Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

Koronan vaikutuksia ihmiseen sosiaalisena eläimenä

Covid 19- eli koronapandemia on riivannut keskuudessamme nyt kaksi vuotta. En edes kuvittele pystyväni yrittämään mitään kattavaa listaa sen vaikutuksista ihmisten tapoihin ja turmeluksiin, sillä elän aika sulkeutunutta ja rutinoitunutta elämää. Minun viikottainen valinnanvarani ja oman yksilöllisen luovuuteni ilmentämiseni rajoittuu käytännössä siihen, kumpaa reittiä vien aamulla lapset omiin kustannuspaikkoihini, mitä jugurttia syön ja laitanko levylautaselle Brahmsia vaiko Bruckneria. Näkökulmani on yksin minun, ja juuri tässä virus onkin tehnyt tuhoaan: käsitys siitä, miten toiset elävät ja ajattelevat on entistäkin selvemmin internetin varassa. 

Näkökulmani on yksilökeskeinen, ja tästä syystä en tässä yritäkään sanoa mitään terveydenhuollon kuormittumisesta, kivijalkayrittäjien kamppailuista tai esiintyvien taiteilijoiden koko ammatillisen perustan kyseenalaistumisesta. Omakohtainen asiantuntemukseni ei myöskään riitä sanomaan mitään siitä, mitä Covid on tehnyt opiskelijoille, paitsi sen tiedän, että jos ammatillisen koulutuksen jo ennen kahden vuoden poikkeustilaa ei paikka paikka sanota antaneen luotettavaa ammattitaitoa opiskeltavalle alalle toimimiseen itsenäisesti, niin minä sain suoritettua ammatillisen opettajan pätevyyden käytännössä kirjekurssina. Eivät opinnot hirveästi minulta käytännön järjestelyissä venymistä tai mukavuusalueelta ulostautumista vaatineet, varsinkin kun minulta puuttui käytännön oppilaitoskonteksti. En usko olevani ikäryhmästä riippumattakaan ollenkaan ainoa opiskelija, jonka valmistuminen oli molempien osapuolten intresseissä, ja paljolti mentiin omatunnon varaisessa vaistoluokassa. 

Uskoisin, että edellämainitusta johtuen: siitä, miten koronapandemia on hajottanut yhteisöjä tai ainakin eristänyt ihmisiä niistä, se on kärjistänyt monien ihmisten välejä ja pystyttänyt uusia, aiemmin näkymättömiä jakolinjoja. Aiemmin toisten terveyskäyttäytyminen ei ole kiinnostanut niin paljoa, mutta nyt viruksesta silmin nähden piittaamattomat - minkä ulkoisena merkkinä näkyvimmin on maskittomuus, vaikka siihenkin voi olla monia syitä - saavat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa. Itsekin syyllistyn tähän. 

Korona on siirtänyt satoja tuhansia suomalaisia etätöihin, josta on tullut joillekin uusi normaali tai ainakin hybridimuoto. Joillekin sopii toisia paremmin se, että työstä riisutaan pois sosiaalinen ympäristö: juonittelut ja juorukerhot poistuvat ja töihin pystyy keskittymään paremmin. Ehkä. Oli sitten neuroniinkutsuttuepätyypillinen, asiapentti tai introvertti. Kuitenkin ne työpaikan kahvikerhot ovat monille ainut perheen ulkopuolinen, säännöllinen yhteisö, jonka kanssa omaa kuplaa voi törmäyttää. Siinä pöydässä voi istua yksi sellainenkin tyyppi, joka harrastelee työmatkakiihdytysajoja tai kukaties vaikka löytyy rekkamielenosoituksesta. Jos juttelee vain pihanaapureiden kanssa säästä ja sen lisäksi tapaa paria valikoitua ystäväänsä noin 2,5 kertaa vuodessa, sitä saattaa päästä unohtumaan, että asioita voi tehdä ja niistä voi ajatella toisellakin tavalla. Suvaitsevaisuudelle viruksen pakottama eristyminen ei kyllä tee hyvää.

Pandemiassa on ollut kyllä hyvääkin. Moni on löytänyt ulkoilun omassa lähiluonnossa. Retkikeitin-, luuppi- ja lumikenkäkauppialle korona on ollut onnenpotku. Monilla spinninki on korvautunut läskipyöräilyllä ja juoksumattojen tilalle on tullut polkujuoksu. Kun kaukomatkailu on ollut vaikeaa ja paikoin mahdotonta, moni on huomannut, että oma kotimaakin on oikeastaan aika tuntematon. Kärsämäki ta jopa Vantaa voikin olla eksoottinen siinä missä Phuket tai Sharm-El-Sheikh. Liukkaampaa on varmasti. Kaukomatkailun väheneminen on toivottavasti pysyvä trendi. Usein pisin matka tehdään kuitenkin omien korvien välissä, joten toivottavasti eristäytyminen on johtanut mahdollisimman monella syvälliseen itsetutkisteluun. 

Miten SoTe-ja maakuntauudistus ottaa huomioon osatyökykyiset?

Juuri luin, että aspergerdiagnosoiduista vain 15% kävisi töissä (en tiedä lähdettä). Jos jostakin as-diagnosoidusta tuntuisi siltä, että olisi alisuoriutunut työelämässä, niin kyse taitaakin olla ylisuoriutumisesta, jos ylipäätään käy töissä. Osapäivätyö tai pajatoiminnan yhdistäminen voisivat toimia joillekin. Meidän maailmamme on siinä mielessä armoton, että siinä ei oikein tunneta välimuotoja 9-17 ja työttömyyden välillä. Etätyön lisääntyminen saattaa kyllä tuoda neuroepätyypillisille uusia avauksia ja mahdollisuuksia työelämään.

Nyt kun työllistäminen on siirtymässä kunnille, kunnilla on entistäkin suurempi vastuu osatyökykyisistä, joiden työllistäminen lopultakin on työllistämistä, ei sosiaalitointa tai terveydenhuoltoa. Viimeksimainittujen siirtyessä maakuntiin, kuntien ja maakuntien tulee yhdessä kehittää ratkaisut osatyökykyisten työllistämiseen.

Aiemminkin työpajatoimintaa monissa pienissä kunnissa on järjestänyt kuntayhtymä, kun kunnan omat hartiat eivät ole riittävän jykeviä. Hieman epäselväksi jääkin, mikä on työpajatoiminnan rooli tulevaisuuden sotessa ja maakunnissa. Edelleenkään kai kuntayhtymiä ei olla lakkauttamassa, ja sektorirajat ylittävä yhteistyö on mahdollista esimerkiksi ns. seinättömässä pajatoiminnassa, jossa työllistettävä sijoitetaan avoimille työmarkkinoille mutta tuettuna. Maakunta- ja SoTe-uudistuksessa tällainen sektorirajat ylittävä yhteistyö voi olla siinä mielessä kimuranttia, että osa sektoreista toimii kunnissa ja osa maakunnissa kun aiemmin kaikki oli kunnan omaa toimintaa.

Toivoisin, että kuntouttavan työtoiminnan ja työpajatoiminnan vastuut ja toimijoiden roolit määriteltäisiin em. uudistuksissa, sillä jos niitä ei määritellä, vaarana on, että kukaan ei hoida, ettei käy kuten takavuosien Myrskylässä, joka kuului Uudenmaan lääniin mutta osti palveluitaan Päijät-Hämeestä. Kun 2010 tein valtakunnallista palvelukartoitusta nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, osoittautui, että Päijät-Hämeen työpaja oli Sysmässä, siis melkein Keski-Suomessa.

Soitin sitten Sysmään. "Päivää. Onko täällä näkynyt myrskyläläisiä?" "Poika, katso karttaa!" Myrskylästä Sysmään on toistasataa kilometria ilman joukkoliikenneyhteyttä, eli tekemätön paikka nuorelle mopoikäiselle, mielenterveyskuntoutujalle, autismikirjon ihmiselle tai ajokortittomalle.

Kuntouttava työtoiminta on sellaista "rosvosektorin" palvelua, jolla ei ole kotia millään sektorilla, vaan se ikään kuin putoaa sosiaali- ja työllistämissektorin väliin, ja joissakin kolmas sektori on tärkeässä asemassa, samoin yritykset, joissa kuntouttavaa työtoimintaa toteutetaan "seinättömästi". Joissakin palvelu tilataan myös kuntayhtymältä tai joltain toiselta kunnalta, jos muistetaan. Jossain tapauksessa tämä kuntayhtymä on eri maakunnan alueella tai ainakin toinen taho kuin miltä sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan.

Toivon siis että tulevissa SoTe- ja maakuntauudistuksissa on mietitty osatyökykyisten palvelujen kenttä: kenelle kuuluu. Entä kuka hoitaa työterveyshuollon kuntouttavassa työtoiminnassa? En ole valitettavasti aivan yltiöpäisen toiveikas. Jos kyse kerran on työllistämisestä, joka taas kuuluu kunnalle, onko siitä vastuussa kunta, jolloin olisi luontevaa, että kuntouttavan työtoiminnan työterveyshuoltoa koskisi sama, mitä on sovittu kunnan työterveyshuollosta.

Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

Virukset eivät katso passia tai puoluekirjaa

Virukset eivät kysy ihmisen paperistatusta. Eivät ne kysy myöskään puoluekantaa, vaan tarttuvat niin perussuomalaisiin, kokoomuslaisiin, demareihin, vasemmistolaisiin, vihreisiin ja jopa kristittyihin. On vaikea muuten ymmärtää sitä, että puolet demareista aktiivisesti pyrkii sulkemaan silmänsä edellämainitulle kuin että heidän piti miellyttää "tukioitaan". Taas yksi valitettava muistutus demareiden jatkuvasta flirtistä epävarmojen "tukioiden" suuntaan, kakkaamisesta perussuomalaisten tunkiolle. Näköjään tätä ei ymmärtänyt esimerkiksi terveydenhoitoalalla työskennellyt Anttilan Maijakaan.

Entä sitten Kokoomus? Haluaisin kysyä Kokoomukselta, eikö EU:n vapaa liikkuvuus koskekaan kaikkia? On täysin epäloogista vaatia esimerkiksi suomalaisten terveydenhoidossa työskentelevien ottavan flunssarokotteen ja samanaikaisesti evätä se esimerkiksi osastohoitoon joutuneelta paperittomalta maahanmuuttajalta.

Varmaan Jeesuksen pitäisi ilmestyä kristillisdemokraateiksi itseään kutsuvien keskuuteen, ja muistuttaa opeistaan, joiden mukaan lähimmäisenrakkaus koskee kaikkia eikä ketään saa hylätä. Kaikki eivät sitten ilmeisesti olekaan Jumalan lapsia.

Onneksi sentään järkikanta voitti eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa, joka päätti noudattaa perustuslakia ja suojata kaupunkilaistensa hengen päättämällä pienellä enemmistöllä tarjota terveydenhuoltoa myös niin sanotuille paperittomille. Jos päinvastainen kanta olisi voittanut, näiden "voittajien" olisi kannattanut jo etukäteen varautua kuivamuonavarastoin ja linnoittautua hengityssuojaimin ja käsidesein koteihinsa.

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Esteettömyys on muutakin kuin pyörätuoliliuskoja

Nykyaikana puhutaan paljon esteettömyydestä. Se ei tarkoita vain ympäristöä, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla, vaan myös ympäristöä, jossa maailman ei välttämättä poikkeavasti mutta eri tavoin hahmottavat voisivat pärjätä. Tällä tarkoitan esimerkiksi kognitiivisen ergonomian vakavasti ottamista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi virkakieli syrjäyttää: vain paatuneimmat alan "miehet" tietävät, että positiivinen diagnoosi on inhimillisesti jotain ihan muuta, ja että "maksetaan" tarkoittaa veropäätöksessä että kansalainen maksaa. Virkakielen epäergonomisuudesta on hyvänä esimerkkinä Kelan käyttämä kieli ja lääketieteelliset epikriisit. Virkakielessä tulisi aina pyrkiä yleiskielisyyteen ja vierasperäisten ilmaisujen välttämiseen. Ihanteena tulee pitää selkokieltä.

Myös työpaikoilla esteettömyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Jatkuva hyppelehtiminen tietojärjestelmistä toiseen ja keskeytykset aiheuttavat työmuistin - ei tietokoneen, vaan työntekijän, eikä työntekijä edelleenkään ole tietokone - kuormitusta ja virhealttiutta suoranaisten inhimillisten oikosulkujen riskin lisääntyessä. Ei kenellekään ole herkkua luoviminen tietojärjestelmien välillä avokonttoriympäristössä jatkuvasti salasanoja vaihdellen, saati sitten neuropsykologisia oireita kokeville, jatkuvissa, usein edestakaisissakin ja itsetarkoituksellisilta näyttävissä organisaatiouudistuksissa, joissa työntekijän odotetaan sitoutuvan yksipuolisesti siihen työnantajaan, jonka nimikin oli eri kuin viime viikolla. Ja jos niitä oireita ei vielä ollut, niin sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Suutarinkaan lapsilla ei ole kenkiä; niinpä esimerkiksi terveydenhuollon tukitehtävissä työskenteleviltä odotetaan lehmän hermoja, kykyä priorisoida se, mikä pöydälle lätkäistyistä toimeksiannoista on eniten priorisoitava, milloin oma ajattelu on syytä lopettaa ja lisäksi tunnistaa erilaisia julkilausumattomia rooliodotuksia ja kyky pelata kielipelejä, ja tämä kaikki toimitetaan jokseenkin nälkäpalkalla. Jos tällaisessa ympäristössä ihminen ei ala tuntemaan itseään kädettömäksi ja kroonisesti moniosaamattomaksi, niin ei missään.

Kenellä sitten on vastuu diagnosoimatta jääneistä neuropsykologisista ongelmista, ja tuotetaanko niitä nykyaikaisessa työelämässä? Onko vastuu työpaikoilla, joille nämä toiminnanohjausvammaiset ovat livahtaneet kuin takaovesta vai opinahjoilla, joilla sentään näihin haasteisiin on tarjota - joskin vaihtelevia - keinoja tukea toiminnanohjaushaasteissa vai liberaalin voimautusdiskurssin mukaisesti, ihmisellä itsellään? Ainakin lienee selvää, että neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon resursseja ei saa vähentää, ja lasten kanssa työskenteleviä tulee kouluttaa neuropsykologisten haasteiden tunnistamisessa, jotta varhainen puuttuminen olisi mahdollista. Seuraukset kantaa työterveyshuolto ja neuropsykiatrinen erikoissairaanhoito, joka joutuu punnitsemaan, missä määrin potilaalla on kyseessä patologinen persoonallisuuden erityispiirre, tipahtaminen järjestelmässä olevasta aukosta vai työelämän ja koulutuksen välisen yhteensovittamisen patologiasta. 

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

EK uhriutuu pienten terveysyritysten puolesta

Elinkeinoelämän keskusliiton työelämäjohtaja Ilkka Oksala bloggaa tänään SoTe-uudistuksen valinnanvapauden kaatumisesta politikointiin. Oksala, jonka tunnen wannabe-lahtariajoiltani, väittää olevansa huolissaan siitä, että nyt perustuslakivaliokunnan väliintulo vaarantaa sen, että kaikki palveluntarjoajat eivät olisikaan samalla viivalla. Tämän tehdessään hän tietystikin haluaa näyttäytyä pienten hoivayritysten puolustajana.

Kun Oksala syyttää valiokuntaa politikoinnista, hän halunnee kiinnittää huomion toisaalle EK:n epäonnistuneesta hallituspolitiikan lobbaamisesta, eikä vain siitä: EK:han on Sipilän hallituksen kummisetä ja Oksala yksi sen kuiskaajista.

Oksala toteaa, että hän ei ole perustuslain asiantuntija. Ei hän myöskään tunne kapitalistisen kilpailun mekanismeja. Ei tarvitse katsoa marxilaisten lasittimien läpi ymmärtääkseen, että SoTe suosii kansainvälisiä alan suuryrityksiä, jotka ovat alkaneet varautumaan "vapaaseen kilpailuun" ostamalla pienempiä alan yrityksiä.

Oksalan väittäessä olevansa huolissaan kansalaisten tasapuolisesta palvelujen saatavuudesta, hän jättää kokonaan huomiotta sen huolen, että yksityiset kuorivat kerman päältä, keskittyen elektiivisiin toimenpiteisiin ja lähettäen kroonikot ja vaikeahoitoiset julkiselle puolelle. Samoin käy näiden kaikkien elektiivisten polvileikkausten jälkihoidolle, joka myöskin jää veronmaksajien maksettavaksi, puhumattakaan vanhenevien kakkostyypin diabeetikoiden amputaatioista ja amputaatiohaavojen hoidosta. Tässä järjestelmässä vieläpä lisääntyvässä määrin, sillä julkisen terveydenhoidon kannattaa edes yrittää hoitaa kuntoon kerralla, sillä jokainen uusintakäynti koituu veronmaksajien maksettavaksi kun taas yksityisellä puolella jokainen lisäkäynti kartuttaa suoraan kyseisen terveyspalveluruyrityksen kassaa, voittojen tuloutuessa veroparatiiseihin. Ja Oksalan puoluetoverit, jotka ovat vieneet em. mekanismin ymmärryksensä mukanaan yksityisiin terveysyrityksiin, nauravat matkalla pankkiin.

Luulisi siis perustuslakivaliokunnan amputoiman SoTe:n oikeasti kelpaavan EK:lle ja Oksalalle, mutta kun pitää uhriutua muka pienyritysten edestä, ja tämä uhriutuminen vaan ei uhrautuminen toimitetaan, jotta voitaisiin näyttäytyä isomman joukon edustajana, myös pienten. Pienyritysten kosiskelu on samaa lajia kuin takavuosina Oksalan puolueen postuloima Sari Sairaanhoitajan fiktiivinen hahmo. Siiloin kelpasivat äänet, nyt rahat.

EK:n blogin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Nuorille ökyille mannaa kahdella kädellä

Porvoon porvaripuolueet (Kok+RKP) päättivät sitten korottaa apulaiskaupunginjohtajan ja toimialajohtajien (kuten sivistys- ja sote-johtajan) palkkoja 400 eurolla kuukaudessa, aikana, jolloin KiKy alentaa näiden alojen efektiivisiä palkkoja. Yleensä tällaiset pruukataan perustella sillä, että muuten ei näihin saataisi kyvykkäimpiä hakijoita vaan sellaiset hakeutuisivat muuten Terveystaloon ja Attendoon. 

Nämä "nöyrät kyvyt" tarkoittavat Laura Männistön ja Lasse Männistön kaltaisia nuoria ökyjä, jotka saavat kaikkea mannaa kahdella kädellä: Soten myötä kultaisia oksia ja entistäkin kilpailukykyisempiä julkisen sektorin työpaikkoja. Siis palkaltaan.

Mitä tämä hyvin palkattu johtajisto sitten tekee? Yksityistää julkisen terveydenhuollon tai vähintäänkin antaa sellaisia sisäpiirin tietoja julkisen terveydenhuollon asiakasrakenteesta, joka romuttaa julkisen terveydenhuollon kilpailukyvyn lopullisesti, jättäen sinne vain sarjahoidettavat tai elämäntapasairaat.

Kyse on siis Sote-alojen johtajiston palkkakilpailukyvystä, viis suorittavasta sektorista, joka tekee sikariportaankin tuloksen. Henkilöstön selkänahasta tämä tulos revitään niin että hoito- ja opetusaloilla mietitään tarkasti, onko varaa mennä enää Lintsille lasten kanssa kesälomarahoista. 

Kokoomuksen ymmärrän, mutta nyt tuli todistettua, että RKP:kin on porvaripuolue.

Eläinten sote

Kansainvälisten lääkäriasemaketjujen rantautuessa Suomeen, ne palkkasivat lääkäreitä julkisin verovaroin ylläpidetyistä terveyskeskuksista, joihin syntyi nopeasti monin paikoin lääkärivaje. Samalla nämä yksityiset lääkäriasemat pystyivät nostamaan taksoja reippaastikin, kiitos kysynnän ja tarjonnan lain, pitäähän nyt ihmisten päästä hoidattamaan vaivansa jonnekin.

Kärjistettynä voi puhua, onko vain hyvin toimeentulevilla oikeus lääkäriin? Perusasiat kuten rokotukset eivät välttämättä ole liian kalliita, mutta erilaiset tutkimukset, tai yllättäen sattuvat tapaturmat, joissa joudutaan operoimaan jotain, voivat helposti nostaa hinnat hurjankin korkeiksi.

Edelläkuvattu ei ollut dystopia siitä, mitä tapahtuu lääkäripalveluille SoTe-uudistuksessa. Edellinen kappale oli suora sitaatti kansanedustaja Jaana Pelkosen (kok.) puheenvuorosta. Laita vielä sanan lääkäri eteen "eläin".

Aikaisemmin niin kissojen, koiran kuin undulaatinkin kanssa eläneenä tiedän että pienituloinen toivoo hartaasti että hänen lemmikkinsä pysyy terveenä, vaikka ei rokottaminenkaan ihan halpaa lystiä ole. Kuitenkin lemmikkieläin vaikuttaa suotuisasti ihmisensä hyvinvointiin: koira pakottaa ulkoilemaan, jolloin altistuu tapaamaan muita koiranulkoiluttajia ja muuten vain eläinrakkaita ja kissa lämmittää syliä kokonaisvaltaisemmin kuin läppäri.

Soisi kokoomuslaisen näkevän, että vapaan valinnan, kilpailun ja kysynnän ja tarjonnan mekanismit eivät erottele, onko kyseessä ihminen vai muu eläin. On vaikea nähdä, miksi ihmislääkäripalvelut olisivat vapaita Jaana Pelkosen ilmaisemista huolenaiheista.

Verkkouutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Terveydenhoito säästää sairaanhoitoa, suussakin

Jaoin Facebookiini linkin Hesarin mielipidekirjoitukseen,  jossa hammaslääkäri kirjoitti Sote-uudistuksen tuhoavan lasten hampaat. Tämä tuho on seurausta siitä, että valinnanvapauksena seurauksena ennaltaehkäisevät tietyt ikäluokat läpäisevät hammastarkastukset tullevat Soten myötä jäämään historiaan.

Sain tähän jakoon kommentiksi, että "asia on tärkeä, mutta miksi aina vedotaan siihen että vanhemmat eivät jaksa huolehtia".  

No, oikeassa maailmassa asia kuitenkin menee siten, että jotkut eivät jaksa, ja tämän toteaminen ei ole niiden syyllistämistä, jotka jaksavat. Tämän vuoksi on myös erilaisia lapsiperheiden tukitoimia, kuten lastensuojelu, joita ei kannata julistaa turhiksi siksi että suurin osa kuitenkaan ei niitä tarvitse. Jos joku syyllistyy, minä en voi mitään sille ettei siihen peiliin olla katsottu ajoissa.

On turha perustella, että tähän(kään) tai tähän ei ole varaa, koska puoli miljoonaa työtöntä tai koska ziljoona pakolaista. Heidänkin asioidensa hoitamiseen olisi varaa säästämällä terveydenhoidosta. Ja siitä säästetään ennaltaehkäisemällä. Ennaltaehkäisy säästää sairaanhoitoa. 

Eihän kukaan kuluta niitä lastensuojelupalveluiden resursseja huvikseen, jos ei niitä tarvitse. Sama vika hammaslääkäreissä. Vai tietääkö joku jonkun, joka menee hampilekurille silkkaa iloisuuttaan, nauttiakseen ko. toimituksesta, jotta saisi kivalta hampilääkäritädiltä tai -harvemmin sedältä kivan tarran? 

On kummallista, miten ennaltaehkäisyn tarpeellisuutta joutuu aina todistelemaan. Jos tunnustaa syy-seuraussuhteen olemassaolon, tällöin luulisi olevan selvää, että hammaslääkärissä on parempi käydä aiemmin kuin liian myöhään.

Yllämainitun Feseen jakamani hampilääkärin puheenvuoron voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Mikä on kunnallisvaaleissa minulle tärkeää?

Nyt kun itse olen päättänyt jättäytyä sivuun ehdokkuudesta kunnallisvaaleissa, sitäkin tarkemmalla silmällä teen valintani äänestäjänä. Tarkoitukseni olisi lähteä puhtaalta pöydältä, lukitsematta puoluetta etukäteen. Toki tämä avoimuuskin sulkee suurimman osan puolueista - ja ehdokkaista - pois, sillä enhän ole hylännyt omia arvojani. Näiden arvojen järjestys vain voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluista puhumisella minua on turha sumuttaa, sillä tiedän niistä jatkossa päätettävän ihan kaikkialla muualla paitsi kunnissa. Niinpä poliittisten paikallisjärjestöjen tehtäväksi paljolti tuleekin jäämään paikallissympäristön vaaliminen eri painotuksilla, jotkut kehittäisivät enemmän, toiset säilyttäisivät. Kunnallispolitiikassa tulevat aiempaa enemmän korostumaan myös koulutus- ja kulttuuripalvelut.

Lähtiessäni toistakymmentä vuotta sitten puoluepolitiikkaan, kaikki politiikka oli minulle kaupunkisuunnittelun jakojäännöstä, niitä muita sektoreita, jotka alistin sille, mikä mielestäni oli hyvää kaupunkia. Siihen kuuluivat lähiviheralueet, joukkoliikenne ja pyöräily ja yhdyskuntasuunnittelun piti tukea myös lähipalveluiden saavutettavuutta, ja päinvastoin. Näitä tavoitteita arvostan edelleenkin, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Arvojärjestys saattaa kuitenkin olla toinen, ja se periytyy elämäntilanteestani.

Sinkulle voi olla tärkeää se, että lähistöllä on paljon elokuvateattereita, baareja ja lenkkireittejä, kun tällöin on aina vaarana joutua baanalle. Perheelliselle taas on suhteessa oleellisempaa se, että terveyskeskus, kaupat, mukaanlukien erikoiskaupat, kirjasto, uimahalli - mitä päivittäispalveluita kukin käyttää - sijaitsevat mahdollisimman hyvin päivittäislogistiikan varrella, ja minulle tämä päivittäislogistiikka tarkoittaa joukkoliikennettä ja lyhyillä matkoilla pyöräilyä ja apostolinkyytiä.

Suhteeni pitkäaikaisimpaan kotikaupunkiini Helsinkiin on tietyssä määrin säilyttävä, tämä ainakin osittain siksi että en asu siellä. Siksi minulle onkin keskeistä suositellessani helsinkiläisiä ehdokkaita, miten he suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun, eritoten viheralueisiin. Nykyisessä kotikaupungissani minulle taas päivänpolttavinta ovat koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kirjasto ja uimahalli, siis peruspalvelut.

Arvostan sitä, että joku vaalii Porvoon maisemakulttuuria ja kaupunkikuvaa. Erittäin hyvä, että edes joku sen tekee, mutta en tee äänestysvalintaani näillä perusteilla, vaan etenen peruspalvelut edellä, semminkin kun en vain osaa nähdä Porvoonjoen nykyisellään jäsentymättömän länsirantapöheikön nauttivan ainakaan minun suojeluani, vaikka tiedän hyvin, että yhdyskuntarakenteen ja kaupunkikuvan "jäsentämisen" ja "jäsentymisen" voi usein myydä eniten tarjoavalle. Avoimet näkymät nauttivat kyllä suojeluani, jos näkymissä on jotain suojeltavaa: olen surrut sitä kun Töölönlahden alueen massoittaminen on katkaissut Kallion ja Eduskuntatalon välisen avoimen näkymän. Onneksi en tätä barbariaa kuitenkaan joudu katselemaan kovinkaan usein.

Toki sen verran ymmärrän yhdyskuntasuunnittelua, että ymmärrän palvelunäkökulmasta länsirannan Citymarkettiin liittyvät pelot. Pelkään itsekin länsirannan marketin sinetöivän varsinaisen keskustan tyhjentymisen kaupallisista palveluista, ja ei, länsiranta ei ole keskustaa vaikka jokiranta tupattaisiin täyteen taloja. Se ei ole keskustaa niin kauan kuin Helsingin bussit eivät pysähdy länsirannalla, eikä Näsi ole länsirantaa, ja työmatkasukkuloijalle - joita porvoolaisista on huomattava osa - joka vieläpä on perheellinen, arjen logistiikan toimivuus on kaiken a ja o, ja kaikki muut kysymykset alistuvat tälle. Jos ei massoittamalla kerrosneliömetrejä saada kaupunkia lisää Helsinkiin, niin ei saada Porvooseenkaan, vaikka kaikin mokomin Aleksanterinkaaren ja länsirannan lintupönttötalojen välin saisikin kaavoittaa hyvinkin tehokkaasti; tämä kaupunkikuvan nimissä, siis kaupunkimaisuuden. Porvoossa suojeltava kaupunkikuva sijaitsee joen itärannalla, ei lännessä.

Tämä pitkähkö johdanto toimikoon apologianani sille, miksi allekirjoitin Porvoon länsirannan jättimarketin vastaisen vetoomuksen, mutta en kuitenkaan sen perusteella tule tekemään äänestysvalintaani; en myöskään tule ratkaisemaan äänestyskäyttäytymistäni sillä perusteella, kuka lupaa rakennuttaa eniten talvipyöräiltävää fillaribaanaa.

Minun ääneni tulee saamaan ehdokas, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, että hän arvostaa peruspalveluita - kouluja, päiväkoteja, kirjastoa ja terveyskeskusta mutta myös kaupallisia peruspalveluita - ja pitää niiden laadukkuutta ja saavutettavuutta kunniassa. Tätä tavoitetta toki tukee myös keskustan pitäminen elävänä, mutta myös Kevätkummun, Huhtisten, Kamppulan ja niin edelleen. Ääneni tulee siis saamaan sellainen ehdokas, joka puolustaa perheille elintärkeitä peruspalveluita ja niiden saavutettavuutta.

Tämä saavutettavuus onkin sitten moniulotteinen kysymys. Saavutettavuus tarkoittaa ensinnäkin joukkoliikenteellä saavutettavuutta: sitä, että kouluun, päiväkotiin ja lääkäriin pääsee bussilla silloin kun se ei ole kävely- tai fillarimatkan päässä. Saavutettavuus on myös kustannuskysymys: peruspalveluiden käyttömaksuja, kuten päivähoito- ja poliklinikkamaksuja ei saa nostaa. Näistä seuraakin tarkennus edellä sanottuun: ääneni tulee saamaan sellainen ehdokas, joka lupaa puolustaa peruspalveluiden saavutettavuutta ja ymmärtää tämän saavutettavuuden mahdollisimman syvällisesti. Tämä rajaus ei jätä jäljelle kovinkaan montaa puoluetta: ääneni ei voi tulla menemään porvarilliselle ehdokkaalle. Nykyisestä elämänperspektiivistäni, joka painottaa peruspalveluita, ja alistaa kaiken niille, viihtyisä kaupunkiympäristökin on eräänlainen peruspalvelu, joka on kaikkien saavutettavissa, tai ainakin sen pitäisi olla.

Kuinka vanhuksista hankkiudutaan eroon Sote-uudistuksessa

Kuten Seuran blogisti Jussi Korhonen erittäin osuvasti kiteytti, hallituksen sulle-mulle -politiikassa jokainen puolue sai jotakin, samantyyppisesti kuin Jukka Virtasen suomennuksessa Hanna ja Niilo laulusta Havana Gila. Kun PerSut saivat nuivan maahanmuuttopolitiikkansa, Keskusta on Niilo, joka sai maakuntasatraappinsa. Kokoomus on sitten Hanna, joka sai markkinat yksityisille terveydenhoitoyrityksille. Samalla se sai myös työpaikkoja politiikkaan kyllästyneille kokoomuslaisille, kuten tiedämme Männistön Lassesta ja Turusen Joonaksesta, josta ei vielä tätä ennen oltu kuultu politiikkona, mutta nyt hänet tulemme tuntemaan liiketoiminnan kehityspäällikkönä. Nyt he vievät politiikkoina hankkimansa sisäpiiritiedon siitä, miten kilpailutus kunnissa tullaan Sote-uudistuksessa järjestämään, mukanaan Mehiläiseen aivan samoin kuin Laura Räty Terveystaloon. Tieto ei mene hautaan, mutta vanhukset menevät, ainakin mikäli se Mehiläisestä riippuu.

Mitä tämä järjestäminen sitten Sote-uudistuksessa on? Kun Keskusta sai maakuntansa, sen käsiin siirrettiin sellaista valtaa, joka aiemmin kuului sellaisille kunnille, joissa ei ollut keskustaenemmistöä. Terveyspalveluista (sosiaalipalveluista ei edelleenkään olla puhuttu oikeastaan mitään, eikä puhutakaan, koska ne eivät kiinnosta porvaripuolueita ja ne pyritään lakaisemaan maton alle) päätettäessä valtaa siis tulee keskittymään uusiin elimiin, maakuntiin, mikä muuten on sen porvarihallituksen periaatteen vastaista, että byrokratiaa pitäisi karsia.

Kun maakuntatasolla järjestetään terveyspalveluita, tässä kilpailussa suuret jyräävät, sillä maakunta on tilaajana niin suuri yksikkö, että tähän volyymivaatimukseen eivät pienet pysty vastaamaan. Suuret toimijat - sellaiset kuin Mehiläinen ja Terveystalo - jyräävät pienet jalkoihinsa, eikä tämän ymmärtämiseen tarvitse edes kaivaa Marxin kapitalismin kritiikkiä naftaliinista. Suuret toimijat myös pyrkivät ostamaan pienempiä yrityksiä ihan kuten missä tahansa liiketoiminnassa.

Näin kävikin Mehiläisen, alansa jättiläisen, ostaessa mm. kuntoutus- ja muita hoivapalveluita tuottavan Mainio Vireen kesällä. Kun yrityskaupasta ei ollut muste ehtinyt kunnolla kuivumaan, alle 4 kuukautta sen toteutumisen jälkeen Mehiläinen antoi työvuorosuunnittelua koskevan ohjeistuksen tytäryrityksekseen siirtyneelle Mainio Vireelle (vai pitäisikö suomen kielioppisääntöjen mukaan taivuttaa Mainiolle Vireelle), jonka mukaan hoivakotien hoitajien työtunteja vähennetään. Toisin sanoen, samasta työmäärästä pitää selviytyä entistä pienemmässä ajassa. Tämä voi toimia terveydenhuollon tukipalveluissa, mutta ei suorittavassa portaassa.

Tähän ilmeiseen epäsuhtaan ehtikin jo kiinnittämään huomiota sosiaalineuvos Veikko Simpanen, joka Demokraatti-lehdessä vaati yksityisiä palveluntarjoajia julkisuuslain alaisiksi Sote-uudistuksen yhteydessä.  https://demokraatti.fi/tata-puhetta-ei-ole-ennen-kuultu-yksityiset-soteyritykset-julkisuuslain-alle/

Tietenkään vanhustenhuoltoon ei ilmesty suorittavia käsipareja tyhjästä, eikä niitä ainakaan ilmaannu, jos samanaikaisesti vähennetään hoitajamitoitusta ja vielä tiukennetaan työvuorosuunnittelua, jolloin hoitajat nääntyvät työtaakkansa alle ja vanhukset jätetään mätänemään sänkyihinsä. Tämä lienee ollutkin Sote-uudistuksen tavoite: vähentämällä hoitajamitoitusta ja tiukentamalla työvuorosuunnittelua, saadaan kyllä aikaan tehoa, mutta hoitoalalla tehokkuus ja laatu tuppaavat korreloimaan negatiivisesti. Mutta ei hätää, sillä Mehiläinen auttaa, sillä sen osake kannattaa, ja niin se kannattaakin, kun samanaikaisesti nostetaan hoidon hintalappua. Mehiläisellä on käytännössä avoin piikki mädännyttää vanhukset sänkyihinsä ja polttaa hoitajat karrelle, ja palkita sen johtoon palkkiovirkoihin päässeet entiset kokoomuskyvyt avokätisesti tästä heitteillejätöstä. Tämän kaiken sivutuotteena tullaan samalla hoitaneeksi vinoutuva huoltosuhteemmekin kuntoon. 

Ylen uutisjutun Mainio Vireen työvuorosuunnittelusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Oikeus kuolla ruotsiksi

SUOMI SUOMALAISIL... EIKU SUOMENKIELISILLE!111! Vakavasti ottaen: terveydenhuollossa, jos missä peruspalvelussa, oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään, ei ole vain itseilmaisu- vaan henkiinjäämiskysymys.

Näin ei kuitenkaan tunnuta ajattelevan Salon sairaalassa. Siellä toista kotimaista kieltä ei tunnusteta. eikä sitä pidetä sen paremmin itseilmaisun välineenä kuin ruotsinkielisiä henkiinjättämisen arvoisina. Näinhän kaksikielisyysongelma pikku hiljaa hoidetaan päiväjärjestyksestä; lieneekö Suomalaisuuden liiton soluttamiskampanja meneillään?

Salo toki on suomenkielistä seutua, mutta sitä ei ole esimerkiksi Porvoo, jonka sairaalaa pyritään systemaattisesti kurjistamaan päivystysasetuksella ja siihen koplatulla Sote-uudistuksella. Ensin lähtevät synnytykset. sitten varmaankin muuttolinnutkin. 

Porvoon sairaala on oikeasti kaksikielinen, eikä vain kaksikielinen, sillä siellä saa palvelua usein myös viroksi ja venäjäksi, ja jos lääkäri ei satu osaamaan kumpaakaan näistä, paikalle haetaan tulkiksi näitä kieliä taitava henkilö, jos tällainen vain suinkin on saatavilla. Yleensä on. Porvoon sairaalassa kaikki on lähellä, yleensä ripeästi ja lääkäri ehtii mihin tahansa aikaan auttamaan vartissa jos vaikka synnytyksessä sattuisi jotain odottamatonta. Erityisesti kaksikielisen, toimivan sairaalan näivertäminen on anteeksiantamaton perusoikeusloukkaus.

Miksi sitten kaksikielisyys on elämän ja kuoleman kysymys? No kun ei se ambulanssihoitaja pääse sinne tietojärjestelmiin tarkistamaan, mitä snappertunalainen, hiittisläinen tai kråköläinen potilas tarkoittaa puhuessaan blodtryckistä. Jos potilas vaikkapa sattuu muistamaan sairastavansa hemofilia, tälle ei pidä syöttää Marevania, tai jos hän mainitsee olevansa raskaana (gravid), tästäkin seuraa monenlaista huomioon otettavaa. Ja niin edelleen. 

Joka ikisen terveydenhoidossa työskentelevän on osattava tietty perussanasto molemmilla kotimaisilla, ja tätä pitää säännöllisesti kerrata ja testata. Muuten voi käydä niin, että saa väärää hoitoa tai peräti käännytetään kotiin mädäntymään kun ärsyynnytään omasta osaamattomuudesta, siitä, ettei pysty mitenkään säädyllisesti kommunikoimaan sen rantaruotsalaisen kanssa. 

Jos kerran Suomessa pidetään nykyään halveksuttavana elää ruotsin kielellä, näemmä kuoleminen on ainoa asia, jota enää on tarjolla. 

Yle Svenskan jutun hiittisläisestä (kuuluu nykyään Kemiönsaaren kuntaan) potilaasta, jolle hyvä kun ei ovea näytetty, voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Potilaasta asiakkaaksi

Konsulttina toimiva tuttavani nostatti Facebook-seinällään keskustelua julkisesta terveydenhuollosta: siitä, kuka on asiakas ja kuka omistaa asiakkuuden. Tässä keskustelussa pitää ensinnäkin erottaa sisäis- ja ulkoisasiakas. Sisäisasiakkuudesta on kyse silloin kun jokin sairaanhoidon erikoisala (vaikkapa psykiatria) ostaa palvelua joltakin toiselta (vaikkapa neuropsykiatria), ja tietyin varauksin myös silloin kun tämä palvelu ostetaan tukipalvelua tuottavalta liikelaitokselta (kuten tekstinkäsittely tai siivous). Ulkoisasiakkuus taas viittaa siihen, joka perinteisesti ymmärretään asiakkuutena: klinikka tuottaa palvelut, ja potilas on asiakas. Sisäisasiakkuuden nousu on viimeisen 10-15 vuoden trendi.

Samanaikaisesti tämän trendin kanssa, mahdollisesti jo hieman aikaisemmin, yksisuuntaisesta asiantuntijuudesta on siirrytty kahdensuuntaiseen konsultointisuhteeseen, ja voimautettiin potilas asiakkaaksi. Tällöin asiakkaasta tuli prosessinomistaja, ja vastuussa omasta asiakkuudestaan. Tämä on niin inhottavaa konsulttilatinaa, että puistattaa, mutta tämä kieli kuvaa muutosta siinä, miten julkisen palvelun ja kansalaisen suhteessa on tapahtunut siirtymä viimeisen ehkä 15 vuoden aikana.

Uudessa ajattelussa asiakas on näennäisesti vastuussa asiakkuudestaan ja prosessinomistaja. Jos häneltä syystä tai toisesta puuttuvat siihen keinot: tiedot tai jaksaminen, tällöin prosessinomistaja ei ole kukaan, jos asiakasta ei olla laitettu holhouksen alle. Tällöin potilaan - anteeksi, siis asiakkaan - kokonaisuudesta ei ole kukaan vastuussa. Sanoin näennäisesti, koska edelleenkin asiantuntijuus on väistämättä yksisuuntaista, eikä asiaa auta maallikolle hankala asiantuntijaslangi. Tämä voimaannuttamiseksi naamioitu heitteillejättö on tehty säästöjen nimissä, vaikka jokainen terveydenhoitoalalla toimiva ymmärtää, että laiminlyönti nyt johtaa vielä suurempiin kuluihin vastaisuudessa.

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Vapaus valita, mutta mistä?

Torstain 7.7. Uusimaassa muistutettiin siitä, että vuodesta 2014 alkaen potilaalla on ollut oikeus vapaasti valita hoitopaikkansa Suomen julkisesta terveydenhoidosta. Vapaus valita, mutta mistä, kun päivystysasetus ja Sote-uudistus vievät keskittämisen tielle?

Kun Porvoosta lakkautettiin synnytysosasto, tarkoittaako tämä sitä, että me porvoolaiset saamme nyt vapaasti valita, mennäkkö synnyttämään Kätilöopistolle, Naistenklinikalle, Tampereelle vai peräti Ouluun?

Valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos samanaikaisesti vähennetään tarjollaolevien vaihtoehtojen määrää. Tämä on nykyajan liberalismia, joka on levinnyt poliittisiin puolueisiin laidalta toiselle. En enää pysty perustelemaan, mitä väliä sillä on, mitä puoluetta äänestää kunnallisvaaleissa, koska on näemmä aivan sama, mihin puolueeseen kuuluu, ja kaikki HUS:in periferian paikallispäättäjien pyristelyt ovat turhia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että puoluepoliittinen vaikuttaminen on turhaa.

Michael Perukangas
entinen melkein paikallispoliitikko, tuleva nukkuvien äänestäjä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä. 

Keskustapuolue uhraa pultsarit

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaan pääkirjoituksessa todetaan "Laskelmissa ei oteta huomioon alko­ho­li­kuo­le­mista yhteis­kun­ta­ta­lou­delle tulevia säästöjä. Tällaisten "etujen" kirjaaminen ei olisi poliittisesti korrektia. Monet alko­ho­li­kuo­lemat ovat keski-ikäisten tai vähän vanhempien miesten ja joskus naistenkin tapaturmista ja tappeluista aiheutuvia. Niistä ei koidu suuria tervey­den­hoi­to­kus­tan­nuksia, ja jokainen ennenaikainen kuolema vähentää eläkemenoja ja ikäihmisten sairaanhoidon kustannuksia."

Keskustapuolueen pää-äänenkannattajan mielestä on siis ihan o.k., että vapaampi alkoholipolitiikka tappaa. Se taisikin olla sen tarkoitus? Mikä on puolueen linja? Onko tämä sen mukaista? Ilmeisesti sitten alkoholikuolemia ei tapahdu ollenkaan kunnollisille veronmaksajille, vaan ne ovat spurgujen asia? Liberalismi on valmis uhraamaan lisääntyvän valinnanvapauden vuoksi rappioalkoholistit, eivätkä vain he. Lisääntyvä alkoholinkäyttö on terveysriski riippumatta siitä, mihin sosiaaliryhmään kuuluu. Maksa-arvoilla ja elämänhallintaa kuvaavilla mittareilla ei ole syy-yhteyttä, sikäli mikäli jälkimmäisiä voi mitata.

Mutta ei sen kai väliä. Puistokemisteistä viis. Eikä tämä ajattelu rajoitu pelkkään poliittiseen keskustaan, vaan liberaaleja mahtuu poliittisen värikartan kaikkiin ääripäihin ja niiden väliin.

Suomenmaan pääkirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Politikointia ihmisten terveydellä

Kuntien terveyskeskuslääkäreillä on läheteliipaisinsormi toisinaan aika herkällä. Näin on kahdestakin syystä: ensinnäkään ei tietenkään puolentoista lääkärin kunnallisessa terveyskeskuksessa osata tehdä paljoakaan, hyvä kun katetrin saavat vaihdettua. Toiseksikin: erikoissairaanhoitoon lähetetty potilas on pois rasittamasta kuntataloutta, tai näinhän sitä voisi äkkiseltään luulla.

Vaikka kunnat maksavatkin oman osuutensa erikoissairaanhoidosta kuntayhtymien kautta, ei maksuosuus vielä parin potilaan aiheuttamasta satunnaisvaihtelusta vielä ratkaisevasti hetkahda, verrattuna siihen, että sitä samaa potilasta pitäisi toistuvasti pallotella terveyskeskukseen, jossa hänelle tarjottaisiin aina vaan eioota. Toistuvat, turhat perusterveydenhuollon käynnit tulevat herkästi kalliimmiksi kuin yksi käynti sinänsä kalliimmassa erikoissairaanhoidossa.

Sote-uudistuksella olisi mahdollista ratkaista tämä kohtaanto-ongelma, josta on tullut kuntataloudellinen ongelma. Mutta ei, kun Kepun piti saada satraappinsa ja Kopun valinnanvapaus, siis ei asiakkaan, vaan palveluntarjoajan. Eikä edelleenkään tässä olla puhuttu sosiaalipalveluista mitään. Tämä on sikäli aivan pälliä, että erilaisiin vaativiin kuntoutuspalveluihin liittyy sosiaalipalveluita: Kela maksaa, ja mukana on esimerkiksi lastensuojelua ja/tai vammaispalveluita.

Sote-uudistuksessa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee, vaikka nimenomaan näiden käsien koordinaatioon olisi nyt tarjolla it´s now or never -tsaanssi. Mikä on kunnilta pois, kaatuu jollekin muulle, oli sitten kuntayhtymä, maakunta tai valtio. Kun hallitus nostattaa terveyskeskusmaksuja, minkä seurauksena pienituloiset eivät hakeudu hoitoon ajoissa - jos koskaan - perusterveydenhuollossa hoidettavissa oleva vaiva kroonisoituukin erikoissairaanhoidolliseksi.

MTV:n uutisjutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.