Ehdokas saa minut tukiryhmäänsä, jos...

 ... löytyy sellainen ehdokas, jonka asialistalla ovat ensimmäisinä koko ihmiskuntaa kohtaavat kriisit: luontokato ja ilmastokriisi. Minulle paikallisuus ei ole ehdokkaassa arvo sinänsä; toki se, että tunnen hänet sen verran hyvin, että minulla on käsitys siitä, millainen persoona hän on: miten tosissaan hän omassa asiassaan on, mitkä ovat hänen arvonsa ja millainen on hänen ihmiskäsityksensä: kohteleeko hän muita välineinä vai itseisarvoisina yksilöinä. Ja jos tällainen ehdokas löytyy enkä häntä vanhastaan tunne, otan selvää ja pyrin tutustumaan myös henkilökohtaisesti. 

Paikallisuus ei siksikään ole mikään kaikenylittävä itseisarvo, että ehdokkaillahan on erilaisia painotuksia ja varsinkin erilaisia arvoja. Jos ehdokas esimerkiksi ajaa Porvoonkorven pirstovaa saaristotietä, tämä on minulle punainen vaate ja jo kerrasta jäävää ehdokkaan. 

Koska tein aloittaessani Itä-Uudenmaan luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistys IULY:n puheenjohtajana valinnan keskittyä loppuelämäni luonnonsuojeluun ja puoluepolitiikka vie uskottavuutta luonnonsuojelijana toimimisessa, itse aion olla jatkossa korkeintaan täyte-ehdokkaana, jos sinäkään. Minulla ei ole aikaa eikä riittävästi mielenkiintoa vääntää kyläkoulujen, pysäköinnin tai jonkun "elinvoiman" parissa, jotka varmasti ovat tärkeitä teemoja nekin, mutta nappikauppaa verrattuna siihen, onko meillä elinkelpoinen planeetta. Planeetan elinvoiman rinnalla jonkun Porvoon elinvoimalla ei ole mitään merkitystä. Ja kaikki poliittinen toimintani, jota teen sammutetuin lyhdyin, palvelee luonnonsuojelullisia teemoja. Olin sitten ehdokkaana, tukiryhmäläisenä tai jossain taustatehtävissä. 

Minulle ei kuitenkaan riitä, että ehdokas tunnustaa mainitsemieni kriisien olemassaolon. Hänen täytyy paitsi ymmärtää niiden ensisijaisuus, myös toimia tämän ymmärryksen mukaisesti. Ehdokkaani olisi syytä myös ymmärtää jatkuvan, luonnonvaroista riippuvan kasvun mahdottomuus. Varsinaisia julkisesti degrowth-ehdokkaiksi tunnustautuneita ehdokkaita ei ole mitenkään jonoksi asti ja jos tällaista ehdokasta ei löydy, sitten en ehdi laittamaan aikaani vaalityöhön. Sen verran jo tässä vaiheessa kyllä voin tulla kaapista, että jos äänestäisin Helsingissä, jalkautuisin Vasemmistoliiton Mai Kivelän ja Elina Kauppilan puolesta. Jos nykyisessä "hiippakunnassani" ilmaantuu vastaavanlaisia ehdokkaita, olen mukana. 

Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

Miksi politiikassa äänestetään itsensä kaltaisia?

Toimiessani Vihreissä osallistuin puoluekokoukseen kolmasti. Ensimmäisellä kerralla puolueelle valittiin varapuheenjohtajia. Ennen äänestystä Helsingin Vihreiden toiminnanjohtaja Olli Aalto kiersi lobbaamassa omiaan, eli helsinkiläisiä edustajia, että rivit pysyisivät taatusti suorina. Hän teki selväksi, että meidän piti äänestää helsinkiläisiä ehdokkaita, joita olikin ehdolla varapuheenjohtajaksi kokonaista kolme kappaletta. 

Pidin tätä aivan ääliömäisenä ideana. Jos puolueen halutaan saavuttavan mahdollisimman hyvin omat päämääränsä, sen kannattaa silloin maksimoida kannatuksensa. Ja puolue voi maksimoida kannatuksensa vain silloin, jos se on valtakunnallinen puolue. Vihreät oli varsinkin vielä tuolloin aivan liiaksi helsinkikeskeinen tai ainakin yliopistokaupunkikeskeinen, että jo tuo ehkäisi joillakin äänestämistä, Kehä kolmosen raja. Tarvitseeko tuota asetelmaa sitten vielä erikseen lähteä vahvistamaan noin typerällä äänestyskäyttäytymisellä? Pidin pääni, ja äänestin yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä ehdokasta.

Jos siis puolueiden halutaan mahdollisimman tehokkaasti parantavan maailmaa, silloin se maailma kannattaa saada mukaan siihen maailmanparannustyöhön mahdollisimman kattavasti. Eikä se tapahdu siten, että Kallion kupla äänestää toisiaan. Siksi Helsingin Vihreät ovat jo kahdesti veikanneet väärää hevosta kunnallisvaaleissa ja asettaneet pormestariehdokkaakseen sellaisen ehdokkaan, jonka erinomaisuuteen harva uskoo Kallion ulkopuolella. Ja Kokoomus kiitti.

Ollakseni rehellinen Vihreitä kohtaan, samaan omanapakeskeisyyteen, ei tälle kyvyttömyydelle ajatella taktisesti ja strategisesti omaa nenäänsä pidemmälle olla immuuneja muissakaan puolueissa. Nyt kun Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka surffata loistavasti menneen EU-vaalin jälkiaallokossa valitessaan käsittämättömän suositulle Li Anderssonille seuraajaa, tällöin valinta kannattaa tehdä sen perusteella, kenen puheenjohtajakandidaatin uskoo tuovan puolueelle eniten uusia ääniä sen lisäksi, että puheenjohtajaehdokas pitää omat ydinkannattajat Vasemmistolla siten, etteivät he vahingossakaan lipsahda Vihreille tai demareille. Silloin ei ole oleellista, tuleeko ehdokas Uudeltamaalta, Turunmaalta, Savonmaalta vai Keminmaalta.

Toivoisin siis poliittisille piirijärjestöille ja näiden jäsenille kykyä ajatella omaa siltarumpua pidemmälle. 

Sebastian puhuttelee nuorukaisia, Oras tyttöjä

Viime päivinä on otsikoitu siitä, että nuorten naisten ja nuorten miesten elämismaailmat ovat erkaantumassa toisistaan. Toki tämä voi liittyä osittain siihenkin, että nuoret miehet kypsyvät yleensä useita vuosia nuoria naisia hitaammin; noin alle 25-vuotiaille ei ole edes biologisesti yleensä mahdollista ajatella kovin pitkäjänteisesti ja tulla pois oman navan ympäriltä. 

Tämä nuorten naisten ja nuorten miesten arvomaailman toisistaan erkaantuminen ilmentyy poliittisesti siten, että nuoret naiset ovat selvästi vasemmammalle kallellaan ja liberaalimpia kuin konservativismiin taipuvaiset nuorukaiset. Myös ympäristönsuojelu on heille läheisempää. Nuoret naiset äänestävät Vihreitä ja Vasemmistoliittoa, nuoret miehet persuja ja Kokoomusta.

Millaisia ilmenemismuotoja ja seurauksia tästä arvomaailman hajaantumisesta sitten on? Nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman hyvin eri tavalla. Saksalainen fenomenologifilosofi Edmund Husserl puhui elämismaailmasta. "Näin nämä asiat koetaan", vaikka toki jokainen havainto on esiymmärretty jostakin näkökulmasta. 

Nämä eroavat ja suorastaan eri suuntiin eriävät elämismaailmat näkyvät esimerkiksi ruokavaliossa. Nuoret naiset ryhtyvät vegaaneiksi kun taas nuorille miehille pihvi on suorastaan itseilmaisun muoto, johon he ripustavat identiteettinsä. Nuoret naiset ajavat sporalla, nuoret miehet rallaavat pillurallia, ihmetellen, miksi tämä ei tee nuoriin naisiin haluttua vaikutusta eivätkä he tule kyytiin. No eivät kai tule, kun istuvat sporassa. Roskienheittelijät lienevät myös 97-prosenttisesti poikia ja nuoria miehiä. Ei ole olemassa toksista naiseutta. 

Suomessa syntyvyys on alimmillaan melkein 200 vuoteen, ja meidän väestöpyramidimme on OECD-maista päälläseisovin Japanin ja Italian jälkeen. Tässä ei mikään synnytystalkoisiin painostaminen tai yllyttäminen auta, ei edes lapsia suosiva perhe-, asunto- ja sosiaalipolitiikka, jos nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman niin eri tavoin, että kuvitteellisessa aamiaispöydässä jo tulee riita. 

Väitän, että nuorten naisten ja miesten elämismaailmojen erkaantuminen johtuu pitkälti siitä, että nuoret miehet kokevat tulevaisuudennäkymänsä huonoiksi tai peräti olemattomiksi. Syrjäytymisen kokemus aiheuttaa syrjäytymistä. Nuorukaiset kokevat eri syistä itsensä uhatuiksi. Tärkeintä syntyvyyttä lisäävää politiikkaa olisikin saada nuoret pojat ja miehet mukaan yhteiskuntaan kaikin keinoin. Itsensä tuuliajolla kokeneet ovat altista riistaa kaikenkarvaisille convoylle ja tynkkysille. Kun nuoriin miehiin vetoaa Sebastian Tynkkynen, nuoria naisia puhuttelee enemmän Oras Tynkkynen. 

Asetelma presidentinvaalien toiselle kierrokselle

Jos puhtaasti tarkastelisi puolueiden perusteella, Haavisto näyttäisi olevan alakynnessä Stubbiin verrattuna. Toki puolueista tulee se pohja- tai peruskannatus, mutta nämä eivät onneksi ihan ole puoluevaalit. 

Vaalimatemaattisesti puolueet ratkeavat seuraaviin seikkoihin:

1) SDP:n kannattajat äänestävät kaikki Haavistoa, paitsi ne onneksi hyvin harvat, joille hänen seksuaalinen suuntautumisensa on kynnyskysymys.

2) Vasemmistoliiton kannattajista selkeä enemmistö äänestää Haavistoa, paitsi ne, jotka jäävät pitkävihaisina katsomoon Haaviston julistauduttua epäpunaiseksi ensimmäisellä kierroksella.

3) Kepun ja RKP:n äänestäjät. Heistä enemmistö kannattanee Stubbia. Jo vaalipäivänä oli viitteitä, että Haavisto ojensi kättään maakuntien Suomeen, tyhjenevien kuntien huoltoasemabaarien miesten huolia kohtaan. Thors, Rehn ja Biaudet ovat Haaviston kansalaisvaltuuskunnassa, mutta Stubbilla on syntymäetu suomenruotsalaisena. Helan går selkäytimestä.

4) Siihen, missä määrin mestarinsa menestykseen pettyneet lähtevät uurnille. Mitä useampi heistä jää kotiin, on Haavistolle parempi; vaikea valinta snobin suomenruotsalaisen ja homon välillä useimmilla kallistuu snobiin suomenruotsalaiseen, vaikka tämä valinta monille onkin kuin valinta niskalaukauksen ja hirttotuomion välillä. 

5) Siihen, missä määrin ensimmäisen kierroksen nukkuvia (joita kuitenkin on neljännes äänestäjistä) saadaan motivoitua uurnille. Millä teemoilla heitä saataisiin äänestämään? Tämä on ainakin minulle suuri arvoitus.

Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Vaalienalusluontolahjuksia päättämättömille viime hetken äänestäjille

Tällä viikolla helsinkiläistä luonnonystävää on hemmoteltu hyvillä tai ainakin rauhoittavilla uutisilla. Suorastaan mannaa sataa taivaasta rupiselle aktivistinsielulle. 

Ensin maanantaina kaupunginhallituksessa Marcus Rantala (RKP), jota on pidetty Matokallion hankkeen potentiaalisena pyövelinä, pöytäsi hankkeen kolmeksi viikoksi. Jos ei vielä ole ehtinyt äänestämään, niin älköön kuitenkin tästä Rantalan pöytäämisestä hurahdettako niin, että erehtyisi pitämään häntä luonnonystävänä. Tarkkailkaamme Rantalan käyttäytymistä sitten kolmen viikon päästä. 

Sitten Helsingin Demarit huolestuivat Hesperianpuiston puista. He vetosivat sympaattisesti sen puolesta, että tutkittaisiin mahdollisuuksia olla kaatamatta mahdollisimman montaa niistä 14 puusta, joita ainoastaan kaupungin lukutaidottomuuden johdosta toimenpidekielto koskee. Muihin toimenpidekiellon alaisiin puihin eivät demarit ottanut kantaa (SDP). SDP:ssä varmaan ollaan ajateltu, että puiston kapenemisesta baanaa haluavia Vihreitä syyttäviä ryhmittyisi varmuudella ja todistetusti todellisen luonnonystävän, SDP:n taakse. 

Riistavuorenkin ystävät saavat nyt hengittää hieman vapaammin. Syksyllä Otso Kivekäs (Vihreät) ja Olli-Pekka Koljonen (SDP) olivat tehneet aloitteen, jossa selvitettäisiin mahdollisuuksia kaavoittaa myös Vihdintien toiselle puolelle ja tätä edistämään muuttaa yleiskaavaa. Tämä aloite hyväksyttiin nyt toissapäivänä äänin 7-6. Kirjoitan vielä aloitteen hyväksyjät ja sitä vastustaneet tähän ylös.

Kivekkään ja Koljosen aloitetta kannattivat Kivekäs itse, Anni Sinnemäki ja Saana Rossi (Vihreät), Mia Haglund ja Tuomas Nevanlinna (Vasemmisto) ja Jenni Hjelt ja Koljonen itte. 

Sen sijaan on ihan ok työntää kaikki ne *** kerrosneliöt Riistavuoreen metsään seuraavien henkilöiden mielestä: Silja Borgarsdottir Sandelin (RKP), Jenni Pajunen, Otto Meri, Katri Penttinen ja Risto Rautava (Kokoomus) ja Mika Raatikainen (Pers).

Tässä mainituista uutisista tässä on eniten substanssia, olkoonkin, että yleiskaavoitus on hidas prosessi. Täytyy vain toivoa, että sen metsän kanssa ei nyt kiirehditä ennen yleiskaavan muutosta. 

Luonnonystävä kiittää lahjuksista, joissa on havaittavissa hyvää ajoitusta juuri ennen vaaleja ja keskinäistä nokittelua Vihreät - SDP. Kaikesta pitää kuitenkin olla iloinen, oli sitten vaikuttimena mikä hyvänsä. Pahoittelen kyynisyyttäni, minkä taustalla on pitkä "ura" aktivistina. Mutta ihan oikeasti kiitos, Otso ja O-P aloitteestanne, joka toivon mukaan oikeasti vähentää painetta kaavoittaa Riistavuoreen. 

Suositukset eduskuntavaaleihin muissa vaalipiireissä

Esimerkiksi näitä Vasemmiston ehdokkaita voisin ajatella äänestäväni, jos asuisin asiaankuuluvissa vaalipiireissä: 

Elisa Lientola, 110, Aino-Kaisa Pekonen 112, Hämeen vaalipiiri

Arja Tauria-Huttunen, 135, Kaakkois-Suomen vaalipiiri

Sirkku Ingervo, 101, Matleena Käppi 104, Keski-Suomen vaalipiiri

Olli Kohonen, 120, Hanna Sarkkinen 130, Oulun vaalipiiri

Li Andersson, 66, Varsinais-Suomen vaalipiiri

Muut puolueet (Vihreät):

Oras Tynkkynen, 75, Pirkanmaan vaalipiiri

Mika Flöjt, 68, Silja Keränen, 73, Oulun vaalipiiri

Elisa Aaltola, 47, Varsinais-Suomen vaalipiiri

Muita puolueita en ole nyt jaksanut koluta läpi. Useimmissa puolueissa löytyy enemmän ja vähemmän asiallisia tyyppejä. Yhden noston kuitenkin teen. Jos Helsingissä tilanne on päässyt sellaiseksi, että perussuomalaisia joutuu äänestämään, niin silloin Marleena Isomaa 197.

Suositukseni eduskuntavaaleihin

Olen vasemmistolaisena näissä eduskuntavaaleissa vaikean paikan edessä: Vasemmistolla on upeita ehdokkaita, joiden tukiryhmässä mielelläni toimisin. Kuitenkin minulla on nyt näissä käsilläolevissa eduskuntavaaleissa yksi tehtävä: huolehtia kotirintamasta, sillä ruuhkavuosiperheeseen mahtuu vain yksi poliitikko. 

Se poliitikko on Sanna Kivineva, numero 211. Hän on Vihreiden ehdokkaana, mikä tekee hänen äänestämisensä helpoksi. Toki veri on vettä sakeampaa useimmissa tapauksissa, mutta jos hän olisi esimerkiksi VKK:n, PS:n tai Kokoomuksen ehdokkaana, aivan siihen asti ei tämä periaatteeni kantaisi. Vaikka olenkin jokseenkin menettänyt toivoni Helsingin Vihreisiin, niin maakunnissa he useinkin tarjoavat järjellisiä vaihtoehtoja.

Sannan kanssa kohta 12 vuotta asuneena tiedän, että kun hän sanoo toimivansa luonnon monimuotoisuuden, perustulon ja neuromoninaisuuden puolesta, niin Sannan kaltainen ihminen, jolla on häkellyttävän hyvä työmoraali, ei sitä sano lämpimikseen. Sitäpaitsi Sannan politiikassa tuntevat, eri puolueita edustavat ovat kertoneet minulle hänestä, että hän on yhteistyön tekijä, ihminen, joka näkee erottavien seikkojen sijasta yhdistäviä tekijöitä. Kuplautuneessa ja kärjistyneessä poliittisessa toimintaympäristössä se on ensiarvoisen arvokasta. Päätöksenteossa hän on jo marinoitunut sivistyslautakunnassa ja aluevaltuustossa.

Mutta jos siis oma tilanteeni - joka kieltämättä voi näyttää skitsofreeniseltä, mutta haluan edetä avoimin kortein - olisi toinen, niin keräisin ääniä aktiivisesti ainakin Leo Kylätaskulle, Mikael Söderströmille ja Pia Lohikoskelle. Leo trumpetteineen antaa äänen apurahansaajille ja pätkätyöläisille ja puolustaa kulttuurin itseisarvoista asemaa. Tämä ei useimmille ole lainkaan selvä asia. Leoon (numero 100) pätee sama kuin Sannaan siinä mielessä, että Leosta ihmisenä kukaan ei pystyne sanomaan pahaa sanaa. Micke Söderström (115)  taas on kokemusasiantuntijuuden "isänä" varsinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen ekspertti, joka ajaa kulttuurin budjettiosuuden nostamista yhteen. Pia (101) taas on asunnottomien asian ajaja, sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden tuntija, minkä tiedän hänen kanssaan samassa ammattiliitossa JHL:ssä toimivana. Sen lisäksi hän on aito luonnonystävä, joka on nostanut tapetille lukuisia itäisen Uusimaan luontokohteita. Pia on Leon ja Micken tavoin niitä harvoja poliitikkoja, jotka ovat puolustaneet kulttuurintyöntekijöitä, joilla monilla on toimeentulo ja koko ammatti ollut katkolla etenkin koronapandemian aiheuttamissa poikkeusoloissa.

Uudeltamaalta nostan esille myös toisen kokemusasiantuntijan, Sara Pekosen (107) sekä vammaisten, yhdenvertaisuuden ja esteettömyyden asian ajajan Elina Nykyrin (105). Gashaw "Kaisa" Bibani (90) on rohkea ihmisoikeuksien puolesta taistelija, Hanna Nevantausta (102) tuo pienipalkkaisen duunarin äänen esille ja Jussi Saramo (114)  on eduskunnassa profiloitunut esimerkiksi turvallisuuspolitiikan ja liikunta-asioiden tuntijana. Tyrni Rankka (109) taas on nuori, aito aktivisti ja jo pienestä pitäen vasemmistolainen, jonka soisi houkuttelevan nuoria uurnille. Katja Ylisiurua (121) ymmärtää pienyrittäjien tilanteen ja hänen videonsa ovat erittäin informatiivisia. Muusikko Aki Haurun (96) muistan ensimmäiseltä koronakeväältä 2020 hänen yhden miehen mielenosoituksistaan, joilla hän toi mainiosti esiin kulttuurialan työntekijöiden tuskan. 

Uudellamaalla soisin Vihreistä pääsevän läpi Sannan lisäksi esimerkiksi Tiina Elo 198, uuttera ympäristöpoliitikko, Harri Hölttä 205, luonnonsuojeluasiantuntija, Sirpa Siru Kauppinen 209, pitkän linjan vantaalainen vaikuttaja, Noora Koponen 212, autismiverkoston eduskuntaan perustanut, Tiia Lintuja 217 Järvenpäältä, jonka tunnen omilta ajoiltani Vihreistä, Tia Seppänen 226, kestävän kehityksen asiantuntija, jonka vaalivideoissa on todella hyvä meininki ja Eva Tawasoli 228, joka jaksaa erittäin perusteellisesti vääntää somekeskusteluissa. 

Hyviä ehdokkaita on muitakin, mutta näistä osaan sanoa jotakin. 

Entä Helsinki? Olen siellä kuitenkin asunut suurimman osan elämääni, joten joku ehkä saattaisi kysyä, kenelle siellä testamenttaan ääneni. 

Vasemmistoliiton Helsingin ehdokkaista minun ehdokkaani on kansanedustaja Mai Kivelä, joka tunnetaan erityisesti eläinten puolustajana. Maista muistan myös sen, kun hän kysyi mahdollisuudesta ennallistaa Patterinmäen kallioseinämä. Main numero on 74. Mia Haglund (67) on säännönmukaisesti ollut luonnon puolella Kaupunkiympäristölautakunnassa. Antti Kaajakarin (72) tunnen ammattiyhdistyksestä. Markku Kivinen (75) edustaa Venäjän-asiantuntemusta. Minja Koskela (76) on ilmiö, joka mennee heittämällä sisään. 

Helsingin vihreistä ehdokkaista ajattelen asiaa luontonäkökulmasta. Mari Holopainen (222) on parhaasta päästä, ja koripallomaajoukkueen entinen kapteeni Shawn Huff (223) on puolustanut sekä Matokalliota että Pohjavedenpuistoa. 

Jos vielä saan aikaiseksi, niin väsään suosituksia muihinkin vaalipiireihin. 

Natoon

Suoritin asevelvollisuuttani 1991-1992. Siinä vaiheessa EU:n jäsenyyden hakeminen ei vielä ollut julkista tietoa, mutta minulla sattui olemaan asiasta sisäpiiritietoa, sillä kuuluin niihin noin 20 kokoomusnuoreen, jotka kävivät toukokuussa 1991 tutustumassa EU-elimiin, ja tämän matkan lopputulemana teimme aloitteen Kokoomuspuolueelle EU-jäsenyyden hakemisesta. 

Minä olen kulkenut tuon jälkeen poliittisen taivaan halki toiselle laidalle. Vaikka monessa mielessä poliittinen analyysini tilannekuvasta on muuttunut, turvallisuuspolitiikassa se ei ole muuttunut. 

Upinniemessä kesällä 1991 esitin kysymyksen asevelvollisena ollessani turvallisuuspolitiikan oppitunnilla, että miten EU-jäsenyys vaikuttaa Suomen ja itänaapurin yhteistyöjärjestelyihin ja miten EU-jäsenyys vaikuttaa Suomen turvallisuuspoliittisiin järjestelyihin? Voiko turvatakuut ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön hoitaa WEU:n kautta vai olisiko Nato-jäsenyyden hakeminen jossain vaiheessa ajankohtaista? Kysymykseni aiheutti Upinniemen suuressa auditoriossa kohahduksen, ja turvallisuuspoliittista oppituntia pitävä everstiluutnantti oli ilmeisen hämmentynyt, todeten, että hän ei osaa sanoa.

Nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan se on ajankohtaista, vähän yli 30 vuotta esittämäni kysymyksen jälkeen. Kannatan NATO-kansanäänestyksen järjestämistä. WEU lakkautettiin 2009, joten tätäkään paperitiikeriä ei enää ole käytettävissä EU:n turvallisuuspoliittisena instrumentteina. EU:lla ei ole pehmeän diplomaattisen painostuksen lisäksi mitään kovia välineitä tuomassa vakuuttavuutta EU:n pakotteille. Paitsi NATO, johon 27 EU-maasta kuuluu 21. 

Tiedän maalaavani itseni tällä kannanotolla ahtaaseen nurkkaan nykyisessä puolueessani Vasemmistoliitossa, mutta kansallinen turvallisuutemme tilannekuvan näkeminen on sen verran iso kysymys, että siinä pitää ajatella omaa nokkaansa, jäsen- ja viiteryhmiään pitemmälle. Minun oma poliittinen tulevaisuuteni on muutenkin sen verran pienimuotoista räpeltelyä, että olen valmis ottamaan riskin ja maalaamaan itseni nurkkaan. 

Auliksen muistolle

Suru-uutinen pitkäaikaisen Porvoon Vasemmiston puheenjohtajan, entisen Vasemmistoliiton puoluesihteerin Aulis "Aukka" Ruuthin kuolemasta viime sunnuntaina tavoitti minut eilisiltapäivänä. Tiedä, mikä etiäinen minut sitten saavuttikin, mutta olin viime viikkoina miettinyt usein hänen vointiaan. Viimeksi näin hänet alkukesästä. Aukka ehti täyttämään 70 vuotta tammikuussa.

Aukka oli politiikka-aiheisilla Facebook-palstoilla tietorikas, rauhallinen ja provosoitumaton keskustelija, jota arvostivat kaikki siinäkin tapauksessa kun eivät olleet asioista Aukan kanssa samaa mieltä. Aukka, tuo Porvoon Vasemmiston perimätiedon kuljettaja, selkäranka ja soppatykkimajuri kuului tori- ja telttatapahtumien kalustoon samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten edesmennyt Jocke Lybeck. 

Aukka lähti saappaat jalassa. Hänellä ymmärtääkseni oli viime aikoihin saakka Porvoon Vasemmistoa koskeneita suunnitelmia, mm. kaavoitusiltamien järjestämistä. Minä kaavoitusta intohimoisesti harrastavana odotin tätä innokkaasti; nyt minä ja muut jäimme paitsi tätä tiedonsiirtoa.

Aukassa näkyi koko Vasemmistoliiton kaari: SKDL:ssä toimineesta kirvesmies-luottamusmiehestä nykyaikaiseen, suvaitsevaiseen vasemmistoon. Aukka osallistui Prideihinkin. 

Minä en tunne Aukkaa ainoastaan politiikasta, hyvin uutena Porvoon Vasemmiston jäsenenä, joka olin pitkään käynyt flirttailemassa jäsenyyden kanssa ja seurustelemassa Aukan ja muidenkin kanssa vaaliteltoilla. Aukka se minua kosiskeli virallistamaan suhteensa Vasemmistoon; senkin hyvin diskreetisti. Minulle Aukka on ennen kaikkea isäni ehkä paras lapsuudenystävä, jota voi epäsuorasti syyttää sadoista pöytäjääkiekossa saamistani selkäsaunoista; Aukka omisti ensimmäisen isäni näkemän pöytäjääkiekkopelin.

Aukan isoveli Alpo Ruuth oli tunnettu työläiskirjailija, ja kerran hän otti Aukan ja isäni kanssaan saunailtaan. Mukana taisi olla näyttelijä Pekka Laihokin. Aukka ja isäni tapasivat usein kulkea yhdessä oppikoulumatkoja; kerran he ostivat kukin omien varojensa mukaisen kimpaleen makkaraa, ja pysähtyivät jonnekin nykyisen Piispankylän tietämille maistelemaan herkkujaan. 

Minullakin oli Aukkaa koskevia suunnitelmia. Olin kaavaillut, että olisin mennyt hänen ja isäni kanssa katsomaan heidän lapsuutensa kulmia Vantaan Kivistössä, jossa Aukka ei ollut käynyt 50 vuoteen. Onneksi sentään onnistuin yhdistämään vanhat ystävykset; kerran isäni tullessa meille kyläilemään tiesin puolueosaston päivystävän teltalla omalla Kevätkummun ostarillani. Vinkkasin isälleni, että tämän teltan kautta kannattaa pistäytyä. Aukka ja isäni tunnistivat heti toisensa, yli 50 vuoden jälkeen, ja juttu edelleen luisti. Aukka myöhemmin sanoi minulle, että tämä tapaaminen isäni kanssa oli hänelle viime eduskuntavaalikampanjan kohokohtia.

Tutustuin Aukkaan vajaat 10 vuotta sitten vastaleivottuna porvoolaisena eräässä yleisötilaisuudessa, jossa käytin yleisöpuheenvuoron. Siinä kivistöläisjuureni paljastuivat, ja edessäni istuva Aukka sujautti käteeni lapun, jossa hän paljasti kivistöläisjuurensa ja itsensä. Tämänkin hän teki diskreetisti; itseään hän ei muuten välittänyt tuoda esille, vaan mieluummin edustamansa ihmiset, aatteet, yhdistykset ja asiat. 

Aukka on legenda, joka jättää jälkeensä ison aukon. 

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta. 

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Riistavuori ei saanut armoa Helsingin kaupunginvaltuustolta

 Tänään kaupunginvaltuustossa läntinen raitiotiesuunnitelma nujittiin läpi. Sentään Thomas Wallgrenin (SDP) toivomusponsi hyväksyttiin. Ponnen mukaan "hyväksyessään Länsi-Helsingin raitioteiden yleisssuunnitelman valtuusto edellyttää raitiotien jatkosuunnittelussa selvitettävän mahdollisuudet raitiotien kanssa risteävien ekologisten käytävien eli viheryhteyksien turvaamiseksi Haagassa ja lähialueilla". 

Riistavuoresta Mia Haglund (Vas.) esitti ponnen, jonka "Länsi-Helsingin raitioteiden yleissuunnitelman hyväksyessään valtuusto edellyttää, että kaupunki selvittää mahdollisuuden jatkosuunnittelussa huomioida raitioteiden ympäristön metsäisten alueiden ja ekologisten yhteyksien turvaamisen, kuten Riistavuorenpuiston metsäinen alue Etelä-Haagan liikenneympyrästä pohjoiseen radan ja Vihdintien risteykseen." Pontta ei otettu edes käsittelyyn. Samansisältöiset ponnet - joille myös pantiin palttua - esittivät myös Mika Ebeling (KD): "Hyväksyessään Länsi-Helsingin raitioteiden yleissuunnitelman kaupunginvaltuusto edellyttää, että selvitetään mahdollisuudet säilyttää Riistavuoren puisto metsäisenä ulkoilualueena. Riistavuoren puiston säilyttäminen on perusteltua virkistys- ja luontoarvojen sekä liikuntamahdollisuuksien näkökulmasta, jotta Haagan alue säilyy vetovoimaisena." ja Björn Månsson (SFP): "Stadsfullmäktige förutsätter vid godkännandet av planen att man i den fortsatta planeringen utreder om det är möjligt att skona den för områdets invånare viktiga Djurbergsparken från ett massivt byggande."

Vihreiltä ei tullut ainoatakaan pontta luontoarvoihin liittyen. Olen aiemmin jo korjannut Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi väittäviä, että kyse on ratikkaosastosta, ja niin kivoja kuin ratikat ovatkin, kääntyisi Linkolan Pena haudassaan. 

Kenestä Helsingin pormestari?

Paavo Arhinmäki on kokenut kunnallispoliitikko, helposti lähestyttävä ja tunnetusti viheralueiden puolella. Paavo olisi kuin tehty pormestariksi; tosin tämä manööveri edellyttäisi Vasemmiston nousemista ykköseksi, mikä ei kyllä tapahdu ainakaan näissä vaaleissa. 

Anni Sinnemäki voi edustaa tyypillistä Vihreiden kannattajaa, mutta viimeksi nähtiin miten käy kun panostaa väärään hevoseen. Vihreiden kannattaa miettiä, haluavatko oikeasti Stadin ykkösiksi ja aktualisoida potentiaalista kannatusta. Mutta kai heillä on oikeus ampua itseään jalkaan. Anni on varmaan ihan hyvä tyyppi, mutta kun sen tietävät vain hänet tuntevat. Hänellä on ollut epäkiitollisena tehtävänä toimia Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen tuulenhalkojana monien pääkaupungin luonnosta huolestuneiden silmissä, tai jos ei sellaisena niin ainakin tuulettimena. Ja kaikki tietävät, mikä tuulettimeen tarttuu. Sen tietää myös Sinnemäen edeltäjä kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana eli Pekka Sauri. 

Vihreillä hyvä ehdokas olisikin juuri esimerkiksi Pekka Sauri. Saurilla oli sen verran rotia että hän joskus kävi keskeyttelemässä työmaita (kerran minulle ystävä soitti, että Laaksossa oli kauhakuormaajia. Kuiskasin tästä vieressä istuvalle Heidi Hautalalle, joka soitti Saurille, joka hääti kauhakuormaajat). 

Sanna Vesikansan tunnen opiskeluajoilta. Hän osaa positiivisella tavalla yhdistää saman päämäärän taakse, osaa luoda hengen että kyllä me tää hoidetaan. Sanna on myös puolustanut Keskuspuistoa. Mari Puoskari olisi hyvä musta hevonen. Mari oli erinomainen kaupunkisuunnittelulautakuntalainen, joka kävi aikanaan melkein kaikissa kaavoituskohteissa ja vastasi kuntalaisten yhteydenottoihin. Kokomustilla Piha ei huonommasta päästä. Tai Matti Niiranen. Demarit maalasivat jo itsensä nurkkaan sitoutumalla Razmyariin, joka on luonnonystävän ikuisella mustalla listalla Pirkkolan-tötöilystään.

Utopiassa, jossa pormestariksi voitaisiin valita ehdokas edustamansa listan äänimäärästä riippumatta, kannattaisin kuitenkin äärimmäisen työteliästä ja lahjomatonta Yrjö Hakasta pormestariksi. 

Kaikki muu menee SoTe-pesuveden mukana

Hallituspuolueet ovat rakentaneet SoTe-häkkyröinnistään itselleen sumuverhon, jonka alla he voivat nakertaa kaikessa rauhassa, sillä tämän ajankohtaisen asian alle hukkuu lähes kaikki muu, aktiivimallia lukuunottamatta.



Jos vielä ei ole ollut selvää, niin nyt viimeistään: politiikassa ei ole olemassakaan yhtään täysin vastuullista ja pitkäjänteisesti toimivaa puoluetta, kun toiminnan päämoottorina on aina kannatuksen maksimointi ja ehkä jo seuraavan hallituskoalition mahduttaminen (ja sinne mahtuminen). Mihinkään muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla kun katselee sitä myötämielistä hymistelyä, jolla molemmat omaa sydäntäni lähinnä olevat puolueet - Vihreät ja Vasemmistoliitto - olisivat valmiita vastaanottamaan maakuntauudistuksen, joka jää jäljelle jos SoTe kaatuu. Pitää olla todella uskollinen puolueen soturi, jotta tämän voi itselleen perustella.



Viis sitten siitä, että tämä maakuntamalli myös merkitsee esimerkiksi ympäristöhallinnon alasajoa, TE-toimen alasajon lopullista virallistamista, pelastustoimen ja työsuojeluvalvonnan karkaamista ties minne. Mutta ei niistä kai väliä, jos pitää valita pienempi paha ja tässä tapauksessa pienempi paha on maakuntien Keskusta kuin kaiken yksityistämistä ja myymistä valmisteleva Kokoomus. Sen ryöstön vastuuttomuudesta tässä lienee turha mainitakaan, miten kunnat tässä manööverissä tehdään virkaheitoiksi, kykenemättömiksi hoitamaan niille sälytettyjä tehtäviä, rosvotaan kuntayhtymien omaisuus ja valmistellaan kultaisia orsia keskustasatraapeille.


Tässä viherpunamullan valmistelumanööverissä, jossa tarkoituksena on jättää Kokoomus vaille kavereita, näköjään kaikki on kaupan. Vaikka kuinka olisi kansakuntamme kohtalonkysymys varmistaa, että kokoomus ei pääse muodostamaan seuraavaa hallitusta, ei pekkaroinnille ja sipilöinnillekään pidä tässä vaiheessa antaa löysää eteen.

Asiakasmaksut sosiaalitoimeenkin?

Eilen Kansan Uutisten verkkoversiossa kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen totesi Eduskunnan Sote-lähetekeskustelun alla, että nyt ollaan tekemästä päätöstä sokkona ilman että tiedettäisiin mitä palvelut uudessa järjestelmässä tulevat maksamaan käyttäjille. Jos kerran ratkaisun on tarkoitus säästää noin kolme miljardia ja samanaikaisesti ohjata "valinnanvapauden" nimissä osa eli maksukykyisin osa asiakasvirrasta yksityisiin palveluihin, niin mitenkään muuten tätä yhtälöä ei voida ratkaista kuin nostamalla tuntuvasti asiakasmaksuja, jos nimittäin aiotaan pitää kiinni SoTe:n kolmannesta palvelulupauksesta eli palveluiden paremmasta saatavuudesta kiinni.

Tai sitten jo olemassaolevien asiakasmaksujen - muistan vielä ajan jolloin terveyskeskusmaksua ei ollut - lisäksi pitää kehittää asiakkuutta lisää esimerkiksi ottamalla käyttöön myös sosiaalitoimeen asiakasmaksut? Tämähän olisi loogista palveluiden integrointiajatuksen kanssa. Tässähän on koko ajan yritetty päästä "sosiaalista" eroon, se kun kuulostaa sosialismilta porvareiden korviin, ja parhaiten se tapahtuu tekemällä sosiaalitoimen asiakkaista todellisia asiakkaita. Ja maksava asiakashan on aina oikeassa, mutta vain maksava. Nämäkin asiakasmaksut voitaneen vähätuloisilla tai ainakin viimesijaisten etuuksien varassa elävillä sitten kierrättää - sosiaalitoimen maksettaviksi.

Toivottavasti en nyt tullut antaneeksi riistäjille käyttökelpoista ehdotusta, mutta veikkaan että tämäkin on jo Kokoomusnuorissa keksitty.

Aino-Kaisa Pekosen haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kaksinkertainen sivistyspetos

Oppositiopuolueilta on tullut välikysymys hallituksen koulutus-, sivistys- ja innovaatiopolitiikkaa kohtaan. Hyvä sinänsä, sisällöllisesti, mutta proseduraalisesti kyllä vie loputkin uskosta politiikkaan, että mukana allekirjoittajissa on myös sellainen poliitikko, joka syyllistyy kahdenkertaiseen falskiuteen. Ensiksi tietystikin äkillinen takinkääntö. joka saa vastustamaan sitä, mitä vielä äsken hallituksessa ajoi. Sitten se, että kyseinen taho systemaattisesti teoillaan ja koko olemuksellaan on yksi kävelevä sivistyksen antiteesi. Ihminen, joka kaikesta häneen uhratusta koulutussatsauksesta huolimatta on pyllistänyt kaikelle sivistykselle ja opille, ja vieläpä entisessä elämässään työkseen levitti tätä oppimattomuutta. Tarkoitan tietysti Suomen Sarah Palinia.

Kyse on kyllä kaikin puolin susipaskasta hallituksesta, mutta Laura Huhtasaaren nimi vie uskottavuuden miltä hyvänsä paperilta. On kyllä todellinen epäpyhä allianssi, jos sivistyspuolueina pidetyt Vihreät ja Vasemmisto esiintyvät yksissä tuumin sivistyksen, innovaatioiden ja koulutuksen puolestapuhujina teekutsuliikkeen kanssa. 

Välikysymyksen voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 

Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 

Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 

Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita.