Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Kevätkesän 2016 parhaat levyt

Pianokauteni vain jatkuu...

Ludwig van Beethoven: Kuutamosonaatti, esittää Solomon. Pelkkää etunimeään käyttänyt pianisti kadottaa ajan tässä miltei puhkisoitetun sonaatin ensimmäisen osan auvossa. Solomonin soitossa ei ole lainkaan itsetehostusta. Vain musiikkia.

Wolfgang Amadeus Mozart: 15. pianokonsertto. Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri joht. Karl Münchinger. Näin kuuluu Mozartia soittaa pyöreällä mutta läpikuultavalla, helmeilevällä saundilla. Ja näin kuuluu Mozartia säestää, tyylillisellä otteella, kamarimusiikillisesti, ei kuten Karajan, jonka tarjoama tausta Mozartin 20. konsertolle on hymytön kuin Don Giovannin kivipatsas (vaikka sitten 21. konsertossa Lipattin kanssa hän näyttääkin kyntensä). Vrt. Clara Haskilin ja Ferenc Fricsayn esimerkillinen tulkinta teoksesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: 11. pianosonaatti. Edwin Fischer. Ilman Turkkilaista rondoakin Mozartin suurin pianosonaatti. Jos joku Mozartin sonaatti soitetaan, se on yleensä tämä. Kuunneltuani Lili Krausin, Solomonin ja Fischerin, se on tämä.

Domenico Scarlatti: Sonaatti Kk. 380, Marcelle Meyer. Jos Horowitz soittaa Scarlattia taivaallisesti, niin on Meyerinkin soitossa taivaallinen rauha, ja aikansa paras pianoäänitys.

Johannes Brahms: Balladi no 4. Wilhelm Kempff. Toista kuin Backhausin kuivan maskuliininen ja Rubinsteinin ryhdikkään ylevä Brahms-pianismi. Todellista cantabilea, kuin kirkkokuoro.

Wolfgang Amadeus Mozart: 9. pianokonsertto (Jeunehomme), esittää Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri, joht Karl Münchinger. Ensimmäisen osan kadenssi on satumainen, ja Kempff ehkä kaikkein suurin kadenssitaiteilija. Ei sen paremmin Ashkenazy kuin Barenboimkaan pystynyt minulle perustelemaan, miksi tämä on paitsi ensimmäinen suuri, myös ensimmäinen merkittävä Mozartin pianokonsertto. Kempffin soitto on luonnollista, lyyristä ja pakotonta. Hänellä on riittävä tekniikka, mutta hän ei briljeeraa sillä yhtään, paitsi vähän kadenssissa.

Ludwig van Beethoven: 13. pianosonaatti "Quasi una fantasia", esittää Alfredo Perl. Perl artikuloi sonaatin äärimmäisen selkeästi, ja teoksen monimutkainen rytmiikka, jota on etenkin finaaliosassa, pysyy esimerkillisesti kuosissaan,

Ludwig van Beethoven: 30. pianosonaatti, esittää Annie Fischer. Fischer soittaa kaikkea erinomaisella maulla, musikaalisesti. Beethovenin soittajana hän on yksi suurimmista. 30. sonaatin jatkuvasti kiihtyvä, epätoivoinen viimeinen osa sopii epätoivoiseksi käyneelle aktivistille tunnusmusiikiksi.

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier, I kirja, 4. fuuga, esittää Svjatoslav Richter. Tässä usein terässormisena tunnetun Richterin piano laulaa niin että aika pysähtyy ja ulkomaailma katoaa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Haskil on ehkä historian luonnollisin Mozart-pianisti, ja kadenssi on aivan hurja. Ympyrä sulkeutuu: Mozartin 20. pianokonsertto opetti minut kuuntelemaan musiikkia 30 vuotta sitten, ja Fricsayn johtamat Mozartin sinfoniat olivat ensimmäinen kotitaloutemme klassillinen levy, joka avasi padot. Nyt he kohtaavat tässä 20. konserton parhaassa kuulemassani levytyksessä.

Muusikko: Wilhelm Kempff
Säveltäjä: Wolfgang Amadeus Mozart

Pianon ohi ja yli

Pianistilegenda Arthur Rubinstein luonnehti omaelämäkerrassaan osuvasti itsensä ja kollega-Horowitzin eroa: joskin Horowitz oli häntä paljon parempi pianisti, hän oli Horoa parempi muusikko. Tässä Arthur sanoo jotain hyvinkin oleellista.

Piano, ja soittimet yleensäkin, ovat välineitä. Ne ovat välineitä säveltäjän tarkoittaman musiikillisen viestin välittämiseen, ja vasta toissijaisesti välineitä soittajansa taituruudellisuuden osoittamiseen. Soittajakin on väline, säveltäjän väline.

Kuuntelen mieluiten pianisteja, joita kuunnellessa heidän instrumenttinsa unohtuu. Claudio Arraun Schubertissa piano kokee metamorfoosin pianon, kitaran, kantelen ja kaikkien mahdollisten kielisoittimien transsendenssiin. Dinu Lipattilla vain koskettimet ovat hänen ja Jumalansa välissä. Glenn Gouldilla piano ja ylivertainen sormitustekniikka tekee oikeutta Bachin polyfoniselle kudokselle, joka jää toisilta tavoittamatta. Edwin Fischer arkkitehdin tavoin rakentaa Beethovenin, Schubertin ja Bachin musiikkia, tai kuten säveltäjä, suurella rakkaudella. Artur Schnabel ei soita Beethovenia vaan on Beethoven, ja siinä on sivuseikka, jos joku sormi joskus vähän menee sinne päin.

Pianon teknikot, joita Rubinstein edellä luonnehti pianisteiksi, harvoin liikuttavat sydäntäni. He voivat vedota järkiini tai korviini, mutta kuunnellessani Horowitzia tai Richteriä olen alati liiankin tietoinen kuuntelevani pianoa, suoritusta. Kiinnostavimmat muusikot pääsevät tunkeutumaan pianon ohi, ali ja yli musiikin ytimeen, kun taas Horowitz ja Richter jäävät yleensä operoimaan materian tasolle, jäävät koskettimistonsa vangeiksi, miten hyvin he sen hallitsevatkaan. 

Poikkeuksiakin toki on. Horowitzin Scarlatti on täysin aineetonta, vastuksetonta, kuin harsopilveä, ja Richterin käsissä Beethovenin Diabelli-muunnelmista välittyy kumuloituva epätoivo, jota ei lue nuoteissa. 

Arto Satukankaan elämäntyötä kunnioittaen

En ammatillisesta lukkarinrakkaudesta - entisenä Siban pianomusiikkiupseerina - sattunut huomaamaan pianisti Arto Satukankaan poismenon, vaan rakkaudestani musiikkiin. Vain 51-vuotiaana kuollut Satukangas oli aikansa hienoimpia, ainakin musikaalisimpia pianisteja. Valitettavasti Satukankaalta jäi vain pari levytystä, ja yleensäkin on häpeä, miten vähän suomalaisten taiteilijoiden esityksiä on taltioitu.

Onneksi on Yleisradio. Nyt haluan mediamaksulleni vastinetta, ja haastankin Ylen kokoamaan ja toimittamaan Satukankaan elämäntyöstä äänitteen. Kiitos Yleisradion, niitä kyllä on. Muistan itse kuulleeni Satukankaan soittavan radiossa ainakin Scarlattia, Schubertia ja Chopinia. Minullakin taitaa olla jossakin radiosta äänitetyllä kasetilla hänen Scarlattiaan, jossakin niistä kirjahyllyni alakaapin kenkälaatikoissa.

Hesarin muistokirjoituksen Satukankaalle voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.