Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta. 

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Vuoden 2019 parhaat levyt

Vasta nyt olen ehtinyt - ja muistanut - toimittamaan itselleni keskeisten ja uusien viime vuoden äänitteiden listan. Seuraavaksi vuoden 2019 top 10 jälkijättöisesti.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Kölnin radio-orkesteri, joht. Otto Klemperer Klempererin maine hitaampana kapellimestarina menee romukoppaan näistä "nuorempana" (eli ennen Filharmonian aikaa) tehdyistä livetaltioinneista. Tämä Bruckner miltei epämiellyttävällä tavalla haastaa omaa näkemystä siitä, miltä Brucknerin pitää kuulostaa, ollen miltei aggressiivinen, ja vielä hyvin ripeää studiolevytystäkin ripeämpi. Ei mukavaa kuultavaa, mutta stimuloivaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Baijerin radio-orkesteri, joht. Kurt Eichhorn Etsin uudempaa (kuin Furtwängler/Horenstein) ihannelevytystä Brucknerin vitosesta jo Bruckner-harrastukseni alkumetreiltä. Tähän saakka turhaan. Tämä kirkkoakustiikassa toteutettu lavea mutta haltioitunut taltiointi on sellainen. Harrastelijoiden vähemmän tunnetun Eichhornin Bruckner on yhtä definitiivistä kuin Wandilla, ja aivan suurenmoisesti äänitettyä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Skotlannin kansallisorkesteri, joht. Georg Tintner. Samat sanat edellisen kanssa. Vähemmän tunnetun Naxos-kulttinimen johdolla skotlantilaiset soittavat rakkaudellisest, haltioituneesti, kiireettä. Teos vaatii täydelliseksi onnistumisekseen tietyn lapsenomaisen, viattoman sävyn ja ehkä vähän vähemmän paahtamista. Olen siinä määrin altistunut sosiaalisessa mediassa Bruckner-skolaareille, etten enää osaa kaivata hitaan osaan symbaalikräsähdystä, ja Tintner on Wandin lisäksi ihannelevytykseni.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot, joht. Carlo Maria Giulini. Koetin tutustua tähän monissa cd-oppaissa kehuttuun levytykseen jo myös silloin Bruckner-harrasteeni alkuhämärissä. Silloin olin vielä vannoutunut Klemperer-mies, mutta perspektiivini on laajentunut. Giulinin levytys on täysin definitiivinen: kärsivällisesti rakentaen, ja wieniläiset ovat aivan parhaimmillaan. Intensiteetti on suhteellisen verkkaisessakin tahdissa valtaisa, ja livelevytykseksi soitto on käytännössä virheetöntäkin. Jos vain yhdellä yhdeksännen sinfonian (ilman finaalirekonstruktioyrityksiä) pitäisi tulla toimeen, se on tämä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 82 "Karhu". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. sir Colin Davis. Davisin kanssa sama homma kuin Abbadon Brahmsien tai Giulinin Bruckner ysin. Kun se on yleisessä kirjallisessa katsannossa ykköseksi suositeltu, niin silloin minun oli pakko löytää siitä vikoja. Syksyllä omistauduin paljolti Haydnille, kuunnellen mm. projektina kaikki hänen sinfoniansa Adam Fischerin mittavasta kokonaislevytyksestä lävitse. Niin sanotuista pariisilaissinfonioista tämä, ensimmäinen, on minulle tutuin, ja tämän paremmin sitä voi tuskin esittää, vaikka lontoolaissinfonioista Davis tunnetaankin. Täyteläistä, viriiliä, vitaalia, terhakkaa, löytämisen iloa, kuten Haydnin musiikki aina, täynnä yllätyksiä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2 "Ylösnousemus". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jotenkin perusvarman tylsänä ja tasaisena Haitinkia pitävät yllättyvät hänen joulukonserteistaan kootusta Kerstmatinee-julkaisusarjastaan, joka on täysin essentiaalinen Mahler-julkaisu, vaikkakin varsin hintava ja hankalasti saatava. Parhaimmillaan Haitinkin Mahler-taidetta esittelevät tasapainoinen 3. sinfonian taltionti sekä voimallinen Ylösnousemussinfonian levytys, joka nousee Abbadon ja Walterin tasolle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. MusicaEterna, joht. Teodor Currentzis Tämä saksalaiskreikkalainen patsastelija herättää snobeissa vieroksuntaa, mutta on selkeästi tosi muusikko, joka on koulinut käsinpoimimansa permiläisen balettiorkesterin huimaan menoon, saaden ainakin minut höristämään korviani, ja pitkästä aikaa todella haluamaan kuulla Mahlerin kuudennen sinfonian.

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff. Maagista sointivärillistä tunnelmakelluntaa. Palaudun aina kesään Kumpulan koulukasvitarhalla kuunnellessani tämän useitakin kertoja putkeen. Kempff ei ole pelkkä klassisisti, vaan todellinen koloristi. Sanoinko jo, että maagista?

Hector Berlioz: L' Enfance du Christ. L´Orchestre de Societe de la Conservatorie, johtaa Andre Cluytens. Paljolti itseoppinut ja omaperäinen Berlioz on kyllä selkeästi Bachinsa kuullut. Laulajat - Nicolai Gedda ja Victoria de los Angeles - ovat suurenmoisia, ja orkesteri vetää ranskalaisella fervourilla niin että kerrankin ei osaa niin kaivata mannermaisempaa sointia.

Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.

Kevään 2016 parhaat levyt

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga a-molli, BMW 543. Helmut Walcha. Preludissa Helmut on huutanut Jumalaansa, ja Fuugassa hänelle vastataan. Edesmennyt ystäväni, joka olisi ollut vaikuttunut tästä tulkinnasta - ja varmaan kyllä olikin kuullut sen - tulee tästä mieleeni.

Jean Sibelius: Ruusuneito (osa sarjasta Joutsikki). Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Sergei Koussevitzky. Uskomattoman sensuellia ja mystistä sointia tarjotaan tässä historiallisessa äänitteessä Sibeliuksen vähän tunnetusta helmestä.

Frederic Chopin: Nokturnit (RCA-levytys). Arthur Rubinstein. Romanttisen pianomusiikin ylin saavutus, soitettu mahdollisimman ylevästi, pää pystyssä Rubinsteinin tapaan. Pianolle ei runollisempaa musiikkia ole tehty. Molemmat Rubinsteinin levytykset ovat itseäänsuosittelevia, mutta uudempi sopii peruskäyttöön 30-luvun HMV-versiota paremmin,

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 (Pateettinen). Philadelphian orkesteri, joht. Arturo Toscanini. Olen viime aikoina kuunnellut kaikkia Pateettis-levytyksiäni, selvittääkseni, mikä on niistä ideaali. Toscanini ei alleviivaa mitään, ei paisuttele, ei hysterisoi. Musiikki on alusta loppuun voimakasta ja tehoavaa, ilman ainuttakaan tyhjää hetkeä, ja onnistuu tässä vieläkin paremmin kuin Karajan, jonka levytystä voitaneen pitää ihanteellisenä perusäänitteenä. Mravinski taas piehtaroi slaavilaisen tunnemyrskyn kaikki vivahteet, ja tekee sen mahdollisimman autenttisesti. Cantellin levytystä on vaikea kuvata, mutta siinä on jotain hyvin autoritaarista ja oikeaa, Toscaninin traditiossa, mutta vielä tätäkin proosallisemmin. Bernsteinin levytyksen voi kuunnella kerran, ehkä vielä toisenkin, sitten on kohtuuttomuuden pajatso tyhjennetty. Celibidachen ja Wandin levytykset eivät tuo tähän kattaukseen oleellista uutta.

Piotr Tsaikovski: Jousikvartetot 1-3, Muistoja Firenzestä: Borodin-kvartetti. Onhan minulla ollut nämä hyllyssäni jo 17 vuotta, osana Borodin-kvartetin 50-vuotisjuhlapakkausta. Tässä musiikissa Tsaikovski välttää orkesterimusiikkinsa ajoittaisen ylitsepursuavan möyhöämisen; intohimoa ja slaavilaista fervouria siltikin on ihan kotitarpeiksi. Tämä musiikki ehdottomasti ansaitsee tulla enemmän soitetuksi, ainakin tässä huushollissa. Borodin-kvatetto on slaavilaisen kamarimusiikin autenttinen ääni.

Franz Liszt: Harmonies poétiques et religieuses S173 osa 3: Bénédiction de Dieu dans la solitude. Aldo Ciccolini. Liszt silloittaa tässä Chopinin runouden ja Debussyn impressionismin välin. Ciccolini on musikaalinen ja luotettava pianisti, joka soittaa aina erehtymättömällä maulla, joskin aika ajoin hieman proosallisesti ja hieman kalisevalla kosketuksella, joka johtunee runsaasta ranteenkäytöstä. Jään toistaiseksi arvailemaan, mitä Claudio Arraun kaltainen sointiväritaiteilija tekisi tälle teokselle ja sarjalle yleensäkin.

Richard Wagner: Tristan und Isolde; Prelude und Liebestod. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler. Tämä ehkä koko levytetyn historian intensiivisin 18-minuuttinen saa aina varmasti kananlihalle: yksi tauoton crescendo-kaari, yksi henkäys, joka kasvaa kohti ehkä musiikkihistorian suurinta hurmosta.

Anton Bruckner: 2. sinfonia. Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä, häröileviä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Pitkään pidin Soltin tiukkuvaa levytystä ideaalina, mutta ei se ole. Tässä se onkin. En vain ollut muistanut sitä 23 vuoteen. Nyt taas sen havaitsin, kun sain kunnon laitteet, joilla Statskapelle Dresdenin kaunis sointi pääsee oikeuksiinsa. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.

William Walton: Belsassarin pidot, osa 8: Then sing aloud to God our strength. Dennis Noble, Huddersfield Choral Society, Liverpoolin filharmonikot joht. William Walton. Nuorempana irvailin webin keskusteluryhmissä englantilaista musiikkia, tätäkin, todeten, että mikä ihmeen Belsassarin pidot, kun Sibelius on tehnyt sen oikean. Musiikissa on kuitenkin ehdottomasti oma viehätyksensä, ja säveltäjän johdolla omistautuminen teokseen on täydellistä. 8. osassa into menee taidon edelle, ja jousien vaikea trilli leviää käsiin vastustamattoman viehättävällä tavalla oboeiden kanssa yhdeksi lirularuksi. Teoksesta katoaisi charmi, jos sen esittäisivät vaikka Karajan tai Szell erehtymättömästi.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot, joht. Paul van Kempen. Kaksi parasta kokonaislevytystä Beethovenin pianokonsertoista kuuluu Kempffille. Tämä, vanhempi, 50-luvun alun on hyvistä parempi. Äänitys on parasta, jota monoaikaan tehtiin, eikä stereota kaipaa, ja esitykset ovat autoritaarisia, pakottomia, lyyrisiä, klassisia, ylevän iloisia, kaikkea, mitä tämä musiikki, jota melkein voisin luonnehtia vanhemmaksi Uudeksi testamentikseni (vanhempi vanha on Händelin Concerto grossot) kaipaa. Näitä ei voi laittaa yhtään paremmiksi.

Säveltäjä: Piotr Tsaikovski

Beyond classicism: my review of box set of Wilhelm Kempff's recordings

Wilhelm Kempff certainly "owns" the Beethoven piano concerti, not only once but twice! Seldom can one version make all the others so unnecessary and lacking than the case is with the Kempff's Beethoven concerti. The first, mono recording of the complete concertos are here included, conducted more than aptly by the sadly neglected Paul van Kempen, in sound that one instantly forgets that there are in mono. Production may be sloppy - there is Mozart on cover of one Beethoven-cd - but it is really a minor quibble in package that contains fine examples of Kempff's art, safe for Schubert and Bach. The solution to pair concertos with sonatas is uncommon, but works fine. Kempff's Chopin is no-nonsense and masculine, while his Brahms first concerto might at first sight sound clumsy, which it reveals not to be with repeated listening. Kempff's Liszt concerto is uncommonly musical, not unsuprisingly from a musician who was a real creative artist with no egocentrism whatsoever. Kempff's Mozart is also first class in its simplicity. There is only one minor quibble: the solution to include five Beethoven sonatas may well get you drooling to get them all! An insightful, inspirational artist and a fine collection, then. Kempff may appear a classicist, prosaic, even puritan, but with listened carefully, he turns out a poetic, humorous and inspirational artist. This package will repay repeated listening and gives joy again and again as Kempff always reveals new, magical insights into familiar works.

Arvosteluni voi lukea myös Amazonin sivulta klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa; my review can also be read be clicking the headline of this blog post.