Vaalienalusluontolahjuksia päättämättömille viime hetken äänestäjille

Tällä viikolla helsinkiläistä luonnonystävää on hemmoteltu hyvillä tai ainakin rauhoittavilla uutisilla. Suorastaan mannaa sataa taivaasta rupiselle aktivistinsielulle. 

Ensin maanantaina kaupunginhallituksessa Marcus Rantala (RKP), jota on pidetty Matokallion hankkeen potentiaalisena pyövelinä, pöytäsi hankkeen kolmeksi viikoksi. Jos ei vielä ole ehtinyt äänestämään, niin älköön kuitenkin tästä Rantalan pöytäämisestä hurahdettako niin, että erehtyisi pitämään häntä luonnonystävänä. Tarkkailkaamme Rantalan käyttäytymistä sitten kolmen viikon päästä. 

Sitten Helsingin Demarit huolestuivat Hesperianpuiston puista. He vetosivat sympaattisesti sen puolesta, että tutkittaisiin mahdollisuuksia olla kaatamatta mahdollisimman montaa niistä 14 puusta, joita ainoastaan kaupungin lukutaidottomuuden johdosta toimenpidekielto koskee. Muihin toimenpidekiellon alaisiin puihin eivät demarit ottanut kantaa (SDP). SDP:ssä varmaan ollaan ajateltu, että puiston kapenemisesta baanaa haluavia Vihreitä syyttäviä ryhmittyisi varmuudella ja todistetusti todellisen luonnonystävän, SDP:n taakse. 

Riistavuorenkin ystävät saavat nyt hengittää hieman vapaammin. Syksyllä Otso Kivekäs (Vihreät) ja Olli-Pekka Koljonen (SDP) olivat tehneet aloitteen, jossa selvitettäisiin mahdollisuuksia kaavoittaa myös Vihdintien toiselle puolelle ja tätä edistämään muuttaa yleiskaavaa. Tämä aloite hyväksyttiin nyt toissapäivänä äänin 7-6. Kirjoitan vielä aloitteen hyväksyjät ja sitä vastustaneet tähän ylös.

Kivekkään ja Koljosen aloitetta kannattivat Kivekäs itse, Anni Sinnemäki ja Saana Rossi (Vihreät), Mia Haglund ja Tuomas Nevanlinna (Vasemmisto) ja Jenni Hjelt ja Koljonen itte. 

Sen sijaan on ihan ok työntää kaikki ne *** kerrosneliöt Riistavuoreen metsään seuraavien henkilöiden mielestä: Silja Borgarsdottir Sandelin (RKP), Jenni Pajunen, Otto Meri, Katri Penttinen ja Risto Rautava (Kokoomus) ja Mika Raatikainen (Pers).

Tässä mainituista uutisista tässä on eniten substanssia, olkoonkin, että yleiskaavoitus on hidas prosessi. Täytyy vain toivoa, että sen metsän kanssa ei nyt kiirehditä ennen yleiskaavan muutosta. 

Luonnonystävä kiittää lahjuksista, joissa on havaittavissa hyvää ajoitusta juuri ennen vaaleja ja keskinäistä nokittelua Vihreät - SDP. Kaikesta pitää kuitenkin olla iloinen, oli sitten vaikuttimena mikä hyvänsä. Pahoittelen kyynisyyttäni, minkä taustalla on pitkä "ura" aktivistina. Mutta ihan oikeasti kiitos, Otso ja O-P aloitteestanne, joka toivon mukaan oikeasti vähentää painetta kaavoittaa Riistavuoreen. 

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta.