Eugeniikkaa nyky-Suomessa

Ida Erämaa kirjoitti Iltalehdessä 26.9. Suomessa edelleen vallitsevasta eugeniikasta eli rodunjalostuksesta. Tarkemmin sanoen, Erämaa kirjoitti siitä, että autisminkirjon tai keskittymishäiriödiagnoosin saaneet eivät saa luovuttaa sukusolujaan.

Autismi ei ole sairaus vaan neuropsykiatrisesti tarkasteltuna enemmistöstä poikkeava tapa toimia ja hahmottaa maailmaa. Oikein kanavoituna autismi voi olla paitsi taakka, myös resurssi. Autistit ovat usein erinomaisia keskittymään yhteen asiaan ja saattamaan sen loppuun; lisäksi heillä on erinomainen oikeudentaju ja kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta. 

Joudun tuottamaan järkytyksen niille pahaa-aavistamattomille ja hyväuskoisille, jotka aikanaan hakivat sukusoluja Väestöliitosta 90-luvun loppupuolella. Silloin minulle ei vielä oltu asetettu asperger-diagnoosia, joten on mahdollista, että "sairauteni" on tarttunut niihin noin seitsemään lapseen, jotka ovat saaneet alkunsa sukusolujeni myötävaikutuksella. 

Kuten Erämaa kirjoitti, linjaus, jossa autisteja ja ADHD-diagnosoituja kielletään luovuttamasta sukusolujaan, antaa signaalin, että nämä ihmiset ovat vääränlaisia ja oikeastaan heitä ei olisi pitänyt edes syntyä. 

Me "vääränlaiset ihmiset" olemme yhteiskunnan kognitiivisen esteettömyyden ja oikeudenmukaisen kohtelun eräänlaisia indikaattoripapereita, ja ehkä tässä sukusolujen luovutuskiellossa onkin kyse siitä, että me osoitamme neuropsykiatrisesti norminmukaisille ihmisille kiusallisia asioita heidän luomistaan instituutioista ja toimintatavoista avokonttoreineen ja jatkuvine tempoilevine organisaatiomuutoksineen. Agraariyhteiskunnassa meitä sanottiin kylähulluiksi, mutta meitä sentään siedettiin. 

Neuropsykiatrisesti norminmukaisten ihmisten eli nenttien luomissa instituutioissa, alkaen monista työelämän käytännöistä olisi korjattavaa, ei meissä. Jos meidän kykymme saataisiin nykyistä paremmin yhteiseksi hyväksi, kaikki voittaisivat; moni autisti kärsii masennuksesta ja alisuoriutuu työelämässä. 

Akateeminen autisti

Lähetin tämän kirjoituksen Hesarin mielipidesivuille, jossa sitä ei julkaistu. 

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää metsää

Ennen kännyköiden ja pleikkareiden aikaa, lapset leikkivät enemmän ulkona. Paitsi minä. Viihdyin kirjojen ja kissojen parissa, liikaakin. Metsä tunnetusti rauhoittaa, opettaa tarkkailemaan ja vain olemaan. Ei olekaan ihme, ettei ennen ollut mitään ADHD:tä.

Metsässä tai yleensäkin luonnossa liikkuminen opettaa myös tasapainoa ja yleistä kehon hallintaa, toisin kuin leikkipuistoissa ja muissa rakennetuissa ympäristöissä, joissa leikkivälineiltä toiselle siirtyminen tapahtuu tasaisella maalla. Äärimmäinen vastareaktio, joka näyttää nykyihmisen rakennetun ympäristön monotonisuuden ja stimulanssivajeen, on parkour, tapa ottaa haltuun ja tehdä omaksi, karnevalisoida suoran viivan tyranniaa. Sitä samaa on myös skeittaus.

Onneksi minulla oli viisas isä, joka vei minua luontoon. Kävelimme Helsingin Ullanlinnasta Keskuspuistoon, ja tältä ajalta on peräisin rakkauteni luontoon, metsään ja Keskuspuistoon. Niiltä ajoilta muistan, että tässä kohtaa oli vielä lapsuudessani hyppyrimäki. Ei mieleni sentään halajannut sieltä laskea.

Ensikosketukseni hevosiinkin sain Keskuspuiston hevosaitauksissa.

Mummolan sienimetsä Vantaan Kannistossa on piirtynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sinne menimme jo siinä vaiheessa kun minut vielä piti auttaa ylittämään suuri oja, jonka ylitse kulki oikotie sienimetsään, Stockan peltojen poikki. Muistan vieläkin ne kolme suurta muurahaispesää, ja koivunkantosienipaikan.

Petteri Saario äärimmäisen tärkeässä dokumenttisarjassaan Asfalttiviidakot nostaa esille tärkeitä asioita. Internetistä ja matkustelusta huolimatta, nykylapsen elinpiiri on iseihin ja isoisiin verrattuna niin rajoittunut, että sitäkin tärkeämpää on säilyttää lähiluonto kaikille. Mitä lähempänä metsä on, sitä todennäköisempää on löytää se.

Saario esitti minulle kysymyksen, antoi peilin. Tajusin, etten ollut juurikaan leikkinyt luonnossa, en koskaan. Onneksi se ei ole myöhäistä. Voin viedä nyt omia lapsiani keltahaperometsään.

Isääni on paljolti kiittäminen, että olen löytänyt metsän, vaikken olekaan siellä oikeastaan leikkinyt. Omille lapsilleni olen sen velkaa, että näytän myös heille metsän, joskus myös Kanniston sienimetsänkin, jos se saa säilyä. Vaikka on heillä oikeus omaan lähiluontoonsa, haltioitua täällä Kevätkummussa.

Suurin käyttötarkoitukseni metsille on ollut juokseminen. Helsingin Keskuspuiston polut ovat elämäntapaurheilijan aarreaitta. Rohkaisen kuitenkin joskus myös astumaan pois hiekkateiltä, eikä siihen tarvita ohjattua polkujuoksua. Sen kun lähdet minne jalat näyttävät. Koskaan ei ole liian myöhäistä astua metsäpolulle, ja sieltä pois.

Omaishoito on tulosidonnaista

Sote-uudistuksen sanotaan entisestään voimistavan jo nyt nähtävillä olevaa epäsuotuisaa kehitystä, jossa kukkarolla saa parasta hoitoa. Miten tämä sitten ilmenee nyt, paitsi yksityisen terveydenhuollon ohituskaistoilla ja lääkekorvausten omavastuuosuuksien nostamisena, jolloin etenkin eläkeläisten on valittava, kuolevatko nälkään vai sairauteen.

Terveydenhoidon tulosidonnaisuus näkyy myös omaishoidossa. Jos hoidettavana on vakavasti sairas tai vammaiseksi luokiteltava lapsi - tässä vammaistuki ei tee eroa - niin maksimikorvaus on 422,06 euroa kuukaudessa, mikä on olennaisesti vähemmän kuin edes toimeentulotukiminimi. Se ei tietenkään riitä kattamaan kokoaikaisesta omaishoidosta koituvia tulonmenetyksiä, ja pienempänä vammaistuki ei kata edes esimerkiksi sairaan lapsen hoidosta koituvia poissaoloja.

Lastenpsykiatrisissa tapauksissa näitä töistäpoissaoloja voi tulla esimerkiksi siksi että lapsi ei kykene menemään kouluun eikä häntä myöskään voi jättää yksin kotiin. Huoltajalle poissaoloja koituu myös hoitoon viemisistä ja hoidosta hakemisista; päälle tulevat vielä esimerkiksi erilaisista perheille ja vanhemmille suunnatuista valmennuskursseista, joille esimerkiksi autismista tai ADHD:sta kärsivien lasten (ja perheiden) vanhemmat voivat päästä. Tai siis päästä: ei kaikilla ole niille varaa mennä, vaikka itse kurssit olisivatkin Kela-korvattuja, kun niistä seuraava tulonmenetys kaataa monien talouden.

Vammaistuen sijasta kannattaakin yrittää päästä omaishoidon tuen piiriin, sillä siinä minimikorvaus on miltei samalla tasolla kuin vammaistuen maksimi, eli 387,49 euroa kuukaudessa. Raskaaseen hoidon siirtymävaiheeseen, kuten saattohoitoon voidaan maksaa kokonaista 774,98 euroa kuukaudessa. Jokainen, joka on joskus ollut töissä, tietää, että tuokaan ei ole kuin siinä ja siinä puolet alimmista kuukausipalkoista.

Jo nyt omaisen sairastuminen kysyy perheen kukkaroa. Rahalla voi ostaa yksityisiä kuntoutuspalveluita mutta epätasa-arvo hoidon saavutettavuudessa ei tähän rajoitu. Hyvätuloisimmilla on pienituloisia paremmin varaa jättäytyä töistä pois, mitä jotkut kutsuvat downshiftaamiseksi. Hyvätuloisen talous ei kaadu omaisen hoitamisesta koituvista satunnaisista töistäpoissaoloista, ellei hän sitten elä yli varojensa. Hyvätuloisessa perheessä myös lapset on varaa hoitaa, eivätkä esimerkiksi äidin masennuslääke, isän työmatkakustannukset ja lapsen terapiasta koituvat töistäpoissaolot ole vaihtoehtoja toisilleen.