Kun työterveyshuoltolaki ei toteudu

Työterveyshuoltolain 3 § puhuu työkykyä ylläpitävästä toiminnasta. Sillä tarkoitetaan "yhteistyössä toteutettua työhön, työoloihin ja työntekijöihin kohdistuvaa suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa, jolla työterveyshuolto omalta osaltaan edistää ja tukee työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakykyä"

Ainakaan tämä ei toteudu silloin jos kyse on työntekijän työssään olennaisesti tarvittavista työvälineistä, jos kyseessä ovat silmät. Ja päätetyötä tekevälle silmät ovat keskeisin työväline käsien ohella. Kävin suunnilleen vuosi sitten työnantajan kustantamien päätesilmälasien tarkastuksessa, missä yhteydessä minusta otettiin silmänpohjakuvaukset. Niissä näkyi alkavaa rappeumaa, ja optikko suositteli minulle silmälääkäriin menemistä, sillä hänen mielestään tilanteen etenemistä pitäisi seurata.

Tämä jos mikä olisi em. laissa määriteltyä työelämässä mukana olevien työ- ja toimintakyvyn tukemista suunnitelmallista, päästä silmälääkäriin, jossa voitaisiin määritellä ja määrätä mahdollisia silmien toimintakykyä edistäviä hoitotoimia, joiden ansiosta voisi ehkä olla työkykyinen pidempäänkin. Tämä ei kuitenkaan ole sallittua, kahdestakaan syystä.

Ensiksiksin, nämä tarkastukset HUS määrää suorittamaan omalla ajalla. Niin että se siitä yhteistyössä toteutetusta. Toiseksikin: työterveyslääkäri (eikä kyllä sen puoleen myöskään terveyskeskuslääkäri) pysty kirjoittamaan lähetettä HUS:in silmäklinikalle, sillä vaivani ei ole akuutti. 

Nähtävästi työterveyslain ennaltaehkäisyn periaate ei toteudu ainakaan silmien osalta ja kyse onkin laajemmasta ongelmasta, jossa ennaltaehkäisyn merkitystä ei osata ymmärtää kansanterveydellisesti ja -taloudellisesti järkeväksi. Näin ollen saatan pikku hiljaa menettää työkykyni kun näköni rappeutuu, sillä eihän tässä ole mitään järkeä, että joudun 2000 euron kuukausipalkalla kustantamaan yksityisen silmälääkärin voidakseni ylläpitää työvälinettäni. Rapautukoon sitten, tulkoon vaikka kaihi. Sittenpä keskityn enemmän musiikinkuunteluun jos näkö menee. 

Terveydenhoito säästää sairaanhoitoa, suussakin

Jaoin Facebookiini linkin Hesarin mielipidekirjoitukseen,  jossa hammaslääkäri kirjoitti Sote-uudistuksen tuhoavan lasten hampaat. Tämä tuho on seurausta siitä, että valinnanvapauksena seurauksena ennaltaehkäisevät tietyt ikäluokat läpäisevät hammastarkastukset tullevat Soten myötä jäämään historiaan.

Sain tähän jakoon kommentiksi, että "asia on tärkeä, mutta miksi aina vedotaan siihen että vanhemmat eivät jaksa huolehtia".  

No, oikeassa maailmassa asia kuitenkin menee siten, että jotkut eivät jaksa, ja tämän toteaminen ei ole niiden syyllistämistä, jotka jaksavat. Tämän vuoksi on myös erilaisia lapsiperheiden tukitoimia, kuten lastensuojelu, joita ei kannata julistaa turhiksi siksi että suurin osa kuitenkaan ei niitä tarvitse. Jos joku syyllistyy, minä en voi mitään sille ettei siihen peiliin olla katsottu ajoissa.

On turha perustella, että tähän(kään) tai tähän ei ole varaa, koska puoli miljoonaa työtöntä tai koska ziljoona pakolaista. Heidänkin asioidensa hoitamiseen olisi varaa säästämällä terveydenhoidosta. Ja siitä säästetään ennaltaehkäisemällä. Ennaltaehkäisy säästää sairaanhoitoa. 

Eihän kukaan kuluta niitä lastensuojelupalveluiden resursseja huvikseen, jos ei niitä tarvitse. Sama vika hammaslääkäreissä. Vai tietääkö joku jonkun, joka menee hampilekurille silkkaa iloisuuttaan, nauttiakseen ko. toimituksesta, jotta saisi kivalta hampilääkäritädiltä tai -harvemmin sedältä kivan tarran? 

On kummallista, miten ennaltaehkäisyn tarpeellisuutta joutuu aina todistelemaan. Jos tunnustaa syy-seuraussuhteen olemassaolon, tällöin luulisi olevan selvää, että hammaslääkärissä on parempi käydä aiemmin kuin liian myöhään.

Yllämainitun Feseen jakamani hampilääkärin puheenvuoron voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kohta sote-aloille pitää työntää tekijöitä

Toivoa sopii, että juuri sovittu Sote-malli sisältää keinoja, miten vähennetään sosiaali- ja terveysalojen työntekijöiden tarvetta, esimerkiksi siirtämällä heitä perustettavien uusien väliportaiden hallintovirkamiehiksi. Tämä tarpeen väheneminen tosin on hyvin epätodennäköistä, väestön vanhetessa, ja Sote-keskustelun kokonaan unohtaessa ennaltaehkäisyn näkökulman.

Tämä olisi nimittäin tarpeen, sillä hallituksen ns. kilpailukykypaketti, joka kurittaa kaikkein karttuisimmin juuri pienipalkkaisia julkisen sektorin työntekijöitä, joita kaikkein eniten on juuri naisvaltaisilla sote-aloilla, tekee jatkossa näista aloista hyvin epävetovoimaisia aloja työskennellä.

Jatkossa jouduttaneen työntämään työttömiä erilaisilla pakkotoimilla erilaisiin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, kuten työllistämiskursseille, joilla koulutetaan työttömiä näille vielä nykyisestäänkin kurjistettaville aloille: sosiaalityöntekijöiksi, sosiaaliohjaajiksi, terveydenhoitajiksi, lähihoitajiksi, sairaanhoitajiksi, psykologeiksi, lääkäreiksi, riippumatta heidän soveltuvuudestaan alalle, eikä tästä varmaankaan voi kieltäytyä. Edellämainitusta huolimatta on selvää, että emme tule selviytymään mitenkään tästä heikentyvän huoltosuhteen ja kurjistuvien työolojen yhtälöstä ilman maahanmuuttoa, riippumatta maahanmuuttajien taipumuksista ja soveltuvuudesta.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Päivähoidon heikennys vaikeuttaa työntekoa

Kun sektorituhoajaministeri Grahn-Laasonen vakuutti, että subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ei oikeastaan ole mikään vakava heikennys perheiden arkeen, tilannetta pitää tarkastella lähemmin. Toki, jos saisin virallisen tekosyyn - oli sitten lopputilin saaminen tai yllättävä perheenlisäys - ottaa Elsan pois päivähoidosta - jonka laatuun vaikken välttämättä päivähoitoon tarkoitettujen rakennusten sisäilman laatuun luotan kuin muuriin - niin toki tekisin sen. Tyttöni on vielä sen verran pieni.

Jos oikeistohallitus kerran on niin huolissaan taloutemme kantokyvystä, sen luulisi kohentuvan tekemällä työnteosta kannattavampaa. Tämä tekee siitä yksiselitteisesti mahdottomampaa. Päivähoidon subjektiivisuudesta luopuminen tarkoittaa sitä, että työn vastaanottamisen kynnystä nostetaan, keikkatyön tekemistä vaikeutetaan ja työssäkäymisen kannattavuutta yleensäkin madalletaan.

Jos joku ei tiedä, mitä on keikkatyö, se on sellaista työtä, jonne kutsu voi tulla hyvin lyhyellä varoitusajalla, jota voidaan joutua mennä suorittamaan milloin minnekin ja milloin milloinkin. Jos ei satu sopimaan osa-aikaisen päivähoitoaikataulun kanssa, jäävät niin työkokemukset kuin verotulotkin hankkimatta. Eivätkä keikkatyöläiset kaikki ole mitään hippejä, mikä tiedoksi ilmoitettakoon: heitä on siivoojissa, tarjoilijoissa, myyjissä, ties millä sektoreilla. Teollisuudessakin, juuri siellä, jonka pitäisi olla suunnilleen se ainoa ammatillinen sektori, josta SSS-miehet muistavat kuulleensa 35 vuotta sitten.

Aikamoiseksi säätämiseksi menee työnhakeminen, jos yksien päiväunien aikana se pitäisi hoitaa. Toki tämä on teoriaa, työnhakeminen, onhan työllistyminen muutenkin jo miltei mahdotonta ilman että sitä vielä tehtäisiin mahdottomaksi, puhumattakaan siitä, että tarjottava päivähoitopaikka soveltuisi mitenkään yllättävästi työllistyvän logistiikkaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisen myötä useampi tulee siihen johtopäätökseen, että työnteko ei kannata, sen paremmin koko- kuin osa-aikainenkaan.

Työntekoa pitäisi siis kannustaa. Nyt tarjotaan vieläkin huonompaa kuin keppiä porkkanan sijaan. Lisäksi kaavaillut päivähoitomaksun nostot tipauttavat monet, etenkin yksinhuoltajat ja suurista työmatkakuluista kärsivät matalapalkkalaiset kannustinloukkuun. Jo nykymatematiikallakin kannattavuus on niin sun näin, jopa korkeakoulutetulla, tosin alipalkkaisen työn perään sukkuloivalla, kahden huoltajan perheessä, jossa päivähoitomaksu on automaattisesti se ylin. Työ kannattaa oikeastaan vain eläkekertymää ja luottokelpoisuutta silmälläpitäen, muuten se on rahallisesti plus miinus nolla. Päivähoitomaksujen nostaminen tipauttaa kannattavuusluokituksen miinuksen puolelle.

Tässä en tietenkään aloitakaan sanomaan mitään mahdollisista ennaltaehkäisevistä sosiaalisista syistä, sillä ennaltaehkäisevyys ei kuulu tämän hallituksen ohjelmaan. Enkä siitä, että nämä toisten sektoreiden tuloksentekoa mahdollistavat sektorit ovat epäseksikkäitä ja naisvaltaisia, ja kärsivät aina eniten. Ja heidän mukanaan kaikki.

Uutisen tästä katastrofaalisen surkeasta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Missä ovat argumentit subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista vastaan?

Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.

Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.

Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?

Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.

Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.

On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?

Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?

Päiväkoti ei voi tavoitella voittoa

Eilisaamun Hesarissa äiti kertoo lapsensa saaneen potkut yksityisestä päiväkodista häiriökäyttäytymisen takia. Tämän linkin jakamisesta sikisi Facebookissa tiivis keskustelu, joka sai ideologisia sävyjä. 

Voitontavoittelu ja kustannusten leikkaaminen ei sovi peruspalveluihin, joihin on subjektiivinen oikeus. On sitäpaitsi julmaa pudottaa jo lapsena turvaverkkojen ulkopuolelle. Toki rauhallisilla lapsilla ja päiväkodin henkilökunnallakin on oikeus koskemattomuuteen, mutta tämä pitää taata antamalla lisäaikuisia päiväkotiin ja poistamalla lapsipsykiatrian lähetteet. Ei näin. 

Allaolevassa keskustelussa olen varustanut sitaatein kokoomuslaisen tuttavani puheenvuorot, ja omani kursiivilla. 

"Poliittinen vasemmisto pitää subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta kiinni "kynsin ja hampain". Mm. tästä syystä Helsingissä on jatkuvasti pulaa päivähoitopaikoista. Tulottomat työmarkkinoiden ulkopuolella olevat vanhemmat vievät lapsensa päivähoitoon ja maksavat siitä n. 30 e/kk/lapsi, lopun noin 1.000 e/kk/lapsi maksavat töissäkäyvät veronmaksajat. Pienituloiset palkansasaajat ohjataan viemään lapsensa yksityiseen päivähoitoon ja maksamaan siitä 300 - 500 e/kk/lapsi (ja Kela maksaa loput). Tämä on iso raha palkansaajalle, jonka nettotulot jäävät alle 2.000 e/kk. Kommunistien, SDP:n ja vihreiden mielestä tämä on oikeudenmukaista, minun mielestäni ei ole !"

Tottakai niillä toisilla lapsilla on oikeus esim. koskemattomuuteen, ja itse asiassa henkilökunnallakin on. Ratkaisuja ovat erityinen tuki tai yksityinen perhepäivähoito tai korotettu kotihoidon tuki, ja tällainen voittoa tavoitteleva taho ei erityistä tukea järjestä, koska se maksaa.

Subjektiivisessa päivähoito-oikeudessa on kyse ennaltaehkäisevästä lastensuojelutoimesta monessakin tapauksessa. Uskoisin, että vanhemmat ovat parhaita asiantuntijoita, onko heidän lapselleen parasta olla kotona, puolipäivä- vai kokopäivähoidossa. Vai eikö Kokoomus enää olekaan sitä mieltä, että ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita, ainakaan työttömät? 

"Eiköhän yksityisen sektorin palvelutoiminnan lähtökohtana ole kuitenkin kannattavuus? Eikä ole oikein, että että tavallisia perheitä ohjataan yksityisiin palveluihin ilman kunnallista vaihtoehtoa. Päivähoidon tärkein tehtävä ei ole ennaltaehkäisevä lastensuojelu vaan lapsiperheiden vanhempien töissäkäynnin mahdollistaminen."

Muuten olen ihan samaa mieltä, mutta ennaltaehkäisy kannattaa muuallakin kuin päivähoidossa. Sillä säästää pitkän pennin. Tämän argumentin luulisi kelpaavan Kokoomukselle?

Joten ilmeisesti olisitkin valmis panostamaan kunnalliseen päivähoitoon, jottei heikossa asemassa olevien perheiden/perheiden, joissa on erityislapsi, tarvitsisi "tipahtaa" yksityisen vaihtoehdon varaan, joka nyt tässä tapauksessa on huonompi?  

Jos subjektiivisesta päivähoidosta luovutaan...

... siksi että säästettäisiin, tuolloin tämä säästäminen on kuin hölmöläisen matonkudontaa. 

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen tarkoittaa siitä ajatuksesta luopumista, että lapsen vanhemmat tietäisivät parhaiten lapsensa edun. Se tarkoittaa myös byrokraattiarmadan perustamista ja lastensuojelun aliresurssointia, sillä päivähoito ennaltaehkäisee lastensuojelua.

Hallituksen aie luopua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta vanhemman ollessa kotona merkitsee päivähoitosyyviraston perustamista: byrokraattiarmeijaa, joilla on kaksi tehtävää. 

Ensimmäinen tehtävä on tietenkin laittaa päivähoidon asiakkaat järjestykseen sen mukaan, kenen ei-subjektiivinen tarve on objektiivisesti suurin. Jotta tästä ensimmäisestä tehtävästä olisi mahdollista suoriutua, toisena missiona on varastaa lastensuojelutyöntekijöiden aikaa, sillä ilman lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kotikäyntejä tästä arvioinnista ei suoriuduta.

Lastensuojelu siis kuormittuu tästä aikomuksesta kahdestakin syystä. Hölmöläisten matonkudontaa, sanon minä. 

Jos subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen taustalla onkin päivähoidon ruuhkautumisen purkaminen, niin silloin tarvitaan lisää työväkeä päiväkoteihin tai vaihtoehtoisesti lisää lapsia pois päivähoidosta. Parhaita keinoja tähän ovat perhepäivähoidon tukeminen, yksityisen päivähoidon normiston purkaminen ja kotihoidon tuen lisääminen. Kaikki toki maksavat, mutta niin maksavat lastensuojelunkin lisäsatsaukset.

Opettajista ei saa tehdä syntipukkeja

Kouluissa on nykyään kaikenkarvaisia projekteja. Usein ne projektit revitään opettajan selkänahasta, sillä muut osapuolet näissä projekteissa ovat tyypillisesti eriasteisten kehittämisprojektien suunnittelijoita, jotka RAY- ja ESR-rahoilla jalkauttavat jotakin koulujen toteutettavaksi. Samaten kaikki nyt muodissa oleva verkostotyö on pois siitä varsinaisesta opettajan perustyöstä. Sitten Wilma-järjestelmä, jonka tarkoitus on ollut luoda mekanismi vanhempien ja opettajien yhteydenpitoon, revitään myöskin opettajan selkänahasta.

Sitten jos lapsella on jotakin sellaista problematiikkaa, joka vaatii tälle oppilaalle erikseen räätälöityjä tukitoimia, tämäkin revitään opettajan selkänahasta. Kun opettajan pitää suunnitella oppilaalle erikseen tälle soveltuvia tehtäviä, tämä revitään opettajan selkänahasta. Ja jos oppilas tarvitsee erityistä tukea, vaikka ihan vain aikuisen huomiota, tämä revitään opettajan selkänahasta.

Kaikki kohdat edellä, joissa lukee "revitään opettajan selkänahasta", voi korvata sanoilla "opettaja tekee omana vapaa-aikanaan, tai siis aikana, jonka kuuluisi olla hänen vapaa-aikaansa". Tämän vuoksi kouluavustajista ei saakaan koskaan leikata, eikä myöskään oppilashuollosta.

Opettaja ei ole vanhempi, vaan sekundaarisosiaalistaja. Vanhempi on primaarisosiaalistaja, vaikkakin lapset päivisin viettävätkin aikaa enemmän sekundaarisosiaalistajan kanssa. Menee tämän kirjoituksen ohi pohtia, onko vapaa-ajalla itseisarvoa ja mitä vapaa-aika ylipäätänsä on, mutta aika usein opettajilla on lapsia, joilla on subjektiivinen oikeus vanhempiinsa. Siis olisi, jos nämä eivät joutuisi roikkumaan päätteellä iltaisin sinä aikana, joka sijaitsee päiväkodista kotiutumisen ja nukkumaanmenon välissä.

Melkein kaikki, joka revitään opettajan selkänahasta, tehdään siksi, että vanhemmat eivät ole osanneet ja jaksaneet. Tämä ei ole vanhempien vika, vaan syynä on kahden ristiriidan kärjistyminen: työelämän vaatimusten ja perhe-elämän yhteensovittamisen sekä kulttuurisen ja fyysisen sukupolven välisen. Tämän vuoksi mitään perheille ja vanhemmille tarkoitettuja tukipalveluita ei saa leikata. Se on hölmöläisten matonkudontaa. Tuetaan siis mieluummin primaarisosialisaatiota kuin sekundaarisosialisaatiota, ehkäistään ongelmia ennakolta.

Porvoo pilaa ulkoilumetsänsä

Tein laskiaismaanantaina säännöllisen 17 kilometrin juoksulenkkini, joka alkaa Pihlajatieltä, jatkuen Humlan ulkoilumajan kautta Holkenin laavulle ja takaisin. Reitin varrella sain lukuisia todisteita siitä, että Porvoo ei välitä arvostaa ulkoilumetsiään eikä ymmärrä niiden merkitystä.

Aivan ensin on metsää kaadettu vanhan ulkoilureitin varrelta Toukovuoren asuinalueen tieltä, jotta ulkoilureittiä ollaan voitu siirtää 10-20 metriä pohjoiseen. Mahtaa tulla tonttimaalle hintaa moisen operaation jäljiltä. Sitten parisen kilometriä ennen Holkenin laavua on aukkohakattu ulkoilureitin ja Epoontien väliltä niin, että metsä ei suodata sen paremmin melua kuin liikenteen saastetta. Ei paljon auta, jos on ulkoilureitti suojattu "reittitoimituksella" (kuten kaupungin luonnonhoidon edustaja on minulle selventänyt), jos reitin varret muuttuvat raivioksi. Näiden, jo vakiintuneiden tihutöiden lisäksi kahdella viimeisellä lenkilläni olen törmännyt metsäkoneisiin. Mahtaa olla metsureilla kovat tuottotavoitteet kun pitää hakata loppiaisenakin.

Metsän"hoitoa" Humlan lenkin pohjoisemmalla reitillä eilisaamuna.

Kuitenkin lukuisten tutkimusten mukaan, mahdollisuus ulkoilla kaupunkimetsässä on mitä tehokkainta ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Virvikin reitin varren metsät olisivat siihen mitä sopivimmat, minkä itseni lisäksi tiedostivat nekin kymmenet ja taas kymmenet porvoolaiset, jotka tulivat vastaani tai jotka ohitin lenkilläni ja jotka olivat sonnustautuneet ulkoilemaan jo yhdeksältä pyhäaamuna. Myöskin lukuisien tutkimusten mukaan, parhaiten virkistäytymiseen käy vain vähän hoidettu, lähellä luonnontilaa oleva metsä. Tämä on ymmärretty Helsingissäkin, jonka uusi luonnonhoidon strategia perustuu hallittuun hoitamattomuuteen.

Sivuutan tässä luonnontilaisen metsän ekologisen merkityksen. Ihmisellekin kuitenkin mahdollisimman luonnontilainen metsä auttaa parhaiten irroittautumaan arjesta, antamaan erämaaretken illuusion omassa kotikaupungissa. Ilman tämän todentavia lukuisia tutkimuksiakin, tämä on ymmärretty Norjassakin, jossa Oslon tärkeimmän kaupunkimetsävyöhykkeen asemasta vallitsee poliittinen yksimielisyys, ja se onkin suojeltu erityislainsäädännöllä.

Tulen seuraamaan tarkasti, miten Virvikin reitti tulee säilymään, eikä se tule, etenkään jos Porvoo pirstoo sen saaristotiellä kahtia. Mutta eihän Porvoo arvostakaan ulkoilumetsiään.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa torstaina 9.1.2014.

Karhuvaaran lipsahdus

Kun Kokoomuksen Arja Karhuvaara väitti, että Meri-Rastilan kaavalla torjuttiin segregaatiota, hän tuli tehneeksi kaksi paljastusta: 1) hän pitää Meri-Rastilaa slummina ja 2) Meri-Rastilan metsä uhrataan "hyville veronmaksajille", joille suunnitellut ökyasunnot eivät ole vastaus kohtuuhintaisten asuntojen tarpeeseen.

Samalla Karhuvaara paljasti Kokoomuksen kannan yleisemminkin: he pitävät "hyviä" veronmaksajia tärkeämpinä kuin asuntojen hintatason kuriin saamisen. Viis siitä, että kaikilla ei ole varaa asua Helsingissä. Viis Sari Sairaanhoitajista.

Meri-Rastilan pitäminen slummina on sitäpaitsi loukkaus nykyisiä asukkaita kohtaan ja huonosti peiteltyä rasismia.

Mitä sitten segregaatiolle pitäisi tehdä? Vuokra-asuntoja Tammisaloon, Jätkäsaareen, Pakilaan, eli luomalla myös tavallisille ihmisille mahdollisuuksia asua Helsingissä, myös arvostetuimmilla asuinalueilla. Ennen kaikkea segregaatiota torjuttaisiin säilyttämällä sellaiset yleiset hyödykkeet, joiden käyttö ei maksa käyttäjälleen mitään. Kuten ulkoilualueet, jotka ovat erinomaista ennaltaehkäisevää kansanterveyshyödykkeitä. Sen, että ne ovat demokratiahyödykkeitä, tiesivät jo 1800-luvun puistoteoreetikot, esimerkiksi Olmsted, jonka visioon Keskuspuistosta liittyi valistuksellinen aspekti: viheralueilla tapahtuu sosiaalista sekoittumista, ne opettavat suvaitsevaisuutta, niissä ulkoilee koko kaupunkielämän kirjo.

Kannanottoni metsäpoliittiseen selontekoon

Kirjoitin seuraavan kannanoton Valtioneuvoston Ota kantaa -sivun avovastauksiin, kyselyyn, jossa kansalaiset saavat ottaa kantaa Maa- ja metsätalousministeriön metsäpoliittiseen selontekoon:

Painottaisin etenkin metsien virkistysarvoa, eritoten kaupungeissa, joissa niillä on itseisarvoa paikallisen biodiversiteetin ylläpitäjinä, luontokasvatuksessa, huleveden, liikenteen melun ja saasteen sitojina ja koko kansan itsehoito- ja ennalta ehkäisevän terveydenhoidon ja mielenterveystyön paikkoina, olohuoneen jatkeina, joissa voi tavata kaikenlaisia kansalaisia, jolloin metsillä on myös kasvattava merkitys samaan tapaan kuin kaupunkipuistoilla. Kaupunkimetsät ovat nimenomaan pohjoismainen erikoisuus ja erityinen kilpailukykytekijä, ne ovat yleistettyjä lähipuistoja. Toivoisin uusien kansallisten kaupunkipuistojen perustamista esim. Helsinkiin, ja kaupunkimetsien ja virkistysalueiden hoidossa enemmän sovellettavan tehometsänhoidon perinteiden sijasta hallittua hoitamattomuutta. Tämän takia metsureiden koulutusta tuleekin korjata.

Kyselyyn voi vastata ja sen vastauksiin tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Sotesta unohtui sosiaalinen

THL:n erikoistutkija Pekka Karjalaisen maanantaisen Hesari-kirjoituksen mukaan nyt käynnissä olevassa sosiaali- ja terveys- eli kavereiden kesken Sote-uudistuksessa ollaan unohdettu kokonaan sosiaali, jolloin ei ole mahdollista edes kunnolliseen terveysuudistukseen.

En voisi enempää olla samaa mieltä. Kun ottaa huomioon sosioekonomisten terveyserojen kasvamisen, eli vähäosaisuuden kasaantumisen siten, että ne, joilla menee sosiaalisesti huonosti, ovat myös muita alttiimpia sairastuvuudelle, on tämä unohdus paitsi valitettava, myös käsittämätön ja se tulee kalliiksi. Sama syy-yhteys toimii toisinkinpäin: terveysongelmat helposti kääntyvät sosiaalisiksi ongelmiksi.

En ole nähnyt kenenkään puhuvan Soten yhteydessä mitään siitä, miten sosiaalipalvelut aiotaan järjestää jatkossa, puhumattakaan siitä, miten sosiaalityötä voitaisiin tehostaa siten, että sosiaalityöhön jäisi aikaa pelkän etuuskäsittelyn sijaan.

Ennaltaehkäisyä tähän olikin varmaan ihan turha toivoa. Vaikka nyt kun kerran palvelu- ja kuntarakenteet piti myllätä oikein kunnolla, nyt olisi ollut tuhannen taalan paikka ottaa kokonaan uusi, paremmin kohdentuva ote koko sosiaali- ja terveyspalveluihin.