittämätön on vuoden 1926 melkein esihistoriallinen Fritz Kreislerin ja Leo Blechin levytys. Kreislerin tyyli on jäljittelemätön charmanttiudessaan ja portamentossaan, ei vähiten siksi että tämä on teokseen monien - myös minun - mielestä elimellisesti kuuluvan Kreislerin kadenssin ensilevytys. Toinen varhainen suosikkini on Yehudi Menuhin ja Otto Klemperer; tässä tapauksessa solisti ja kapellimestari ovat jotenkin eri aaltopituudella, kuin eri teoksessa, ja Menuhinin intonaatio ei ole puhtaimpia. Oikeastaan levytys puolustaa paikkaansa lähinnä Klempererin orkesterikonserttona. Kuitenkin minulla on sitä kohtaan lukkarinrakkautta; intensiivisen mutta hieman hauraan Menuhinin ja Klempererin jämeryyden yhdistelmää. 

Paremmin Menuhin selviytyy 50-luvun alun levytyksessään Furtwänglerin kanssa. Jascha Heifetzin ja Charles Münchin levytys taas on tiukassa poljennossaan aika charmiton. On kuin siinä olisi kengällä poljettu poljento-obligato. Aivan hyviä tuntemiani levytyksiä ovat myös varsin suurten linjojen Perlman/Giulini, jotka ovat jonkin verran lyyrisempiä kuin Menuhin ja Klemperer ja Oistrah/Cluytens. Legendaarisessa maineessa olevalle Wolfgang Schneiderhanin/Eugen Jochumin levytykselle en edelleenkään muutaman yrityksenkään jälkeen oikein lämpene. Jochumin orkesteriosuus on erinomainen ja suuri, mutta Schneiderhanin viulunääni ei ole kauneimpia. Enemmän pidän kokonaisuutena esimerkiksi Zino Francescattin soittamasta ja Bruno Walterin johtamasta esityksestä. Francescatin viulunääni ei ole välttämättä kovin suuri, mutta linjakas ja vibraatiolla varustettu. Kamarimusiikillisesta otteesta tykkäävälle, modernille levytykselle lämpiävälle sopii hyvin vaikkapa Frank-Peter Zimmermann/Jeffrey Tate.

Jätin loppuun kaksi jokeria. Joseph Szigeti ja Bruno Walterin johtamat New Yorkin filharmonikot tarjoavat erinomaisen esityksen, joka on aikakauteensa (1946) varsin hyvin äänitetty, vielä nuoren (70 v.) Walterin orkesteriosuus on vitaali ja hieman temperamenttinenkin ja Szigetillä on kultainen ja suuri, miltei alttoviulumainen ääni. Tämänhetkinen suosikkini stereolevytyksistä on kuitenkin belgialalaisviulisti Arthur Grumiauxin ja Colin Davisin. Colin Davis ja Grumiaux tekevät samaa kappaletta. Davisin orkesteriosuus on hienopiirteinen ja sävykkään kamarimusiikillinen ja Grumiauxin soitolle on leimallista jalo ja kamarimusiikillinen ote. Grumiauxhan on alanharrastajien suuresti arvostama etenkin Bachin ja viulusonaattien soittajana, mutta solistina ei aivan ykkösluokan legendaprofiili. Heidän levytyksensä kanssa voisin elää.

A convincing, historic Götterdämmerung amidst multiple versions by the same conductor

For one who is not a specialist in opera recordings, let alone in Bayreuth Rings, the multiplity of Keilberth Rings is baffling. I for one meant to acquire the first installment of the historic stereo Ring (the first ever stereo Ring), with the purpose to acquire the whole tetralogy subsequently. The possibility to dip into the tetralogy one opera at a time seemed an enticing deal of this much raved, legendary project that many Wagnerians seem to regard the ultimate in Ringdom.

Now, this is not the stereo Ring, but luckily for me, I am not a diehard audiophile. The recording sounds good enough even if in 1952 mono. Keilberth has a constant forward drive a grip of the score, but moreover: the singers are real Wagner voices. The real star of the show is Astrid Varnay, who for me is probably the most convincing female Wagner voice I have heard. This recording became my favourite, ahead of my Solti and Furtwängler.

So, all good. Yet I would advise the publisher (called Austromechana) to get their act together and print on the front cover which version the recording is (Keilberth has three Bayreuth Rings; this one in question is the earliest one from 1952 and the two later ones date from 1953 and the stereo one from 1955). For someone the version in question may well be a dealbreaker. A sloppy production reduces one star of an otherwise five-star-recording.

My review is also released at Amazon.co.uk.

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. Peter Maagin sykli epämuodikkaan Veneton ja Padovan orkesterin kanssa tuo mieleen Bruno Walterin ja Furtwänglerin. Siinä on ajatonta, kiireetöntä humanismia.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen. Carl Schurichtin ranskalaislevytys on vitaali Toscaninin tapaan, mutta täyteläisempi. 

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Paul Kletzkin johtama Tsekkiläinen filharmonia ilahduttaa irtonaisella soitollaan, etenkin puupuhaltimissa. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. Peter Maagin levytys on erittäin myönteinen levytys. Se tuo erittäin kovasti Furtwänglerin mieleen.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George Szell, Herbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas, samaten Karel Ancerlin live-esitys. Carl Schuricht aksentoi finaalin rytmiikan harvinaisen mielenkiintoisesti.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. Charles Münchin levytys on toscaninimaisen etenevä, intensiivinen ja hidas osa muuten ripeätempoisen levytyksen ehdoton kohokohta. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.

Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, Olen päivittänyt hieman listaa viimeisten 5-6 vuoden osalta, jolloin olen onneksi löytänyt itselleni uusia, hienoja levytyksiä.

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan. 

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein. 

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet.  Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua. 

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet. 

Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä. 

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.