perjantai 31. heinäkuuta 2015

Je suis Lassi Nummi

Kokeilin kerran vähän nuorempana Hesarin jakoa, että josko siitä olisi työkseni. No, ei ollut, vaikka olin suhteellisen vetreä ja poikamies, kun en osannut nukkua päiväsaikaan. Kokeiluksi jäi.

Munkkivuoressa jakopiiriä varoitettiin erikseen jo nyttemmin edesmenneestä runoilija Lassi Nummesta, tai oikeamminkin hänen asiakaspalautteistaan. Hän halusi lehtensä sileänä, siistinä, tahrattomana ja rypyttömänä. Silloin mietin, että moinen pitäisi palkita oikein erikseen henkilökohtaisella huomionosoituksella, mutta jätin sikseen. Nyt olen minä Lassi Nummi, vihainen vanha mies, joka on hyvin tyytymätön postipalveluun.

Nyt kun kuukauden aikana taas on jäänyt tilaamani (Urheilusanomat) -lehti tulematta kahdesti, ensin ajallaan - lehti sisältää päiväkohtaisia veikkausvihjeitä ja ennakkopuffeja, joten lehden puoleentumisaika on yksi päivä - ja sitten ollenkaan, jouduin toteamaan, että ei ole lehti enää entisensä. Lehdellä ei ole asiakaspalvelunumeroa, eikä sähköisessä palautelomakkeesta löydy kohtaa toimitusvaikeuksille. Piti soittaa postin jakeluun.

Olen ennenkin tilittänyt ryppyistä suhdettani Postiin vanhassa blogissani. Tallensin muutamia vuosia sitten Porvoon postin jakelupuhelinnumeron, koska jakelupalautteeseen on vuosien aikana ollut syytä, liikaakin. Ei ollut se numero enää käytössä, kun ei kohta enää Porvoon postikaan ole käytössä. Lupasivat sitten asiakaspalvelukeskuksesta kyllä pahoittelujen kera toimittaa palautteen sille, minne se kuuluu. Herra tietää, minne, jos ei kohta enää sitä tahoa, jonne palaute kuuluisi, ole olemassa.

Sitten vielä kehottivat antamaan palautteen sille, kelle se kuuluu, eli Urheilusanomille, vaikka ei se sinne kuulu, jos Posti on mokannut, ei Urheilusanomat. Ovat ulkoistaneet likapyykkinsä pesun lehden tilaaja-asiakkaalle itselleen, ja virheensä postipalvelun tilaaja-asiakkaalle.

Ei ole Posti enää entisensä. Vennamon Pekkakin sen jo tiesi, mainostaessaan tällä sloganilla johtamaansa Postia neljännesvuosisata sitten. Pekka oli visionäärinen ja viisas mies.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat yksiselitteisesti pahoja ihmisiä

Monikulttuurisuuden vastustaminen tarkoittaa monikulttuuritaustaisten ihmisten suoraa vainoamista, koska kulttuuri on meissä sisäänrakennettu merkitysjärjestelmä. Oma kulttuuriperimä on yksilön olemassaolon perusta, eivätkä esimerkiksi monikulttuurisen perheen lapset ole valinneet itse sitä, minne syntyvät. Monikulttuurisuuden vastustaminen antaa suoran mandaatin esimerkiksi näiden lasten loukkaamiseen, kiusaamiseen ja solvaamiseen. Siksi monikulttuurisuuden vastustajat ovat yksiselitteisesti pahoja ihmisiä, eikä asiaa voi, pidä eikä saa kierrellä eikä naamioida miksikään muuksi, tai vaieta. Ihminen, joka antaa aiheen kiven heittämiseen, on kivenheittäjää vaarallisempi. 

Kansanedustajat eivät ole kansanedustajia vaan kansanjohtajia, ja joissakin tapauksissa tahallaan harhaanjohtajia. Olli Immonen on erotettava perussuomalaisesta eduskuntaryhmästä ja haastettava siviilioikeuteen usuttamisesta, sillä kansanjohtajalta eriarvoisuuden osoittelu on usuttamista. Eikä se pelkkään usutteluun jää, tämä on nimittäin toiminnan miehiä. Näille immosille politiikka on vain hämärähommien legitimaatiota, Perussuomalaiset breivikistien peitejärjestö, kunnes toisin todistetaan.

On kokkapuhetta, että nämä immoset takaisivat yhteiskuntarauhaa tarjoamalla äänestämällä laillisen kanavan säädyttömyyksille, sillä he yllyttävät kannattajiaan ja epävarmoja pelkäämään keksimiään uhkakuvia. Otan esimerkiksi vanhan ystäväni, joka ei aikaisemmin ollut päätään vaivannut esimerkiksi sukupuolineutraalilla avioliitolla, sillä se ei kuulunut hänen siihenastiseen kokemuspiiriinsä. Eivät ne homot silmille hypi, vaan immoset, oinoset ja hakkaraiset ilmestyskirjamaisilla kielikuvillaan. Jos kansanedustaja sanoo, että homoavioliitot ovat syntiä, niin kyllä sen kannattaja uskoo. Tyhjät tynnyrit tapaavat täyttyä. 

A substantial selection of 19th century conducting



Mengelberg is by far the best represented already in the 19th century active conductor on record, and so it is mandatory to familiarize with his work if one is even vaguely interested in historic performance practices with direct links to Mahler and Brahms and for whom even Beethoven and Bach was something of novelty.

As "Ultrarunner" suggested, the best is to listen to these recordings with headphones, a rare feat with historic recordings. The selection may contain most of the substantial music recorded by Mengelberg, but it omits e.g. Tchaikovsky and Kodaly, which is a pity. It is also regrettable that in Beethoven's Eroica no master tape was available but instead a shellac copy. My own copy on C-cassette was in much better sound. Also the classic account of Mahler's fourth is available in better sound elsewhere.

Nevertheless, Mengelberg is always interesting, never dull and his performances seldom routinely. Mengelberg the agogic trickster is mostly in his best behavior here, only spicing up things a little with occasional ritardandi, sforzandi and glissandi. His oddities are always permeated with musical conviction, and in general he is frequently surprisingly modern. Despite the above mentioned reservations this selection contains his most substantial output and is thus mandatory.

My review is also released at Amazon.co.uk.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Incomparable Pastorale in impossible sound



An incomparable recording of Pastorale, but unfortunately spoiled by using a useless copy or remastered quite awfully. And I am no audiophile. It is almost criminal to release classics of gramophone in such bad copies. Mozart fares a lot better though. Avoid.

My review is also released at Amazon.co.uk.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Ei kuonaa kummempaa

Facebook-ryhmässä "Porvoolaiset" oli eräs ryhmän jäsen jakanut mielestään ilmeisesti vitsikkäänä kuvan, jossa joku onneton oli hirttäytynyt julkisella paikalla. En ymmärrä, miten jonkun mielestä voi olla vitsikästä, että joku on hirttäytynyt, saati että viitsii jakaa kuvan tällaisesta inhimillisestä onnettomuudesta Facebook-ryhmään. Jos olisi vielä ollut kahvia, olisi mennyt väärään kurkkuun. 

Jos tällaista viitsii jakaa, tarkoittaa tämä sitä, että jakajan mielestä hirttäytyjän ihmisarvolla ja hänen omaistensa mielenrauhalla ei ole mitään väliä. Että he olisivat ihmiskuonaa. Ihminen, joka näin toimii tai edes näin ajattelee, ei ole itse kuonaa kummempi. Teon mahdollinen harkitsemattomuus ei tee siitä sen puolusteltavampaa, eikä sitä voi oikeuttaa millään kommervenkilla. Sitäpaitsi mistäs me tiedämme, millainen onnettomuus jonkun saa ajautumaan näin onnettomaan tekoon?

Erosin samantien em. ryhmästä "Porvoolaiset" (pitäisi olla pienellä alkukirjaimella) mielenrauhani takia, ja myös siksi, etten halua olla osallisena toisten yksityisyyttä loukkaavassa, asiattomassa roskassa, osana yhteisöä, julkista häpeäpaalua, joka mahdollistaa kuonan leviämisen. Muita tällaisia yhteisöjä ovat esimerkiksi koulukiusaamisen mahdollistava koulu. Asianosaiset hävetkööt.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

10 suurinta kapellimestaria

10 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla. Pitkään listani oli "epätäydellinen", vailla kymmenettä, mutta nyt kymmenes on löytynyt: Willem Mengelberg.

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5. ja 7. sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on  hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.
Brahms: Viulukonsertto (Yehudi Menuhin): Huippuintensiivinen orkesterialoitus paaluttaa levytyksen: tulossa on definitiivinen versio. Menuhin ja Furttis olivat samalla tavalla hengenheimolaisia kuin Fischer ja Furttis. Tässä 40-luvun lopun konserttitaltioinnissa äänitys on parempi kuin aikansa studioäänityksissä.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimpia Bruckner-klassikkoja.
Brahms: Sinfoniat no 2. ja 4 Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen (2.) aikuisten oikealta musiikilta, ja mitenkään alleviivaamatta nelosen riipaisevuutta, hän toteuttaa etenkin finaalin kontrapunktin esimerkillisesti.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.
Mahler: Sinfoniat 2 (Ylösnousemus) ja 9. Tyylillisesti Walterin vastakohta. Miltei julman raaka strukturalistinen tyyli läpivalaisee teokset; kuitenkin Klempererin tulkinnoissa on lämpöä, joka tulee mahdolliseksi vain Mahlerin syvällisen tuntemuksen myötä. Klemperer suhtautuu musiikkiin vakavasti.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Niissä on rakastavan nostalginen tunnelma. Columbia-sinfoniaorkesterin levytyksissä on sitäpaitsi noin 55 vuotta vanhoiksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.

Jascha Horenstein
 (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7
. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Pitkään pidin Bruno Walterin levytystä ideaalina, mutta se on kesy tähän verrattuna. Horenstein omii teoksen traagisuuden omaksi tragediakseen. Tarjolla on ainakin viisi livelevytystä; paras on v. -66 Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa (Deccan Concertgebouw-versio, ei Sonyn Cleveland-versio) on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa. Tosin Karajanin Schumann on vielä suurempaa musiikkia.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on  vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.

Willem Mengelberg (1871-1951)

Elokuun lopulla Helsingissä vierailevan, maailman parhaaksi orkesteriksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin suuruuden luoja, joka johti orkesteria 50 vuotta! (1895-1945). Romanttista tulkintataidetta parhaimmillaan portamentoineen ja ajoittain äkkiväärinen tempoineen edustanut Mengelberg on oikeastaan ainoa 1800-luvun kasvatti, jonka tulkintataide on edustavasti taltioitu äänilevyille. Äkkiväärää tai ei, kaikki Mengelbergiltä kuulemani on musiikillisesti järkeenkäyvästi perusteltavissa, ja aina kiinnostavaa.

Suositeltavat levytykset:
Aika hyvä paketti Mengelbergin levytyksiä on 15 cd:n kokoelma hänen Concertgebouw-levytyksistään, tosin siitä puuttuu esimerkiksi Tsaikovskia ja muita apokryfisäveltäjiä. Erityisesti Beethovenit kannattaa kuunnella kuulokkeilla, vaikka näin vanhat äänitykset (39-41) ovatkin yleensä siedettävämpiä kaiuttimista. Vahinko vain, että Eroicasta ei ole ollut saatavilla radionauhaa, vaan savikiekoille siirretty painos; muuten kyse olisi ollut yhdestä parhaista Eroicoista. Minulla oli pitkään kasettikopiona tätä onnistuneempi siirre Eroicasta. Onneksi sentään hifivahvistimen säädöillä äänityksen voi pelastaa kuunneltavaksi; tällöin kannattaa hillitä bassoa ja lisätä diskanttia tuntuvasti.

Gustav Mahler: 4. sinfonia. Levytys on alun kiihdytyksineen ja jännityksineen jännittävä, ja Adagion portamentoineen riipaisevan kaunis. Äänitys on myös ikäisekseen (-39) miltei käsittämättömän hyvä, mikä menee kyllä ehkä maailman parhaan konserttiakustiikan piikkiin; toki kiittäminen on myös Avron teknikkoja.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Listalle voisivat omilla ansioillaan päästä myös Eugen Jochum, Günter Wand, Ferenc Fricsay, Herbert von Karajan, John Barbirolli, Thomas Beecham, Georg Solti, Bernard Haitink, Eugen Jochum, Sergei Koussevitzky, Jevgeni Mravinski, Kurt Sanderling, Günter Wand, Sergiu Celibidache, Karl Böhm, Leonard Bernstein, Rafael Kubelik ja Carlo Maria Giulini, ainakin jokainen heistä ansaitsisi oman lukunsa. Jochum jo kerran pääsikin, samoin Wand, mutta jos kymmenen on pakko nimetä, niin tässä he ovat.

Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.


sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Suomessa puhutaan suomea

Ha haa, sainpas ainakin jonkun "suomalaisuus"intoilijan avaamaan jutun tarkoin harkitulla otsikoinnilla!

Suomessa neljännesvuosisadan asunut, tuntemani maahanmuuttajamies A puhuu suomea aika hatarasti. Näin oli ainakin 8-9 vuotta sitten, eikä minulla ole paljoakaan syitä uskoa, että tilanne olisi tästä mainittavasti muuttunut. Hän tuli töihin Nokialle, jossa työkieli oli alusta alkaen englanti, ja suomalaisen vaimonsa kanssa kotikieli on englanti.

A ymmärtää suomea mainiosti. A pyytää aina suomalaisia puhumaan hänen suomea, mutta kun kerran ilmielävän ulkomaanelävän kanssa on mahdollisuus solkata ulkomaata, niin me härmäläiset sitten käytämme häntä kävelevänä kielikylvettäjänä. Eikä hänen kotikielensä ole englanti, mutta hän puhuu kyllä kieltä erinomaisesti.

Tänään kuulin tarinan Suomessa yli 40 vuotta asuneesta maahanmuuttajamiehestä, joka edelleenkin joutuu käyttämään suomalaista vaimoaan asiointitulkkina käydessään lääkärissä. Kun me suomalaiset syytämme maahanmuuttajia siitä, että eivät edes yritä kotiutua, niin me emme kyllä tee sitä mahdolliseksi. Meille mamu vie hautaan mamuutensa, ja mamujen kieli on englanti, vaikka se olisi ranska, espanja, somalia, arabia, venäjä tai ruotsi (!)

Toinen tarkoituksellinen toimituksellinen valintani tässä ääneenajattelussani oli rajata kotimaiset kielet suomeen. Sitä se nimittäin enemmistölle on. Suurin osa suomenkielisistä mieltää ruotsin ulkomaankieleksi, mikä todettakoon tässä neutraalina asiantilana.

Kun teemme mamuille karhunpalveluksen vaikeuttamalla heidän kotoutumistaan, sahaamme omaa oksaamme.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Suomi, kylmempi kuin Siperia. Ja tyhmempi.

Iltapäivälehdessä joka kesä jossakin vaiheessa nyhjätään tyhjästä uutinen, jossa todetaan, että voi kauhistus, täällähän on kylmempää kuin Siperiassa. Ja idiootit ostavat.

Tämähän ei ole mikään ihme. Kannattaisi opetella perustiedot ennen kuin alkaa tekemään nyhjästä uutisia, kuten tässä nostossa, jossa näytettiin Jakutskin sääennustetta.

Joskin Jakutsk on maailman kylmin suurehko kaupunki - talvikuukausina - niin heinäkuun maksimilämpötilojen keskiarvo siellä on +25,5. Esimerkiksi Pariisissa se on +25,2, ja Helsingissä +21,5 (Kaisaniemi) ja +22,5 (Helsinki-Vantaa). 

Siperiassa on äärimmäinen mannerilmasto, kun taas meillä Golf-virta tasaa ilmastoa niin hyvässä kuin pahassakin, ei tosin samassa määrin kuin Islannissa tai Fär-saarilla.



Suomessa on viime vuosina totuttu helteisiin. Tämä on aurinkolämpötila viime kesältä. 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Mitä vikaa on Akavassa?

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvontavastaava Lotta Aarikka on suosikkibloggareitani. Hän välttää kumartamasta kuvia, ja hänen ominta alaansa on ammattiyhdistystoiminta ja koulutuksen ja työelämän välisen suhteen pohdiskelu. Nyt hän on verkostoineen laatinut ainakin semiavoimen lähdekoodin tekniikalla pamfletin Kuule Akava - viisi teesiä paremmasta keskusjärjestöstä.

Kaikkein eniten pidin Aarikan paperissa kohdasta "päätösten vaikutukset on arvioitava aina tulevan kannalta, ei nykyisten etujen säilymisen kannalta". Tämä lause on avain: näin ammattiyhdistysliikkeitten pitäisi muuttua. Tämä pitäisi kehystää muidenkin kuin ay-jyrien. Sama sopii myös poliitikoille.

Toinen juttu, josta Aarikan ryhmän ajatelmassa tykkään, on samansuuntainen oman huomioni kanssa: ammattiyhdistykset viis veisaavat työttömistä jäsenistään. Niissä ei muisteta sitäkään, että monilla on sellainen työ, josta nyt vaan ei livistetä koulutuksiin esimerkiksi siksi että huonolla palkalla ei palkatonta vapaata voi ottaa. Sitten liitoissa näytetään lähtevän siitä oletuksesta, että jäsenten ammatillinen itsetunto on vahvasti kiteytynyt, ammatillinen ylpeys suurta ja työtyytyväisyys sen mukaista. Ihan kuin kukaan valtiotieteilijä ei voisi olla tyytymätön töissäkäyvä työnhakija.

Kommentoin Aarikan et co. teesejä hänen blogiinsa tuoreeltaan, että mielestäni pamfletti vaikutti keskittyvän liiaksi menettelytavallisiin nippeleihin, jotka kuitenkin ovat nippeleitä. Todellinen ongelma - jonka Aarikan ryhmäkin on huomannut - on se, että Akava on vieraantunut huomattavan osan jäsenistönsä todellisuudesta, sen keskittyessä vaalimaan lähinnä nk. huippuosaajien etuja. Tämä ilmenee mm. Akavan verokannanotoissa, joissa ilmenee, että se olisi valmis romuttamaan pienipalkkaisille välttämättömän hyvinvointivaltion, joka tarvitsee riittävää veropohjaa rahoittuakseen. Tämä taas johtuu Akavan kokoomuslaisuudesta.

Ei Akavan kokoomuslaisuutta voi muuttaa kannanotoilla. Siinä eivät matalammat hallintorakenteet, avoimet lähdekoodit ja osallistavat rakenteet auta, vaan Akava pitäisi vallata. Tai sitten vaihtaa liittoa. Ei auta, jos on korvat, jos niitä ei käytä, jos kuulee, muttei kuuntele. Tämän tiedän osallisuustutkijana ja kaavoitusaktivistina paremmin kuin hyvin.

Erityisesti korvassani särähti "liittojen on edistettävä kansallisesti alansa osaamisen kehittämistä fasilitoimalla koulutuksia, osaamisryhmiä ja mentorointeja jäsenilleen". Sen verran hajua minulla on, mitä fasilitoiminen on, että olen yhden lukukauden käynyt Kepan fasilitointiryhmässä. Mentoriksikin minua on pyydetty, mutta olen todennut, että on parempi, etten mene demoralisoimaan nuoria. Tehköön itse omat virheensä. Osaamisryhmästä minulla ei ole hajuakaan, sen sijaan osaamattomuusryhmistä sitäkin enemmän, samoin väkisin tiimiytetyistä, huonosti motivoituneista osaajista, joiden kohdalla niin osaamisesta kuin ryhmästä puhuminen on parodiaa, en ole varma, työntekijänkö vai -antajan.

Akavaa pitäisi päivittää vielä Aarikan ryhmänkin ehdotusta enemmän. Akavalaisissa liitoissa on nimittäin jäseninä myös sellaisia kauneusvirheitä, jotka eivät ole osallisia sen paremmin presentaatioista kuin serpentiineistä, ja joiden fasilointitaidot rajoittuvat postit-lappujen liimaamisen katseluun.

Voi olla, että Aarikan sukupolvella on jotakin sellaisia taitoja, joita ei ei-enää-niin-tulevilla-huippuosaajilla ei ole. Ehkä ne on heille opetettu korkeakouluissa, tai sitten ne olivat heillä syntyessään. En tiedä. Mutta menee osittain yli hilseen minulta tuo Aarikan konsortiomuistio, tai sitten vaan sen kieli on eri vuosisadalta kuin oma päivitykseni.

Lotta Aarikan bloggauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Johtava eurokriitikko Stubb

Paitsi keskenjäänyt sekundaarisosialisaationi (eli bile- eli tyttöjen kaipuuni), niin myös länsisuuntautuneisuus - tai Eurooppa-suuntautuneisuus - olivat keskeisiä syitä, miksi Kokoomusnuoret vetivät minua puoleensa 90-luvun alkuvuosina. Olin yksi niistä paristakymmenestä eurooppanuoresta, joiden lähetystö pioneereinä kävi keväällä 1991 haistelemassa EU-elimiä. Teimme aloitteen Ukkopuolueelle (eli Kansalliselle Kokoomukselle) EU-jäsenyyden hakemisesta, ja loppu on historiaa.

Jos Kokoomus oli eurooppalaisuuden esitaistelija Suomessa sellaisena aikana, jolloin asiasta ei vielä ollut "yleisistä syistä" sopivaa puhua (niistä samoista, joista pidetään armeijaa, jonne olin pian menossa), niin Keskusta teki kaikkensa jarruttaakseen. Heillä vaikuttivat paitsi farmareiden pelko tukiaistensa puolesta, myös pitkä kekkoslovakialainen perinne.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, aika on kypsä omalle eurooppatilinpäätökselleni. Ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin. Ilman viinejä maitokaupassa kyllä voin elää, mutta luvattu henkilöiden ja pääomien vapaa liikkuvuus ei ole laajentunut yleiseksi eurooppalaiseksi periaatteeksi. Esimerkiksi kodittomien romanikerjäläisten asema on häpeällinen, heillä ei ole ihmisoikeuksia oikein missään. Puhumattakaan Välimeren henkensä kaupalla ylittävistä, joita pallotellaan ei sulle, ei mulle -periaatteella.

Niin että rakkauteen on tullut ryppyjä, ja suomut ovat karisseet. En kuitenkaan ole valmis hylkäämään eurooppalaisuuden ideaa, mikä on tainnut käydä valtiovarainministeri Stubbin mielessä, hänhän kohteli kreikkalaisia kuten koulukiusaaja lunttaajaa, vaikka fuskaaminen oltiin tehty mahdolliseksi, eikä vain sitä, vaan vieläpä toivotettu tervetulleiksi klubiin. Taitaa olla Stubb panttivankina niin integraation entisille pääkriitikoille (pääministeripuolue) kuin nykyisillekin (ulkoministeripuolue).

Uuden Suomen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Mitä robotit syövät?

Ennen olivat leikit sellaisia, joita voi leikkiä, aikuinenkin, eli ihminen, jonka mielikuvituksen ovat niin empiria kuin teoriakin pilanneet. Aikuinenkin ymmärtää, mitä autot tekevät, tai intiaanit. Tai eläimet.

Sen sijaan ei sitä voi ymmärtää, mitä Skylanders (huom. monikko) tai Mindcraft-ukkeli tekee. Sen vielä jotenkin käsitti, mitä trashpackki teki, sillä ne sentään simuloivat jotakin jätteeksi mennyttä käyttöesinettä tai haaskoittunutta eläintä, paitsi ne, jotka kuuluivat vain "monstereihin" (joka muuten on korvannut suomen kielen mainion sanan hirviö).

Vaikka poikani luettelisi heistä ties kuinka monta yksityiskohtaa, heidän hyvyydestään/pahuudestaan (mistä senkin tietää, molemmat kuiteski saavat yhtä pahaa tuhoa aikaan), liikkumisestaan, ruokavaliostaan, sanonnoistaan ja muista maneereistaan, niin on mahdotonta eläytyä leikkiin, kun ei ymmärrä sitä maailmaa, jossa nämä ovat, ja miten hahmot ovat motivoituneita.

Ennen olivat leikit kunnollisia. Ja miehet rautaa. Ukkelit puuta. Nyt ovat ukkelit jotain muuta, tai siis eivät ole ukkeleita. Tai akkeleita. Tai käpylehmiä. Tai dinosauruksia. Tai tinasotilaita, vaan peltikasoja simuloivia muovihäkkyröitä, tai bittikimppuja simuloivia muovihäkkyröitä.

Huoh. Vietäköön isi kaatopaikalle, seuraavaan Trash Pack-mallistoon "dead dad" -hahmon esikuvaksi.


perjantai 10. heinäkuuta 2015

Mitä on rakkaus?

Olivia-lehdessä pohdittiin, mitä on rakkaus. Parhaiten asiaa tutki kirjailija Pajtim Statovci, joka varsin nuorena (25 v) oli aika hyvin tavoittanut tämän karkaavan käsitteen merkityksen. Hän pohti filminäkin tunnettua romaania Revolutionary Road: "rakastavatko April ja Frank toisiaan oikeasti, vai sitä mitä he voisivat olla, sitä mitä ovat kaikkien niiden vuosien aikana jättäneet sanomatta siinä pelossa, että paljastavat toisilleen tavanomaisuutensa".

Oheinen sitaatti onnistuu tavoittamaan aika monta olennaista kysymystä. Rakastetaanko toista sellaisena kuin tämä on, vai sellaisena kuin hänen haluttaisiin olevan? Tämä edellyttää sitä, että pystytään elämään oman reaktion kanssa, joka seuraa kun rakastettu putoaa jalustaltaan, ja paljastuu, mitä hän oikeasti haluaa. Ja että joskus se voi ollakin jotain ihan muuta kuin mitä itse on halunnut uskotella, ja halu rakastua on peittänyt tämän todellisuuden näkyviltä. Rakkaus ei saa olla sokea, vaan pikemminkin rakkaus on rohkeutta uskaltaa nähdä selkeästi, myös itsensä peilistä. Rakastetaanko omaa itseä sellaisena kuin on, mikä on edellisen edellytys?

Rakkaus ei tarkoita sitä, että kaikki pitäisi tai edes voitaisiin jakaa, mutta rakkaudesta on kyse, jos oma rakas juoksulenkki halutaan vaihtaa retkeen puolison kanssa. Rakkaus odottaa sitä, että puolison hammastulehdus paranee, jotta hän jaksaisi patikoida kanssasi sille tietylle penkille lenkkireittisi varrella.

Minulle on vaatinut elämänperspektiiviä, kykyä luopua, jotta olen oppinut ymmärtämään, että toista ei voi syyttää siitä, miksei itse ole tullut sellaiseksi kuin joskus ehkä oli halunnut. Sitäkään ei voi tietää kokematta, että joskus jakaminen onkin hienompaa kuin omien välittömien mielihalujen tyydyttäminen. Tämä ei nimittäin tulisi kyseeseenkään. Jos ei rakkaus.




torstai 9. heinäkuuta 2015

Kun suomalainen pankkiiri valitsi Kreikalle hallituksen

Sen vielä ymmärtää, että "elinkeinoelämä" valitsee Suomelle hallituksen ja sanelee sen ohjelman, mutta että suomalainen pankkiekonomisti luulee voivansa sanella toisen maan hallituksen, on minulle ennennäkemätöntä.

Näin kuitenkin tapahtuisi, mikäli Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju saisi tahtonsa läpi. Hänen mielestään ainut mahdollisuus pitää Kreikka Euroopan talousalueen jäsenenä olisi kansan kääntyminen Syrizaa vastaan. Taustalla lienee implisiittinen taustaoletus siitä, että Kreikka pitää saada siellä pysymään, keinolla millä hyvänsä. Kangasharjun mielestä uuden hallituksen ei pitäisi olla niin jyrkästi velkojien (eli pankkien) vaatimuksia vastaan kuin nykyisen.

Olen välttänyt ottamasta kantaa Kreikan (tai Euroopan legitimiteetin) kriisiin, mutta kun nyt viimeisen viiden vuoden aikana on lähinnä keskitytty pelastamaan Kreikan velkojien likviditeettiä, on vaikea nähdä, että Kangasharjuakaan kiinnostaisi mikään muu kuin pankkien vakavaraisuus. Siinä ovat kreikkalaisten hyvinvointi ja demokratian legitimiteetti sivuseikkoja.

Nordean asiakkaana sanoudun irti sellaisesta demokratiakäsityksestä, jossa pankkiirit valitsevat hallituksia.

Turun Sanomien jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Mahler's ninth represents the greatest possible tragedy



I read a review in the major Finnish newspaper of Mahler's ninth recorded by Bruno Walter during his Indian summer, and soon acquired it. I learned the piece from that recording, and as I grew up with it, I for a long time regarded it as ideal. It might be just that in many respects, safe for the final, as Walter clearly was allergic to it and wanted to get rid of it a.s.a.p. Very soon after acquiring Walter's reference recording I also bought one concert version by Horenstein, having read of him. It was then a disappointment to me and sold it to a second hand record store. I then decided to get along with Walter. Which I did for 20 years. Before encountering this recording.

Horenstein may start cautiously, but as I have learnt to appreciate the organic reconstructive interpretative style by adoring Furtwängler since my adolescence, I have learnt that patience is a virtue in symphonic music as it allows to leave the essential in reserve. When the music really calls for power, the raw intensity is overwhelming as climaxes really count. Horenstein knows better than anybody, how to build and to accumulate.

If Walter's style could be characterized as nostalgic overview and that of Klemperer as a detached X-ray, Horenstein identifies himself with the score. For him any tragedy built-in the score is his personal tragedy. Ok, Walter may score over him in the two central scherzo movements - scherzi are often almost rudimentary in Horenstein's preserved performances, as the scherzi pose the interpreters great difficulties that only can be solved with repeated rehearsing, something that was beyond the nomadic Horenstein. But there is no one that can touch him when it comes to holistic view, understanding the true meaning of the music. In that Horenstein is often untouchable and his preserved performances are to cherish. For him, the whole world as was known to Mahler crashes along with the first movement coda, and Mahler himself is allowed to settle with this loss in the final.

Remark: this recording was by far the most expensive musical recording I have ever acquired. And I speak with experience of roughly 1500 classical recordings. It is pity that is so difficult to find. I managed to get a copy from Japanese Amazon. It is worth every penny you will have to pay for it, and after hearing it just once, it will always be the point of reference.

My review is also released at www.amazon.co.uk.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kaksi suurta yhdeksäistä

Beethovenin antaman esimerkin jälkeen, niin Brucknerin kuin Mahlerinkin sinfoninen tuotanto jäi yhdeksään sinfoniaan. Päällisin puolin Mahler kuulostaa 1900-luvulle venytetyltä Brucknerilta, mutta Günter Wand on opettanut minulle, että Bruckner onkin 1900-lukua kohti venytettyä Schubertia.

Bruckner oli syvästi uskonnollinen kristitty, ja persoonana naiivinkin yksinkertainen. Hänen musiikkinsa heijastelee säveltäjää luonnonrakkaudessaan ja kosiskelevien tehokeinojen välttelyssään. Kuten katolilainen ja linziläinen Bruckner, Wienin juutalainen Mahler oli myös itävaltalainen. Mahlerin musiikista taas ei puutu ulkoisia tehokeinoja. Se on jopa laskelmoivaa maailmojensyleilyssään, kun taas Brucknerin maailma on introspektiivinen. Missään tämä ero - introspektion ja ekstroversion - ei näy kuten heidän viimeisissä sinfonioissaan.

Kertonee musiikin suuruudesta, että sen paremmin Mahlerin kuin Brucknerinkaan ysiä ei oikein voi esityksellä pilata, sillä ne ovat suurempia kuin mikään mahdollinen niiden esitys. Mahlerin musiikki voi kuulostaa laskelmoidummalta kuin Brucknerin, mutta molempia rakastan yhtä lailla, ominaisuuksineen ja vikoineen, sillä ne ovat inhimillisiä piirteitä, tekijänsä näköisiä.

Brucknerin ysissä säveltäjä jättää finaalissaan hyvästit maalliselle maailmalle. Kertoneeko teoksen yleispätevästä universalimista, että sitä ei oikein voi tulkinnalla pilata. Yhdeksäisen tulkinnan ääripäät ovat Wilhelm Furtwängler ja Otto Klemperer. Kompromisseja näiden väliltä tarjoavat Jascha Horenstein ja Herbert von Karajan. Furtwänglerin sota-ajan tulkinta on kuin yksi kaari, jossa ei vedetä hetkeäkään henkeä. Jos maailmasta löytyy yksikin musiikillinen taltiointi, johon sopii "kärventävän intensiivinen", se on tämä. Klemperer taas on niin graniittinen, että on siinä ja siinä, kulkeeko musiikki. Kyllä hän siltikin tiesi tarkkaan, mitä teki, vaikka ei käsi ehkä enää noussutkaan niin korkealle, vaikka kliimaksit ovat miltei understatement, ja jos scherzo on leikkisä, niin sitten minä olen Schweinsteiger. Horenstein tarjoaa molempien lähestymistapojen paremmat puolet, Klempererin rakenneanalyysin ja Furtwänglerin kiihkeyden, ja Herbert von Karajanin levytys (myöhempi kahdesta) on ihanteellinen kirjastoversio: siinä on kaikkea siinä määrin kohtuudella, paitsi upeaa soittoa, jota on luksöösisti, että se esittää teoksen ihanteellisessa valossa. Sama pätee Günter Wandiin, jonka NDR-versio ei ole niin kiiltäväksi hiottu kuin von Karajanin levytys, mutta siinäkin on kaikki kohtuullista ja kohdallaan, kaikessa klassisuudessaan ensimmäisen osan koodan rajuudessaan yllättäenkin. Eugen Jochumin myöhempi Dresdenin levytys taas esittää teoksen sopivan karkeana ja hieman epätoivoisessakin sävyssä itäsaksalaisine torvineen. Hans Knappertsbuschilla on sekä live- että studioversioissa Furtwängleriltä perityt intensiivisesti laulavat jouset, mutta vain puolet hänen intensiteetistään. Mikä sekin on paljon. Lisäksi Knan käyttämä laitos sisältää pari minulle uutta ratkaisua. Sergiu Celibidachen näkemys on aivan oma lukunsa: 20 minuuttia normiesitystä hitaampanakin esittäjä onnistuu välittämään uskottavasti, että jokaisella äänellä on väliä. Kuitenkin, jos vain yksi levytys pitäisi valita, päätyisin Carlo Maria Giuliniin.  Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Mahlerin ysin ensiosan koodassa Mahler ei jätä hyvästejä maailmalle, vaan maailma jättää hyvästejä hänelle. Hän huipentaa marssin päin maailmanloppua, ja hänen koko tuntemansa 1800-luvun maailma romahtaa ensiosan koodassa kuin maankuoreen repeytyneeseen aukkoon. Yhdeksäisestä pidin pitkään Bruno Walterin nostalgista, humaania, turvallista lämmintä, täyteläistä intiaanikesälevytystä ihanteellisena. Siinä etenkin keskiosat ymmärretäänkin juuri oikein, mutta finaalia kohtaan Walter poti sokeutta, ja hän juoksenkusi sen samoin kuin legendaarisessa 30-luvun wieniläislivelevytyksessäänkin. Vastakohtana on Otto Klemperer, minkä Otto itsekin ymmärsi, luonnehtien Walteria moralistiksi ja itseään immoralistiksi. Klempererin levytys välttää kaikkea sentimentaalisuutta, vaikka ei Walterkaan kyyneleissä piehtaroi. Hänen koherenttiudelleen on vaikeaa tehdä sanallisesti oikeutta, mutta sekä Philharmonia että Klemperer ovat tässä parhaimmillaan, ja levytys on yksi Klempererin uran huipentumista. Eikä se ole aivan vähän. Jascha Horenstein taas rakentaa teoksen varovaisesti, antaen teoksen - jonka suurimman mahdollisen tragedian hän kokee omakseen - kehkeytyä vähän kerrassaan niin että voima on lopulta musertava. Dimitri Mitropouloksen ysin tunnelma on ankara, mutta finaali joutuisanakin hämmästyttävän intensiivinen, eikä yhtään hätäilty, kuten Walterilla, osoitus Mitropouloksen nerokkuudesta. Yleensä suurenmoisen Mahler-tulkki John Barbirollin tulkinta on koostettu eri konserteista, ja sen huomaa, sillä se ei muodosta kokonaisuutta. Finaali siinä tosin on upea, mutta Mahlerin idiomi oli ainakin vielä 60-luvulla hämmästyttävän vierasta Berliinin filharmonikoille. Gary Bertinin yhdeksäinen on uskomattoman kaunis, ja äärihitaaksi raahatun finaalinkin hän onnistuu pitämään koossa, toisin kuin James Levine.

Hienoja tulkintoja teoksesta tarjoavat vielä ainakin Leonard Bernstein vanhemmassa New York-paketissaan, Karel Ancerlin johtamat tsekkiläiset filharmonikot ja Kurt Sanderling, jonka levytyksistä parhaassa maineessa on BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa tehty tallenne. Sanderlingin levytys sijaitsee jossakin Klempererin rauhallisen ja jyhkeän strukturalismin ja Horensteinin subjektiivisen tragedian välistä, kerrassaan erinomainen. Myös Rafael Kubelikin kokonaislevytyksen yhdeksäinen on jäntevä kokonaisuus, sopivasti annosteltuna lyriikkaa ja jäntevyyttä. Ensimmäisessä osassa kahdeksan ja kahdeksan puolen minuutin välin keinunta saa unohtamaan maailman kappaleen ulkopuolella ja kappaleen kohdan ulkopuolella, ennen ja jälkeen sen, siltikin kohdan orgaanisesti kehkeytyen kudoksesta. Orgaaninen on avainsana Kubelikin tulkinnassa.

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ihannelevytys teoksesta, sen tarjoaisi Bernard Haitink, jonka Concertgebouw-orkesteri soittaa yksityiskohdat henkeäsalpaavasti, niin henkeäsalpaavasti, että kokonaisuuden pelkäisi jo kärsivän. Mutta onneksi ei. Haitinkilla rupisuuskin on hallittua.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ikätasoinen toiminta

Kirjoitan työkseni lastenpsykiatrisia tekstejä, ja huomiotani kiinnittää lääkärien luonnehdinta lapsista, jotka kykenevät "ikätasoiseen toimintaan". Mitä tämä sitten on? Loppuuko ikätasoinen toiminta lapsien siirtyessä nuorisopsykiatriaan eli 13 vuotta täytettyään? Arvioidaan tästä eteenpäin ihmisiä yksilöinä eikä ikäryhmänsä edustajina? Puhumattakaan sitten siitä kun täyttää 18 vuotta, jolloin ihminen on aikuinen ja siis kaikkivoipa, kuten laki sanoo.

Ensin lapset, heistähän aloitin, ja lapsethan täytyy pelastaa ensin. 7-vuotiaan täytyy pystyä lukemaan, koska hän käy koulua. En ole tarkkaan perillä eri luokkakurssien opetussuunnitelmista, joten sallittakoon yksilöllinen vaihtelu. Hypätään seuraavaksi 15-vuotiaisiin. Heidän täytyy osata ajaa mopoa, kun taas 16-vuotiaiden täytyy osata harrastaa seksiä ja ajaa kevytmoottoripyörää.

Entä sitten aikuiset? Heistä ei sanota sen tarkemmin, mutta oletan, että 18-vuotiaan täytyy ainakin osata ajaa autoa ja ymmärtää edustuksellisen demokratian pääperiaatteet sekä lainsäädäntöjärjestys: se, miten lakialoite etenee eduskunnassa. 18-vuotiaan täytyy myös osata juoda alkoholia (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan, alkoholin oikein tai väärin käyttäminen) ja polttaa tupakkaa, tai olla polttamatta. 30-vuotias taas ei enää saa apua mistään nuorisolain tarkoittamalla tavalla, joten viimeistään tuolloin ihmisellä on oltava kristallinkirkkaana se, mitä hän tekee loppuelämänsä.

Mitä sitten tekee 44-vuotias? On jo lyhentänyt asuntovelkansa, jos on osannut toimia ikätasoisesti kaikkina aikaisempina ikinä? Ja 67-vuotias taas osaa kuolla pois, sitä ensin maksettuaan veroa vähintäänkin 49 vuotta, mistä ajasta on opiskellut tupla- eli triplatutkinnon ja kasvattanut vähintään kolme lasta, jotta huoltosuhde ei ainakaan heikkenisi.

Missä vaiheessa sitten ihminen alkaa taantumaan, ja unohtaa uuden oppimista enemmän aiemmin osaamiaan asioita tai lakkaa pystymästä? Miten lasketaan uuden oppiminen? Vastaako vaikkapa perustuslain oppiminen yleisurheilun maailmanennätyksien oppimista, ja onko kengännauhojen sitominen vai haarukan käyttö tärkeämpää? Jos ihminen vaikkapa 8-vuotiaana osaa kuukausien nimet, pitääkö ne osata vielä 80-vuotiaana? Tai jos vaikkapa 10-vuotiaana jo pystyi hyppäämään ponnistuslankulta hiekkalaatikkoon, kuinka kauan hänen tulee tähän pystymän?

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kotihoidon kannustinloukku



Feministit tapaavat suhtautua kotihoidontukeen nihkeästi, ajatellen sen kannustavan väärällä tavalla, eli sitovan yleensä pienipalkkaisemmat naiset kotiin. Ei ole kuitenkaan Kelan vika, että naisten euro on se seitsemänkymmentä senttiä ja risat. Systeemi on potentiaalinen, mutta sitä voisi vielä parantaa.

Tämä tuli mieleeni, kun tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, missä pieni tyttöni aloittaa päivähoidon ensi syksynä, ja tämä epäselvyys on vieläpä kaupungin sekoilua. Voisin hyvin vaihtaa varsin vähän palkitsevan palkkatyöni isä-tytär -laatuaikaan, irtisanoutumalla nykyisestä työstäni, paha vaan karenssit. Hoitovapaalle minun ei joka tapauksessa kannattaisi jäädä, ja vertailu työttömyyteen on valaiseva.

Jos työttömänä saisin tyttäreni kanssa olemisesta 1495,33 € /kk, neton ollessa 1196,26 €, hoitoraha on sen sijaan 342,53 €. Hoitolisään perheeni on liian suurituloinen, ja Porvoo-lisää ei tunneta, toisin kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnissa, joissa kuntalisät on nimetty informoivasti Helsinki-lisäksi, Espoo-lisäksi ja Vantaa-lisäksi.

Tässä ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Sairaanhoito valtiolle!

Ehkä erikoissairaanhoidosta pitäisi olla valtion vastuussa, ei kuntien tai kuntayhtymien. Tämä takaisi sen, että ihmisten muuttaessa hoitosuhteet eivät katkeaisi. Toki aikuiset päättävät itse omista muuttamisistaan, mutta ei ole oikein, että lapsen hoitosuhde katkeaa hänen vanhempiensa muuttaessa, ja hoitosuhteen katkeaminen tarkoittaa usein etenkin psykososiaalisissa sairauksissa hoidon katkeamista, sillä luottamuksen rakentuminen uuteen hoitohenkilöstöön ottaa aikansa. 

Tämä mahdollistaisi myös hoidollisen tasa-arvon toteutumisen: ei ole potilaan vika, jos hän asuu sairastuessaan vaikkapa rutiköyhässä Askolassa sen sijaan että hän asuisi Kauniaisissa.

Asia olisi mahdollista hoitaa kuntoon Sote-uudistuksessa. Ja jotta kuntien osaoptimointi voitaisiin estää, myös perusterveydenhoito pitäisi siirtää valtion maksettavaksi, etteivät vaan kunnat lykkäisi potentiaalisen kalliiksi tulevia kroonikkoja - joiden sairaus ei ole vaikea mutta uusiutuva - erikoissairaanhoitoon.