Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Sittenkin musiikkia melun takana: kuinka Vaughan Williams kolahti

Yksi legendaarisimmista brittikapellimestareista, Sibeliuksen ja Deliuksen tulkkina tunnettu sir Thomas Beecham (Bart, CH ja niin edelleen, titteleillä oli hän kuorrutettu) muistetaan myös monista sutkauksistaan. Kuitenkaan häntä ei muisteta Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) tulkkina. Beecham on sanonut muun muassa jotenkin niin, että englantilaiset eivät piittaa musiikista vaan sen tuottamasta metelistä. 

Tämä on ollut paljolti käsitykseni englantilaisesta musiikista. Toinen, vielä Beechamiakin tunnetumpi englantilaisen sielun tulkki William Shakespeare on antanut yhdelle näytelmistään nimeksi "Much a do about nothing", paljon melua tyhjästä. Olen kutsunut englantilaista musiikkia tuolla Shakespearen luonnehdinnalla.

Britannian kai tunnetuimman sinfonikon, Vaughan Williamsin sinfoniat ilmestyivät hyllyyni hulluina vuosina 1998-99, kun ensimmäinen tuntemani musiikkiverkkokauppa ruotsalainen Boxman myi kaikkea yleensä aina hintaan kuusysi (siis markkoja, nykyvaluutassa tuo tekee alle 12 euroa). Niinpä kerran päätin, että on elämäni tilaisuus ottaa Vaughan Williamsin sinfoniat hyllyyni. Boxmanin varastoissa oli paljon Teldecin levyjä, ja Teldecin katalogista löytyi silloin uunituore, Andrew Davisin johtama kokonaislevytys BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa.

Olen säännönmukaisesti projektina kuunnellut vellovina, jotenkin muodottomina kokemani ja ilman dramatiikkaa olevat Vaughan Williamsin sinfoniat lävitse kerran vuodessa, yleensä syksyjen pimetessä joko ennen tai jälkeen Sostakovitsin sinfonioiden. Kuunneltuani siis Vaughan Williamsit läpi noin 25 kertaa (tähän pitää laskea mukaan Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani sir Adrian Boultin sykli ja ystävältäni lainaama, tai hänen minulle puolityrkyttämä Bernard Haitinkin sykli), sitten kolahti. 

Tarinan opetus on se, että vaikka ihmiselämä onkin niin lyhyt, että sitä ei kannata tuhlata huonoon musiikkiin, niin silloin kun musiikki ei selvästi ole suoranaisen vastenmielistä vaan vika on enemmän kuulijassa, sille kannattaa antaa useita mahdollisuuksia. Jos joku musiikki ei vielä puhuttele ensimmäisellä tai edes kolmannella yrittämällä, se kahdeskymmeneskuudes kerta voi olla ratkaiseva. Yhtäkkiseltä näyttävän kolauksen taustalla on tietenkin ollut korvien vähittäinen pehmentyminen, mutta itselläni kaksi levytystä antoi tälle kolaukselle olennaisen katalysaattorin: Vernon Handleyn johtama viides sinfonia ja sir Adrian Boultin johtama Merisinfonia. Molemmat levytykset ovat klassikon maineessa, aiheesta.

1. sinfonia "Merisinfonia". London Philharmonic Orchestra, joht. Adrian Boult. Tässä Boultin ensimmäisessä (1953) levytyksessä äänitys ei ole samaa tasoa kuin hänen myöhemmässä versiossaan, mutta innostus sitäkin käsinkosketeltavampi. Missään muussa levytyksessä alun vaskifanfaari ja sitä seuraava kuoron karjahdus "Behold the sea!" ei ole tätä valtavampi, ja itselleni koko levytyksen innoittuneisuuden mittari on juuri tämä alku, joka tekee tai tuhoaa levytyksen. Lisäksi diggailen suuresti sopraanosolisti Isobel Baillieta, jonka ääni on hämmentävä yhdistelmä lapsekkuutta ja vanhanajan kirkkokuorolaista. Hyvä on myös Andrew Davisin johtama BBC:n walesilainen sinfoniaorkesteri.

2. sinfonia "Lontoo". London Philharmonic Orchestra, joht. Vernon Handley. London Philharmonic soittaa hieman soinnikkaammin kuin Liverpoolin filharmonikot Handleyn toisessa, muuten oikein hyvässä levytyksessä. Oikein hyvä on myös Lontoon sinfoniaorkesteri, johtajanaan Andre Previn.

4. sinfonia. New Yorkin filharmonikot, joht. Dimitri Mitropoulos. Mitropouloksen aikaansaama raivo ja draivi ovat todella raaistavia ja kompromissittomia tässä raa'an väkivaltaisessa sinfoniassa. Erinomainen on myös Bournemouthin sinfoniaorkesterin ja Paavo Berglundin esitys. Neljäs sinfonia oli itselläni ensimmäinen Vaughan Williamsin sinfonia, joka ylipäätään herätti vastakaikua. Siinä on vähiten vellontaa pastoraalisissa maisemissa. Siinä on vähiten "tyhjää" ja "ilmaa". Se on kaikkein "tiukin" ja kaiken kaikkiaan vähiten vaughanwilliamsiaaninen.

5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley. Tämä on sitä maisemamaalailua kaikkein parhaimmillaan. Handleyn levytys on klassikko syntyessään, ja syystä. Handley onnistuu tästä VW:n kaikkein kauneimmasta sinfoniasta uuttamaan maksimiannoksen kauneutta; siltikin se on harvinaisen jäntevä, ja liverpoolilaiset soittavat upeasti. Liverpoolissa on muutakin musiikkielämää kuin Beatles.

Minun olikin välttämätöntä tilata itselleni heti ensitöikseni Boultin vanhempi 50-luvun paketti, josta puuttuu vain yhdeksäs sinfonia. Sen Boult levytti vasta säveltäjän kuoltua; muissa sessioissa Vaughan Williams oli itse paikalla ja siunasi projektin. Lisäksi hankin itselleni Vernon Handleyn paketin.

Alkutalven levylistani

Ludwig van Beethoven: 4. pianokonsertto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, solistina ja johtaa Edwin Fischer. Ehkä joku Van Cliburn tarjoaa nuorekkaampaa virtuositeettia; Fischerin viisautta taas pitää kuunnella herkällä korvalla. Fischerillä jokainen nuotti soi musiikkia, hän ei tavoittele minkäänlaisia ulkomusiikillisia efektejä.

Anton Bruckner; 3. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Tämä yleensä minulle vieraimmaksi jäänyt Brucknerin numeroitu sinfonia soi mahdollisimman kauniisti, suorastaan riipaisevan laulavasti tässä Jochumin vanhassa syklissä. Yleensä minulle on uudempi, häröisemmillä torvilla varustettu Dresden-sykli läheisempi, vaikka oikeastaan näissä sykleissä ei ole paljoakaan eroa. Berliiniläiset soittavat laulavammin, dresdeniläiset eloisammin.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 9 (op. 59 no 3), esittää Busch-kvartetti. Tämä kolmas Razumovski-kvartetti, jo sen hidas osa riittää muistutukseksi siitä, miksi humanismia ei kannata vaientaa, miksi kulttuuri on niin tärkeää ja mikä on musiikin rooli sivistyksessä. Maagista, maagista musiikkia.

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 4, esittää Royal Philharmonic Orchestra, johtaa Paavo Berglund. Berglund panee palttua brittiläisen maisemamaalailun traditiolle. Hän löytää VW:stään sellaista dramatiikkaa ja verevyyttä. jota siinä ei oikeasti ole. Näin VW:tä pitää soitattaa.

Felix Mendelssohn: Four Pieces for String Quartet, Op. 81: III Capriccio E-molli, esittää Busch-kvartetti. Kuten tiedossa on, Felix tunsi Bachinsa siinä määrin että esitteli hänet romantiikan ajalle, ja tässä fuuga á la Bach on pantu pesukoneen linkoukseen. Alkaen ensin pettävän rauhallisesti ja perinteisesti, musiikki ikään kuin tarttuu pyörteeseen, ja yhtäkkiä pyörintä onkin vallan vinhaa.

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Jos minulla onkin pehmeä spotti hieman rupista Skrowaczewskia kohtaan - jonka käsittelin aikaisemmassa editiossani - niin kyllä Karajanin jalo, puhdas ja suora soitatus voittanee Sostalle sellaisiakin tahoja puolelleen, jotka pitävät tätä neuvostolaisena ja jotenkin siksi epäilyttävänä.

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto, esittävät The English Concert, johtaa Trevor Pinnock. Tarvittiin iki-ihana Edwin Fischerin ei tyylin- mutta musikaalisuudenmukainen ja Busch-kamariorkesterin pioneeriversio selvittämään minulle, että kuitenkin Pinnockin tapa esittää nämä teokset on ihanteellinen: äärimmäisen vitaalinen, Bachin esikuvallisen instrumentaation päästessä tässä todella oikeuksiinsa.

Franz Schubert: Fantasia C-duuri, esittävät Adolf Busch ja Rudolf Serkin. Tämä maaginen pianon ja viulun synkopointi on yllättävän huonosti saatavilla levyllä. Teoksen alku on ehkä kamarimusiikin maagisin.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio ja fuuga c-molli, K546. Busch-kamariorkesteri johtaa Adolf Busch. Kuten fuugat, alkaa viattomasti. Juoni on kätketty toistoon, joka vangitsee salakavalasti kuulijansa, imaisten mukaan pyörteeseen, Beethovenin Suuren fuugan ilmiselvä edeltäjä, maaginen pyörre, eikä mikään pieni pyökäre tämäkään.

9 on miehen mitta ja kirous

Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.

Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.

Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania, George Szelliä ja Günter Wandia. Suhteellisen moderneista levytyksistä Wandin lisäksi voin suositella lämpimästi ainakin Stanislaw Skrowaczewskia ja Herbert Blomstedtia Staatskapelle Dresdenin kanssa. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe.  Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.

Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksannelle – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – tekee parhaimmin oikeutta Jascha Horenstein elämää suuremmalla livetaltionnillaan. Mahlerin ylenpalttiselle vaikutteiden runsaudelle ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassa mestarin ystävä Bruno Walter, ja yhdeksännessä sinfoniassa Jascha Horensteinin version jälkeen kaikki muut kuulostavat pintaliipaisuilta. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin. 

Kuulemistani kokonaispaketeista meillä melko vähän tunnettu Gary Bertini on omassa luokassaan; lähelle samaa tasoa pääsee eloisasti karakterisoiva Rafael Kubelik ja hysteriaa välttelevä Haitink, jonka Mahler on loistavasti soitettua ja kohtuullista. Historiallisista esityskäytännöistä kiinnostunut hankkii myös Dimitri Mitropouloksen live-esityksistä kootun paketin, josta puuttuvat vain kakkonen, nelonen ja seiska. Huipputason paketteja ovat myös Claudio Abbadon Berliinin levytykset, täydellinen koko tuotannon kokonaislevytys Michael Gieleniltä ja epätäydellisenäkin loistava Bernard Haitinkin joulukonserttitaltiointien sarja Kerstmatinees. 

Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!

Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia - kuten Berglundia tai Haitinkia - koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.

Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena. Novakkien ja Haasien väliin ei mahdu edes poliisi, paitsi ykkösen ekassa osassa.

Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Günter Wand taas taritsee Brucknerinsa klassisen lyyrisenä, ja nyt kuulija ymmärtää, miksi Bruckner on kuin kasvatettua Schubertia. Hänen Berliinissä tekemänsä livelevytys nelosesta saattaa olla kaikkien aikojen onnistuneinen sinfonialevytys. Stanislaw Skrowaczewskin esitys kahdeksaisesta on ihanteellinen balanssiltaan ja temmoiltaan; viidennestä sinfoniasta kannattaa kuunnella Klempererin Wienissä tehdyn livetaltioinnin lisäksi Günther Herbigiä ja Kurt Eichhornia. Seitsemännestä sinfoniasta erinomaisia levytyksiä ovat esimerkiksi Naxos-kapellimestari Georg Tintner, Skrowaczewski ja Herbert Blomstedt.  Klempererin lisäksi kuudennesta sinfoniasta loistolevytyksiä tarjoavat esimerkiksi Wolfgang Sawallisch, Horst Stein ja Rafael Kubelik. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet kolmosesta, nelosesta, vitosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla. Kuitenkin, jos vain yksi Bruckner-levytys olisi pakko valita, valinta olisi Klempererin kutosen, Wandin nelosen ja Carlomaria Giulini suurenmoisen, haltioituneen mutta räjähtävän voimakkaan yhdeksännen sinfonian levytyksen välillä.

Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.

C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, tai sitten uudempana Günter Wandin suurenmoinen livelevytys Berliinistä. Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja uudemmista levytyksistä Günter Wand tarjoaa sopivasti dramatiikkaa ja sinfonista painoa. ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan. Kokonaislevytyksistä Nikolaus Harnoncourt tiristää Schubertista pois kaiken sen, mikä ei sinfonista ole, korostaen teosten reippautta ja dramatiikkaa. Hyvä! Jos haluaa vähän klassisemman kokonaislevytyksen, tällöin esimerkiksi Herbert Blomstedt ja Günter Wand ovat erinomaisia.

Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.