Suurimmat viulistit

On tietenkin makuasia, kuka kaikista suurista viulisteista on suurin. Asiaa voi arvioida tyydyttävästi ainoastaan niiden viulistien osalta, joilta on säästynyt riittävän edustavasti ja kattavasti levytettyä materiaalia, mikä jättää listan ulkopuolelle sellaiset armoitetut geigeristit kuin Leopold Auer, Eugene Ysaye ja Niccolo Paganini.

Niistä viulisteista, joiden aktiivikaudesta tyydyttävä osa on dokumentoitu säilyneillä ääninäytteillä, varteenotettavia kandidaatteja Vuosisadan Viuluniekaksi ovat ainakin Fritz Kreisler (1875-1962), joka ruumiillisti romanttisen aikakauden wieniläisen charmin, jonka säveltämästä kadenssista Beethovenin viulukonserttoon on tullut monille oleellinen osa konserttoa ja jonka varhaisen mikrofonikauden levytykset 20-luvun lopulta loivat vallitsevan romanttisen tulkintatyylin näiden konserttojen esittämiselle. Kreisler oli myös tuottoisa säveltäjä, jonka viehättävät kahvilaminiatyyrit pianolle ja viululle kuuluvat vieläkin monien viulistien salonkiohjelmistoon.

Jascha Heifetz (1901-1987) oli liettualaisamerikkalainen virtuuosi, joka oli tunnettu ylittämättömästä, painovoiman rajat ylittävästä soittotekniikastaan. Hänen levytyksensä Tsaikovskin viulukonsertosta Fritz Reinerin johtamien Chicagon filharmonikkojen kanssa on ylittämätön; charmikkaampia puolia virtuositeetistaan hän esittelee esimerkiksi Lalo'n Sinfonie Espanolissa ja Chaussonin Poemessa. Ihmisenä hän sitävastoin kuuluu olleen varsinainen mulkvisti, joka ei suostunut ottamaan vastaan palatsinsa edessä odottaneita Wienin filharmonikkoja, jotka joutuivat jättämään Itävallan tuliaisena suurella vaivalla Los Angelesiin tuomansa sacherkakun kadulle.

Yehudi Menuhin (1916-1999) oli amerikkalainen viulisti, jota moni pitää vuosisadan suurimpana ihmelapsena. No, selvää onkin, että hänen viulutaiteensa saavutti lakipisteensä jo teini-ikäisenä, oikeastaan jo lapsena. Niinpä hänen 16-vuotiaana tekemänsä taltiointi Elgarin viulukonsertosta esitteleekin Menuhinia ehkä parhaimmillaan, säveltäjän itsensä opastamana. Vai johdatteleeko Menuhin Elgaria? Kuitenkin vielä vuoden 1970 levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista Wilhelm Kempffin kanssa on kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja avasi minulle kamarimusiikin maailman. Menuhin tuli tunnetuksi myöhempinä vuosinaan myös erinomaisena kapellimestarina ja suurena humanistina. Menuhinin ainakin kolmeen kertaan levyttämän Beethovenin viulukonserton paras versio on Furtwänglerin kanssa, ja Mendelssohnin ja Bruchin konsertot ansaitsevat myös klassikkostatuksen. Pianisti Glenn Gouldin kanssa tehdyssä Bachin viulusonaattitaltioinnissa kaksi neroa, joilla on hyvin erilainen musiikkikäsitys, kohtaa. Ja tulos on neroutta, riipaisevaa musisointia.

Kaksi vuosikymmentä Furtwänglerin Brahms-paketista kuunneltu Brahmsin viulukonsertto tarjosi yllätyksen: kerran se vain nousi tuhkasta. Jo orkesteritutti antaa ymmärtää, että nyt ollaan ainutkertaisen tapahtuman äärellä. Furtwänglerin ja Menuhinin Brahms on verevää, totista draamaa, ja viulistin ja kapellimestarin yhteistyö on telepaattista.

David Oistrah (1908-1974)on kuitenkin oma ehdokkaani Vuosisadan viulistiksi. Oistrahin soittoa leimaa autoritaarisuus, joka välittää tunnetta siitä, että esityksessä on kaikki paikallaan ilman että teknisiin keinoihin kiinnittäisi mitään huomiota. Oistrahin viulun ääni ei ole yhtä kultainen kuin Isaac Sternillä, bravuuri yhtä briljanttia kuin Heifetzilla tai soitossa samaa charmia kuin Kreislerillä. Oistrahin soitto on musiikkia siten kuin säveltäjä on sen tarkoittanut.

Kannattaa kuunnella ainakin vuonna 1957 Prahassa kapellimestari Jevgeni Mravinskin kanssa taltioitua Sostakovitsin 1.viulukonserttoa, joka onnistuu läpäisemään puutteellisen äänitystekniikan ja rautaesiripun. Sen intensiteetti, draama ja karuus ovat karmivia. Otto Klempererin kanssa levytetty Brahmsin viulukonsertto on kaikkien suurten ja vähemmänkin suurten viulistien esityksien rinnalla esimerkillinen; oikeastaan Brahmsin konsertosta tulee sinfoniaa, jonka yläpuolella viulu leijailee omissa sfääreissään, jolle orkesteri muovaa monumentin alustan. Myös Tsaikovskin ja Sibeliuksen viulukonserttojen levytykset ovat esimerkillisä. Niistä tulee aina mieleeni opiskeluaikani tiedekuntatenttibileet, joiden aamuöisen ja jo hieman rääppiväisen tunnelman nosti ylimaalliseksi tai ainakin kattoon Oistrah.

Kunniamaininnan ansaitsevat myös Isaac Stern ja naisviulistit Ginette Neveu ja Ida Händel. Sternillä on kultainen viulunääni, ja nuorna kuolleen Neveun tulkinnat Brahmsin ja Sibeliuksen konsertoista on vertaansa vailla. Varsin vähälle huomiolle jäänyt Händel taas soittaa Sibeliusta Paavo Berglundin kanssa tehdyssä taltioinnissa lähtemättömästi; ylittämätön Sibelius-tulkki on kuitenkin oma Heimo Haittomme.

Henryk Szeryng soittaa Bachin sooloviulupartitat ylittämättömästi, Bronislaw Hubermanin tulkinta Tsaikovskin viulukonsertosta on 20-luvun ehkä parhaita levytyksiä; nykyviulisteista suurimpia lienevät Itzhak Perlman, joka on Sternin työn jatkaja, ja Anne-Sophie Mutter, joka soittaa mitä tahansa.