Näytetään tekstit, joissa on tunniste vasemmisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vasemmisto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. syyskuuta 2024

Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

tiistai 4. huhtikuuta 2023

Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Paljastan poliittisen salaisuuteni

Koska poliitikassa ja sen liepeilläkin toimivan on syytä tiedostaa, että sosiaalisen median aikakaudella politiikka on niin raadollista, että poliittiset vastustajat kaivavat kaiken mahdollisen historian tunkioilta, on parempi viedä heiltä nämä aseet heti kättelyssä. Teenkin seuraavaksi poliittisen paljastuksen. Tämä tieto ei ole mitään uutta minut vähänkään pidempään tunteneille, mutta toverini ovat selityksen velkaa: kenen joukossa seison? Ja miten olen päätynyt poliittisen spektrin toiselta laidalta tänne, missä nyt olen? 

Mainion porvoolaisen vasemmistotoverin, Samu Nikin termi toiviokokoomuslainen on niin hyvä termi, että se pitää ottaa käyttöön. Se selittää myös sen, miksi Sari Sairaanhoitajan tarina vetosi siinä määrin, että tunnen vieläkin ainakin yhden kokoomuslaisen sairaanhoitajan. Ja se selittää myös sen, miksi omassa aamuhämärässäni - kun koetin leikkiä juppia varsin vaatimattomalla menestyksellä - hairahduin mukaan kahdeksi vuodeksi Kokoomusnuoriin.

Lähinnä itseäni kokoomuslaisuudessa veti se, että halusin ajaa Suomea EU:hun, yleensäkin länsimaailmaan - me teimme sen aloitteen, jonka varsinainen puolue sitten omaksui, ja loppu on historiaa - mutta myös yleisesti se, että nuorena sitä usein haluaa samastua menestyjiin. Ajattelin, ja varmasti niin ajattelee moni muukin, että menestyjistä varisee kultapölyä vähäsen myös minun ylleni. 

Nuorena, kun otsalohko ei ole vielä loppuun kehittynyt, ollaan luonnollisesti itsekeskeisiä, ja siihen sopii tuo Kokoomuksen minäminä-ajattelu, vaikka pidinkin sosiologinalkuna sitä keinotekoisena vastakkainasetteluna, kun jossain kysyttiin, kumpi on mielestäni tärkeämpi: yksilö vai yhteisö. Toki mukana oli myös sellaista hyvä meininki -juttua: minulla oli kaksi hyvin läheistä ystävää mukana Kokoomusnuorissa, ja toinen kertoi saaneensa tanssittaa Haikon kartanon seminaarissa Sirpa Pietikäistä, jota ihailin tuolloin ja jota edelleen pidän fiksuna. Aivan liian fiksuna puolueeseensa.

Silmäni kuitenkin avautuivat. Kuitenkin lähtöön tarvitaan yleensä vähintään työntävä että vetävä voima. Yksi keskustelu havainnollistaa sitä sisäistä kehitystäni, joka sai työntövoiman liikkeelle: kerran eräs tuttavani Kokoomusnuorissa soitti, pyytäen mukaan seuraavana viikonloppuna laskettelemaan Itävaltaan. Sivuseikka tässä on se, että ei minulla olisi ollut tuolla muuta tekoa Kalpalinnaa ja Vihdin hiihtokeskusta korkeammilla kukkuloilla skimbanneena kuin sekoitella rommitoteja; olennaisempi oli tätä pyyntöä seurannut keskustelu.

Kysyin tältä tuttavaltani, millä hän aikoo matkan toteuttaa. Hän sanoi lainaavansa isin mersua. Minä siihen viattomasti, että milläs sitten isi. "Hän saa lainata bemariani". Tämä keskustelu avasi toden teolla silmäni siihen, että minulla ei ole kultalusikkaa suussa. Verho putosi silmien edestä: ei kokoomuspolitiikasta todellakaan ole mitään hyötyä pienituloisen, työkyvyttömyyden, pätkätöiden, eläke- ja toimeentulotukihakemusten välissä eloonjäämistaiteilua yrittävän siivoojan ja muovisaumaajan pojalle, saati sille siivoojalle ja muovisaumaajalle itselleen, joka on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tulonsiirroista ja julkisista palveluista. Olin kuitenkin halunnut pärjätä äitiäni paremmin, voittaa taustatekijäni, mikä kai minulle anteeksi annettakoon. Kuitenkin: kokoomuslaiset ovat sokeita sille, että mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää toteutuakseen lähtökohtien tasoittamista, positiivista diskriminaatiota. 

Vetävä tekijä oli sitten erään opiskelukaverini eteisessä vastaan tuijottava ovenkokoinen Che Guevara. Hänen menetelmistään ja henkilöstään voi olla montaa mieltä, mutta toki hän on vetovoimainen toiminnallisen vasemmistolaisuuden ja kansanvallan ikoni, väkivaltaisena ja väkivaltaan kehottavana sissijohtajanakin. Che joka tapauksessa tuntui mittaavan minua sen pienen eerikinkatulaisen yksiön eteisessä kiireestä kantapäähän ja havaitsi minut kehitys- tai ainakin käyttökelpoiseksi.

Seuraavissa osissa paljastan, minne askeleeni ovat vieneet sittemmin, etsiessäni poliittista kotia ja miksi valitsin puolueekseni Vasemmiston. Matka ei ole ollut aivan suoraviivainen ja vailla sivuaskelia. 

perjantai 17. elokuuta 2018

Lobattiinko Vihreät Tuomisen taakse?

Kun työnantajani, Suomen suurin terveydenhuollon organisaatio - jonka poliittinen ohjauselin eli valtuusto - valitsi HUS:ille uudeksi toimitusjohtajaksi Terveystalon johtavan ylilääkärin Juha Tuomisen, tämä ei kelvannut vasemmistolle, koska niin demarit kuin Vasemmistoliittokin pelkää hänen edistävän mahdollisessa, joskin yhä epätodennäköisemmältä näyttävässä SoTe-uudistuksessa yksityisen palveluntuotannon asemaa. Sinänsä tämän pelon luulisi olevan turha, jos kyseisiä vasemmistopuolueita on uskominen, sillä eihän tätä uudistusta edes tule, jos näitä puolueita on uskominen. Samaiset puolueet syyttävät Kokoomuksen ja Vihreiden edistävän yksityistämistä näiden kannattaessa Tuomista eikä vasemmistopuolueiden suosikkipoika Jari Petäjää, naisten- ja lastentautien linjanjohtajaa.

Kymmenisen vuotta Vihreissä ja seitsemisen vuotta HUS:issa toimineena satun kuitenkin tietämään, että rekrytoinnin voi tehdä hyvin tai toisella tavalla. Vihreät luottamushenkilöt haastattelivat molempia hakijoita ja kuulivat myös HUS:in henkilökuntaa, mukaan lukien Petäjän alaisia. Ei Petäjäkään ole vailla kytköksiä yksityiselle puolelle; näyttäkää minulle edes yksi lääkäri, joka ei yksityispuolelta laita itselleen lähetteitä julkiseen erikoissairaanhoitoon? Pahin Petäjän synti on kuitenkin hänen johtamisessaan. Petäjä johtaa pelolla norsunluutornista hajottamalla ja hallitsemalla. Hän on myös HUS:in nykyisen johdon suosikki, mikä ei ole mikään meriitti sinänsä, HUS:issa kun johtajilla on tapana suojella toisiaan ja peitellä toistensa puutteellisuuksia.

Olen itse työskennellyt muutaman vuoden Petäjän johtamalla toimialalla, ja meitä alaisia kiellettiin olemaan häneen yhteydessä, koska hän oli Jumalasta seuraava. Ihmiselle, joka on ollut suoraan yhteydessä ministereihin ja professoreihin ja puhutellut kädestä nykyistä presidenttiä, tähän on hyvin vaikea suhtautua muuten kuin osoituksena tanakasta napoleon-kompleksista, yhdistyneenä mahdollisimman suureen hierarkkisuuteen ja ihmisvihamielisyyteen. Tällainen on lastenlääkäri Petäjä, jolle luonteenomaista on repiä henkilöstöstä kaikki mahdollinen irti.

Petäjän persoonassa on samoja piirteitä kuin pitkäaikaisessa terveyspoliitikko Maija Anttilassa (SDP), joka on tässä valinnassa toiminut päämyrkynlevittäjänä. Toimiessaan Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa häntä pelkäsivät niin kuntalaiset kuin lautakuntalaisetkin, ja hän hankki itselleen rautarouvaotteellaan entisiä ystäviä. Anttila myös uhkasi allekirjoittanutta oikeustoimilla tehdessäni kerran muistiinpanoja keskustelustamme. Ehkä sitten Anttilan on helppo samastua toiseen samankaltaiseen, mene ja tiedä.

Anttila on syyttänyt Vihreitä siitä, että he ovat antaneet lobata itsensä. Jos henkilöstön kuuleminen valittavana olevan ehdokkaan johtamistavasta on lobbaamista, niin olkoon sitten niin. Sääli, että poliittisilta tavoitteeltaan kannattamani vasemmisto sortuu tällaiseen argumentointiin, jossa yksityistämistä kohtaan koettu ideologinen pelko saa sokeaksi ehdokkaan muille, paljon suuremmille puutteille, ja tämä sokeus halutaan peittää etsimällä rekrytoinnin perusteellisesti tehneistä Vihreistä virheitä. Taitavat vaalit lähestyä, mutta näin ei ainakaan rakenneta punavihreää yhteistyötä.

Onnea siis valinnasta Juha Tuomiselle, ja osanottoni naisten- ja lastentaudeille, jotka joutuvat katselemaan samaa naamaa jatkossakin.

Maija Anttilan Demokraattiin laittaman syytöskirjelmän voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.






perjantai 18. toukokuuta 2018

Rehellisyyttä valtiovarainministerin tapaan

Oikeistopuolue Kokoomuksen oikean laidan toivo Susanna Koski - jota ei kai kuitenkaan saa sanoa äärioikeistolaiseksi näillä spekseillä - tylyttäessään monisairasta pitkäaikaistyötöntä televisiossa sai puoluejohtaja Petteri Orpon nuhteet. Orpon mukaan hän ei itse olisi "käyttänyt näitä sanavalintoja".

Tämä freudilainen lipsahdus paljastaa Kokoomuksen linjan. Köyhät kyykkyyn, ota vuoteesi ja kävele, kunhan vaan pitää nämä ajatuksensa omana tietonaan. Orpon lausahdus oli samantyyppistä julkista "harjaamista" kuin mitä Perussuomalaisissa on ollut Timo Soinin aikana tapana harrastaa vielä silloin kun he yrittivät esittää hallituskelpoista ja samanaikaisesti kansanpuoluetta.

Tällä harjaamisella osoitetaan kaksoisstandardi. Ei nyt näin muka ole sopivaa sanoa, mutta kuitenkin Susanna Koski vain porskuttaa. Pitkäaikaistyöttömät monisairaat eivät kuulu Kosken - ja Kokoomuksen - kohderyhmään, joten heistä viis.

Susanna Koskea ei siis vaiennettu, vain toruttiin siitä että hän lipsautti ääneen sen mitä moni kokoomuslainen ajattelee. Miten sitten mahtaa käydä Orpon alaisen ministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäelle, joka osoitti että Sote-uudistuksen Kokoomuksen lempilapsen - johon se on itsensä hirttänyt - eli valinnanvapauden säästövaikutus on puhdas nolla. Sen verran lojaali hänkin on esimiehelleen, että tappioista hän vaikenee, mutta joka tapauksessa säästöjä ei ole luvassa.

Tähän saakka Orpo on vaiennut kuoliaaksi alaisensa selvityksen, joka osoittaa Sote-rakennelman lahouden. Tämä on peräti kummallista valtionhoitajapuolueeksi jo 90-luvun alkupuolen lamasta itsensä naamioituneelta porukalta, joka leimaa kaikki muut - etenkin vasemmistopuolueet - asioita omanväristensä lasien läpi politisoiviksi. Itsehän Kokoomus on väittänyt tekevänsä ainoana vastuullista politiikkaa huolehtiessaan yhteisistä (vero)varoista vastuullisesti (tästä kannattaa lukea Kennet Haraldin erinomainen artikkeli Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamasta teoksesta Semioottisen sosiologian näkökulmia).

Nähtäväksi siis jää, tämä Kokoomuksen vastuullisuus. Nähtäväksi myös jää, työskenteleekö siellä Valtiovarainministeriössä sellaisia viranhaltijoita, joiden asiantuntemukseen Orpo uskaltaa yhtään luottaa, jos ei valtiosihteerin työpanos kelpaa.

Niin, siitä valinnanvapaudesta vielä sananen. Kai sekin on valinnanvapautta, valita Terveystalon ja Terveystalon välillä.

Hesarin jutun Martti Hetemäen selvityksestä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

maanantai 15. tammikuuta 2018

Kun kansalaisyhteiskunta tehtiin kädettömäksi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että kansalaisjärjestöjen tekemä vapaaehtoistyö kelpaa poliittiselle kentälle laidasta laitaan: vasemmistolle siksi koska se voimaannuttaa, vihreille yhteisöllisyys on hyve an sich ja porvaristolle taas se on kätevä olemassa, koska sille voi sälyttää sellaisia tehtäviä, joiden hoitamiseen supistetulta julkiselta sektorilta on viety pelimerkit. Etenkin kansalaisjärjestöjen ns. avososiaali- ja -nuorisotyö ovat oikeastaan osaltaan mahdollistaneet yhteiskunnallisen panostuksen keventämisen näihin, koska on luotettu, että asukastalot ja järjestöt hoitavat. Eivät hoida enää.

Tänään kerrottiin, että monin paikoin virallisia palokuntia aivan oleellisesti täydentävät vapaapalokunnat ovat monin paikoin halvaantuneet, koska työttömät eivät enää uskalla osallistua vpk-toimintaan. Koska passivoiva "aktiivimalli", jonka nimen pitäisikin siis oikeastaan olla passiivimalli.

Joko kyseessä on huomaamatta tapahtunut paradigmamuutos, tai sitten heikoimmat onkin tarkoitus heittää kuoppaan, ja päälle sammutettua kalkkia, kun heistä eivät enää huolehdi virallinen yhteiskunta, kansalaisjärjestöt on halvaannutettu tällä "aktiivimallilla" ja samoin aktiiviset työttömät.  Muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla, jos kerran sekä kohteitaan hoitava että tekijöitään voimaannuttava vapaaehtoistoiminta on paitsi turhaa, myös estettyä. Tai sitten Sipilän hallituksessa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee, taaskaan.

IS:n jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia

Kansanedustaja Sari Sarkomaa leikkii puolueensa omatuntoa, jos vaikka lyhytmuistisimmat eivät huomaisi, että tällainen toiminta on hyvin lyhytjänteistä, ellei peräti ristiriitaista. Ensin Sarkomaa julisti perjantaiaamuna, että alkoholi ei kuulu paikkoihin, joissa on lapsia:

"Lasinsirpaleet ja tyhjät tölkit eivät Sarkomaan mielestä kuulu päiväkotien pihoille.
– Varsinkin rikotut lasit aiheuttavat vaaratilanteita päiväkotien lapsille. Valitettavasti monessa päiväkodissa maanantaiaamut aloitetaan lasinsirpaleiden, tyhjien tölkkien ja tupakantumppien keräämisellä. Kiellon mahdollisuus olisi tervetullut helpotus päiväkotien ja koulujen arkeen ja samalla myös vahva viesti nuorten alkoholittoman vapaa-ajan puolesta, Sarkomaa sanoo."
Vain kuusi tuntia myöhemmin Sarkomaa äänesti puolueensa mukana lainsäädännön puolesta, joka mahdollistaa entistä 17% vahvempien alkoholijuomien myymisen ruokakaupoissa. Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia. 
Jossain se ilo- tai suruliemi juodaan. Tai sitten alkoholia ei olekaan tarkoitettu juotavaksi. Jos ei ravitsemusliikkeessä tai ulkona, jäljelle jää koti. En mitä sitä sano, ovathan pullot ja röökit leikkipuistossa ihan perseestä, mutta tämän logiikan mukaan on siis ilmeisesti ihan ok lisätä alkoholinkäyttöä kotona, jollaisissa aika usein on myös lapsia. Tämän Sarkomaakin varmaan tietää, joten mitä muuta tämä on kuin populismia siinä toivossa, että toiset eivät huomaa ristiriitaa, kun toinen käsi ei tiedä mitä toinen tekee ja kun häntä heiluu mutta etupää murisee. Tämä varmaankin toimitetaan siinä toivossa, että saataisiin niin vinettoliberaalien kuin myös lasinsiruista kauhistuneiden äänet. 
Verkkouutisten kolumnin aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
P.S: Tämä tapaus taas todensi sen, että kokoomuslainen yksilönvapaus on aika metkaa. Kokoomuksessahan levitetään tämän tuosta propagadaa, jonka mukaan puoluekuri on vain vasemmistopuolueiden heiniä. Kuitenkin tässä äänestyksessä vain konkari Pertti Salolainen - jonka ei tarvitse ajatella uudelleenvalintaansa - uskalsi äänestää toisin kuin ryhmäpäätös. 




maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 


Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. 
Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 


Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 


Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Quo vadis, Vihreät?

Monen linkkaaman Stadarin - en tilaa sitä, joten ensimmäinen viitteeni siitä on toisen käden siteeraus - jutun mukaan Emma Kari on Vasemmistoliiton kannattajien suosikki Vihreiden puoluejohtoon. Tämä on puoluetaktisesti sikäli kannattamatonta pelailua, että ehdokkaista juuri Kari - ja ehkä Ohisalo - on lähinnä Vasemmistoliittoa. Ohisalo sisällöllisesti ja Kari politiikanteon tyylin perusteella, ja politiikassa tunnetusti asiat ovat niin kuin näyttävät.

Vaikka näin yleinen politiikan suunta reivautuisikin vähän vasemmammalle, samalla heidän valintansa tarkoittaisi sitä, että Vasemmiston äänestäjien sieluista syntyisi suurempi kilpailu. Emma Karin - ja luultavasti Ohisalonkin - valinta houkuttelisi siis liikkuvia punavihreitä äänestäjiä Vihreisiin Vasemmistoliiton sijaan, ja kuitenkin äänestäjien määrä on vakio.

Saman jutun mukaan Kokoomuksen kannattajat kannattavat Aaltoa, vaikka sitten Aalto voisikin houkutella joitakin mahdollisia Kokoomuksen äänestäjiä Vihreiden kannattajiksi. Ei tässä oikein ole logiikkaa, ainakaan jos halutaan maksimoida oman puolueen kannatus muiden kuin omien ydinkannattajien eli jäsenten keskuudessa. Voi tietysti olla, että yleinen trendi vie oikealle, mutta siltikin ainakaan yhden vaalikauden aikana porvarillisesti ajattelevien äänestäjien määrä tuskin lisääntyy, ainakaan jos Sipilän hallituksen politiikalla on mitään seurauksia. 

Puheenjohtajan valinnassa on siis kyse paitsi puolueen suunnasta, myös kilpailusta liikkuvista äänestäjistä. 

torstai 4. toukokuuta 2017

Kuka suojelisi lehmiä betonivihreiltä?

Kolmen helsinkiläisen vihreän - Antero Vartian, Hannu Oskalan ja Leo Straniuksen - puoluekokousaloitteessa oltaisiin lakkauttamassa oikeus maatalouslomittajiin turkis- ja eläintiloilta. Vaikka kuinka nihkeästi suhtaudunkin turkistuotantoon ja vaikka kasvisruokavalion osuutta pitääkin kasvattaa, tämän sietäisi tapahtua enemmän porkkanalla kuin kepillä.
Aloite herättää ristiriitaisia ajatelmia. Käsitys Vihreistä citykeskeisenä puolueena sen kun vahvistuu, ja nämä kolme iloista rosvoa romuttavat kaiken maakuntavihreiden tekemän hyvän työn valtakunnan vihertämiseksi. Asialla ovat taas veijarit Oskala et Vartia, jotka saattavat kyllä viedä Kokoomukselta pari ääntä, toisaalta kuljettavat Vihreitä vähintäänkin pari piirua betoniliberalismin suuntaan niin että en ole niinkään varma tuon "kaappauksen" suotavuudesta semminkin kun tämä helsinkikeskeinen markkinaliberalismi karkottaa äänestäjistä vasemmistovihreitä. On samantekevää, minkä lipun alla palveluiden yksityistäminen tapahtuu ja metsä lanataan. 
Vaikka maatalouselinkeinot elättävätkin enää häviävän pienen osan maakuntien väestöstä, tämä aloite on pyllistys maakuntiin. Se osoittaa, ettei maakuntien työpaikkaomavaraisuudesta välitetä tuon taivaallista. Leo Straniuksen agendan ymmärrän, hän sentään on aito ekologi, eläin- ja ilmastonsuojelun asialla, mutta nämä betonivihreät todistavat valitettavasti kaikki parodiat Kokoomuksen ei puisto- vaan ratikkaosastosta oikeiksi.
Eikä tämä ei ole ensimmäinen, eikä toinen kerta. Milloin helsinkiläiset toverit ovat veren kiilto silmissään lakkauttamassa syrjäseutujen laatikkojakelua, milloin taas ollaan väsyneesti toteamassa että Kainuussa on kylmää, kurjaa eikä ihmisiä. Ja sitten käydään painamassa nappia maakuntasairaaloiden synnyttämisen lakkauttamiseksi.

Nämä liipfraumilhliberaalit vahingoittavat puoluetta: yksityistäessään kilpaa palveluita Kokoomuksen kanssa ja vaatiessaan viinejä maitokauppaan kansanterveyden kustannuksella he tekevät Vihreistä helpon maalitaulun niin vasemmistolle kuin sentään - onneksi - yhden käden sormilla laskettavalle Helsingin keskustapuolueelle. Samojen tahojen kritiikille he altistavat puolueen keskittäessään palvelut ja ihmiset Helsinkin ja hullujussiin rakastuneina pannessaan kaupunkiluonnon kukkapurkkiin. 

Varmaankin nautaperäisten tuotteiden käyttö olisi syytä lopettaa, mutta nautakarjankasvatus on 24/7 -työtä, eikä tämä aloite poistaa lomat eläintilallisilta  ainakaan edistä eläinten hyvinvointia. Jos nimittäin on siitä kiinnostunut. Jos tarkoitus on vain päteä, siiihen tämä aloite sopii mainiosti.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin puolustan eläintilallisia eläinsuojelijoiksi naamioituneilta cityvihreiltä. En olisi uskonut, että minusta kehkeytyy keskustalainen kökkötraktori.

Onko puolue markkinaliberalistien armoilla? Kuka välittää lehmien hyvinvoinnista?

Maaseudun Tulevaisuus -lehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.


MUU!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Miksi vasemmistolaiset eivät äänestä?

Kuntavaalien jälkeen on alkanut tavanomainen jälkipyykki, etenkin voittaneissa ryhmittymissä, tai niiden edustajia lähinnä tunnen. Jos Vihreät ovat pitäneet - tähän saakka - ikuisena ongelmana potentiaalisen kannatuksen realisoitumattomuutta, niin Vasemmistolla vasta sitä piilokannatusta jääkin realisoitumatta. Miksi, semminkin kun juuri nimenomaan äänestämättä jättävien, jos keiden, kannattaisi käyttää tämä oikeutensa?

Sosiaalisessa mediassa moni vasemmistolainen on tarjonnut syyksi oman kodin puutteellista "demokratiakasvatusta": siis sitä, että kotona ei olla opittu osallisuuden mallia. Varmaan osittain näinkin. Sitten asian toinen puoli on se, miksi sitten poliittinen oikeisto eli Kokoomus hyötyy säännönmukaisesti alhaisesta äänestysaktiivisuudesta? Miksi Kokoomus saa äänestäjänsä uurnille? Kokoomuslainen vastaus tähän olisi se, että riittävän moni uskoo trickle down-teoriaan eli siihen että hyväosaisilta tippuu sen verran muruja että jo sillä laihempi pärjää; toiseksikin vasemmiston politiikka tekee kaikista yhtä köyhiä ja kurjia kun taas oikeistolainen politiikka tekee äänestäjistään niin kauniita ja rikkaita kuin he itse halajavat, ja niistä muista ei niin väliä kun eivät osaa itsestään huolehtia sen vertaa että pääsisivät uurnille. Korkeintaan tuhkauurnille. Kokoomusta äänestävät ne, joilla jo menee hyvin ja ne, jotka haluaisivat, että heihinkin tarttuisi edes osa menestyjien kultapölystä.

Edelläsanottu johtunee siitä, että kokoomuslaisesta politiikasta hyötyvät saavat asiansa hyvin ajetuiksi: nythän verotus, varsinkin pääomaverotus on ihan hävettävän alhaalla, ja hyvätuloisten valinnanvapaudesta on kyllä osattu huolehtia. Tämä on itseään vahvistava kehä: kun omat edut tulevat ajetuiksi, kannattaa äänestää. Ja päinvastoin, mikä on itseään vahvistava kehä sekin, noidansellainen: jos poliittinen porvaristo porskuttaa vasemmiston kustannuksella, tällöin vähäosaisia auttava toisenlainen politiikka, joka lähtee verovaroilla maksetuista julkisista ja universaaleista palveluista, ei ole ajankohtainen.

Toki Vasemmiston valuma olisi edes hitusen vähäisempi ilman sitä ikiaikaista keskinäistä riitelyä siitä, kuka on kaikkein eniten kosher ja kuka on revisionistisin, ja ilman sitä riitelyä esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja. Vaikka nämä SKP:t ja KTP:t ovatkin paperipuolueita, niin ei tällainen keskinäinen päättämätön kyräily vakuuta ainakaan äänestäjää. Kokoomuksessa ei tällaista keskustelua käydä, eikä sitä katsota tarpeelliseksi, Rydmanin Ville ja Pietikäisen Sirpa mahtuvat hyvin saman brändin alle.

Voin antaa kokemuksestani esimerkin siitä, miten syväluotaavaa Kokoomuksen aatteellinen keskustelu voi olla. Kun ilmoitin alkusyksystä 1992 jättäväni kaikki tehtävät Kokoomusnuorissa, minulle soitti eräs sen ajan vaikutusvaltaisimpia valtakunnallisen Kokoomusnuorten järjestön edustajia, udellen, oliko kyseessä kaipuu tehdä aatteellisempaa politiikkaa, tarjoten paikkaa aatetyöryhmässä. Muistaakseni tämän jälkeen kysyi hintaani kun ensimmäinen tarjous ei napannut. Sanoin etten ollut myytävänä. Ihan kuin sillä olisi väliä, olisiko isäni ajamatta BMW:ta tai Mersua, kuten pohdiskeli eräs kokoomusnuorikaverini kysellessään minua ex tempore -skimbausmatkalle Itävaltaan "voit varmaan lainata isäsi Mersua. Ai eikö ole. No Bemaria sitten" henkilölle, joka on ainakin kolmannen polven autoton.

Kokoomus, jos mikä, on eturyhmäpuolue, vaikka he kiistävätkin yhteiskuntaluokkien olemassaolon, ne kun ovat laadullisia suureita ja Kokoomus uskoo määrään, vain siihen, jonka voi laskea. Leipäjonoissa seisojista, laitossiivoojista, opiskelijoista, työttömistä yksinhuoltajista ja eläkeläisistä ei oikein saa ryhmää. Jos esimerkiksi Kajaanin homot ovat ryhmä, Helsingin heterot eivät ole.

Miksi sitten vähäosaisten satunnainen parlamentaarinen protestointi ei kanavoidu Vasemmistoliittoon vaan pikemminkin Tony Halmeen kaltaisiin omankädenoikeudenjulistajiin? En osaa antaa muuta vastausta kuin sen, että jos tarjolla ei ole vastauksia niin ainakin voimaannuttamista. Kuten Susan Fainstein sanoi, Vasemmisto on ehkä löytänyt objektin, tavoittelemisen arvoisen utopian, mutta subjekti, joka kokee tämän utopian tavoittelemisen arvoiseksi, on jäänyt hahmottelematta.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ei yhtiöittämisille!



Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?


Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

maanantai 13. maaliskuuta 2017

EK maksaa velkojaan hallitukselle

EK:n toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan höläys, jonka mukaan suomalaisten palkkatasoa pitäisi laskea 10-15% ja että vielä tarvitaan monta KiKy:ä, on ansaitusti räjäyttänyt interwebin. Erityisen pahalta tämä näyttää kun sen on sanonut mies puolentoista miljoonan vuosituloilla. Niin että siinä sitä Juha Sipilän peräänkuuluttamaa johtajiston moraalista esimerkkiä.

Jokunen kommentaattori on pitänyt Mattilan aivopierua - kuten eräs uutistenlukija oli sitä aiheesta nimittänyt - kuin vasemmiston tilaustyönä: nyt manataan esiin jo kuolleeksi julistetut yhteiskuntaluokat ja julistettiin luokkasota. Toki yhteiskuntaluokkien manaaminen palvelee vasemmistoa, sillä oikeiston intresseissä ei ole myöntää luokkien olemassaoloa tai mahdollisuuksien epätasa-arvoa, mutta jos tämä palvelee vasemmiston kampanjointia, niin kuntavaaleissa onkin sitten parasta tulla rökälevoitto, muuten tämän Mattilan lausunnon varjolla hallitus voikin näyttäytyä jos ei nyt ihan hyväntekijöinä niin ainakin duunarin puolustajina ökyilyä vastaan, kuten eräs kommentaattori Facebookissa ehdottikin.

Hallitusohjelmahan näyttää EK:n kuiskaamalta, ja ei ole ihan poishaettua, että tämä Mattilan lausunto kuuluisi porvarihallituksen ja EK:n väliseen vastavuoroiseen sopimukseen, jossa EK maksaa velkojaan takaisin hallitukselle tällä "varomattomalla lipsautuksellaan", joka saattaakin olla hallituksen tilaustyö, sumuverho hallituksen leikkauksille. Kun Mattila heittäytyy uhrilampaaksi puolentoista miljoonan vuotuisilla tuloilla, jotka varmasti pehmentävät hänen mahdollisia kärsimyksiään, niin jopa Kokoomus näyttää maltilliselta ja yhteistyökykyiseltä palkansaajan ystävältä; ehtihän jo ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänenkin hillitsemään ja toivomaan EK:lta malttia.

Minä en toivo mitään malttia. Luokkasota on julistettu, ja toivon sellaista opposition maanvyörymävoittoa, joka vetää maton alta hallituspolitiikan legitimiteetiltä, ja lopullisesti Sipilän rosvohallituksen tuhon sinetöisi Halla-Ahon valinta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

torstai 26. tammikuuta 2017

Mitä teen kunnallisvaalien kanssa?

Yksi käsi vetää minua ehdokkaaksi, ja se on oma käteni. Ratkaisuun liittyy kuitenkin enemmän muttia kuin minulla on tällä hetkellä tarjota niihin vastauksia kenellekään, itsellenikään. Kuitenkin jotkut voivat miettiä sitä, mitä aion tehdä, odottaakin siirtojani, ja katson aiemman toimintani perusteella olevani selityksen velkaa.

Oma suhteeni puoluepolitiikkaan on tällä hetkellä kriisiytynyt siinä määrin että päätin mennä jäähylle. Tämän kehityksen, joka kyllä on ollut kehitteillä on jonkin aikaa, laukaisivat lopullisesti Helsingin yleiskaavan käsittely ja Porvoon synnytyslaitoksen kohtalo. Nämä yhteenlaskettuna menetin uskoni siihen, että osaisin, jaksaisin ja haluaisin perustella toreilla ja teltoilla mahdollisille äänestäjille mitenkään rakentavasti sellaisia ratkaisuja, joiden puolesta puoluetoverini toisaalla ovat painaneet nappia, ja paikka paikoin enemmänkin kuin vain painaneet. Eikä vika ole vain puoluetovereissani, vaan järjestelmässä, joka on kansalaisten aktiivisuuden hidaste ja este eikä sen kanava ja mahdollistaja.

Kuitenkin veri vetää alati mukaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että julkinen liputtaminen minkään puolueen puolesta tekee hallaa aktivismilleni esimerkiksi virkistysalueiden puolesta, ja puolueettomuus saa ehdokkaat kilpailemaan äänestäni. Puolueisiin sidottuna valintani on lukittu, enkä välttämättä saa valita parasta mahdollista, mihin minulla kuitenkin äänestäjänä on oikeus. Tätä kirjoitettaessa koen, että minulle paras paikka on olla ainakin vähän aikaa jäähyaitiossa, karanteenissa ennen mahdollisia seuraavia siirtojani. Sieltä käsin on hyvä tuumailla parhaita mahdollisia ehdokkaita niin talossa kuin puutarhassakin. Kyllä minä sieltä sitten joskus poiskin löydän, kun rauhoitusaikani on päättynyt. Tämän rauhoitusajan omistan kuntoilulle, musiikille ja ennen kaikkea perheelleni, johon on luvassa perheenlisäystä huhtikuussa, juuri vaalien aikoihin.

Ehdokkaaksi lähteminen ei tuntuisi rehelliseltä, koska en halua uhrata muutenkin vähäistä vapaa-aikaani toimintakyvyttömässä ja politiikantekoa esittävässä valtuustossa tässä elämäntilanteessani. Lautakunnissa toki tehdään mielekästä käytännön politiikkaa, samoin nykyisessä luottamustehtävässäni Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallituksessa pääsen vaikuttamaan sydämenasiaani. Minusta sitä paitsi tuntuu, että tänne Kevätkumpuun lähiöityneenä Länsirannan ympärillä vellova kaavoituskeskustelu ei kosketa elämääni juuri ollenkaan. Minulla ei ole annettavaa siihen, vaikka toki toivonkin Porvoon keskustan pysyvän elävänä. Citymarketkeskustelu tuntuu valmiiksi annetulta agendalta, ja minulla on muita agendoja, enhän edes pysähdy keskustaan matkalla Onnibussilla kustannuspaikalta kotiin. Jos tuo on vaalien tärkein asia Porvoossa, sitten minulla ei ole kunnallispolitiikassa tekoa.

Enkä minä olisi minä, jos niitä siirtoja ei olisi luvassa, olenhan ehdolla JHL:n edustajistovaaleissa Vasemmiston ja sitoutumattomien riveissä.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Kannattajasta äänestäjäksi on pitkä matka

Viime eduskuntavaaleissa 91,5% äänestävistä kansalaisista kannatti jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä. Tämä on toki yksi tapa tarkastella puolueen kannatusta, siis kannatuksen aktualisoitumista. Siitä tullaankin potentiaaliseen kannatukseen, joka näkyy gallupeissa. Niissä Vihreiden kannatus näyttäisi hypänneen 13-14% tietämille.

Jos tavoitellaan mahdollisimman suurta potentiaalista kannatusta, tässä tulee esiin Vihreiden poliittisen position tietty ambivalenssi/monitahoisuus/epämääräisyys. Joillekin Vihreät ovat vasemmistopuolue, toisille oikeistopuolue, ja tämä yhtäältä-toisaalta -asetelma kyllä voi tuoda lisää potentiaalisia kannattajia. Mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoittelu, moneen suuntaan kurkottelu taas aiheuttaa sen, että siitä potentiaalisuudesta aktuaaliseen äänestämiseen onkin sitä pidempi matka, sillä joitakin karkottaa joidenkin vihreiden liberaalius ja joitakin taas vasemmistolaisuus.

Äänestämispäätöstä pähkäilevälle on turha alkaa selittämään, että "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä". Edellä oleminen ei ota mitään kantaa esimerkiksi kansalaisia kiinnostavien palvelujen järjestämisen tapaan tai verotuksen painopisteeseen palkkatulojen ja pääomien välillä. Joskin sitä verotusta voi painottaa esimerkiksi haittaverojen suuntaan, nämä haittaverot eivät tee eroa käyttäjänsä taloudellisen hyvä- tai huono-osaisuuden suhteen. Itse asiassa ne ovat tasaveroina oikeistolaisia, niin paljon kuin vasemmalle kallistuvana kannatankin kulutuksen verottamista kulutuksen haitallisuutta vähentämään ohjailevasti.

Mistä tullaankin Vihreiden perinteiseen tai ainakin alkuperäiseen raison d'etreen, eli ympäristöön. Ympäristö ei erottele köyhien ja rikkaiden välillä. Raikkaasta ilmasta ja luonnosta voivat kaikki nauttia tai ainakaan se ei kysy tilipussia, mutta tämäkään ideaali ei ota mitään kantaa siihen, mitä verotetaan ja mitä verotuksella saa eli miten palvelut tuotetaan.

Jos vasen-oikea -jaottelu yritetään välttää toteamalla, että Suomessa (ainakin melkein) kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän keskustalaisia, ja keskustankin väri on vihreä, niin tämäkään ei ota mitään kantaa alkuperäisiin huolenaiheisiini: miten palvelut järjestetään ja miten ne maksetaan?

Edelleenkin äänestäjillä on vain yksi ääni. Vaikka Vihreät olisivatkin mahdollisimman monen äänestäjän mahdollinen tai jopa kakkossuosikkipuolue, siihen äänestyslippuun voi piirtää vain yhden äänen. Vaikka maailma pelastettaisiinkin kunnissa, vielä pitäisi ottaa jotakin kantaa siihen, pelastetaanko ne kunnat ja kuntalaiset.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Ei punaista eikä vihreää

Toukokuusta lähtien olen lakkauttanut Vihreiden jäsenmaksuni suoraveloituksen. Miksi sitten olen päätynyt tähän ratkaisuun?

Tiedän julkisella tunnustuksellani pyllistäväni joillekin mukaville ja hienoille tyypeille, jotka tekevät mukavaa ja hienoa työtä, ja edustavat mukavia ja hienoja asioita. Katson sen kuitenkin olevani velkaa joillekin, ainakin niille, jotka kenties ovat laskeneet jotain toivoa varaani. On muutamia ihmisiä, joilla ainakin on oikeus tietää, sellaisia, joilla on harkintavalta sen suhteen, mitä tehdä parin luottamustehtäväni kanssa. Mihinkään muuhun puolueeseen en kuitenkaan ole liittynyt, ainakaan toistaiseksi, joten se ei minua jäävää.

Peilini on kertonut minulle, että minun on voitava olla vastuussa omista mielipiteistäni vain itselleni, vääristäkin. Ja vain omistani. Ei ole kenellekään kohtuullista joutua vahtimaan, ovatko käsitykseni missä määrin kosher, eikä siinäkään ole järkeä, kun aika ajoin olen huomannut puolustelevani ja perustelevani puolueeni tai sen edustajien ratkaisuja. Puoluejäsenyys luo paineen selitellä parhain päin ratkaisuja, joista ei itse ole samaa mieltä, ja puolueeseen kuulumattomat pitävät tilivelvollisena näistäkin.  Kunnallispolitiikassa, ja politiikassa yleensäkin, pitäisi myös kumartaa kaikkiin suuntiin. Tämä ei minulta onnistu.

Puolueisiin kuulumattomana olen vapaa kannattamaan haluamani poliitikkoja, ja muutenkin toimimaan omatuntoni mukaan. Koen tärkeäksi voivani itse valita omat kynnyskysymykseni, ja kannattaa sopivaa poliitikkoa sen mukaan, kuka harjoittaa oikeaa politiikkaa. Jossakin paikassa se voi olla vihreä, jossakin vasemmistolainen, jossakin kenties joku muu. Jossakin paikassa se voi olla jopa demari tai kokoomuslainen tai RKP:läinen. 

Tietenkään mikään puolue ei ole täydellinen. Sellainen ei varsinkaan ole puoluepoliittinen järjestelmä, jossa päätetään yhteisistä asioistamme, joihin katson voivani vaikuttaa puolueen riviaktivistia enemmän painostusryhmien kautta ja äänestäjänä, joka ehdokkaiden pitää vakuuttaa. Tällöin en hukkaa rajallista aikaani kannaltani toissijaisten asioiden parissa.

Epäluottamuslauseeni on ensisijaisesti puoluepolitiikkaa kohtaan, jossa vaikka olenkin kohdannut lukuisia hienoja ihmisiä, kompromisseja ja itselleni epäedullisia sopimuksia teen ilman politiikkaakin riittämiin. Politiikan liepeillä olen saanut kurkistaa siihen, miten systeemi toimii, enkä pidä näkemästäni. Samastun aina kansalaisyhteiskuntaan, ja kun liike jämähtää puolueeksi, siitä tulee osa systeemiä: liike loppuu ja kansalaisista tulee häiriötekijöitä.

Politiikka vahvistaa me ja muut –ajattelua, ja kärjistää ihmisten välejä. Vaikka se voikin tarjota joidenkin toimintatarmolle hyödyllisen kanavan, ainakaan minua se ei ihmisenä jalosta, päinvastoin.

Vaikka epäluottamuslauseeni kohdistuukin ensisijaisesti järjestelmään, viimeinen pisara minulle on ollut ymmärtää puolueeseeni pesiytynyt keskittämisvimma. Vihreille kohtalonkysymys olisi kasvaa myös kasvukeskusten ulkopuolella, mutta tämä tuntuu pään seinään hakkaamiselta, kun puolueen valtakunnanpolitiikka on hyvin kasvukeskuskeskeistä ja kasvukeskeistä. Keskittämisvimma saa konkreettisen muotonsa kahdessa minulle hyvin keskeisessä sydämenasiassa: syrjäseutujen palveluiden lakkauttamisessa ja kasvukeskusten viheralueiden näivertämisessä.

Vihreistä kansanedustajista 11/14 kannatti päivystysasetusta, joka lakkauttaa synnytykset Porvoon sairaalasta. Tämä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Vihreissä julkilausutusti on esiintynyt pientä ihmistä puolustavaa sosiaalista omatuntoa, jota jotkut voivat sanoa vasemmistolaisuudeksikin. Toinen kamelin selkärangan katkaissut seikka on ollut se, että pitkäaikaisimmassa kotikaupungissani Helsingissä Vihreät ovat Lisää kaupunkia –betoni-ideologian valtaamina näivettämässä Helsingin Keskuspuiston, jolloin alkuperäinen syyni liittyä puolueeseen on osoittautunut erheelliseksi. Tai ei kai se mikään valtaus ole, jos moni itsekin määrittelee itsensä betonivihreäksi. Helsinkiläinen variantti vihreydestä on niin betoninharmaata, etten tunnista vihreyttä sieltä alta. Vahinko.

Tämä betoninhalaus tekee tyhjäksi paljon hienoa työtä, jota tehdään maakunnissa, ja on pyllistys kaikille tuntemilleni vilpittömille, hienoille tyypeille, joita olen Vihreissä kohdannut. Betonivihreys tekee hallaa myös henkilökohtaiselle aktivismilleni viheralueiden puolesta, sillä kaupunkimetsäpiireissä puoluejäsenyys on suoranainen dismeriitti, ja jos minun pitää valita metsän ja puolueen välillä, valinta on helppo. Lenkilläni metsässä vastaani tulevat korppi ja kauris eivät kysy puoluekirjaa.

Vihreät ovat kadottaneet juurensa, tai ainakin otteensa niistä. Minun pitää nyt katsoa, mihin suuntaan Vihreät ovat menossa, saako se niistä otteen uudestaan. Hyvin kauas ollaan ajauduttu niistä ajoista, jolloin Helsingin Vihreiltä tuli Helsingin Keskuspuistoa puolustavia kannanottoja. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ehti jonkin aikaa olla myös puolueen motto.

Vihreät mielletään usein Kokoomuksen puisto-osastoksi; olisipa se edes sitä. Nyt se on pikemminkin sen fillari- ja ratikkaosasto, mikä näkyy siinä, että Vihreät osin koettaa kalastella samoilla vesillä Kokoomuksen kanssa, mieltäen itsensä liberaalipuolueeksi, kovinkaan usein analysoimatta sen tarkemmin, minkä sortin liberalismista on kyse.

En halua tulla sekoitetuksi Kokoomukseen, tai ylipäätään olla sille mikään vaihtoehto.  Keski-ikäisenä ja suhteellisen pienituloisena en myöskään samastu nuorekkaisiin huippuosaajiin, joiden puolueeksi Vihreät osin aiheellisestikin mielletään. En löydä Vihreistä paikkaa punavihreydelle, en sen paremmin punaisuudelle kuin vihreydellekään.

Edelläsanotuista varauksista huolimatta, puolueissa on käteviä puolia. Vaikka ne ovatkin auttaneet merkitsemään pahikset, ne myös auttavat löytämään hyvikset. Heitä löytyy useimmista puolueista, luultavasti ainakin melkein kaikista. Jatkossakin näen itseni hyviksien puolella, miksen tekemässä vapaaehtoistyötäkin heidän puolestaan. Olin ennen jäsenyyttä arponut jo pitkään Vasemmistoliiton ja Vihreiden välillä, ja samaan maastoon palaan nyt. Äänestäjäksi, ja äänestäjä on kuningas. Kuitenkin itseni tuntien, paluu puoluepolitikkaankin saattaa jossakin vaiheessa olla ovella. 



lauantai 6. elokuuta 2016

Kyllä demareihin mahtuu

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi ahdistui Vasemmistoliitossa. Hänen mielestään siellä ei "lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä mahtuisi punavihreään hiekkalaatikkoon". Olikin ihan looginen siirto loikata demareihin, sillä sinne kyllä sopii ylläkuvatulla kuvauksella.

Takertumatta yksittäisiin synteihin, niin kyllä tästä tulee mieleen vain pikkuisen sensuroitu Putkosen Matin muotokuva. Lihaa syön minäkin, ja ydinvoiman suhteen en ole ollenkaan varma, olen uusinnokas ay-aktiivi ja hiekkalaatikoksi minulle riittää Muumipuisto. En kuitenkaan mahdu tähän Varajärvenkään hiekkalaatikolle.

Demareihin nimittäin tunnetusti mahtuu monenlaista, rasvaisempaakin punaniskaa. Jos sinne sopii perussuomalaisten AY-siipeä, niin varmasti myös ympäristönsuojelukriittisiä vasemmistolaisiakin. Tai sitten Varajärvi ei tässä kehtaa tyhjentää koko pajatsoaan. Olisikin kiintoisaa kuulla, mitä hän tuumii esimerkiksi maahanmuutosta tai sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Minä toivoisin demareiden menestyvän, ihan jo siksikin, että meillä olisi mahdollisimman elinkelpoinen oppositio. Ei kuitenkaan näytä puolue kasvavan sillä, että se on hallitusvastuuseen väsähtävien persujen ja päivittämättäjääneiden vasemmistolaisten vuoto-osasto. Kun kumartaa kaikille, tulee samalla pyllistäneeksi - kaikille.

Jutun Varajärven loikkauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

torstai 4. elokuuta 2016

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.