Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

Ankeuttajien studio

On aika ankeaa valita ankeuttajien välillä: halutaanko mestaus suorittaa hirttämällä, ampumalla vai myrkyllä. Jos Vihreiden vaalilauseena onkin Nyt jos koskaan, yleisvaikutelma vaaleista on että Nyt jos ei koskaan.

Vaaleista ainakin Yleisradion suuren vaalikeskustelun perusteella loistavat poissaolollaan kulttuuri, köyhyydestä, työttömyydestä tai sairaudesta johtuva pahoinvointi, ja EU:kin oli mukana vain iänikuisena Kreikka-levyn pyörittämisenä. Tämä on journalistinen valinta, josta voi syyttää huonosti ajan tasalla olevia juontajia. Sillä ei näemmä ole mitään väliä, että juuri Europpaan pyrkineitä hukkui 400, siis kokonainen laivallinen.

Juontajilla oli painotetut nopat, joissa on kuusi ykköstä. He ovat valinneet lähtökohtansa, joka on velan välttäminen. Etenkin naisjuontajalla. Studioon marssitettiin kolme "talousviisasta" (kaikki muuten keski-ikäisiä miehiä, mikä muuten alleviivaa asian vakavuutta), joista ainoata viisasta Markus Jänttiä ei kuunneltu, hänet jätettiin aina viimeiseksi ja juontajat väänsivät hänen sanomansa systemaattisesti vastakkaiseksi.

Paljon oli puhetta siitä, miten rakenteita pitää uudistaa, mutta ei juuri mitään siitä, miten. Sipilä vain pyörittää samaa levyään byrokratian vähentämisestä, eikä Stubb ymmärrä sitä, että palkankorotusten nollaratkaisu ei lisää kulutuskysyntää, ja jos kulutuskysyntää aiotaan lisätä keventämällä verotusta, Stubb ei ymmärrä sitä, että hänenkin mainitsemastaan hyvinvointivaltiosta ei tuolloin enää voida puhua.

Sympatiat kääntyivät väkisinkin Antti Rinteen puolelle, jota juontajat koulukiusasivat, koettaen käräyttää poliittisesta kokemattomuudesta (mikä huomio ei sitten näköjään koske Juha Sipilää).

Päivi Räsänen uhkailee seksuaalivähemmistöjä vastuuttomasti, aiheuttaen heissä pelkoa jo kerran luvatun tasa-arvoisen ihmisoikeuden peruuttamisesta. Hyi.

Timo Soini peräänkuulutti ensin byrokratian karsimista, sitten maahanmuuton tarveharkintaa. Olisi kiintoisaa nähdä sellainen mystinen tarveharkintaprosessi, joka ei lisäisi byrokratiaa.

Vaalikeskustelun perusteella ankealta näyttää. Edes vähän toivoa tarjoavat vain vasemmistopuolueet, ja Ville Niinistö, joka on oppinut sanomaan asiansa kiitettävän ytimekkäästi. Hänen pari kertaa mainitsemansa perustulo olisi sellainen rakenteellinen uudistus, jota ohjelmassa kaivattiin. Muita ehdotuksia ei oikein tullut. Jos äänestyspäätös pitää jättää vaalitentin varaan, veikkaan, että sunnuntaina hyvin moni jää kotiin.

Kuka kuuntelisi köyhää, ja miksi

Kuka kuuntelisi köyhää, ja miksi kuuntelisi, jos ideat ovat tuota luokkaa, että kehitysyhteistyö pitäisi lopettaa, vaikka siihen käytettävä 0,5 prosenttia on pisara valtameressä esimerkiksi sote-rahoissa. Yllättävän moni tuntuu kyseisennimisessä Facebook-ryhmässä olevan käsittämättä yksisilmäisyydeltään sitä, että kehitysapu vähentää humanitaarisen maahanmuuton tarvetta.

Hyvin moni ei osaa lukea ja luulottelee lukemisen sijaan. Näitä on erityisen paljon Facebookin köyhyys- ja työttömyysryhmissä, onneksi eivät sentään kaikki. En väitä, että työttömyys tekisi lukutaidottomaksi tai olisi sen seuraus, mutta se voi aiheuttaa katkeruutta, joka nostaa hikipisaroita tai kyyneleitä linsseihin, mikä vähentää näön tarkkuutta, aiheuttaen olosuhderiippuvaista lukutaidottomuutta.

Siitä, että osaa nähdä syyn kaikissa ja kaikessa muussa kuin omassa itsessään, löytyy varoittavia esimerkkejä usein yllättävän läheltä. Ei tarvitse kääntää edes minkäänlaisia natsikortteja esiin. 

Minulla on nollatoleranssi nollasummapeliajattelulle, jossa köyhät hyökkäävät toisiaan vastaan. Ja minulla on nollatoleranssi typeryydelle, eikä minua huvita olla tippaakaan rakentava sitä kohtaan, että jotkut tekevät Kuka kuuntelee köyhää -ryhmästä tai mistään muustakaan ryhmästä oman katkeruutensa laskiämpärin. 

Materiaalisesti köyhän ei ole pakko olla henkisesti köyhä. Siksi meillä on kaikille yleinen peruskoulu, kirjasto, Yleisradio ja niin edelleen. Näistä huolimatta valistumattomaksi jäänyt on syyllistynyt julkisten palveluiden kavallukseen. 

Radio voi agitoida radikalismiin

Siitä se radion nimikin varmaan tulee, radikalismista. Jotkut ovat nillittäneet siitä, että Yleisradiossa aletaan lukea Koraania ääneen, ties mihin Isikseen tai raiskaukseen se yllyttää.

Eikö Yleisradion tehtävä sitten ole kansanvalistuksellinen, ja siihen kansanvalistukseen kuulu myös kulttuureista kertominen? Uskonto on yksi kulttuurinen ilmenemismuoto, ei päinvastoin.

Siitäkin voisi keskustella paljon, mihin kaikkeen kristinuskonkin nimissä syyllistytään, ja tästä kaikesta syyttää radion ja television kristillisiä hartausohjelmia. Varmaan ei pidä Matteuspassiotakaan soittaa, toisintaahan se kärsimyshistoriaa. Entä sitten taide-elokuvat, jotka näyttävät jonkun uskonnon menoja? Pitäisikö nekin sensuroida?

Jos väittää, että islam edustaa pimeyttä ja kristinusko on rakkauden uskonto, silloin pitää tehdä seuraava testi: ulottuuko rakkaus myös väärä- eli islaminuskoisiin? Jos ei osaa tähän vastata, ei kannata aloittaa keskustelua, jossa ei osaa vastata siinä herääviin kysymyksiin, eli matsia, jossa tulee ottamaan lukua.

Minä en kuulu kirkkoon, mutta siltikin maksan hartausohjelmien tuottamisesta, enkä ole tästä nillittämässä. Pitäisi varmaan tasapuolisuuden nimissä.

Ei sitä radiota ole pakko kuunnella. On kuitenkin enemmän kuin ok, että radio on tasapuolinen. Sellainen radio, joka soittaa vain omaa uskontoa, ei ole. On vähemmän kuin ok, että radiossa saisi esittää vain yhtä uskontoa tai uskomusta. Radiossa on kanavanvalitsin, ja siinä on myös volyymi- ja off-nappulat. Ja jos ei mikään auta, johdon voi nypätä pois seinästä.

Porkkanaa työllistäjille, keppiä työttömille

Jos työllistymiseen käytetäänkin keppiä, nyt työllistämiseen aletaan soveltamaan porkkanaa. Uudellamaalla pilottikokeilussa TE-toimistoille aletaan maksaa "korvaus sen mukaan, kuinka hyvin ne pystyvät hankkimaan työpaikkoja työttömille" (lähde: Yle)

Uutisen mukaan "Pilotissa yksityisille työnvälitystoimistoille maksetaan korvaus sen mukaan, kuinka hyvin ne pystyvät hankkimaan työpaikkoja työttömille". Oletan, että nykyään verorahoitetulla Ylellä on taso laskenut, jos eivät toimittajat tiedä, että työnvälitystoimistot eivät ole yksityisiä. Ellei sitten työnvälitystoimistoja olla yksityistämässä pilottikokeilun myötä?

Leikki leikkinä ja koirillakin on leuat. Yrittivät varmaankin tarkoittaa yksittäisiä, eivät yksityisiä.

Tarkoittaako tämä siis sataprosenttiseen tulospalkkaukseen menemistä, TE-toimistojen rahoituksen riippumista työllistämistuloksista vai jotain välimuotoa, vai onko kyse jälkikäteisesti maksettavista tulospalkkioista, ja saavatko niitä yksittäiset virkailijat vai toimistot?

Jos tuloksia nimittäin halutaan, porkkanapalkkio on parasta maksaa virkailijoille. Vuonna 2011 kun viimeksi hain TE-virkailijaksi, pohjapalkka oli alle 1900 euroa, ja tällä palkalla pitäisi olla paikallisen elinkeinoelämän ja koulutustarjonnan moniosaajia. Ei ihme, että tulokset ovat mitä ovat, jos se virkailijoista riippuu. Ja palkka on aika hyvä motivaattori, eli porkkanaa vaan virkailijoille.

Ja kyllä se jotakin voi riippua, yleensähän virkailijat nimittäin vain tyytyivät auttamaan niiden samojen ilmoitusten printtaamisessa, joita itsekin pystyin tulostamaan työkkärin koneilla. Jos olisin ollut olematta eliittityönhakija eli akateemisesti koulutettu, voi olla, että olisin saanut muutakin apua. Eli keppiä työnhakijoille, ja yllättävän usein se keppi voi paljastua virkailijalle tarjotun porkkanan toisesta päästä.

Ylen uutisen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ovatko huhut kulttuurisen diversiteetin haaksirikosta liioiteltuja?

Mediavälitteisen angloamerikkalaisen kulttuurin sanotaan jyräävän kaikki paikalliset, kansalliset ja tyylilliset variaatiot alleen niin että ainut, joka tekee suomalaisesta musiikista suomalaista on sille kanavoitu Musiikin edistämissäätiön tuki. Burgereitakin (!) on vaikea tilata jos ei suoriudu joistakin vaikeista äänneyhdistelmistä, ja kyllä on Desktop paljon vaikeampi sanoa kuin Miranda.

Joku voi sekoittaa kulttuurisen moninaisuuden kulttuuri-imperialismiin. Ei se ole kulttuuri-imperialismia, että unkarilais-amerikkalainen kapellimestari, puolalais-israelilais-ranskalais-saksalais-yhdysvaltainen pianisti ja pitkälti maahanmuuttajista koostuva yhdysvaltalainen orkesteri veivaavat saksalaista musiikkia, tai japanilainen kapellimestari esittää ranskalaista musiikkia Yhdysvalloissa, puhumattakaan intialaisesta, joka uskaltaa esittää saksalaista musiikkia - Saksassa. Sitä kutsutaan kansainvälisyydeksi: musiikin aarreaitta on kaikille avoin säveltäjän, esittäjän ja kuuntelijan syntymämaasta riippumatta.

Toki kulttuurinen diversiteetti edelleenkin on hengissä, joskin vaatii enemmän viitseliäisyyttä löytää sitä mediakuonan alta. Tai ei vaadi, jos ei seuraa mediaa. Radiota kuuntelemalla musiikin ja musiikin, kappaleen ja kappaleen ja bändin ja bändin väliin ei mahdu paperi eikä edes poliisi, mutta onneksi radioita ei tarvitse kuunnella.

Tästä säännöstä on tosin ainakin yksi hyvä poikkeus: Yleisradio. Heillä on viitseliäisyyttä suhtautua kansanvalistustehtäväänsä vakavasti soittamalla Telemannia, Crusellia, Scharwenkaa, Zelenkaa ja kaikkea muutakin sellaista, joka ei mahdu soittolistoille. Mutta eivätpä sinne mahdu Tsaikovski, Sostakovits, Bartok tai Mozartkaan, paitsi sen kerran kun sitä katrihelenisoitiin.

Eikä se niin mene, että vain angloamerikkalainen kulttuuri levittäytyisi, vaikka siltä se voisi näyttää jos seuraa tiedotusvälineitä. Konserttimusiikissa dominanssi on pikemminkin germaanisuudella, maalaustaiteessa taas esimerkiksi Ranska, Espanja ja Alankomaat ovat vahvoja. Kyllä meidän Sibaakin veivataan kaikilla mantereilla (Afrikasta en tiedä), muuta tosin sitten vähän vähemmän.

Tämän pyöritelmän inspiroineen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Legenda Atik

Kouluun mennessäni kuulin melko pian nimen Atik Ismail, hän oli oman polveni legenda ja ainakin helsinkiläisten fudista seuraavien idoli. Tuolloin tiesin jalkapalloilijoista ehkä Pelén. Koska aloin seuraamaan aktiivisesti futista vasta -82 MM-kisoista (ja tuolloinkin sen, mitä lehdistä näin ja isältäni kuulin, meillä ei ollut telkkaria), Atikin pelaaminen jäi minulle legendaksi.

Legendaksi se jäi sen ainoan kerran kun olisi ollut mahdollisuus skulata itsensä legendan kanssa. Ystäväni polttareissa oli tarkoitus viedä kaveri stadionille silmät peitettyinä ja laittaa maaliin, jonne Atik skodisi pilkkuja. Sitten vielä pelailimme samalla polttariporukalla vähän myöhemmin illasta. Atik taisi olla tuolloin Kuopiossa, mutta laittoi terveiset juhlakansalle.

Asiaa ei auta, jos Atikista yrittää etsiä näytteitä juutuubista. Legendaksi jää kaikki muu paitsi Klubin tarunomainen voitto Liverpoolista. Ei siellä näy sitä, kuinka hän meni pallon päälle seisomaan ja tiirailemaan kavereita. Tämä paljastaa paitsi futiskulttuurimme ohuuden, myös yleisradioyhtiömme barbaarisen kulttuurivallankumouksen voimalla etenevän tuhovimman kun vanhoja kuvanauhoja on varmaan käytetty pyykkinaruina ties minä.

Jos jossain vaiheessa Klubin fanikauppaan ilmestyisi dvd-kooste Atikin parhaista, tilaisin oitis. Ehkä jollain kotinauhoittavalla Klubi-fanilla löytyisi kotoaan aarteita?

Arto Satukankaan elämäntyötä kunnioittaen

En ammatillisesta lukkarinrakkaudesta - entisenä Siban pianomusiikkiupseerina - sattunut huomaamaan pianisti Arto Satukankaan poismenon, vaan rakkaudestani musiikkiin. Vain 51-vuotiaana kuollut Satukangas oli aikansa hienoimpia, ainakin musikaalisimpia pianisteja. Valitettavasti Satukankaalta jäi vain pari levytystä, ja yleensäkin on häpeä, miten vähän suomalaisten taiteilijoiden esityksiä on taltioitu.

Onneksi on Yleisradio. Nyt haluan mediamaksulleni vastinetta, ja haastankin Ylen kokoamaan ja toimittamaan Satukankaan elämäntyöstä äänitteen. Kiitos Yleisradion, niitä kyllä on. Muistan itse kuulleeni Satukankaan soittavan radiossa ainakin Scarlattia, Schubertia ja Chopinia. Minullakin taitaa olla jossakin radiosta äänitetyllä kasetilla hänen Scarlattiaan, jossakin niistä kirjahyllyni alakaapin kenkälaatikoissa.

Hesarin muistokirjoituksen Satukankaalle voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Avoin palautteeni Yle Klassiselle

Nykyisessä työssäni ei ole suinkaan vähäteltävä plussapuoli se, että olen oppinut kuuntelemaan taas radiota melkein 20 vuoden tauon jälkeen. Koska tämä 20 vuoden radiohiljaisuus on pudottanut minut kärryiltä sen suhteen, miltä kanavalta tulee urheilua ja mistä musiikkia, kyselin kavereilta. Joku vinkkasi minulle Yle Klassista, jota voi kuunnella vain netissä. Siis sinne.

Olen nauttinut kanavan tarjonnasta täysin siemauksin, ja saanut sieltä myös ostoideoita. Cd-hyllyni täyttyy vaarallista vauhtia. Kanavassa on hyvänä puolena se, että sekä ennen että jälkeen kappaleiden siellä juonnetaan kappaleet, eli kerrotaan, mikä kappale kuultiin ja mikä kappale kuullaan ja ketkä esittävät/esittivät. Lisäksi kappaleet kuullaan kokonaisina. Ymmärtääkseni mitkään näistä eivät ole radionkuuntelijalle itsestäänselvyyksiä, vaikka ne mielestäni ovat musiikinkuuntelijan perusoikeuksia.

Radio olisi täydellinen, jos sen ohjelmatiedot voisi tarkistaa netistä. Se ei kuitenkaan oikein tahdo luonnistua. On arpapeliä, sattuvatko ohjelmatiedot sijaitsemaan samassa paikassa kuin edellisellä kerralla kun seuraavan kerran katsoo tarpeelliseksi tarkistaa, oliko esittäjänä Eugene Ormandy vaiko HvK.

Olen antanut asiasta lukuisia kertoja palautetta kanavan palautelinkistä, jättäen toimitukselle sähköpostiosoitteenkin. Puutteen ovat havainneet ne monet muutkin, jotka ovat tätä toimituspolitiikkaa kommentoineet kanavan chatissä, ilmeisesti spämmäykseksi asti, sillä enää kanavan toimitus ei vaivaudu kommentoimaan vastatakseen siihen, miksi jälleen kerran aina taas kanavan nettisivun asettelu on hävittänyt ohjelmatiedot. Enää eivät jaksa toistaa sitä että Yle on ne sekoittanut, eivätkä he toimituksessa voi asialle mitään.

No, kyllä voivat. Ainakin voisivat välittää palautteen sille Ylelle, jota muuten itsekin ovat osa. Edes väsyminen palautetulvaan ei oikeuta näin yliolkaista asennetta asiakaspalautteeseen. Yliolkaisuutta yhdistyneenä lammasmaisuuteen en hyväksy silloin kun ollaan minun kanssani tekemisissä.

Tarinan opetus? Nettisivu-uudistukset eivät saa olla itsetarkoitus, ja joskus on parempi jättää uudistamatta, jos käyttäjä juuri on ehtinyt oppimaan, mistä paikasta tieto on viimeksi löytynyt.

Maksan mielelläni Yle-veroa...

... koska uskon, että esimerkiksi Selim Palmgrenin, Heino Kasken tai Leevi Madetojan musiikkia ei muuten kuulisi kukaan, joka ei itse niitä osaa esittää. Yle sivistää tuomalla harvinaisempaakin musiikkia kansalle, ja kansansivistyksestä voikin maksaa. Radion sinfoniaorkesteri tarjoaa puolestaan suomalaissäveltäjille välineen, jolla he saavat musiikkiaan esitetyksi, ainakin kerran. Eivät tietenkään kaikki, mutta kyseistä instituutiota johtavien mielestä mielenkiintoisimmat.

Ainakin aiempina vuosina, kun Suomessa ei tehty juurikaan klassisia levytyksiä, Ylen kantanauhat olivat ainoa suomalaismuusikkojen taltiointien varasto. Ilman kantanauhoja meillä ei esimerkiksi olisi Heimo Haiton Sibelius-levytyksiä tai juuri mitään dokumenttia Veikko Tyrväisen äänestä. 

Kantaesitykset ovat paitsi kulttuurisen elinvoimaisuuden elinehto, ne ovat myös sosiologisesti mielenkiintoisia tapahtumia: on kiintoisaa seurata yleisön reaktioita, jotka eivät tiedä, mitä sieltä tulee kun se ei ollutkaan sitä Beethoven-Sibeliusta. Etenkin kun syypää eli säveltäjä tapaa itse olla yleensä paikalla vastaanottamassa näitä reaktioita, eivätkä ihmiset nyt julkisesti kehtaa munata itseään taputtamalla huonosti niin etteivät muka ymmärtäisi, mitä vastaanottivat.

Olen aiemmin ollut käyttömaksun kannalla, mutta sitä olisi hyvin vaikea hallinnoida. Minäkin kivikautinen sentään osaan kuunnella Ylen klassista työpaikkakoneeni kautta, ja sitten kun joskus kännykästäni aika pettää, varmaan kännykästänikin. Ehkä Yle-vero sittenkin on helpompi ratkaisu, jos ei välttämättä parempi.