Lasten systemaattinen heitteillejättö

Olen työurallani ehtinyt kaikenlaista, kuten vastaamaan liikkuvan iltapäivätoiminnan rahoituksesta. Tällöin opin sen, että iltapäiväkerhoja alettiin perustamaan vasta Ahtisaaren presidenttikaudella, Eeva Ahtisaaren luettua tutkimuksen, jonka mukaan alakouluikäisten olisi parempi viettää koulun jälkeiset iltapäivät järjestetyssä aktiviteetissa. Tuolloin ei vielä ollut pleikkareita, tabletteja ja älypuhelimia, joista on jo monissa tapauksissa tullut lasten huoltajia, paitsi että ne eivät ruoki lasta.

Ainakin Helsingissä on iso joukko lapsia jäämässä ilman iltapäiväkerhopaikkaa ensi syksynä. Samanaikaisesti ns. "kilpailukykysopimuksessa" vanhempien työaikoja pidennetään. Nähtävillä on selkeä ristiriita, tai ei se sellainen ole, vaan systemaattinen hallituksen toteuttama lasten heitteillejättö, joka tehdään kilpailukyvyn nimissä.

Joku voi tietysti keksiä, että onko se nyt niin tarpeellista, järjestää iltapäivätoimintaa. Ei sitä ollut minunkaan lapsuudessani, jolloin värjöttelin kuset housuissa Sepänpuiston liukumäen alla piilottelemassa puistokiusaajia. Yhden lukukauden sentään vietin luokkatoverini kotona, siihen aikaan kun vielä elettiin osittaista kotiäitiyhteiskuntaa.

Sellaiseen ollaan taas menossa, kotiäitiyhteiskuntaan, kun niissäkin kahden vanhemman perheissä, joissa molemmilla vielä sattuu olemaan töitä, on jo päädytty laskelmaan, että työnteko ei kannata, sillä matka- ja asumiskulujen ja päivähoitomaksujen jälkeen käteen ei jää tuskin toimeentulotukea enempää, ja tällöin pienempituloinen on se, joka luopuu työurastaan, yleensä äiti, ja nykyhallitus vielä vauhdittaa tätä "kehitystä" työaikoja pidentämällä, kuntien rahoitusnäkymien samanaikaisesti huonontuessa.

Joku voi keksiä, että ei se kuusi minuuttia päivässä nyt niin paljoa ole, nenää kaivamassa. On se silloin, jos asutaan vaikka Vihdissä, jonne se kuuden minuutin työajanpidennys voi tarkoittaa seuraavan bussin odottelua parikin tuntia.

Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.