Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajokortittomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajokortittomuus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Miten liikenneväline vaikuttaa elämäntapaan

Olen elänyt tätä kirjoitettaessa koko 51-vuotisen elämäni autottomassa kotitaloudessa. Käytössä oleva liikenneväline vaikuttaa elämäntapaan hyvin kokonaisvaltaisesti, ja sen myötä myös odotushorisonttiin ja siihen, mitä haluaa ja mitä havainnoi. Tästä hyvänä osoituksena on eräs entinen esimieheni, joka oli asunut Helsingissä jo noin 20 vuotta, eikä vieläkään tiennyt, missä oli Helsingin Tuomiokirkko (oliko se se iso pytinki, jonka ympärillä oli iso parkkipaikka? (Senaatintori. Sic.))

Minä teen asioita, joita pystyn tekemään ja menen kohteisiin, joihin pääsen. En näe maailmaa valintamyymälänä, jossa kaikki mielijohteet pitäisi pystyä toteuttamaan hetimiten, kuten on autoilijan maailmankuva. En kyllä koe menettäväni paljoakaan kun en pääse lähtemään suunnilleen housut kintussa kaikenkarvaisiin ostoshelvetteihin ja puuhapuistoihin. Kansallispuistoissa olisi joskus kieltämättä hauska käydä, kun Nuuksio ja Sipoonkorpikin vaativat aikaa ja viitseliäisyyttä. Sitä tärkeämpi autottomalle onkin lähiluonto, jonka tunnen kaikissa asuinpaikoissani suhteellisen läpikotaisin. 

Autoilijan maantieteessä mittakaavana on tiekartan mittakaava. Pyöräilijä-jalankulkijan mittakaava on askelen mittainen, niin halutessani muurahaisenaskelen. Tienposkessa makaava, kukkaa valokuvaava ihminen on kävelijä tai pyöräilijä, ja häntä vainajaksi luuleva ja siksi pysähtyvä - jos uskaltaa, yleensä ei - on autoilija.

Kyllä autosta voisi olla hyötyäkin, tai ainakin ajokortista. Ajokortillisena en joutuisi vuokraamaan muuttoauton kuljettajaa aina muuttaessani, ja olenhan sentään muuttanut kolmattakymmenettä kertaa. Ja auto on eri kätevä paikka jättää omat lompakot ja kännykät, jos erehtyy esimerkiksi Monninkylän idylliseen uimalaitokseen, jossa ei ole pukuhuoneita tai kaappeja. Sosiaalitilaksikin auto soveltuu: siellä voi vaihtaa urheiluvaatteet päälle. Kaikkein tähdellisin käyttö - ja siis huutavin autottomuuden aikaansaama puutteen tunne - on erittäin hankala pääsy ihailemaan kansallispuistoja ja kotieläintiloja, jommoisia ainakin 5-vuotiaani osaisi arvostaa. Lähiluontoa osaankin siis arvostaa, ja luontoa pitää olla kaikkien suomalaisten saavutettavissa omilla liikkumisneuvoillaan.

Kyllä eri liikennevälineistä on toki sanottavissa paljon muutakin eri näkökulmista, kuten ympäristönäkökulmista. Moralisoidakin asian tiimoilla voi. Välttämättömyydestä kun tulee hyve. Terveydellinenkin kulma asialla on. Mutta jätettäköön ne toisiin teksteihin.


tiistai 15. lokakuuta 2019

Asiat eivät selviä asiakaspalvelusta

Viikonvaihteen (Uusimaa-lehden) kolumnissa jätehuoltoyhtiö Rosk'n' Rollin toimitusjohtaja väitti, että jos jokin jätehuoltoon liittyvä asia jää askarruttamaan, silloin kannattaa soittaa asiakaspalveluun. Ilmeisesti tosiaan kannattaa.

Viime talvena opiskellessani jäte- ja kierrätysneuvonnan kurssia kävin sähköpostikirjeenvaihtoa mainitun asiakaspalvelun kanssa kysyäkseni, miten ajokortittoman asiakkaan tulee menetellä vaarallisen jätteen kanssa, sen kierrätyspistettä kun ei löydy mistään muualta kuin Domargårdin jäteasemalta, jonne ei pääse joukkoliikenteellä mistään.

En saanut vastausta. Sen sijaan sain analyysin omista luonteenpiirteistäni, hakiessani koulutustani tukeviin kesätöihin jäte- ja kierrätysneuvojaksi. Saamani palautteen mukaan kesätyöt jäivät saamatta haastavuuteni takia, mutta edelleenkin vastaus jäi saamatta. Paras saamani vaihtoehto oli rikkoa jätelakia ja dumpata salaa vaaralliset jätteet sekajätteeseen.

Kysynkin nyt avoimesti tällä palstalla toimitusjohtajalta: miten hoitaa ajokortiton asiakas vaarallisen jätteen kierrätyksen? Uskon vastauksen palvelevan muitakin ajokortittomia asiakkaita, ajatellaanpa vaikkapa yksinasuvaa vanhusta, jonka kellariin olisi sattunut jäämään vaikkapa remontin jäljiltä maalipurkkeja.

Mielipidekirjoitukseni julkaistiin Uusimaa-lehdessä tiistaina 15.10.

Michael Perukangas
tuleva luonto- ja ympäristöneuvoja

maanantai 26. marraskuuta 2018

Ja Savonlinja sammutti valot

Porvoolaisena, Helsingissä aika ajoin sukkuloivana ei niin huippuosaajana mutta kuitenkin, olen nauttinut Onnibus Oy:n lisääntyvän tarjonnan aikaansaamasta hintakilpailukyvystä, kun kuukausilipun hinta on romantanut 1/6 nettopalkastani 1/23 osaan nettopalkastani. Toki olisi pitänyt ymmärtää, että tällaisessa tarjouksessa on koira haudattuna. Tämä paljastuikin siinä vaiheessa kun koko toimialan romuksi kilpaillut Onnibus Oy kilpaili itsensä ulos markkinoilta, jotka se avasi.

Yksi Helsingistä Porvooseen muuttanut tuttavani joutui toteamaan, että hän joutuu etsimään itselleen uuden työn, kun Porvoosta Loviisaan kulkevien vuorojen tarjonta romahti puoleen, ja toiselta tuttavaltani katosi mahdollisuus kutsua Elimäessä asuvia (autottomia) vanhempiaan lapsenvahdeiksi.

Olisi kiinnostava kuulla Työ-ja elinkeinoministeriön horjuva mutta muutenkin jo vanhastaan säännönmukaisesti työnhakijan tappioksi horjahteleva tulkinta muuttuvista työssäkäyntialueen rajoista. Jos Porvoonkin peräänkuuluttama ns. "huippuosaaja" (jollaisia usein asuu korkeakoulukaupungeissa, joissa ei suhteellisen kattavan joukkoliikennetarjonnan takia tarvitse aina mitenkään välttämättä ajokorttia) sattuu törmäämään sellaiseen markkinatilanteeseen, jossa hän joutuu toteamaan työssäkäynnin muuttuvan mahdottomaksi joukkoliikenneyhteyden lakkauttamisen takia, kuka on tähän työttömyyteen syypää? Pitääkö ajokortittoman työttömän ajaa velaksi (ja kuka sitä velkaa myöntää paitsi sellainen paljon haukuttu pikavippifirma) ajokortti ja ostaa auto, vai pakata kimpsunsa ja muuttaa sellaiseen kaupunkiin, joka ei vielä ole sammuttanut valojaan ulkoistamalla koko joukkoliikennetoimensa kaupallisille toimijoille?

Michael Perukangas

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaa-lehden mielipidepalstalle, jossa se julkaistiin perjantaina 23.11. 

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Ihmisten puolue voitti Hämeentiellä

Eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa hyväksyttiin suunnitelma, jossa poistetaan mahdollisuus ajaa esteettömästi autolla Hämeentie Sörnäisistä Hakaniemeen, ja rauhoitetaan se joukkoliikenteelle, kävelylle ja pyöräilylle, ja tehdään Helsingin kantakaupungin itäisestä pääväylästä paljon turvallisempi ja viihtyisämpi. Tietystikin Kokoomus ja Perussuomalaiset vastustivat hanketta. 

Minua aina hämmästyttää, miten niin moni sekoittaa autoilun ja yksilönvapauden toisiinsa. No, jos joku pitää vapautena madella ruuhkassa voimatta tehdä mitään muuta, siitä vaan sitten. Ilmeisesti Autoliitolla on jäsenhankintaan tähtäävä lobbaus käynnissä. Perussuomalaisten osalta tämän ymmärrän, äänestäjäkunnan kulttuuriselle identifikaatiolle kun auto on tärkeä, vähän niin kuin ***:lle jatke. 

Vapaan autoilumahdollisuuden keppihevosina käytetään usein kaupan tarpeita, vaikka luulisi kuitenkin, että autottomuudesta miltei seuraa ostovoimaisuus, auton pitäminen kun ei taida olla ihan ilmaista lystiä. Siihen suuntaan viittaa ainakin se, että aina kun yritän udella autoilevilta tuttaviltani, että paljonko auton pitäminen kaikkineen maksaa, eivät osaa tai uskalla arvella sitä ääneen. Sitäpaitsi on olemassa vahva positiivinen korrelaatio autottomuuden ja hyvätuloisuuden välillä; helsinkiläiset ovat keskimääräistä hyvätuloisempaa ja korkeakoulutetumpaa sakkia, ja etenkin kantakaupungissa asuvista, jotka ovat keskimäärin aika hyvätuloista sakkia - on pakkokin olla, sen verran kallista siellä asuminen on - muistini mukaan vain n. 40%:lla on auto.


Kun autoilua usein perustellaan yritysten tarpeella, niin suurin osa ainakin Helsingin kantakaupungin yrityksistähän on palveluyrityksiä, ja esimerkiksi kodinkone- tai huonekalukauppoja sieltä saa etsiä täikamman kanssa. No, ehkä jollekin on tärkeää päästä parturille autolla, mene ja tiedä. Ok, toki on kopiokonekorjaajia, joille sen masiinan kantaminen käy kyllä ihan kuntoilusta.


Edellytyksenä tietysti joidenkin katuosuuksien sulkemiseksi autoilulta on, että joukkoliikenne on toimiva vaihtoehto. Monessa kaupungissa sen kanssa on vähän niin ja näin, kuten vaikka Vaasassa, jossa 6 km päästä keskustaan menee kaksi bussia, jotka menevät peräkkäin, ja sitten tuntiin ei pääsekään millään. 


Autottomuus opettaa kulkemaan itsenäisesti ja hahmottamaan ympäristöään. Kun meillä ei perheessä ollut autoa, opettelin koko pääkaupunkiseudun yläkouluikäisenä fillarin ja kartan kera. Porvoossakin auto on melkein välttämättömyys, jos sattuu asumaan keskustasta yli 3 km päässä. Paitsi että ei ole. Ja Porvoon sairaalassa työskennellessäni muistan erään Isnäsissä asuneen iäkkään miehen, joka kolmattakymmenettä kilometriä pyöräili säännöllisiin tarkastuksiinsa. 

Ok, tuota ei voida vaatia kaikilta, oman mukavuuden ja ennaltaehkäisevän hyötyliikunnan välisen tasapainon uudelleentarkastelua, mutta olisi hyvä joskus nähdä keskusteluissa joitain uusiakin argumentteja, tai muitakin perusteluja kuin yleiseksi eduksi läpinäkyvän väsyneesti naamioitua omaa laiskuutta.


Entä sitten se ihmisten puolue? Siihen kuuluu sellaista jengiä, jotka ymmärtävät autot ihmisten välineinä eikä päinvastoin.


Kuvalähde on Hämeentie.fi -nettisivu, josta saa lisätietoa hankkeesta.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pyöräilijälle varovaisuus on valttia

Autoilijat ja pyöräilijät näyttävät olevan kaksi toisilleen vihamielistä heimoa, ainakin jos asian päättelee yleisöosastokirjoitusten ja sosiaalisen median perusteella. Tämä on sikälikin outoa, että eivät nämä roolit ole tyhjentäviä ja poissulkevia, vaan kyllä monesta kehkeytyy tilanteen mukaan niin jalankulkija, kahdella tai neljällä pyörällä liikkuva, oman mukavuuden tai tilannesidonnaisen kätevyyden mukaan.

Nämä vihollisuusasetelmat näyttäisivät lisääntyvässä määrin näyttäytyneen aggressiivisina reaktioina toisten liikkumistapojen edustajia kohtaan. Aggression taustalla lienee puhdas itsekkyys: oma liikkumistarve on toisia ihmisiä tähdellisempi, ja muut ihmiset ovat vain esteitä. Aika kurja maailmankuva. Käyttövoimaa tälle aggressiolle antaa toisten liikkujaryhmien suorittamat liikennesääntöjen rikkomukset, joista osa juontuu ajattelemattomuudesta ja huolimattomuudesta, osa on silkkaa piittaamattomuutta ja itsekkyyttä, mutta osaa voi valitettavasti syyttää liikennesääntöjen osaamattomuudesta.

Äärimmäinen muistutus tunteiden kuumenemisesta liikenteessä: autoilijan yliajaman pyöräilijän muistomerkki Töölöntullilla.

Näihin synteihin syyllistyy joka ikisen liikennemuodon edustajia, mutta pyöräilijöille sälytetään erityisen paljon viimeisen lajin syytöksiä: liikennesääntöjen puutteellista hallintaa. Liikennesääntöjen osaamisesta ei kuitenkaan missään nimessä seuraa turvallista liikennekäyttäytymistä, etenkin kun autot aiheuttavat paljon pahempaa tuhoa kuin pyörät, onhan niiden liikemäärä niitä suurempi (liikemäärän yhtälö: massa x nopeus).

Minulle polkupyörä ei ole vaihtoehtoinen liikenneväline, vaan ainoa, ellei joukkoliikennettä ja jalkailua lasketa, sillä en omista ajokorttia. Ajokortittomana pyöräilijänä tunnustan, että menetelmäni liikkumiseen on vaaran välttäminen. En lähde kiistelemään siitä, kenellä on etuoikeus siinä ja siinä etu- ja ei-etuoikeutetussa risteyksessä, sillä en tiedä. Tiedän kauhistuttavani pyöräilyyn miltei ammattimaisesti suhtautuvat ystäväni ja tuttavani, mutta liikennesääntöjä olen viimeksi tankannut koulun ympäristöopin tunnilla neljättäkymmenettä vuotta sitten. Missä minä niihin ajokortittomana olisin törmännyt?

Ymmärrän hyvin fillariaktivistien kauhistuksen tunnustukseni edessä. Minä olen varmaankin huonoa mainosta pyöräilijöille, ja heikennän koko heimon mainetta, että tuossa on sellainen vastuuton, liikennesääntöjä osaamaton fillariterroristi, mutta toisaalta, yhteenkään vakavaan onnettomuuteen en ole ollut osallinen, vaikka olen kymmeniä tuhansia kilometrejä polkenut, lapsesta saakka. Hyvin on selvitty satojenkin kilometrien pyöräreissut, Italiaa ja Ranskaa myöten.

Formaaleja liikennesääntöjä tärkeämpää on pitää maltti ja silmät auki liikenteessä. Tätä suosittelen kaikille tielläliikkujille, oli liikennemuoto mikä hyvänsä, ikä mikä hyvänsä, ajokorttia tai ei, ja ajon tarkoitus mikä hyvänsä.

 Tämän näköistä miestä ei tarvitse pelätä liikenteessä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Kokoomus, ei ihmisten, vaan autojen asialla

Niin tosin on Autoliittokin. Havaitsin tämän tosin jo siinä keskustelussani, joka oli osaltani ns. silmiä avaava, ja tämä silmien avautuminen johti Kokoomuksen jättämiseen. Syynä ei ollut autoilu tai autottomuuteni, vaan se, että koko Kokoomusurani aatteellisesti syvällisin keskustelu käytiin silloin, kun kokoomuskaverini soitti ja kysyi minua mukaan viikonloppuna skimbaamaan Itävaltaan isäni mersulla (jota ei ollut, Austin oli vielä talvella 1970-1971), voidakseni sitten lainata isälleni BMW:ta (jota ei ollut, kuten mitään muutakaan autoa, kun ei ollut ajokorttiakaan).

Kokoomuslaisen Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenen seinällä keskusteltiin suunnitelmasta sulkea Hämeentie yksityisautoilta. Allaoleva perustuu tähän keskusteluun kirjoittamiini kommentteihin.

Eivät autoilun haitat esimerkiksi Hämeentiellä ole palautettavissa päästöihin. Siinähän on vaarallista ajaa pyörällä tai esimerkiksi lapsen ylittää katu. Kyllä ne vähäpäästöiset tulevaisuuden autot tohjoksi ihmisen ajavat siinä missä bensakäyttöisetkin. Olen aina yhtä hämmästynyt, että ajaako Kokoomus ihmisten vai autojen asiaa, tai ehkä kuitenkin ihmisten, jos he ymmärtävät suojautua peltisten kuorien sisälle. 

Jos Helsingissä asutaan autoilun vuoksi, silloin Helsingissä pitää miettiä joitain muita vetovoimatekijöitä, jos mitään muita syitä ei tahdo löytyä. Helsingissä asumisen syynä ei liene tai ainakaan ei pitäisi olla se, että siellä on autoilu mahdollista tai helppoa. Uskoisin, että joukkoliikenne on sellainen vetovoimatekijä, joka on suhteessa muihin kaupunkikeskuksiin ja myös ympäröivään haja-asutusalueeseen kaupungin ominaispiirre ja suoranainen kilpailukykytekijä. Autoilukaupunkia haluava löytää sellaisen aika läheltä, Espoosta.



perjantai 4. syyskuuta 2015

Työajan solidaarisuusvaade

Miksi hallituksen/EK:n oli tarkoitus työaikoja pidentämällä rangaista kaikkia sektoreita vientiteollisuuden huonosta johtamisesta, hintakilpailukyvystä ja innovoinnista? Kyse taitaa olla solidaarisuusvaateesta, jottei ainoastaan liukuhihnatyöntekijöiden tarvitsisi kärsiä heikosta johtamisesta, eikä lisääntynyt lastensuojelun asiakkuus ja lisääntyvä lastenpsykiatrinen asiakkuus olisi vain teollisuustyöntekijöiden lapsien "etuoikeus," eikä vain muutenkin jo kutistuneen liukuhihnateollisuuden työntekijöiden pitäisi ainoana sektorina kärsiä teollisuuden heikentyneeksi sanotusta kilpailukyvystä. 

Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.

Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista. 

Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.

Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.

Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Sanoudun irti suomalaismiesten teoista

Aina silloin kun joku maahanmuuttajataustaisen näköinen henkilö (lue: Somaliassa syntynyt) tulee epäillyksi rikoksesta, silloin kaikkien kyseiseen ryhmään edes sekoitettavissa olevien henkilöiden pitää yhdessä ja erikseen tuomita kyseinen teko ja sanoutua siitä irti, yhdessä ja erikseen niin että heitä ei vahingossakaan tultaisi toivottamaan sinne, missä pippuri kasvaa.

Nyt kun Meri-Rastilassa tuntomerkeiltään ilmeisen suomalaiselta viittaava mies ajoi maahanmuuttajataustaisen 15-vuotiaan pojan päälle autolla, minä suomalaisena miehenä sanoudun tästä irti. Sanoudun, vaikka ei minun tarvitsisi. En omista ajokorttiakaan, enkä sitäpaitsi osaa ajaa autoa, joten minulla on alibi. Koska olen syntyperäinen suomalainen jo ainakin neljännessä polvessa, tätä irtisanoutumista ei minulta kukaan vaadi, vaikka etunimeni onkin tämmöinen ja vaikka äitini sukujuuret ovat mistä lie Italiasta vai Venäjältä.



Toivottavasti teosta vastuussa oleva saadaan kiinni. Tämän miehen lisäksi vastuussa ovat myös kaikki ne, jotka lietsovat ulkomaalaisvihaa pelkopohjaisella rasistisella leimaavalla puheellaan. Kuka ties tämä yliajaja näki tässä pojassa yhden raiskaajan, jos ei oikeaa, niin edes potentiaalisen ja kun lamppu sammui päässä, tuli sitten ennaltaehkäisseensä yhden kuvittelemansa rikoksen tekemällä itse todellisen rikoksen.

Uutisen valitettavasta tapahtumasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

EK, palkansaajan ystävä?

EK:n päätrolli Matti Apusen mukaan "Kaikki tämä (veronmaksu, jota hän pitää kiimaisen korkeana) olisi jotenkin perusteltavissa, jos veroilla saadut palvelumme olisivat maailman mitassa ylivoimaisia. Mutta ei. Suomalainen jonottaa edelleen viikkoja lääkäriin, tuntuvasti alemmasta veroasteesta nauttiva ruotsalainen ei. Todellisissa sivistysmaissa potilas ei raahaudu terveyskeskukseen kärvistelemään, vaan lääkäri tulee potilaan kotiin."

Ei ihme, että (julkiset) palvelut ovat rapakunnossa, kun Apusen kaltaiset porhot eivät maksa pääomatuloistaan ja omistuksistaan juuri mitään veroa. Omaisuusveroahan Suomessa ei tunneta, ja varallisuusverokin on poistettu, ja verottaja sulkee silmänsä luontaiseduilta. Minulla sellaisia on kaksi sähköiseksi muuttuvaa kympin työmatkaseteliä vuodessa, näillä apusilla on työsuhdeautoja ja muuta sellaista, joista en näe edes unta. Enkä muuten tekisikään niillä mitään ilman ajokorttia.

Apunen ei varmaankaan oikeasti tarkoita tässä julkisia palveluita, jotka ovat hänen ideologiassaan kyseenalaisia. Tarkoittaako Apunen sitten kenties sitä, että hänen vaatimuksistaan ennestäänkin kevennettävällä tuloverotuksella pitäisi sitten rahoittaa yksityisen, etenkin hänen kaltaisilleen etuoikeutetuille räätälöidyn ohituskaistan palvelut?

Apusen kaltaisilla on käytössään sellaisia ansaitsemisen ohituskaistoja, joista tavalliset, iloiset tai surulliset veronmaksajat eivät voi haaveksuakaan. Esimerkiksi hallituspalkkiot, joista vuoristoneuvostason johtajille kertyy merkittävä summa, ja he välttyvät maksamasta näistä palkan sivukuluja, jos eivät ole työsuhteessa ko. yritykseen. Tällaista mahdollisuutta junailla oma viiteryhmänsä vapaaksi noin 6 prosenttiyksikön tosiasiallisesta palkanvähennyksestä ei ole heillä, jotka ovat riippuvaisia julkisista palveluista, ja joiden puolustajaksi Matti-setä yrittää itsensä naamioida.

Kaksinaismoralismiin on varaa, jos on oikein suuret pääomatulot. Ja nauraa matkalla pankkiin.

Apusen trollauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Terveiseni HUS:in hallitukselle

Laitoin allaolevan sähköpostin HUS:in hallituksen varsinaisille ja varajäsenille:

Pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhkaa perustellaan sillä, että vain suuremmassa yksikössä olisi valmiuksia toimia, jos synnytyksessä sattuu jotain odottamatonta. Ja kyllä niissä sattuu.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, miten olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Kahden synnytyksen kokemuksella tiedän, että synnytyksissä voi ilmetä yllättäviä mutkia. Voi joutua esimerkiksi ompelemaan ja vähän leikkelemäänkin repeämien aiheuttaman runsaan verenvuodon vuoksi; tai etukäteisenä varotoimena laittaa tuleva äiti antibioottitiputukseen ennustetun raskausmyrkytysriskin vuoksi.

Kiitos keskellä yötäkin Porvoon sairaalassa muutamassa minuutissa paikalle ehtineen synnytyslääkäri Satu Klockarsin, kaikki sujui mainiosti, vaikka tiputukseen asti emme ehtineetkään, sillä synnytysosastolle saapumisesta jo reilun 2 tunnin kuluttua, käsissämme oli ihmeellinen, pieni tyttömme.

Jos olisimme joutuneet Helsinkiin, emme olisi tietenkään sen paremmin ehtineet tiputukseen saati sitten ommeltaviksi. Onneksi tiputus ei ollut aiheellinen, vaan ainoastaan potilasturvallisuuden maksimoinniksi suunniteltu ennakoitu toimenpide.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Jos siis keskittämisen suuriin yksikköihin on ajateltu lisäävän potilasturvallisuutta niissä varsin poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa synnytyksessä ilmenee lapsen, äidin tai molempien henkeä uhkaavia komplikaatioita, miten ihmeessä potilasturvallisuus lisääntyy, jos paljon todennäköisemmät pienemmän riskin komplikaatiot lisääntyvät?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta. Synnyttämisessä on kyse muustakin kuin lapsenpäästöstä: siihen liittyvät myös edelläkuvatut tukipalvelut - kuten ultraäänikuvantaminen ja imetysklinikka - joiden on tärkeää sijaita synnytysyksikössä potilasturvallisuuden takaamiseksi.

Päätös lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto tarkoittaa sitä, että koko itäinen Uusimaa tyhjennetään juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista koulutetuista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos kerran Suomen huoltosuhde on niin huono, synnyttäminen kannattaa säilyttää lähipalveluna, muuten edessämme on todellinen eläkepommi.

Näillä argumenteilla Porvoon sairaalan synnytyksien lakkauttaminen olisi todella lyhytnäköistä.

Michael Perukangas
porvoolainen kahden lapsen isä

maanantai 20. lokakuuta 2014

Ihmiskilveksi Sote-sotaan

Helsingin sote-osastopäällikkö Hannu Juvosen mukaan maakuntasairaalat uhraavat naiset, lapset ja vanhukset ihmiskilviksi, pelottelemalla tiesynnytysten vaaroilla ja terveyskeskuspäivystysten tukkeutumisella. Ei minun tarvitse pientä tyttöäni uhrata ihmiskilveksi, voin mennä sellaiseksi itsekin.

(Sosiaali- ja) terveyspalveluiden järjestämisestä voidaan kyllä rauhassa vääntää ylätasolla ihan miten paljon tahansa, ja tähän ylätasoon Juvonen liittää myös kätilöt, vaikka he ovat palvelun suorittavaa porrasta, joten heidän, jos keiden luulisi tietävän. Annettakoon palvelun käyttäjän näkökulma.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, mitä olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Saimme Porvoon sairaalasta perhehuoneen, joka mahdollisti sen, että koko perhe - isä mukaanlukien - saattoi olla yhdessä ensimmäiset kaksi synnytyksen jälkeistä yötä. Kerran kävin kotonani hakemassa vaihtovaatteita, tyhjentämässä postilaatikon ja kastelemassa yrttimaan, matka kun ei ole kuin 2 kilometriä. No, tiedän hyvin, että yrttimaan kastelu ja pyykinpesu eivät kuulu Sote-uudistuksen piiriin.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Molempien työpaikoille pääsee bussilla, onneksi. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta.

En nyt silkasta pieni on kaunista -romantiikasta puolusta maakuntasairaalaa tai oman ontuvan kunnallispoliittisen urani pönkitykseksi. Minulla on vertailukohta: edellinen lapseni syntyi yliopistosairaalassa, Oslossa. Kokemukseni perusteella, suosittelen Porvoon sairaalaa helsinkiläisille, vantaalaisille, venäläisille, virolaisille, kenelle hyvänsä!

Tämän kirjoitukseni laitoin sekä Hesariin että Uusimaahan. Uusimaassa se julkaistiin jo seuraavana päivänä, Hesari taas on ruvennut sensuroimaan.

Hannu Juvosen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Autottomalla ei ole oikeutta hiljaisuuteen

Länsirintamalta ei mitään uutta. Tai länsirannalta. Siltä tuntuu, kun yrittää lähteä vaunulenkille nukuttaakseen pientä tyttöään. Porvoossa moporalli on aina seuranain.

Asun sinänsä varsin rauhallisella pikkukadulla, joka sijaitsee kahden vähän vilkkaamman kadun - Adlercreutzinkadun ja Sibeliusbulevardin - välissä, enkä tiedä, minne lähtisin vaunulenkille niin ettei lapseni herää, kun em. katuja ajaa ees taas pärryyttelevä mopokolonna, joka kuulostaa kahdelta kilpailevalta jättiläisampiaisparvelta. Ilmaan?

Olen jo oppinut välttelemään Keskuskoulun ympäristöä. Siellä näitä asuu, ainakin viikonloppuisin. Mutta kun ei sinne asti edes pääse kun tuntuu olevansa saarrettu, kuin Länsirannalla ikään.

Meteli on pahempi kuin Lontoossa tai Istanbulissa. Olisin koska tahansa valmis vaihtamaan tuon terrorismin lintujen lauluun, mutta se ei valitettavasti ole autottomalle optio. Ellei asuisi Helsingin kantakaupungissa, jonka tasainen luonnonääni, raitiovaunujen kolina tuudittaa.

Vähän samantyyppiseen ilmiöön olen törmännyt Helsingissäkin, lähiöissä. Porvoossa junttius on vielä paremmin kehittynyttä.

Eikö autottomalla ole oikeutta hiljaisuuteen?

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ensimmäisen maailman sikiöt

Luin tänään Hesarista, että Kätilöopisto on uhattuna. Tämä ei varmaankaan ole mukavaa, ja pääkaupunkiseudulla syntyy paljon lapsia. En haja-asutusaluelaisena kuitenkaan oikein osaa suhtautua tähän, tarkemmin sanoen porvoolaisena.

Synnyin itse kyllä Helsingin Kätilöopistolla, vuonna -71. Ensimmäinen lapseni syntyi Oslon Ullevaal Sykehusissa ja toinen Porvoon sairaalassa, jonka synnytykset ovat olleet uhattuina jo 70-luvulta, ja nyt Sote-uudistuksen päivystysasetus, joka vaatii tuhatta vuotuista synnytystä, uhkaa laittaa lapun luukulle jo vuonna 2016.

Jos asuu itäisessä Helsingissä, matka synnyttämään lisääntyy kyllä noin 3-4 kilometrillä, jos Kättäri laittaa lapun luukulle. Taksilla tämä matka taittuu muutamassa minuutissa. Jos Porvoon sairaala laittaa lapun luukulle, matka synnyttämään lisääntyy noin 50 kilometrillä, ja esimerkiksi lapinjärveläisillä 100 kilometrillä, loviisalaisilla 90 ja askolalaisilla 70 kilometrillä.

Hesarissa todettiin lakonisesti, että matka Porvoon moottoritieltä Naistenklinikalle kyllä on sen verran pitkä, että jos istukka irtoaa, niin sitten ei kyllä ehdi. Jos ei ole ajokorttia, niin tämä matka on todella pitkä. Porvoon moottoritietä ei nimittäin yöbusseja kulje, jos vauva päättääkin maailmallistua yöllä. Aika usein he näin tekevät, vauvat kun eivät osaa lukea bussiaikatauluja.

Helsinkiläisilläkin vauvoilla on toki oikeus syntyä turvallisesti tähän maailmaan, enkä halua laittaa vauvoja vastakkain, mutta jos on pakko priorisoida sen välillä, onko Helsingissä 2 vai Porvoossa 0 synnytyssairaalaa, valitsen mieluummin tasapelin, vaikka tiedän hyvin, että vielä harvemmalla helsinkiläisellä isällä (sic!) kuin porvoolaisella on ajokortti.

Tämä valinta panee miettimään myös lähipalvelun käsitettä. Joillakin on lähipalvelu, toisilla ei palvelua ollenkaan.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Onko kehyskuntalaisuus ympäristörikos?

Iltasanomissa oltiin nostettu kieltämättä surkuhupaisa perhe-esimerkki, kahden auton pornaislaisperhe tikun nokkaan, ristiinnaulittavana kauhuesimerkkinä epäekologisesta kehyskuntalaisuudesta. Ja kyllä aika moni helsinkiläinen tarttuikin köyteen Facebook-keskusteluketjussa. Aika moni heistä on vihreä, ja kuten on jo tunnettua, helsinkiläinen vihreys on oikean elämäntavan mittapuu, siis se, että voi valita 20 eri lattekahvilan väliltä, minne Maccinsa parkkeraa.

Siitä viis, miten kaikki maailman askolat pidetään asuttuina, mutta missä asuvat heidän koulunsa opettajat, jos perheen toinen aikuinen ei ole sattunut työllistymään Askolasta? Bittiavaruudessa? Asteroidivyöhykkeellä? Hornan kuusessa?

Otetaan elävän elämän esimerkki. Otetaan pariskunta, joista toinen työskentelee Askolassa, toinen Karkkilassa, molemmat opettajina. He asuvat Hyvinkäällä, eli suunnilleen puolivälissä. Kuinka heidän olisi pitänyt menetellä? 
a) vaihtaa alaa, jotta molemmat olisivat työllistyneet samalta paikalta. Mieluiten Helsingistä, vaikka Pukinmäestä, kunhan Helsingistä. Ihan sama, vaikka siivoojiksi.
b) molempien muuttaa samaan korpeen ja toisen ryhtyä luomuviljelijäksi, ja jos ei osaa, niin työttömäksi? Sekin olisi ilmeisesti parempi kuin autoilu työn perässä.

Näitä elävän elämän esimerkkejä on syytä tuoda esille, sillä eivät nämä tuppuhelsinkiläiset niitä tiedä. Tietämättömyys ei kuitenkaan oikeuta tuomitsemaan. Muistutettakoon, että tätä eivät tiedä myöskään ne, jotka tuomitsevat esimerkiksi sukupuolineutraalit avioliitot koska ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä.

Helsinki ei ole kaiken mitta, tämä maailman mittakaavassa tuppukylä, joka luulee itseään metropoliksi, eikä se, että jopolla voi valita 20 lattebaarin väliltä, ole mikään ainoan oikean elämäntavan ainoa mittari. 

Ihmisillä on syynsä veikkoloihin. Aina elämäntapaa ei itse valita. Toki näin voisi olla, jos ihminen olisi yksinelävä, kuluttava nomadi. Esimerkiksi yksi ystäväni asuu siellä, koska hänen ex-vaimollaan - jonka luona heidän lapsensa asuvat 50-50 - on siellä talo. Ja koska ei halua olla työttömänä, ajaa Helsinkiin, koska bussiyhteydet niiltä kyliltä ovat aika huonot. Kyllä sen läppärin vielä kantaa bussissa, ja kävelee sen kanssa pysäkiltä tunnin odottelun jälkeen 3 km, mutta kolmea lasta ei.

Jopa saman kunnan sisällä liikkuminen voi olla mahdotonta ilman autoa. Pienessä kunnassa sama opettaja opettaa esimerkiksi yläasteen ja lukion - jotka sijaitsevat eri taajamissa, ja koska julkista liikennettä ei ole, vain joltakin armstrongilta onnistuu siirtymä lihasvoimalla 10 km vartissa. Toki toisen niistä kouluista voisi siirtää samaan taajamaan kuin sen toisenkin, mutta minne ne oppilaat pannaan sitä odotellessa? Ja siinä tapauksessa liikkuisivat sitten oppilaat, joita on kymmeniä, jos opettajia on muutama. Mopoilla ja mopoautoilla.

Vahinko on jo tapahtunut. Ne askolat ja pornaiset, ei syrjä- vaan harhaseudut on jo erehdytty asuttamaan. Minne sijoitetaan heidän vanhuksensa ja koululaisensa, jos heidän palveluitaan ei ole enää mahdollista ylläpitää. Entä muut? Pakkosiirretäänkö, millä aikataululla ja minne? Vai kaivetaanko kaikkien näiden askoloiden ja veikkoloiden alle kuoppa? 

Näiden syrjäkuntien pitäisi toki subventoida bussiliikennettä, mutta kun esimerkiksi Porvoossa asian ymmärtävät vain me ja vasemmisto. Ja ei sellainen päätös synny kun meitä on vähän, koska miksi porsaat äänestäisivät teurastajiaan?

Jos maaseudulla asuminen leimataan ympäristörikolliseksi porsasteluksi, porsaat eivät äänestä. Ainakaan teurastajiaan, joiden mielestä nämä porsaat vielä syyllistyvät tekemään vääriä valintoja ihan sarjana niin että ovat sarjarikollisia. Eivät aja vain autoa, vaan kahta. Nekin ovat varmasti ökymaastureita, ainakin toinen. Kaikki bussirahansa polttelevat varmastikin tupakkina ilmaankuin skorsteenit, kaikki, koska se nyt ainakin varmasti on valistumaton valinta, ja kaikkia lapsiaan rahtaavat jääkiekkoharrastuksiin, niitäkin, jotka eivät vielä ole syntyneet. Ja jääkiekkoa kuuluu inhota, koska se on väkivaltaista, sinne ajetaan autolla ja niiden jäähallien lämmittämiseen rakennetaan ydinvoimaloita. Jos eivät polttelisi ja jääkiekkoilisi, kaikilla olisi varaa ajaa joka päivä töihin Keilaniemeen taksilla, mersulla, joka on parempi kuin oma mersu koska taksikin on joukkokuljetusväline.

Jotenkin tällainen ylimielinen niin kutsuttu itseironia ei oikein naurata, edes ihmistä joka ei omista ajokorttia. Autoiluhan se on kaikkein pahin paha. Näitä, jotka haluavat lisää kaupunkia Helsinkiin, muistuttaisin: on maalaisten ansiota, että teillä on varaa asua vielä edes Roihuvuoressa. Jos me kaikki sinne rynnistämme, te taidatte joutua telttoihin Keskuspuistoon. Sori. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Miksi kannan rahani Itikseen mutten Porvooseen?

Kävin kantamassa tänään pölynimurin kotiini Itäkeskuksesta, vaan en Porvoosta. Ei sellaisia Porvoosta saakaan, paitsi Kuninkaanportista.

Työskentelen Helsingin Sörnäisissä, josta metrolla pääsee kätevästi Itikseen, josta kojeen saa bussin matkatavarasäiliöön. Ajokortittomalle melko kätevää, joskin kantaa imuri siltikin piti.

Kuninkaanportti ei totisesti houkuttele asioimaan. No, vessalla siellä ei teekään mitään, sillä eipä alueella ole ravitsemusliikkeitäkään. Julkisesta tilasta puhumattakaan.

Liikkuminenkin Kuninkaanportissa on arpapeliä: vierekkäiseen kauppaliikkeeseen päästäkseen saattaa joutua kiertämään parkkipaikan läpi, yleisen tien reunaa ja sitten toisen parkkipaikan yli, vaikka se liike olisi muutaman metrin päässä. Tosin välissä saattaa olla 5 metrin pystysuora pudotus, josta saattaa selviytyä, jos lumihanki on riittävän syvä.



Ostan suhteellisen harvoin mitään suurempaa, sellaista, jota saisi Kuninkaanportista. Ostan sen Itäkeskuksesta enkä kanna rahojani Porvooseen, olin sitten kuinka epäisänkaupunkilainen. Itiskään ei ole mikään viihtyisän kaupunkisuunnittelun riemuvoitto, mutta sieltä sentään pääsee pois. Eivät ne rahat muuten pääsääntöisesti Porvooseen nytkään jää, vaan ketjuyrityksille.

Tarjosin kirjoitukseni Uusimaahan, mutten tilaa tällä hetkellä ko. kasettaa, joten en tiedä, julkaistaanko se siellä. 

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Halutaanko itäinen Uusimaa tappaa sukupuuttoon?



Tulin juuri isäksi toisen kerran elämässäni, ja Porvoon sairaalan palvelu perhehuoneineen oli ensiluokkaista, paljon parempaa kuin Oslon kaltaisessa yliopistokaupungissa, jonka Ullevaalin sairaalan synnytyshuoneessa opettelin isyyttä ensimmäisen kerran.

Odotusaikana jo se, että sairaala on kahden kilometrin päässä, loi turvallisuudentunnetta. Kotoani sinne pääsee pyörällä alle 10 minuutissa, kävellen 20 minuutissa ja taksilla matka kestää viitisen minuuttia. Odotusaikana rauhoitti mieltä tietää, että matka synnyttämään on näin lyhyt niin että paikalle ehtii varmasti ajoissa. Porvoon sairaalasta saamamme palvelu ennen synnytystä, sen aikana ja sen jälkeen ansaitsee täyden kympin.

Jokainen synnyttänyt tietää, etteivät kysymykset synnytykseen lopu. Meitä vanhempia on suuresti rauhoittanut tieto, että rintakumeja tai imetysneuvoja on voinut hakea 2 kilometrin päästä. Jos näitä olisi tarvinnut hakea 50 kilometrin päästä, olisimme jo siirtyneet pulloruokintaan.

Me vielä ehdimme synnyttämään Porvoossa. Mutta eivät ehdi itäisen Uusimaan synnyttäjät vastaisuudessa, jos aika ajoin esiin putkahtelevista uhkailuista lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto joskus tulee totta. Esimerkiksi meiltä Naistenklinikalle kestäisi vaihtojen kanssa puolisentoista tuntia. Ja onko se bussista viimeisillään hoippuminen pysäkille, kävely toiselle pysäkille, odottelu ja ratikkaan istuminen nyt niin mukavaa siinä tilassa. Lapsivedet ratikkakiskoille.

Nykyisellään lapinjärveläisillä kestää bussilla Porvooseen noin 35-40 minuuttia. Jos synnytykset siirtyvät Helsinkiin, matka ensin Kamppiin kestää tunnin enemmän, sitten vaihto päälle. Ruotsinpyhtäältä ja Monninkylästä ei suoraa yhteyttä synnyttämään enää ole. Tai on, taksilla, joka maksaa satasen suuntaansa, ja kestää silläkin päästä sairaalaan tunnin, mikä on pitkä aika, jos synnytys kestää vain kolme tuntia, kuten meillä.

Toivon siis totisesti, että synnytysosasto pysyy Porvoossa. Muuten syntyy jatkossa lapsia navetoihin, saunanlauteille ja takapenkeille, ihan kuin ennen vanhaan, maassa, joka saa kiittää aikanaan maailman pienimmäksi mainittua lapsikuolleisuuttaan Arvo Ylppöä, kattavaa neuvolaverkostoa ja maakuntasairaaloita, täydennettyinä keskussairaaloiden erikoisosaamisella. Sittenpä tulee lisääntyminen olemaan sallittua vain autollisille. Tai sitten tyhjennetään itäinen Uusimaa juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos halutaan tulevia veronmaksajia, ei kannata tappaa koko maakuntaa sukupuuttoon.

Michael Perukangas

Tarjosin kirjoitustani Uusimaahan viime sunnuntaina. Vielä ei ole tiedossa, menikö se läpi.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Miehetkin ovat huoltajia

Olen työssäni huomannut, että lapsipsykiatristen potilaiden asiakirjat osoitetaan n. 95% äidille eikä molemmille vanhemmille, siinäkin tapauksessa kun nämä molemmat vanhemmat asuvat samassa osoitteessa - joka on sama osoite kuin heidän lapsensa - ja nämä molemmat on merkitty ensisijaisiksi huoltajiksi. Onko tämä sitten syy siitä, että äidit hoitavat useammin lastensa asiat, tietoista politiikkaa, yritys suosia äitejä ensisijaisina kasvattajina, vai sisäistetty, tiedostamaton ja vakiintunut käytäntö sosiaali- ja terveysaloilla, joka sitten vahvistaa puolestaan sitä, että äidit edelleenkin pysyvät lastensa pääasiallisina kasvattajina?

Samaa tosin väitetään tapahtuvan myös lastensuojelussa ja sosiaalityössä yleisemminkin sekä neuvoloissa. Edellisen lapseni syntyessä sain ottaa itse oman tilani, mikä joskus edellytti äänen korottamistakin, jotta edes paikallaoloni huomattaisiin. Ja vaikka se sitten huomattiinkin, edelleenkin minulle varattu rooli oli autokuski (ilman ajokorttiakin!) ja imetystukihenkilö. Eikä tämä mikään ihme ole: eräskin hoitohenkilö totesi minulle silmät kirkkaana, että isähän on imetyksen tukihenkilö.

Kuten huoltajuudesta taistelemaan joutunut ystäväni huomautti, naisille maksetaan juuri sen takia vähemmän palkkaa, että heille on miltei yksinoikeutena varatu lastenhoito, mikä sitten tarkoittaa sitä, että naisilla myös oletetaan olevan enemmän lapsista johtuvia työnteon esteitä: kun lapsi sairastuu, nainen jää kotiin ja kun päiväkodeissa tai kouluissa varataan vanhempainkeskusteluja, niissä mennään äidin aikataulujen mukaan. Toinen tuttavani - yksinhuoltajaisä - huomautti, että hänen oli alussa hankalaa saada edes lapsilisää maksetuksi omalle tililleen, koska hän oli mies, ja semmoiset eivät voi olla huoltajia ja hoitaa lasten asioita.

Näitä sukupuolittuneita käytäntöjä vastaan tulee taistella ihmisenä, miehenä, töissä, politiikassa, talossa ja puutarhassa. Tasa-arvo on naistenkin etu. Tämä kannattaisi muistaa niiden naistenkin, jotka kansoittavat naisvaltaiset sosiaali- ja terveysalat ja jotka pitävät yllä näitä käytäntöjä, jotka sitovat heidän siskonsa kotiin.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Vähemmistön enemmistöläinen tässä, hei!

Lukiessani melko nopeasti vanhentuneen entisen nuorehkon keski-ikäisen vihaisen Ruben Stiller-sedän murinoita, joissa hän ilmaisi ahdistuneisuuttaan Setan ilmentämää poliittista korrektiutta kohtaan, aloin miettimään, keitä hän oikein edusti. Varmaankin hän ajatteli puhuvansa enemmistön suulla. Mutta mikä on enemmistö?


Minä olen keski-ikäinen, valkoihoinen heteroseksuaalinen mies, joten taidan edustaa koko maailman mittakaavassa hyväosaisia, ja Suomessa epäilemättä myös enemmistöä. Tosin olen ajokortiton ja kirkosta eronnut enkä omista nk. älypuhelinta, eli edustan toisaalta myös montaakin vähemmistöä. Olen siis samanaikaisesti moninkertainen sekä enemmistön että vähemmistön edustaja. Kuten Etelä-Afrikasta tiedämme, enemmistö voi olla sorrettu, vaikkakaan ei Rubenin tarkoittamalla tavalla. 



Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys riippuu tarkasteltavasta asiasta: elämänkatsomuksesta, ihonväristä tai elämäntavasta. Enemmistö ja vähemmistö eivät myöskään ole mitään kiveen hakattuja kategorioita: kun Töölössä autottomana edustin enemmistöä, Porvoossa olen vähemmistöläinen. Jos katsoisin tämän vähemmistöläisyyden korjaamisen väärtiksi, se ei kuitenkaan suojaisi minua ikiajaksi joutumasta alttiiksi vähemmistöläisyyden kiroukselle, jos nimittäin elämä sattuisi heittämään minut taas töölöläiseksi. Siihen tosin taidettaisiin vaatia ministeriluokan työ itselleni ja kohtuullisen säädyllinen päivähoitopaikka myös sille toiselle. Puhumattakaan siitä, onko tuollainen nyt niin tarpeellistakaan...



Enemmistöläisyys ja vähemmistöläisyys eivät ole ainoastaan aika-akselilla vaihtuvia muuttujia, vaan - tässä kohdassa enemmistöläisiksi itsensä kokevat saattavat lopettaa seuraamisen - sama ihminen voi yhtäaikaisesti edustaa sekä enemmistöä että vähemmistöä myös sillä yhdellä ja samalla ulottuvuudella tarkasteltuna: elän nyt uusioperheessä, ja kohta samanaikaisesti sekä uusioperheessä että ydinperheessä. Koska perhetilanteet ovat nykyään niin erilaisia ja vaihtelevia, ydinperheeseen taitaa kuulua nyt vähemmistö.


Usein enemmistöläisyys ei tarkoitakaan enemmistön valintaa vaan yleisintä valintaa. Eihän mitään tv-ohjelmaakaan katso Suomessa yli 2,7 miljoonaa ihmistä, Putousta tai uutisiakaan. Enemmistöläisyydellä viitataan siis dominoivaan kulttuuriseen valintaan, normiin, jota edustaa voimakkain tai ainakin äänekkäin ihmisryhmä, ja siksi enemmistöstä usein lähteekin enemmän ääntä kuin heidän kokonsa nähden edellyttäisi. 

Ottaen huomioon ryhmästä lähtevän räminän - sillä melua he kyllä osaavat pitää omista elämäntapavalinnoistaan, oli kyse sitten autoilusta, avioliitoista tai televisio-ohjelmista - on hämmästyttävää, miten syrjäytyneiksi he itsensä kokevat. Siksi Perussuomalaisten kannatus onkin "vain" noin 20 prosenttia.  

Stillerin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

tiistai 17. joulukuuta 2013

Kun työn perässä ei voi matkustaa

Käytyäni nyt muutamia kuukausia töissä Porvoosta Helsingissä, olen ymmärtänyt, miten kriittinen työpaikan sijainti on. Ei riitä, että se on Helsingissä, puhumattakaan pääkaupunkiseudusta, sillä on aivan eri asia, sijaitseeko kustannuspaikka Itäkeskuksessa tai Sörnäisissä, Katajanokalla, Töölössä, Eirassa, Pitäjänmäellä, Tikkurilassa vaiko peräti Espoossa. Esimerkiksi Katajanokan sijainti on jo aika haasteellinen, ellei sitten onnistu tekemään kuten porvoolainen tuttavapariskuntani, joka tulee yhdessä autolla moottoritietä rantateitä pitkin noin 50 minuutissa ovelta ovelle.

Porvoosta Sörnäisiin tai Itäkeskukseen pääsee bussilla 35-40 minuutissa, jolloin työmatkoihin ovelta ovelle kuluu maksimissaan 2 tuntia. Kerran kävin työpaikkahaastattelussa kipurajalla - jona pidän tuntia yhteen suuntaan - Pohjois-Haagassa, jonne pääsen hyppäämällä Viikissä pois, ja jatkamalla Jokerilla ovelta ovelle, tai vaihtoehtoisesti vaihtamalla Kumpulan kampuksella Helsingin sisäiseen bussiin 56, olettaen, että vaihdot menevät edes suurin piirtein.

Yhden työn hakemisen jätin kerran sikseen, se oli Myrskylässä. Järvenpäästä tai Keravasta ei kannata tässä edes puhua, ne eivät ole ulottuvillani. Jos työskentelisin esimerkiksi Leppävaarassa, työmatkustamisen vaihtoehtoja olisi kaksi: joko ensin matkustaa bussilla Kamppiin ja jatkaa siitä vielä junalla Leppävaaraan. Tähän vaihtoehtoon kuuluu vielä vajaan 10 minuutin kävelymatka Kampista juna-asemalle. Toisena vaihtoehtona olisi jäädä pois Viikissä ja jatkaa siitä Jokerilla Lepuskiin. Menisi työmatkoihin puolitoista tuntia yhteen suuntaan, mikä on juuri se aikaraja, jonka sisälle TEM:n säädöksien mukaan hyväksyttävän työmatkan on mahduttava. Eikä TEM:in säädös ota mitään kantaa siihen, minkä työn perässä sukkuloidaan. Sisällöllisesti kiinnostavan työn perässä voi tehdä enemmän uhrauksia.

No, hyvä. Oletamme siis, että ihmiset ovat monadeja ja nomadeja, erillisiä vaeltavia yksiköitä. Useimmat eivät kuitenkaan ole, vaan heidän valintansa koskettavat suoraan muitakin ihmisiä. Useilla - itse asiassa useimmilla - ihmisyksiköillä on perhettä, ja jos tähän vielä laskee mukaan sen, että lapsi haetaan päiväkodista, joka sijaitsee puolitoista kilometriä poispäin koti-kustannuspaikka -reitistöltä, tällöin päivässä menisi pelkkään matkustamiseen neljä tuntia, eli puoli työpäivää. Paitsi että tämä ei ole enää edes ministeriön mielestä kohtuullista, ei se ole perheelliselle mahdollista. Jos pitää tehdä lakisääteinen työpäivä, tällöin lapsi tulisi helposti viettäneeksi 12 tuntia päivässä päivähoidossa.

Erään Facebook-kaverini - sen saman, johon viittaan vähän aikaisemmassa artikkelissani menestymättömyydestä - seinällä keskusteltiin työn tekemisen esteistä, ja yksi keskustelija piti sitä etupäässä työhaluttomuutena ja asenteellisena ongelmana, jos pitää logistisesti hankalaa työmatkaa käytännöllisenä työnteon esteenä, eikä hän hyväksynyt verukkeeksi edes autottomuutta, ei edes ajokortittomuutta. Mikäli vaeltava työntekijäsubjektimme päättäisi sitten hankkia ajokortin laajentaakseen matka-aika -ikkunaansa joukkoliikennereitistön ulkopuolelle, tämä olisi helpommin sanottu kuin tehty, pakollisten maksujen jälkeen käteen jäävistä 600-700 nettotuloista, puhumattakaan sitten siitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa. Jos yrittää sosiaalisesta mediasta kalastella arviota autoilun kustannuksista, tässä ei ole kavereista apua, sillä useimmat eivät hirveä edes laskea sitä, mitä auton ylläpitäminen maksaa kaikkinensa, koska oman elämäntavan kyseenalaistaminen yleensä on kivuliasta.

Tässä joku voisi kehottaa downshiftaamaan, ainakin perheellistä ihmistä. Kaikilla siihen ei kuitenkaan ole varaa. Jos siis työnteon esteitä halutaan poistaa, aloitettakoon niistä helpoimmista: harmonisoitakoon joukkoliikenteen lippujärjestelmät ensin. Ei varmaan myöskään eilen julkaistu ehdotus verottaa autoilusta kilometrien mukaan työntekoa helpota, vaikka kuinka haluaisin autoilua ja autoriippuvuutta vähentää. Minua tämä ei jättäisi työttömäksi, mutta tiedän porvoolaisia, joista se tekisi työttömiä.

Jos autoilusta halutaan kerätä nykyistä enemmän verotuloja ja tämän verotuksen takia nykyistä useamman harkitsevan autonsa jättämistä autotalliin - molempia tavoitteita kannatan mitä lämpimimmin - niin ainoana mahdollisuutena on nostaa työmatkavähennystä kompensaatioksi kilometripohjaisesta verotuksesta. Ostos- ja huvimatkoista sopii sitten maksaa käytännössä haittaveroa, mikä myös tukisi paikallisia palveluita ja paikallisia työmarkkinoita.

Jos kehyskuntalaisen pitää vaihtaa pääkaupunkiseudun sisäiseen liikenteeseen, tällöin merkitseviä eivät ole ainoastaan vaihtoyhteydet vaan myös lippujärjestelmä: porvoolaisena en saa ostaa Helsingin sisäisiä kausilipputuotteita. Matkalippujärjestelmä on kiireen vilkkaa harmonisoitava valtakunnallisesti, jos kerran TEM vaatii työnhakijoita matkustamaan puolenkintoista tunnin päähän töiden perässä, tai sitten HSL on laajennettava kattamaan koko tosiasiallinen Helsingin työssäkäyntialue Lahteen ja Hämeenlinnaan saakka. 


tiistai 26. marraskuuta 2013

Työssäkäyntialueen gravitaatiomalli

Työnhakija voidaan velvoittaa vastaanottamaan työtä tai "työllistämistä edistäviä palveluita" 80 kilometrin säteellä hänen kodistaan. Näen ajatuksen taustalle piilotetun keskustalaista aluepolitiikkaa, jossa suomalaiset asetetaan samanarvoiseen asemaan riippumatta siitä, missä ja minkäkokoisissa paikoissa he asuvat. Tämän ajatellaan pitävän Suomen asuttuna. Kuitenkin, ajatus työssäkäyntialueesta paradoksaalisesti lyö tätä tavoitetta korville.

Eri kokoiset paikat eroavat toisistaan hyvinkin monessa suhteessa, ihan riippumatta siitä, kuinka paljon valoa niihin jaksetaan kantaa aluepolitiikan nimissä. Mitä isompi paikka, sitä enemmän työvoimaa, sitä enemmän työpaikkoja, sitä enemmän asuntoja ja sitä enemmän liikennettä ja muuta infrastruktuuria.

Gravitaatiomallissa kahden paikkakunnan välinen vetovoima on sitä suurempi, mitä suuremmista paikkakunnista on kyse ja mitä pienempi niiden välimatka on. Jos leikittäisiin, että paikkakunnat ovat fyysisiä kappaleita, silloin suuremmalla kappaleella on suurempi vetovoima.

Gravitaatiomalli on tietenkin raaka yleistys, eikä tee oikeutta paikkojen yksilöllisille erityispiirteille, kuten luonnonvarojen läheisyydelle. Kuitenkin empiria vahvistaa säännön: aika harvassa ovat esimerkiksi Helsingistä Pornaisiin työn perässä sukkuloijat, esimerkiksi siitä ihan pikkuriikkisestä syystä, että Pornaisissa on - tietenkin - vähemmän työpaikkoja että homogeenisempi työpaikkatarjonta. Sen sijaan esimerkiksi juuri sieltä Pornaisista kyllä tullaan Helsinkiin töihin. Siihen, miksi siellä asutaan, en aio tässä sanoa mitään, esimerkiksi siitä syystä että en osaa.

Työssäkäyntialueen tulee olla sellainen, jonka sisäpuolella on olemassa työmarkkinat. Ja Lapissa tämän alueen voi joutua piirtämään harpilla, jonka säde on 300 kilometriä. Tai enemmän. Esimerkiksi Utsjoen Nuorgamista lähimpään edes keskisuureen kaupunkiin, Rovaniemelle, on 496 kilometriä. Minne olisi Helsingistä 496 kilometriä? Esimerkiksi Kokkolaan.

Jos 80 kilometriä Etelä-Suomessa vie aivan toiseen todellisuuteen, Lapissa se voi olla matka lähimpään kauppaan. Siis hyvässä tapauksessa. Sehän on sellainen poronkusema. Käytännössä työssäkäyntietäisyyden asettaminen 80 kilometriin johtaa syrjäseutujen tyhjenemiseen, koska eihän nyt esimerkiksi Enontekiön, Inarin tai Sodankylän perukoilta välttämättä ole ainuttakaan työpaikkaa saatavilla 80 kilometrin sisäpuolella, jos kunnan sisälläkin välimatka suunnikkaan kärjestä toiseen on yli 200 kilometriä. 200 kilometriä?! Kyllä. Sama välimatka kuin Helsingistä Mikkeliin tai Raumalle.

Eivät vaan paikkakunnat eroa toisistaan, vaan myös niiden ihmisten elämäntavat. Suurten kaupunkien asukkailla on vähemmän autoja kuin pienien paikkakuntien asukkailla, koska suurissa kaupungeissa on parempi joukkoliikenne ja pienemmät etäisyydet. Jos vaaditaan työpaikan tai muun työllisyyshyödykkeen vastaanottamista, tällöin sen täytyy olla käyttäjänsä/hakijansa/asiakkaansa ulottuvissa.

Yksi mahdollisuus päivittää gravitaatiomallia olisi käyttää matka-aikaa välimatkan sijasta. Tässäkin tosin on ongelmansa, sillä matka-aika on teoreettinen ideaali, joka olettaa ja arvottaa matkustamiseen käytetyn matkustusvälineen. Ja lyhyillä matkoilla ja suurissa kaupungeissa matkustusvälineissä on eniten valinnanvaraa. Siis: mitä suurempi on paikan painovoima, sitä enemmän matkustusvälineissä on valinnanvaraa.

Jos esimerkiksi Munkkivuoresta Vallilaan bussilla kestää saman ajan kuin bussilla Porvoosta, kävellen Oulunkylästä tai pyörällä Myyrmäestä, mikä matkustusväline valitaan normiksi? Jollei matkustavainen työnhakija yllä tietyssä normiajassa työhyödykkeensä ääreen, seuraako siitä sanktioita? Saako sanktioista vapautuksia, jos hänellä puhkeaa pyöränrengas tai bussi jää jumiin? Mistä saa todistuksia näistä itsestä riippumattomista hidasteista? Pitääkö työnhakija velvoittaa käyttämään aina nopeinta matkustusvälinettä? Mikä se on? Ja mikä on matkustusväline? Jos esimerkiksi jalat ovat matkustusväline, miksei kenkiä voi vähentää verotuksessa?

Koko Suomessa ei vaan ole mielekästä käyttää yhtä yksiselitteistä työssäkäyntialueen määritelmää. Jos halutaan, että lappilaisille työttömille työnhakijoille on olemassa työmarkkinat, ja että työpaikkojen tarjonnasta seuraisi työnhakijalle velvoite, samalla logiikalla helsinkiläinen työtön pitää velvoittaa menemään ansioluettelonviilauskurssille Mikkeliin tai Raumalle. Tässä ei olisi mitään järkeä. Jos työssäkäyntialuetta käytetään, se pitää määritellä gravitaatiomallin mukaan, alueellisesti ja tosiasiallisten liikenneyhteyksien perusteella.