Mielipiteeni Itäradasta

Muuttaessani tänne 2011 pidin radan toteutumista elämän ja kuoleman kysymyksenä, en vain Porvoolle vaan itsellenikin, ajattelinhan sen madaltavan kynnystä päästä Helsinkiin. Madaltaa se siinä mielessä, että se mahdollistaisi pyörätuolilla liikkuvan matkustamisen; nykyiselläänhän pitkänmatkan joukkoliikennehän on esteellistä, mikä on häpeällistä. Kuitenkin, Porvoon näkökulmasta tämä on sen verran pieni kaupunki, että en näe kannattavaksi kaataa pelkkään hankesuunnitteluun 10 miljoonaa varsinkin kun on epäselvää, toteutuuko koko hanke. 

Mitä tulee pääsyyn Helsinkiin, niin matka-aika useimmilla ei tulle lyhenemään verrattuna moottoritiebusseihin, ja Espoon länsimetrosta - Espoossa on kuusinkertainen asukasluku Porvooseen verrattuna, ja joukkoliikenteen luulisi kannattavan sillä väestöpohjalla Porvoota paremmin - oli seurauksena monien matka-ajan piteneminen, koska moni bussilinja kävi kannattamattomaksi. Epäilen, että joukkoliikenne näivettyisi entisestään ainakin länsipuolella kaupunkia - ajattelen Hamaria, Eestinmäkeä, Gammelbackaa, joista joutuisi vaihtamaan valitsemastaan liikennevälineestä junaan, jolloin matka-aika lisääntyisi siinä määrin, että tuloksena saattaisikin olla autoilun lisääntyminen. 

Toki juna parantaisi pääsyä täältä Itä-Suomeen. Siitä olen jäävi sanomaan mitään, harrastan niin vähän kotimaanmatkailua. 

Sitten on tietystikin ympäristövaikutukset. Rata muodostaa estevaikutuksen monille eläimille, tuottaa melua lähiasukkaille ja pirstoo tontteja ja metsäalueita. Juna on siinä mielessä myös epäluotettava, että jos syystä tai toisesta - onnettomuus, sähköhäiriöt, mahdoton keli - liikenne on seis, tällöin koko kaupunki ja itse asiassa koko ilmansuunta on motissa. Saasteettomien polttoaineiden aikoihin esimerkiksi nopeat bussit ovat luotettavampia, voidaanhan ne aina poikkeustilanteissa ajaa poikkeusreittiä. Porvoon näkökulmasta näen enemmän miinuksia ja epävarmuustekijöitä kuin oikeasti kannattavan hankkeen.

Mihin Stubb tähtää?

Kun Alexander Stubb nyt suhteellisen odotetusti päätti ryhtyä Kokoomuksen puheenjohtaja(ehdokkaa)ksi, hänellä on vain hävittävää. Toki hallituksen viimeinen kehysriihipäätös on jo tehty, samoin Sote-uudistus, joten Stubb välttyy pätkäpääministerinä likaamasta käsiään kaikkein raskauttavimmissa synneissä. Nähtäväksi jää, pysyykö teflonkuori siistinä 8-9 kuukauden ajan.

Janne Vapaavuori tässä melkein käy sääliksi. Vaikka Stubbista ei voi olla pitämättä, siltikin on vaikea välttää vaikutelmaa, että johonkin hän tähtää. Pääministeriys on väline johonkin, mutta mihin? Komissaariksi tie lienee toistaiseksi tukossa, jos paikka on ainakin viran - siis pääministerin - nykyisen haltijan oman käsityksen mukaan korvamerkitty Kataiselle. Ehkä Stubb yrittää pääministerinä laventaa julkisuuskuvaansa, jotta hän kelpaisi presidentiksi joskus tulevaisuudessa, muidenkin kuin kaupunkilaisten, menestyjien ja porvareiden.

Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, mitä on Stubbin sosiaalipolitiikka, Stubbin ympäristöpolitiikka tai Stubbin koulutuspolitiikka. Niitä ei toistaiseksi olla nähty, Stubbin areenat ovat tähän saakka vähän laajemmat kuin kotoisat hiekkalaatikkomme. 

Kokoomus sentään valitsee itse keulakuvansa, Stubb ei voi huudattaa itseään yleisellä kansanäänestyksellä. Ei Vapiksella kuitenkaan ole oikein mitään mahdollisuuksia, puhumattakaan kenestäkään muusta. Sirpa Pietikäisen näkisin kisassa kernaasti, mutta hänellä lienee muutakin tekemistä.

Niin, Vapaavuoresta vielä. Vielä kun olin helsinkiläinen, arvostin häntä siitä, että hän oli avoimesti helsinkiläinen. Yleensähän helsinkiläisyys on politiikassa kirosana, Helsinki kun ei ole maakunta vaan kaikkien maakuntien antiteesi. Maalaistuneenakin osaan arvostaa Vapaavuorta kosiskelemattomuudesta, mikäli tunteeton teknokratismi nyt on meriitti mikään. Vapaavuorelle pääministeriyteen sopeutuminen olisi sikäli käynyt helpommin, että hänelle se olisi ollut uran looginen huipentuma, hänen ei olisi tarvinnut siinäkään roolissa mielistellä ketään eikä välittää siitä, että hänen hahmonsa on maalaisille vaikea pureskella.

Helsinkiläiset eivät ansaitse Helsinkiä

Vaikken enää asukaan Helsingissä, rakastan entistä kotikaupunkiani sudeettihelsinkiläisen kiintymyksellä, kiihkeydelläkin. Pääkaupunkinamme Helsinki on kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta, ja esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnittelu kuuluu kaikille, mikäli tämä käsitykseni ei ole jo aiemmin käynyt selväksi.

Tätä käsitystänihän eivät suinkaan jaa kaikki. Yhtäältä Helsinkiin ollaan valmiita toivottamaan mahdollisimman moni tervetulleeksi, toisaalta rajoille haluttaisiin pystyttää krokotiileilla varustetuilla vallihaudoilla ja tulleilla suojattu muuri. Töissä saavat siellä kyllä sentään käydä, miten parhaaksi näkevät, jos niillä ei ole varaa asua siellä.

Helsinki on muuttunut paljon omista ajoistani. En ole Helsingin keskustassa asioinut säännöllisesti muutettuani 2002 syksyllä Museokadulta Munkkivuoreen, ja nyt en enää tunnista sitä kaupunkia, johon saavun, tapahtuu tämä sitten bussilla Kamppiin tai junalla päärautatieasemalle. Joku voisi syyttää minua konservatiiviksi, mutta olen pikemminkin romantikko: muistan ne kadut, joita 9-vuotiaana talsin, ymmärrettyäni, että minun ja äitini piti muuttaman Rööperistä etäiseen Kannelmäen lähiöön, josta olin kuullut vain huhuja.

Tätä eroahdistusta koetin ehkäistä tankkaamalla itseeni mahdollisimman paljon kaupungin katupölyä. Siis 9-vuotiaana. Joten minulle ei kenenkään kannata väittää, ettenkö olisi paljasjalkainen ja pesunkestävä helsinkiläinen. Tätä katupölyä minusta eivät ole pesseet kaikki kymmenet tuhannet Keskuspuiston poluilla ja muilla metsäteillä, sateisessa Pirkkolassa tai merituulen tuivertamana kulutetut kilometritkään.

Helsinkiäni eivät ole ainoastaan Rööperin divarit, Kaivarin kalliot ja Töölön puistopiknikit, vaan myös auringonnousu Talinrannassa, Kantsun ostari kaikessa karuudessaan ja sateentuoksuiset Pirkkolan polut.

Vielä asuessani Helsingissä, olin sokea kotikaupunkiini liitettäviin stereotypioihin, kuten kiireeseen, vieraantuneisuuteen, ylimielisyyteen tai suoranaiseen töykeyteen. Nyt näen selkeämmin. Helsingissä on monilla niin kova tahtotila metropoliksi, että yhdistyneenä Suomessa kovin yleiseen heikkoon kulttuuriseen itsetuntoon, tuloksena on skitso kaksoisstrategia: Helsinkiä luullaan jo metropoliksi mutta kuitenkin sitä metropolia ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, voimatta kuitenkaan myöntää että ei nyt ihan siinä sarjassa painita. Omana itsenään Helsinki on kuitenkin ainutlaatuinen, Itämeren tytär. Ansaitsevatko helsinkiläiset Helsingin?

Helsinki on aivan liian hyvä kaupunki jätettäväksi pelkästään helsinkiläisille, minkä voi päätellä muun muassa siitä kaupunkisuunnittelun puutteesta, jolle helsinkiläiset ovat sen altistaneet ja siitä kiihkeydestä, jolla se alistetaan metropolivisioinnille alttiiksi. Helsinki ei ole rajallinen hyödyke, joka kuluisi käytöstä, jonka arvo ei vähene muiden käytöstä kuten avioliitonkaan vaan commons-tyyppinen hyödyke, jonka arvo vain kasvaa siitä, mitä useampi sitä osaa arvostaa ja mitä useampi kokee voivansa vaikuttaa siihen.

Helsinkiin on päästävä, koska se on kansallisaarre, ja en nyt totta puhuen ole enää aivan niin varma siitä, onko se keskustatunnelikaan nyt niin ehdottoman vastustettava. Ehkä se helpottaessaan autolla Vironniemen alittamista saattaa samalla myös helpottaa Vironniemeen pääsyä autolla, mutta jokainen auto pois katuverkosta on seitsemän-kahdeksan neliömetriä lisää kaupunkitilaa. Siihen mahtuu aika monta pyörää ja jalankulkijaa, ja bussit menevät sujuvammin. Kaikkein parasta toki olisi saada pikaratikka Porvoosta Helsinkiin, joka voisi yhtyä Jokeri-raiteisiin. Helpottuisi sukkulointiliikenne tuntuvasti, ja samanlaiset pikaratikat toivoisi kernaasti myös Vihtiin ja Nurmijärvelle.

Kuka on helsinkiläinen? Kotini, pihani, kirjastoni, uimahallini ja ensisijaiset lenkkipolkuni ovat nyt Porvoossa, ja asun Porvoossa nyt ja mahdollisesti loppuelämäni, kuka sen tietää, mutta 37 vuotta Helsingissä asuttuani olen aina helsinkiläinen, aivan samoin kuin toisen tai kolmannenkin sukupolven irlantilainen on irlantilainen, New Yorkissakin, tai viipurilainen on aina viipurilainen. 

Tulen aina sotkeutumaan Helsingin asioihin, ainakin kaupunkisuunnitteluun. Tein sen Norjastakin käsin. En voi siis valitettavasti luvata jättäväni nykyisiä kaupunkisuunnittelupolitiikkoja rauhaan, saati entisiä, en edes tulevia.