Näitä kirjoja luin teini-ikäisenä

Jean M. Untinen-Auel: Maan lapset -sarja. Ensimmäiset kaksi kirjaa, Luolakarhun klaani ja Hevosten laakso olivat vielä kelpo paleofiktiota. Kun Ayla tapasi Jondalarin, kirjat muuttuivat yhä pornografisemmiksi.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Tämä kaikkein lukuisimpia kertoja lukemani kirja kuuluu kaikkiin ikävaiheisiini. Samastun aina yhtä täydellisesti kaniinien jännittäviin seikkailuihin.
Veikko Huovinen: Kirjallinen idolini, jonka tyyliä koetin jäljitellä ainekirjoituksissani. Tästä osuvin muistutus oli veijarinovellimainen "Aleksanterin mopo". Erityisesti pidin, ja pidän, hänen lyhyistä erikoisuuksistaan "littlejutuista".
Mika Waltari: Kultakutri ja muita pienoisromaaneja, Turms kuolematon ja muut historialliset romaanit. Waltarissa on kaikki: nuoruuden into ja kokemuksen tuoma viisaus.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Tämä oli raamattuni kiinnostuessani urheilusta, eritoten yleisurheilusta. Tunnen yleisurheilun historian edelleen kohtuullisen hyvin, ja olen kohtuullisen vakuuttunut siitä, että ainakin 4 x 400 metrin suomenennätyksiä ei koskaan rikota. Legendojen tarinat tuotiin eläviksi, ja teoksen ansiosta oveni taakse Niilo-pappaani kysellyt Voitto Hellsten oli minulle elävä legenda.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Jo joitakin vuosia ennen kuin itse tein ensimmäiset hapuilevat kokeilut pitkänmatkanjuoksuun - josta sitten tuli minulle miltei intohimo - kiinnostuin tämän Lasse Virenin harjoittelusta kertovan teoksen ansiosta juoksemisesta, ja myöhemmin palasin tähän teokseen aika ajoin kaivatessani taas vähän potkua juoksuharrastukseeni.
Björn Kurtén: Musta tiikeri, Mammutin suojelija. Paleontologian professori kirjoittaa paleofiktiota, jossa faktatkin ovat kohdallaan. Paleontologihan on ollut pitkäaikaisin toiveammattini, ei vähiten Kurténin ansiosta.
Max Erlich: Kuka minä olin? Äitini myötävaikutuksella olin murrosiässä kiinnostunut ns. rajatieteistä, joita moni tuntemani sanoo huuhaaksi. Tässä kirjassa päähenkilö selvittää entistä elämäänsä, ja ympyrä sulkeutuu.
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Vetosi yksinviihtyvään nuorukaiseen aikana ennen poliittista korrektiutta. Joskin hiekalla oli mustan miehen jalanjälkiä, niin on valkoisen miehen jalanjälki pidempi.
Henry M. Rider Haggard: Kuningas Salomon kaivokset. Samat sanat kuin edellinen: kyllä valkoinen mies on suvereeni, niin suvereeni että hän pelottaa alkuasukkaat toispuolisella parranajollaan. Kirja poiki äidin ja minun välisen salakielisen sanonnan, "twala". Kun näytin kirjaa äidilleni, tarkoituksena ällistellä kirjailijan hankalaa nimeä, äitini katse osui takakannen synopsiksessa mainittuun heimopäällikkö Twalaan. Siitä lähtien riitti kun toinen sanoi toiselle twala yhteisen salaisuuden merkiksi, joka tulisi jäämään toisille suljetuksi kirjaksi. Twalalle antoi aiheita etenkin äitini toinen mies Rolf.

Rajat kiinni yleisurheilussa?

Loppusuoralle kääntyneet yleisurheilun EM-kisat tuovat minussa esille ajatuksia, joita en haluaisi itsestäni löytyvän. Kun yleisurheilun lilliputtimaa Turkki johtaa mitalitilastoa, huomaan suhtautuvani tähän kuin dopingiin. Miksi?

Minulla ei ole mitään turkkilaisia vastaan, ja maatakin sympatiseeraan. En pidä Turkin menestyksestä, koska se tuo esille minussa jos ei ihan rasistia, niin ainakin se saa toivottelemaan rajoja kiinni. Turkin menestyksen vieroksuminen paljastaa, että rasismissa kyse onkin aste-eroista, ja minäkin sijoitun asteikolle.

Vieroksun Turkin äkillistä menestystä, koska se on nousukkuutta, enkä pidä nousukkuudesta, ei sillä, että Turkin pitäisi olla tuomittu olemaan yleisurheilun lilliputtivaltio.

Turkin menestykseen aiheuttaa kyynisyyttä myös se epäsuhta, millä maan rajat avataan menestyjille ja toisaalta toiset ollaan valmiita toivottamaan sinne missä pippuri kasvaa, tarvittaessa vaikka työntämään mereen. Tässä valossa, miten Turkki kohtelee turvapaikanhakijoita, se ei ansaitse maahanmuuttajien avulla ostettua menestystään.

Toki mukana on kateuttakin. Miksei Suomeen ei olla toivotettu tervetulleiksi jotain Kenian 200. parasta juoksijaa, joka hänkin näyttäisi Ruotsi-maaottelussa kantapäitään kierroksella svenssoneita ohittaessaan? Vieroksunko siis Turkin menestystä, koska se osoittaa, miten lopultakin sulkeutunut Suomi on?

Voi olla, kaikkea tätä. Mutta ostourheilijoilla menestyminen ainakin kyseenalaistaa kansallisuuksiin perustuvan edustusurheilun, joka onkin kyllä kieltämättä kummallinen reliikki, kun jo joukkueurheilussa aiemmin paikallisyhteisöön sidotuista symboleista on revitty irti juuriltaan ja niistä on tullut kansainvälisiä korporaatioita. Vain autenttisimmin konservatiivisesti paikallisuuteen sidotulle siinä voi olla jotakin nikoteltavaa, kun itälontoolaisjoukkueen toiseksi viimeinen paikallinen poika lähtee työmahdollisuuksien perässä länsi-Lontooseen, ja tilalle tulee turkkilainen tai kolumbialainen palkkasoturi.

Kokonaan toinen juttunsa on se, että Turkin äkillinen menestys merkitsee kansallisidentiteetin kriisiä penkkiurheilijoille monissa maissa, niissä, joissa syistä tai toisesta ei olla lähdetty ostamaan urheilijoita, kaikkein raadollisimman työperäisen maahanmuuton tielle.

En olisi toivottamassa maassamaantavalla, vaan maissamaidentavalla. Jos kansallisuuksiin perustuvaa urheilumekanismia vielä ollaan pitämässä hengissä, niin samat edustussäännöt kaikille maille ja urheilijoille, Tämä pelisääntöjen yhtenäistäminen ei vie leipää urheilijoiden suusta, sillä maattomille eli edustusoikeudettomillekin nimittäin riittää työtilaisuuksia grand prix-kisoissa, eikä kansallistunto ole niin arvokas, että se tarvitsisi dopingikseen ostettuja urheilijoita.