VESIEN PORVOO - LAUSUNTO PORVOON ILMASTO- JA YMPÄRISTÖOHJELMAN LUONNOKSEEN 14.9.2023

Lausunto Porvoon Ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnokseen 14.9.2023

Työryhmä: Outi Lankia, Petteri Saario, Sari Orkomies, Manki Perukangas, Mikko Nieminen ja Jere Riikonen

Vesien Porvoo

Luonnos kaupungin uudeksi ilmasto- ja ympäristöohjelmaksi sisältää paljon hyviä ja
kannatettavia teemoja. Porvoolla on hyvä ilmasto-ohjelma, mutta ympäristöohjelma on
keskeneräinen.

Tämä lausunto syntyi havainnosta, että yksi suuri merkittävä teema puuttuu ohjelmasta eli
erilaiset vesistöt. Ympäristön tila -luvussa kirjoitetaan, että Porvoon edustan merialueen tila
luokitellaan välttäväksi ja samoin Porvoon kolmen joen tila arvioidaan välttäväksi, mutta
ohjelmassa ei esitetä riittävästi toimenpiteitä, mitä tilanteen parantamiseksi tehdään. Vesistöt
ovat luonnoksessa esillä vähänlaisesti ottaen huomioon, kuinka merkittävässä roolissa
nykypäivänä ja Porvoon historiassa ovat olleet meri, kolme jokea sekä lukuiset Porvoon
järvet ja pohjavesialueet. Porvoo on rakennettu meren ja jokien rannoille, liikenneväyliä ovat
olleet vesistöt. Porvoon historia kietoutuu vesistöjen ympärille.

Ilmasto- ja ympäristöohjelman tulee sisältää seuraavat eri vesistöt/ vedet:
1. Itämeri
2. Joet: Porvoonjoki, Mustijoki ja Ilolanjoki
3. Porvoossa sijaitsevat järvet
4. Pienvedet kuten lähteet, purot, fladat, lammet, ojat, joita on kaikkialla, myös
saaristossa
5. Hulevedet
6. Pohjavesialueet

Porvoon tulisi nostaa vesistönsä suurempaan arvoon ja kasvattaa kaupunkilaisten - niin
asukkaiden kuin virkamiesten - keskuudessa ylpeyttä vesistöistämme.

Ehdotamme, että Porvoossa käynnistetään Vesien Porvoo -toimintaohjelma.
Kokonaisuus kasvattaa tietoisuutta vesistöistämme, lisää yhteistyötä, parantaa virkistyskäyttöä ja kohentaa
vesistöjemme tilaa.

Vesien Porvoo -kokonaisuus avataan järjestämällä kaikille avoin seminaari ja
vesirieha Porvoon monipuolisista vesistöistä. Vesien Porvoon avausseminaari sisältäisi niin asiasisältöä, tietoa Porvoon vesistöistä ja positiivisia onnistumistarinoita vesistöjen kunnostushankkeista, elämyksellistä sisältöä eri-ikäisille ja vesiriehan, luontoretkiä vesien äärelle, tutustumista saaristoon ja vaikkapa
tutustumista meloen eri jokiin.

Keskeinen osa Vesien Porvoo -kokonaisuutta tulee olla Porvoon luottamushenkilöiden ja
viranhaltijoiden tiedon ja osaamisen kasvattaminen Porvoon vesistöistä. Vesien Porvoo tulisi
sisältämään myös koulutuksen järjestämistä niin päättäjille kuin kaikille kiinnostuneille
porvoolaisille. Merkittävää Vesien Porvoo -hankkeessa olisi myös ympäristökasvatus
paikallisten vesistöteemojen kautta kouluissa ja varhaiskasvatuksessa.

Porvoon tulee tehdä yhteistyötä muiden Suomen kaupunkien kanssa. Luontainen kumppani
source to sea -näkökulmasta on Lahden kaupunki, joka on kanssamme samalla
Porvoonjoen valuma-alueella. Lahden lisäksi luontaisia kumppaneita voisivat olla muut
paikkakunnat jokien varrella samoin kuin Itäisen Suomenlahden rannikkokunnat ja
-kaupungit.

Yhteistyökumppaneita voi hakea myös ympäristöjärjestöistä. Hyviä esimerkkejä
vaikuttavista hankkeista ovat Raaseporinjoki-hanke 2022-2024, WWF:n ja
Länsi-Uudenmaan maanomistajien Valuta 2 -hanke ja WWF:n Vesiensuojelu 4K -hanke.

Toimenpide-ehdotuksia kokonaisvaltaisen Vesien Porvoo -hankkeen osaksi

• Kootaan yhteen paikalliset vesistöjen kanssa toimijat.
• Kartoitus Porvoon pienvesistä tulee tehdä. Pienvesillä on suuri merkitys vesistöjen​ hermostona, mutta kansallisesti niistä on suurin osa tuhottu. Tulee voida taata, että  Porvoon pienvedet säilyvät tulevaisuudessa ja tietoisuus niistä paranee.
• Saariston merkityksestä ja saaristoluonnon monipuolisuudesta tietoisuuden  kasvattaminen
• Mikromuovien ja roskaamisen merkityksen korostaminen vesistöjen näkökulmasta,  myös pienvedet.
• Tarvitaan Porvoon keskustan joenranta-alueilla ja rantojen läheisillä virkistysalueilla  tiheämpää roskan ja tupakantumppien keräykseen osoitettuja keräysastioita ja ohjetauluja (tupakantumppi on maailman yleisin muoviroska).
• Luontomatkailun edistäminen Porvoossa esimerkiksi sähköllä toimivilla fillarilosseilla mahdollistamaan uusien ympyrälenkkien tekeminen.
• Saaristo- ja luontomatkailun konseptin systemaattinen luominen osaksi Porvoon matkailua.
• Ympäristöystävällisemmän veneilyn ja vesiliikenteen mahdollistamiseksi tarvitaan myrkkymaalien korvaamiseksi veneiden pohjapesureita myös purjeveneiden tarpeisiin.
•  Vedenalaisen ja vedenpäällisen melun ehkäisemiseksi tarvitaan toimenpiteitä vesikulkuneuvojen käyttämisessä. Uusien tutkimuksien mukaan metelillä on haitallisia vaikutuksia vesistöjen eliöstöön, kaloihin, lintuihin ja tiettävästi ihmisen stressitasoihin ja terveyteen.
• Kosteikkojen ja suistojen hoito ja rehevöitymisen torjunta.
• Tarvitaan turvattu rahoitus Porvoonjoen vesiensuojeluyhdistyksen jokitalkkareiden tyyppisille hankkeille, joissa ennallistetaan yksittäisiä puroja ja kalojen nousuvesiä.
• Vesi- ja rantarakentamisen, väylähankkeiden ja rantojen kaavahankkeissa mukaan on näkyvästi otettava arviointi niiden vaikutuksista vesistöihin.
• Tarvitaan nopeutettuja korjausinvestointeja hule- ja jätevesiviemäröinnin erkauttamiseksi toisistaan.
• Ruoppauksien vaikutusten arviointi meriluontoon ja muiden vesistöjen luontoon.
• Rakentamattomien rantojen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja rantojen asukkaiden keinot ylläpitää rannikkoluonnon monimuotoisuus.
• Elinkeinopolitiikan linjauksissa on otettava huomioon vaikutukset ympäristöön, vesistöihin ja ilmastoon.
• Porvoon Vihreän siirtymän rahastosta tuettavien hankkeiden vesistövaikutusten arviointi ja vaikutusten viestintä.
• Ilmastonmuutos lisää tulvia ja rankkasateita, joten viheralueilla kaupungissa on  merkittävä rooli myös hulevesien hallinnan kannalta, Viherrakentamisessa ja talojen rakentamisessa on otettava hulevesiasiat hyvin huomioon. Vesi on lainassa. Vesi tulisi palauttaa yhtä hyvässä kunnossa takaisin.
• Rakennustapaohjeissa tulee ottaa viheralueet huomioon myös hulevesinäkökulmasta.
• Infopaketti talousvesikäytössä olevilla pohjavesialueilla asuville: mitä tulee ottaa huomioon, jotta ei aiheuteta vaaraa pohjavedelle.
  
• Porvoolaisille viljelijöille ja metsänomistajille opastusta ja koulutusta, kuinka kiintoainepäästöjä jokeen voi vähentää.
  
• Tarvitaan kartoitukset joenvarsien merkittävimmistä tulvapelloista, jotka aiheuttavat huuhtoutuvien ravinne- ja maa-aineksien välityksellä kuormitusta vesiekosysteemiin.
  
• Tämän jälkeen näiden peltojen omistajien ja viljelijöiden kanssa on mietittävä sopivia toimenpiteitä kuormitusten vähentämiseksi.
  
• Kannustetaan viljelijöitä kasvattamaan suojavyöhykkeitä jokien, järvien ja meren rannalla. Suojakaista voi olla myös rantametsää. Metsä, jolla on aluskasvillisuutta pidättävät kiintoainetta merkittävästi enemmän kuin avoin ruohikko, Lisätään tetoisuutta ja koulutetaan viljelijöitä.
  
• Maarin historiallisen uimarannan palauttaminen Porvoonjoen varteen ja sen kytkeytyminen kansalliseen kaupunkipuistoon.
  
• Kansalliseen kaupunkipuiston osalta on nostettava esille sen alueella olevat ja siihen rajautuvat vesistöt.

Kuva: Outi Lankia

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

An ideal introduction to Delius

A good friend of mine who has for a long time been an English music enthusiast has tried to endorse me the music of Frederick Delius. So far he has not struck a chord for me. Until I saw this one cd compilation, very handsomely priced. I expected a convincing advocacy as Davis is a strong champion of British music, a direct tradition bearer of Beecham, Barbirolli and Sargent and later Handley and Groves.

In many of the known quotes by the conductor sir Thomas Beecham the Brits do not like music but the noice it makes. That has been my impression of most of the British music for decades, and Delius embodies that. It sounds music but had hardly left any lasting impression on me, that formless walloping of landscape evocations.

Having long since developed a more positive relationship with British music, this Delius disc opened the door to Delius´music. Delius´music is rich in elements, or influences: there are shades of Sibelius, Grieg, Debussy, Richard Strauss, even Gershwin. And Davis and his BBC orchestra makes full justice to this music. They play gorgeously and are richly recorded. This one cd is an ideal introduction to the world of Delius.

This review is released on amazon.co.uk.

Some of the finest orchestral Ravel ever recorded

A cd collector who started one´s collection already in the 80s and 90s, the Penguin Guide and Gramophone magazine were the bible. And this Bible didn't treat Seiji Ozawa especially well, at least when it came to his recordings of Maurice Ravel. Maybe by that time Ozawa was taken as granted as a part of the furniture. By that time the newly minted Charles Dutoit recordings were the proud bearers of the modern standard, and very fine they were and still are. Nevertheless, some of these recordings more than hold their own.

It is possible to imagine recordings of similar lofty standards of La Valse, Menuet Antique, Alborada del Gracioso, Pavane or Daphnis et Chloe Second suite but not much finer. The 70s Boston Symphony was a band of significant refinement, having been the world's prime French orchestra since Koussevitzky, and Charles Münch only rectified this status. Recordings are also some of the DG:s finest of the 70s. 

This is exquisite, a box of ear candy and heartily recommended.  

My review of a double decker of Maurice Ravel´s orchestral music by Boston Symphony, conducted by Seiji Ozawa can be read at Amazon.co.uk.

MIELIPIDE Kannelmäen peruskoulun uudisrakennuksen (Runonlaulajantie 40) suunnitelmasta

Vanhana kannelmäkeläisenä ja yläkouluni ja lukioni nyt purettavan Etelä-Kaarelan yhteiskoulun rakennuksessa käyneenä tiedän, että koulun pitkäaikaisen kuvaamataidonopettajan oppilaineen koulun ulkoseinään, ulko-ovien väliin toteuttama maalaus on koko alueen paikallisidentiteetin kannalta merkkiteos. 

Ehdotan, että tämä teos irroitetaan seinästä sellaisenaan, tarvittaessa vaikka palanen seinästä, jotta teos säilyisi ehjänä ja tälle teokselle annettaisiin arvopaikka uuden koulurakennuksen seinästä, mieluiten myös ulko-oven viereen, jotta sitä voisivat kannelmäkeläiset vastaisuudessakin ihailla, muutkin kuin koululaiset. Tai sitten siitä voisi tehdä Berliinin muuri -tyyppisen teoksen uuden koulun pihamaalle.

Ystävällisin terveisin

Manki Perukangas

Kannelmäki 1980-1991, 2006-2011

Kartanonmetsän vuotuinen telttaretkeni, vuosimallia 2023

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.

Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

 

                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle. 

Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Mitä yhteistä on West Hamin voitonjuhlilla ja minun metsäretkilläni?

Sivullisen silmin voi näyttää käsittämättömältä katsella kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoontuneina Itä-Lontoon kaduille juhlimaan ja katselemaan, jalkapallojoukkueen bussin matelevaa ohiajoa, katollaan nuoria miehiä hoilaamassa olutpullot kädessä. Uskontososiologi Emile Durkheim antaa kuitenkin eväät ymmärtää tätä, kuten niin paljon muutakin. Joukkueen juhlimisessa on kyse siitä, että ihminen juhlii kuulumista johonkin itseään suurempaan. Tässä tapauksessa se juhlinta ottaa suhteellisen riehakkaita muotoja, toisin kuin siinä, kun menen jokakesäiselle metsäretriitilleni Kanniston Kartanonmetsään. 

Minulle Kartanonmetsän retriiteissä on kyse siitä, että haluan tunteen johonkin itseäni isompaan kuulumisesta ja saan tästä kuulumisen tunteesta turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta. Kartanonmetsässä saan yhteyden omaan historiaani, sukuuni ja luontoon, tai tarkemmin sanoen, itseeni osana luontoa. Kuulun Kartanonmetsässä johonkin itseäni suurempaan. 

Jos West Hamin toteemeja ovat vaikkapa voitetun Euroopan konferenssiliigan voittopokaali, Bubbles-laulu, vasaralogo ja Declan Rice ja alttarina on stadion, Kartanonmetsän toteemeja ovat kilpikaarnamännyt, eräs tietty kivenkolo ja alttarina Hirvikallio.

En ole varsinaisesti sanan perinteisessä mielessä uskonnollinen ihminen, mutta uskon näissä kokemuksissa saatavan tunteen muistuttavan hyvin läheisesti uskonnollista kokemusta. Sulautuminen johonkin itseään suurempaan ja sitä kautta saatavaa eksistentiaalista turvallisuudentunnetta. Uskonnon episteemisestä puolesta en tiedä, mutta toisaalta: Kartanonmetsässä minua ei koskaan vaivaa mikään eksistentiaalinen kriisi, vaan kaikki tuntuu varmalta ja itsestäänselvältä. Metsä antaa minulle vastaukset. 

Metsän tuntu

Konkreettisesti metsän tuntu heikkenee, jos metsän harvennus tai kaventaminen tuo metsän ulkopuolista maailmaa, kuten liikenneympäristöä, rakennuksia, kulkuneuvoja ja valoja näkyviin ja liikenteen tai rakentamisen ääniä kuuluviin sellaisiin osiin metsää, jossa ei näitä aikaisemmin kyetty havaitsemaan. Metsän kaventuminen mutta myös pirstoutuminen esimerkiksi tuomalla erilaisia väyliä ja rakennuksia metsään heikentää metsän tuntua. Tällöin reunavaikutukset ulottuvat syvemmälle metsään, heikentäen metsän monimuotoisuutta mutta myös virkistävyyttä ihmisille. 

Professori Liisa Tyrväisen mukaan tärkeää on myös, ettei metsässä näy hakkuiden jälkiä eli se tuntuu luonnontilaiselta. Tämä siitä syystä, että luonnontilainen metsä virkistää ja elvyttää parhaiten, ja tämä johtuu luultavasti ainakin osittain edellämainitusta, eli illuusiosta ulkomaailman olemassaolottomuudesta. Siksi metsään mennään: saamaan illuusio ulkomaailman olemassaolottomuudesta. Ei muita ihmisiä, ei liikennettä, ei meteliä, ei arkisia huolia. Arkihuoles' kaikki heitä. 

Tässä tulikin jo kerrottua ihmisperäiset syyt olla "hoitamatta" metsiä tietystikin luonnontilaisen metsän rikkaan mikrobikasvuston lisäksi, jolle altistuminen kohentaa vastustuskykyä. Luontohan ei sinänsä hoitoa kaipaakaan itsensä vuoksi. 

ADRESSI PUISTOKALLION PUIDEN SÄÄSTÄMISEKSI JA PORVOON VANHANKAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJEEN PÄIVITTÄMISEKSI

Me allekirjoittaneet toivomme Porvoon Puistokallion (Pirunportaiden puiston) kaadettaviksi suunniteltujen puiden, kolmen vaahteran ja yhden tammen, säästämistä sekä Vanhankaupungin rakennustapaohjeen päivittämistä puustoystävällisemmäksi.

Porvoon kaupunki itse esittelee Puistokallion puiston näin: ”Puistokallio on viehättävä, suojaisa ja hieman salaperäinen puistoalue”. Tässä lähialueen asukkaille rakkaassa puistossa em. puiden kaataminen merkitsisi puustosta peräti 80% kaatamista. Suojaisuus ja puistomaisuus häviäisivät, samoin puiston vetovoimaisuus myös idyllisenä matkailunähtävyytenä. Puiden kaataminen olisi paitsi Porvoon kaupungin oman ympäristöohjelman vastaista, niin myös maankäyttö- ja rakennuslain hengen vastaista, sillä asukkaat eivät ole tässä tapauksessa päässeet vaikuttamaan siihen, miten he haluavat lähiympäristöään hoidettavan. Jos jotkut puut on kuitenkin turvallisuussyistä välttämätöntä kaataa, vaadimme kuntotutkimusten esittämistä. Edellytämme myös uusien puiden istuttamista kaadettavien tilalle.

Pyrkimys kaataa Puistokallion kauniit vanhat puut pohjautuu osaltaan Vanhan Porvoon rakennustapaohjeeseen, jonka mukaan vanhat, suuret puut eivät kuulu kaupunginosan kaupunkikuvaan. Mielestämme isot vanhat puut juuri kuuluvat vanhojen kaupunkien kaupunkikuvaan kertoen osaltaan niiden pitkästä historiasta. Myös mm. Louis Sparren ja Albert Edelfeltin teoksista on nähtävissä, että ainakin 1800 –luvulla kaupungissa kasvoi myös suuria puita. Rakennustapaohjetta on päivitettävä myös perustuen ajantasaiseen tietoon ilmaston lämpenemisestä, luontokadosta sekä puiden korjaavista vaikutuksista näihin. Ohjeen on otettava huomioon myös paremmin asukkaiden viihtyvyys ja terveys ja ymmärrettävä puiden merkitys näille (mm. maankäyttö- ja rakennuslaki). On huomioitava puut kaupungin viilentäjinä, hiilinieluina, hulevesien luonnollisina käsittelijöinä ja asukkaiden sekä psyykkisen että fyysisen hyvinvoinnin tukijoina. Vanhan Porvoon rakennustapaohjetta on päivitettävä siten, että alueelle hyväksytään myös rakennuksia korkeammat puut.   

EU:ssa on tulossa voimaan ennallistamisasetus, jonka pääperiaate on, että puustoisuus ei saa missään vähentyä kokonaisuutena vuoteen 2021 verrattuna. Porvoo tekee tämän tavoitteen saavuttamisen vaikeaksi, jos se kaataa lähimetsiä kaavoituksen tieltä ja poistaa puita puistoista.    

HALUAMME, ETTÄ PUISTOKALLION KAADETTAVIKSI SUUNNITELLUT PUUT SÄÄSTETÄÄN. HALUAMME MYÖS, ETTÄ VANHAN KAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJE PÄIVITETÄÄN NIIN, ETTÄ MYÖS ASUINTALOJA KORKEAMMAT PUUT VOIVAT KUULUA VANHANKAUPUNGIN KAUPUNKIKUVAAN.  

Adressin voi allekirjoittaa osoitteessa:

https://www.adressit.com/adressi_puistokallion_puiden_saastamiseksi_ja_porvoon_vanhankaupungin_rakennustapaohjeen_paivittamiseksi?u=95418&s=101622102

Adressin teksti: Manki Perukangas ja Ulla Teeriaho

Puistokallion puut saivat nimet

 Tänä aamuna Puistokallion piknikillä puut saivat nimet. Puut nimettiin tunnettujen porvoolaisten kulttuurihenkilöiden mukaan; kyseessä eivät siis ole mitkä tahansa puut.

Louis on saanut nimensä kreivi Louis Sparrelta (1863-1964), joka oli ruotsalainen taidemaalari, kirjailija, huonekalusuunnittelija ja graafikko, joka perusti Porvooseen huonekalu- ja keramiikkatehtaan ja osallistui myös Vanhan Porvoon rauhoittamiseen ja entisöimiseen.

Fredrika sai nimensä Fredrika Runebergin (1807-1879), kirjailijan mukaan, joka tunnetaan myös runebergintortun äitinä.

Natalia Linsen (1844-1919) oli porvoolainen valokuvaaja, yksi ensimmäisiä tunnettuja naisvalokuvaajia Suomessa. 

Johan Ludwig Runeberg (1804-1877) ei esittelyjä kaivanne. Tämä Suomen kansallisrunoilija tunnetaan parhaiten Vänrikki Stoolin tarinoista ja myös siitä, että hän oli Fredrikan mies.

Fredrikan takana lymyilee Albert (Edelfelt; 1854-1905), kuuluisa taidemaalari, joka on ikuistanut mm. vieläkin Porvoossa nähtävän Linnamäen maiseman. Siinä maisemassa esitetty puu lähes ilmassa leijuvine juurineen on vieläkin olemassa. Kuka väittää, että luonto ei ole kulttuuria ja että kulttuuri ei loisi paikoille identiteettiä?

Puistokallion vanhojen puiden puolesta

Porvoon vanhassa kaupungissa olevan pienen mutta hyvin viehättävän, talojen katveessa hieman piilossakin olevan puiston, niinsanotun Puistokallion kaikki puut (4) aiotaan kaataa lukuunottamatta yhtä raitaa. Tämä tapahtuu kuulemma turvallisuussyistä; kaupunki on käsityksessä, että puut olisivat niin huonokuntoisia, että ne uhkaisivat lähelläolevia taloja. Puiden kaatoa perustellaan toisellakin syyllä; Porvoon vanhalle kaupungille on niinkin äskettäin kuin 2018 hyväksytty niinsanottu rakennustapaohje, jonka mukaan Porvoon vanhassa kaupungissa ei saisi olla taloja korkeampia puita. Olipa jostain kaivettu 1700-luvun maalauskin, jossa tuon puiston paikalla olevat puut olivat nykymittaa pienempiä, joten vielä oltiin kaivettu kulttuurihistoriallinenkin peruste. Yleensä vain silloin kun jotain asiaa yritetään perustella useammalla eri syyllä, kyse on siitä, että kaupunki ei usko yhden argumentin yksinään olevan riittävän vankka, joten tässä käytetään kolmea kyseenalaista perustetta, joiden kaupunki ilmeisesti uskoo yhdessä muodostavan yhden käyttökelpoisen perustelun kaataa puut.

Puut kuuluvat kaupunkiin. Hellepäivien määrä on huomattavasti kasvanut omana elinaikanani, saati 1700-luvulta. Isot puut, joita puistoon jäisi vain yksi, varjostavat sekä puistoa mutta myös läheisiä taloja, joista tulee muuten pätsejä. Puuton puisto on käyttökelvoton; 8-9 kuukautta vuodesta tuuli puhaltaa sen läpi ja loppuajan se on sietämättömän kuuma täysin katveettomana. Toki puut sitovat hiiltäkin, vaikka kaupungilta oltiin surkuhupaisasti perusteltu sitä, että kyllä alueen vanhat puutalotkin sitovat hiiltä. 

Vahinko, että EU:n ennallistamisasetus ei ole vielä ehtinyt astua voimaan, sillä Porvoo omilla toimillaan tekisi sen tavoitteisiin yltämisen mahdottomaksi.  

Nyt pitäisi kiireen vilkkaa päivittää vanhan kaupungin rakennustapaohjetta. Jos kerran sen ohjeen mukaan vanhat puut eivät siksi kuulu vanhaan kaupunkiin, että eihän niitä ollut siellä 1700-luvullakaan, niin samoilla perusteilla sieltä pitäisi poistaa esimerkiksi autotkin, eihän niitäkään ollut 1700-luvulla. Kaupungin viranhaltijoiden pitäisi myös esittää ne tutkimukset, joiden perusteella kaadettaviksi suunnitellut puut olisivat vaarallisen huonokuntoisia.

Puistokallio liikuttaa porvoolaisia. Päivän varoitusajalla Facebookin kautta organisoituun puistotapahtumaan osallistui kymmeniä ihmisiä. Erityiskiitos kuuluu Sari Orkomiehelle, Tuuli Hirvilammelle ja Olli Pajaselle sekä Perttu Hietaselle, joka esitti runoja ja lauloi. 

PS. Tämä ei ole vihje kaupungin viranhaltijoille, joilla ei ilmeisesti ole tähdellisempääkään tekemistä kuin tehdä kaupungista asuinkelvoton puita murhaamalla, mutta allaoleva kuva esittää puistikkoa vain satakunta metriä itään Puistokalliolta. Tässä puistossa on neljä vieläkin kookkaampaa puuta. Milloin te tulette kaatamaan nekin? Ja mitä tähän puistoon sitten jäisi? 

Chopin´s Nocturnes

Chopin is the ultimate piano composer in the sense that he thinks pianistically. Furthermore, he has not other music to speak of with the exception of a cello sonata. Every pianist has to take a position of some kind to his music even if not all play it extensively or are primarily known for other kind of music. I am thinking of pianists such as Glenn Gould, Wilhelm Kempff, Artur Schnabel, Alfred Brendel or Edwin Fischer, mostly Germanic pianists or pianists with Germanic education who are more closely associated with Beethoven, Schubert, Schumann, Brahms, Mozart and Bach. 

For many years Chopin´s music didn´t speak to me, but about a year ago I for some reason had another go with the legendary Alfred Cortot recordings. I had tried some of them already in the 90s but by that time was not that enthusiastic about them. But now time was ripe and I found an unprecented source of poetry in his readings. Since then Chopin has not only been rehabilitated but been a constant for me.

For me it is Nocturnes that are Chopin´s prime achievement. And of those if I had to point out just one, it would be op. 27 no 2 in D-Flat. Until now I have quite happily been content with the two Arthur Rubinstein recordings, and Rubinstein´s Nocturnes and Chopin in general is unsurpassed in its natural authority. There is no excessive sentimentality, just the music that is played fortright, muscularily and straight, head held up. One could say that this is masculine Chopin. 10/10. His early 1930s Nocturnes are just as good. Playing: 10/10. Recording: 8/10 (stereo cycle), Interpretation 10/10.

I have a dualistic relationship with Claudio Arrau´s Nocturnes. Generally Arrau is one of my very favourite pianists. Arrau is educated in Germany and that shows in his very serious approach. In Arrau´s hands the Chopin Nocturnes are larger than life, almost symphonic. Nevertheless, he loses some of the simplicity and poetry that is inherent in this music. Arrau´s Nocturnes are somewhat studied and there is none of the Chopinian volatility. Arrau´s large conception and fulsome sound is almost too much of a good thing and one can only sip occasionally into his Nocturnes. They are certainly not easylistening background tapestry.  Arrau´s Nocturnes are as if Schubert would be transformed into Bruckner. Playing: 10/10. Recording: 9/10. Interpretation: 7/10

Vladimir Ashkenazy is beautifully recorded and he produces certainly a ringing tone. The late influential Seppo Heikinheimo in particular endorsed these recordings as one of the most beautiful things he ever knew. Ashkenazy´s Nocturnes are stuff of dreams, perfectly realised. But maybe a bit dreary, as he offers no surprises or quirks. His Op. 27 no 2. is exquisitely controlled. Ashkenazy´s Nocturnes are lullabies, and as such there hardly are more beautiful available. Playing: 9/10. Recording: 9/10. Interpretation: 8/10

Maria-Joao Pires is a newer recording that instantly became a modern classic. She plays with a focused, quite narrow tone. Usually her playing is quite introvert, but she surprises every now and then with sudden outbursts of crescendi and forti. The ultimate litmus test, Op. 27 no 2 starts clangily and almost aggressively but settles then. I have tried these recordings a few times and still they are not quite amongst my favourites. Playing: 8/10. Recording: 9/10. Interpretation: 7/10

Nikita Magaloff is very well recorded. He plays with round tone where any violent outbursts are totally absent. This is the antithesis of Pires. In his playing there comes no inobtrusive personality in the way but instead experience and authority. It is very hard to point out any foults in his playing, so it is a matter of personal taste. Maybe his playing is a bit goofy, but then, these are night pieces. No one will feel hard done by his Nocturnes though. Playing: 9/10. Recording: 10/10. Interpretation: 8/10

Fou Ts´ong plays with forceful fingers, sprigthly rubato and singing, rich tone. His Chopin is never dull and that is the reason I respond personally to it. Recording is not the most fullbodied but Tsong´s forceful pianism more than compensates. Playing: 9/10. Recording: 8/10. Interpretation: 9/10

Ivan Moravec´ recording of Nocturnes come highly endorsed and for reason. His is pianism from another world or beyond, and he finds layers of sound that most pianists have no idea of. In Op. 27 no 2 he is more unhurried than anyone. This is playing beyond lovely and all possible criticism so that heart stops. Playing: 10/10. Recording: 9/10. Interpretation: 10/10

Thierry de Brunhoff is an interesting case; a student of Cortot and Edwin Fischer who abandoned a burgeoning musical career and retired in the age of 40 to a monastery. His education stands him in a good stead, as his Nocturnes are played with impeccable taste and sense of line. In Op. 9 no 3 the piano sound turns clangy in forte. If the recording treated his forti more fairly, this would be a strong set indeed. Playing: 8/10. Recording: 7/10. Interpretation: 8/10.

Samson Francois, the rogue among pianists has left us uneven legacy in Chopin. In Nocturnes he had some of his better days. There is nothing roguish about his pianism though; his playing is permeated with singing tone and tasteful rubato. In Op. 15 no 2 rubato is quite extensive but not wilful. There is not a hint of exaggerated emotivity but feeling. Francois is not always that well served by engineers but here recording doesn´t come in the way. Playing: 9/10. Recording: 7/10. Interpretation: 9/10.

Tamas Vasary manages a simplicity and naturality of expression. His round tone suits the music, and there is nothing forced or suited in his playing. His playing attempts not to be larger than the music is. His rubato sounds also coming naturally from the music, without being forced outside.  Playing: 9/10. Recording: 8/10. Interpretation: 10/10.

Daniel Barenboim plays dreamily and beautifully enough but is not quite inside the Chopinesque idiom. He does nothing wrong but no wrong doesn´t make it especially right. Playing: 8/10. Recording: 8/10. Interpretation: 7/10.

Stefan Askenase doesn´t in particular dwell in sentimentality. His playing is prosaic but in quite a positive sense of the word. He gives an authoritative impression of playing the notes and not less, not more in the same sense than e.g. Magaloff. In the forte of third Nocturne the piano sounds turns quite clangy and at the same time echoish. Playing: 9/10. Recording: 6/10. Interpretation: 9/10

Alexander Brailowski plays fortright and recording is not the most fullbodied. Playing: 7/10. Recording: 5/10. Interpretation: 7/10.

Vlado Perlemuter is recorded in boomy acoustics by Nimbus. Perlemuter plays very unsentimentally and crispily despite the acoustics that fail his tone - Perlemuter is not especially rich in tone - and moreover, his dynamics. He recorded a 10-nocturne selection. In particular op. 27 no 1 sounds quite horrible. Op. 27 no 2 is more successful, but even here is acoustics fail to make justice to his individuality. Playing: 9/10. Recording: 6/10. Interpretation: 8/10.

Maurizio Pollini has recorded the Nocturnes quite late in his career so that the pyrotechnical ability that was apparent in his Etudes and Preludes, are absent in here. Nevertheless, playing is still very assured. But Pollini is Pollini: he doesn´t dwell in emotions. Pollini plays the notes correctly but certainly doesn´t linger. His Chopin is dry-eyed in bit of the same manner as Brailowsky. The old Pollini can still chisel these works to perfection. Playing: 9/10. Recording: 9/10. Interpretation: 8/10. 

Kathryn Stott is recorded in a boomish church acoustics that make her sound rounder and blurs her attack. Some delicacy is missed as well. That is a pity as she clearly has a very good feel for the Nocturnes and good taste as well as op. 27 no 2 shows as there is feeling but no excessive sentimentality. This would be amongst the top recommendations if recording made greater justice to her playing. Playing 9/10. Recording 7/10. Interpretation 9/10.

Bernard d´Ascoli, a blind pianist has quite a beautiful tone and his piano is very well recorded, probably the best recorded of all Nocturnes. He plays generally with good taste without obtrusive agenda on the music, safe for additional trills in op. 9 no 2. His op. 27 no 2 is quite fine even if it somewhat falls short of the very greatest distinction of Rubinstein or Moravec. Playing 8/10. Recording 10/10. Interpretation: 8/10.

Brigitte Engerer is a fine pianist, who plays with unfailing taste. In her hands Nocturnes are night music; there is none of the tempestuousness of a Pires. Her playing is from the same inobtrusive, selfless cloth than Magaloff´s, but not quite that sumptuous. This is quite good indeed without the last ounce of distinction. Playing 9/10. Recording 8/10. Interpretation: 8/10.

Nadia Reisenberg plays with simplicity and convincing rubato upon second hearing. She clearly identifies with the music without instilling any outsize personal quirks. Recording is oldish but very good, projecting the piano tone very faithfully. This is a hidden gem; thanks Markku Mölläri! Playing 9/10. Recording 8/10. Interpretation 9/10.

Nelson Freire, a Brasilian pianist was just reaching a sort of a cult position in pianism when he passed away. At any rate, it is evident from the first bars that this recording belongs to the very finest of all. Freire has a rich tone, tasteful rubato and he is unable to produce an ugly tone. This comes quite close to Moravec in conception. In Op. 15 no 3 his philosophical, considered playing borders being aloof. Nevertheless this is playing of seasoned, rare mastery. In op. 27 no 2 he carefully avoids sentimentality; yet he instills much feeling. Playing 10/10. Recording 10/10. Interpretation 10/10.

Earl Wild is much more than a supervirtuoso. In the opening op. 9 no 1 there are no fireworks; instead concentrated pianism that barely touches mezzoforte. He manages the dynamics impeccably; however, his playing is not overtly rich in sonorities, rubato or imagination. Good playing without being specially memorable. Playing: 9/10. Recording: 9/10. Interpretation: 7/10.

Alexis Weissenberg does not dwell in high romanticism. Instead his style is prosaic, dynamics carefully controlled. He is obviously a very accomplished pianist, but for me his dryish tone, quiet playing and prosaic style does not quite speak. Nevertheless his op. 27 no is telling in its simplicity of expression despite the flattish recording. Playing 9/10. Recording: 7/10. Interpretation: 8/10

Adam Harasiewicz has won the Warsaw Chopin competition. No small feat, even if he quite hasn´t enjoyed a big international career. He unsuprisingly clearly has a natural feel for the idiom, but his playing is not that interesting. So that´s about the international renown, then. Playing 9/10. Recording 8/10. Interpretation: 8/10.

Janne Mertanen offers no mean playing at all in Op. 27 no 2. His sound is round, touch delicate and just an appropriate amount of tenderness. He is also very well recorded. His Op. 27 no 1 is extremely beautiful and dreamy to the point of droopiness. Nevertheless this is beautiful playing that shows clear identification with the idiom. Playing: 9/10. Recording: 9/10. Interpretation: 9/10.

Jan Lisiecki is even more dreamy and plays with a round, quiet tone. He tends to press the music even quieter when one already sensed that he played quietly. He is a real mr. Diminuendo. So an added injection of vitality would be needed. I have a feeling that I am experiencing a phenomenon instead of listening to music. Playing: 8/10. Recording: 9/10. Interpretation: 7/10.

Idil Biret, a prolific Turkish pianist who has studied with Kempff and Cortot has recorded all of Chopin´s oeuvre for Naxos. Her Nocturnes are very distantly recorded as if she played behind a curtain. Clearly she has feel for the idiom but the recording makes this a non-starter. Biret plays quite well indeed, but there are better options. Playing: 8/10. Recording: 7/10. Interpretation: 8/10. 

Ingrid Haebler, who just passed away in 93, was an underrated pianist. She is a little bit echoish and distantly recorded. She plays with lively rubato and impeccable taste but with a smallish piano tone, probably due to limitations of recording. She doesn´t linger in sentimentality. Playing 9/10. Recording 7/10. Interpretation: 9/10.

So: the top recordings for me include Rubinstein, Moravec, Vasary and Freire. This music is quite performer proof, so basically all the recordings I listened to were quite good. 

Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Miksi Vihreiltä puuttuu jatkuvuus?

Miksi vihreässä politiikassa puuttuu jatkuvuus ainakin henkilömielessä käsitettynä?

Vihreillä on kaikista puolueista erityisesti ongelmana jatkuvuuden puute: lahjakkaat ihmiset väsyvät aika nopeasti pois politiikasta. Moni on mukana vain yhden kauden tai yrittää vain kerran. Ja silloin kun vielä toimin Vihreissä ja hallussani oli yhden yhdistyksen arkisto, havaitsin, että oikeastaan kukaan yhdistyksen perustajajäsenistä ei enää toiminut vihreässä politiikassa, ainakaan aktiivisesti.

Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Ensinnäkin siitä, että suurin osa ehdokkaista on ruuhkavuosi-ikäisiä naisia, jotka haluavat edes joskus päästä pesemään lastensa hampaita iltaisin. Toinen on se, että heillä ei ole muiden puolueiden tavoin broilerihautomoja, jonne he voivat palata poliittisen ekskun jälkeen, joten yritys vaikuttaa politiikassa on riski omalle toimeentulolle. Ja moni on pätkätyöaloilla esimerkiksi tutkijoina tai kansalaisjärjestöissä tai erilaisissa projekteissa, joissa duunit eivät jatku eikä niistä voi jäädä virkavapaille.

Sitten on se vielä, että moni on tullut jonkun kansalaisjärjestön kautta, jossa on ajanut yhtä lemppariasiaansa: Seta, luontojärjestöt jne. ja kun politiikassa ne omat asiat eivät etene, turhaudutaan ja koetaan, että voi ekonomisemmin keskittyä omaan lemppariasiaansa yhden asian aktivistina. Ei välttämättä tuloksekkaammin, mutta omaa rajallista aikaa ja huomiokykyä ei tarvitse käyttää vaikkapa taksidirektiiveihin tai apteekkialan säätelyyn silloin jos halutaan vaikkapa suojella lehtoja. Ja oman alan kansalaisjärjestössä yleensä ollaan aika samanmielisiä, koska niihin ollaan menty sen asian takia. Ei tarvitse iskeä päätään puuhun, seinään tai puupäihin kuten politiikassa välillä joutuu.

Vaalienalusluontolahjuksia päättämättömille viime hetken äänestäjille

Tällä viikolla helsinkiläistä luonnonystävää on hemmoteltu hyvillä tai ainakin rauhoittavilla uutisilla. Suorastaan mannaa sataa taivaasta rupiselle aktivistinsielulle. 

Ensin maanantaina kaupunginhallituksessa Marcus Rantala (RKP), jota on pidetty Matokallion hankkeen potentiaalisena pyövelinä, pöytäsi hankkeen kolmeksi viikoksi. Jos ei vielä ole ehtinyt äänestämään, niin älköön kuitenkin tästä Rantalan pöytäämisestä hurahdettako niin, että erehtyisi pitämään häntä luonnonystävänä. Tarkkailkaamme Rantalan käyttäytymistä sitten kolmen viikon päästä. 

Sitten Helsingin Demarit huolestuivat Hesperianpuiston puista. He vetosivat sympaattisesti sen puolesta, että tutkittaisiin mahdollisuuksia olla kaatamatta mahdollisimman montaa niistä 14 puusta, joita ainoastaan kaupungin lukutaidottomuuden johdosta toimenpidekielto koskee. Muihin toimenpidekiellon alaisiin puihin eivät demarit ottanut kantaa (SDP). SDP:ssä varmaan ollaan ajateltu, että puiston kapenemisesta baanaa haluavia Vihreitä syyttäviä ryhmittyisi varmuudella ja todistetusti todellisen luonnonystävän, SDP:n taakse. 

Riistavuorenkin ystävät saavat nyt hengittää hieman vapaammin. Syksyllä Otso Kivekäs (Vihreät) ja Olli-Pekka Koljonen (SDP) olivat tehneet aloitteen, jossa selvitettäisiin mahdollisuuksia kaavoittaa myös Vihdintien toiselle puolelle ja tätä edistämään muuttaa yleiskaavaa. Tämä aloite hyväksyttiin nyt toissapäivänä äänin 7-6. Kirjoitan vielä aloitteen hyväksyjät ja sitä vastustaneet tähän ylös.

Kivekkään ja Koljosen aloitetta kannattivat Kivekäs itse, Anni Sinnemäki ja Saana Rossi (Vihreät), Mia Haglund ja Tuomas Nevanlinna (Vasemmisto) ja Jenni Hjelt ja Koljonen itte. 

Sen sijaan on ihan ok työntää kaikki ne *** kerrosneliöt Riistavuoreen metsään seuraavien henkilöiden mielestä: Silja Borgarsdottir Sandelin (RKP), Jenni Pajunen, Otto Meri, Katri Penttinen ja Risto Rautava (Kokoomus) ja Mika Raatikainen (Pers).

Tässä mainituista uutisista tässä on eniten substanssia, olkoonkin, että yleiskaavoitus on hidas prosessi. Täytyy vain toivoa, että sen metsän kanssa ei nyt kiirehditä ennen yleiskaavan muutosta. 

Luonnonystävä kiittää lahjuksista, joissa on havaittavissa hyvää ajoitusta juuri ennen vaaleja ja keskinäistä nokittelua Vihreät - SDP. Kaikesta pitää kuitenkin olla iloinen, oli sitten vaikuttimena mikä hyvänsä. Pahoittelen kyynisyyttäni, minkä taustalla on pitkä "ura" aktivistina. Mutta ihan oikeasti kiitos, Otso ja O-P aloitteestanne, joka toivon mukaan oikeasti vähentää painetta kaavoittaa Riistavuoreen. 

Mitä oikein on tapahtunut Mannerheimintiellä?

Helsingin ja koko Suomen pääkadun, Mannerheimintien, alkava suurremontti on herättänyt paljon huomiota. Siihen en ota kantaa, millaista häiriötä tämä työmaa aiheuttaa, ja ilman muuta kadun alla kulkeva vanha putki- ja kaapeli-infra pitää joskus uusia. Mutta ehkä tässä remontissa olisi vähän voitu laskea kunnianhimon tasoa ja ideologisen puhdasoppisuuden tasoa.

Toimenpidekielto HHO:sta

Kun kävi selväksi, että tämä remontti tulisi tuhoamaan huomattavan osan keskeisellä paikalla sijaitsevasta, kapeasta ja mahdollisesti tulevaan Töölönlahden suojelualueeseen rajoittuvasta Hesperianpuistosta, yhdistykseni Kaupunkiluontoliike ry haki työmaalle toimenpidekieltoa Uudenmaan ELY-keskuksesta. Toimenpidekieltohakemuksen perusteena oli se, että sen vaikutukset EU:n luontodirektiivilajeille eivät ole tiedossa. Kaupungin omien karttojen mukaan Hesperianpuisto on lepakkoaluetta (ja kaikki lepakot ovat luontodirektiivillä suojeltuja), eikä tiedossa ole tarkemmin, missä lepakoiden pesimäpaikat, ruokailualueet tai päiväpiilot ovat. 

Liito-oravista alueella ei ole muuten varmistettua havaintoa kuin viime helmikuulta, jolloin liito-orava oli eksynyt kadun toisella puolella olevaan hotelliin. Kuitenkin liito-oravien ydinalueita tiedetään Topeliuksenpuistosta, Sibeliuspuistosta, Alppipuistosta ja Eläintarhan alueelta, puhumattakaan Keskuspuistosta. Ei tarvitse kuin karttaa katsoa, niin on ilmeistä, että liito-oravien todennäköisin dispersaali näiden ydinaluiden välillä - ja itse asiassa ainoa järjellisesti mahdollinen kantakaupungin länsi-itäsuunnan yhteys - kulkee Hesperiankatujen puistoalueen ja Hesperianpuiston kautta. Mannerheimintien reunapuiden kaataminen tekee tästä reitistä käyttökelvottoman.

Uudenmaan ELY-keskus kuitenkin hylkäsi toimenpidekieltohakemuksemme, joten valitimme Helsingin hallinto-oikeuteen. Sieltä tulleessa välipäätöksessä asetettiin toimenpidekieltoon Hesperianesplanadien alue Töölönkadun ja Mannerheimintien välillä ja Hesperianpuisto. 

Meidän lisäksemme asialla oli myös Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy, jonka seikkaperäisessä toimenpidekieltohakemuksessa direktiivilajien lisäksi perusteena oli myös hakkuiden ennakoimattomat vaikutukset Töölönlahden vedenlaatuun. 

Tahalliseen väärinymmärrykseen perustuvat aavistushakkuut

Kaupunki aloitti hakkaamisen kuitenkin jo alkuviikosta Mannerheimintien toisella puolella, Runeberginkadun ja Pohjoisen Hesperiankadun välisellä alueella. Hälytin lähempänä asuvan ystäväni vartioimaan yön yli, ettei töitä Hesperianpuistossa vain aloitettaisi ja yön salamyhkäisessä pimeydessä salaa suoritetuilla aavistushakkuilla tehtäisi valitusperusteita tyhjiksi. No, ei aloitettu. Kuitenkin nyt eilen, perjantaina kaupunki aloitti hakkuut Hesperianpuistossa, kaataen ainakin 59 puuta siitä huolimatta, että olin soittanut perjantai-iltapäivänä poliisin tarkistamaan paikan päälle, ettei siellä rikottaisi HHO:n määräämää toimenpidekieltoa.

Hakkuut perustuivat kaupungin väärintulkintaan. Tämä väärintulkinta perustui siihen, että Helsy oli kutsunut kaupungin edustajan (ja Kaupunkiluontoliikkeen, mutta itselleni harvinaista kyllä myöhästyin Helsingin-bussista noin 20 metriä) maastokatselmukseen torstaina 23.3. Siinä maastokatselmuksessa kaupunki halusi tulkita, että vaatimamme toimenpidekielto koskisi vain sellaista 14 puuta, jotka olisivat työmaa-alueen ulkopuolella, ja tämän kaupunki sai rikkinäinen puhelin -menetelmällä väännettyä niin, että nämä 14 puuta olisivat ainoat puut, joita Hesperianpuistosta ei saa kaataa. 

Kun Hesari söi kaupungin kädestä

Helsingin Sanomat uutisoi perjantaina työmaasta suoraan pohjautuen kaupungin omaan tiedotteeseen, joka perustui virhetulkintaan 14 puusta. Kun soitin jutun tehneelle Hesarin toimittajalle, hän ei suostunut oikaisemaan juttua. Sen sijaan Hufvudstadsbladet antoi äänen myös luonnonsuojelijoille. Suuri kiitos työnsä eettisesti, perusteellisesti, avoimin korvin ja silmin tekevälle Husiksen toimittajalle! 

Luonnonsuojelijoiden syyllistämistä kaupungin omista laiminlyönneistä

Kaupunki ei ole tehnyt asianmukaisia selvityksiä luontodirektiivilajien esiintymisestä alueella eikä työmaan vaikutuksista Töölönlahden hydrologisiin oloihin. Maastokävelyllä kaupunki oli yrittänyt vielä maanitella Helsyä vetämään pois oman toimenpidekieltohakemuksensa, ja juuri ennen aavistushakkuiden aloittamista kaupungilta oli tullut kymmensivuinen, syyllistävä katsaus Helsylle ja Kaupunkiluontoliike ry:lle siitä, millaisen lumivyöryefektin tämän remontin siirtyminen aiheuttaisi, jopa mainiten summat, mitä jokainen viivästyspäivä maksaisi sopimussakkoina esimerkiksi Kruunusiltojen (jotka ovat toisella puolella kantakaupunkia) aliurakoitsijoille. Jos tämä suunnitelma oltaisiin alun alkaen laadittu vähäisemmällä kunnianhimolla, luopuen ideasta leventää katulinjausta 5,6 metriä Hesperianpuistoon päin, lähes kaikki puut oltaisiin voitu säästää, ja jos kaupunki olisi tehnyt asian- ja ajanmukaiset luontoselvitykset. Kun suunnitelma on hyväksytty jo edesmenneessä Yleisten töiden lautakunnassa jo niinkin kauan sitten kuin 2015, niin tuohon aikaan ei esimerkiksi liito-oravista ollut vielä mitään tietoa.

Virtahepo Hesperianpuistossa

Miksi sitten Mannerheimintien linjausta "pitää" siirtää 5,6 metriä Hesperianpuistoon päin? Ja miksi tämä tarkoittaa puiden kaatamista jopa 20 metrin syvyydessä Hesperianpuistossa? Vastaan ensin jälkimmäiseen kysymykseen, sillä se on ideologisesti vähemmän kivulias.

Puita on tarkoitus kaataa jopa 20 metrin etäisyydeltä Mannerheimintiestä, koska kaupungin mukaan kadun reuna-aidan siirtäminen edellyttää loivasti Töölönlahteen päin laskevan penkereen purkamista. 

Ensimmäiseen miksi -kysymykseen vastaaminen ei ole miellyttävää, sillä sitä ei saisi edes esittää, etenkään ihminen, joka on ympärivuotinen pyöräilijä, sillä tämän kysymyksen esittämisellä leimautuu ilmastonviholliseksi, persuilijaksi ja ties miksi dinosaurukseksi. Nostan nyt kuitenkin virtahevon pöydälle. Paikassa, jossa kulkee jo nyt pyörätie (tai kevyen liikenteen väylä, jonka toinen puolisko on tarkoitettu jalankulkijoille) koko työmaan matkalla, tien linjausta siirretään siksi, että pyöräilijöille saataisiin kaupungin yleisen linjauksen mukainen baana, sellainen, jossa kukaan kävelijä ei voisi vahingossakaan harhautua kiireisen pyöräilijän jalkoihin.

Asuin nuorena Kannelmäessä ja pyöräilin keskustaan tuolloin varsin vaatimattomalla munamankelillani vähän yli 10 kilometrin matkan keskimäärin noin 27 minuutissa. Nykykunnossa tuohon menisi kymmenisen minuuttia enemmän. Joka tapauksessa periltä perille pääsee suunnilleen samaa vauhtia kuin neljäkakkosen bussilla. Kaupunkiliikenne on eri liikennemuotojen yhteispeliä, jossa kaikki joutuvat vuorollaan odottamaan esimerkiksi liikennevaloissa. Sitä kutsutaan toisten huomioimiseksi. Mihin ihmeeseen meillä koko ajan on niin kiire? Kun harrastin tätä keskustaan pyöräilyä, niin minä ainakin nautin siitä, että saatoin välillä pysähtyä vaikka kuuntelemaan haukan kiljuntaa tai ihailemaan ympäristötaidetta matkan varrella. Mitä ideaa on luonnossa, jos meillä ei ole aikaa pysähtyä ihailemaan sitä?

Fillarikommunismin kosto

Näiden baanojen kannattajat yleensä ovat sellaisia ihmisiä, jotka kiistävät poliittisen vastustajan uhriutumisen aiheellisuuden, tällaisen poliittisen vastustajan uhriutuessa "kun mitään ei enää sanoa". Toki vaikka mitä tahansa saa nykyään sanoa, vihapuhettakin, mutta ilmeisesti jos vihjaa yhtään missään puiden kaatamisella olevan mitään tekoa baanojen kanssa, se on kaikkein pahinta vihapuhetta. Ei puiden kaatamista tee sen hyväksyttävämmäksi se periaatteellisuus, että kun jo muiden liikennemuotojen tarvitsemien väylien takia on kaadettu niin paljon puita, niin nyt on pyöräilijöiden vuoro. Varsinkin kun siinä kulkee jo ihan suora pyöräreitti. 

Ehdotin kaupungille, että jos kerran kävelijät ja pyöräilijät halutaan erottaa toisistaan, niin kaikki voittaisivat, jos kävelijät ohjattaisiin Hesperianpuistoon, jolloin he saisivat nauttia kävelystä vehreässä kulttuurimaisemassa. Tämän ehdotukseni palkinnoksi sain sen syyllistävän pdf-dokumentin viivästysten seurauksista, olivat sitten todellisia tai kuviteltuja osin.

Ja Timo Soini karvaisine käsineen hykertelee. "Mitä mä sanoin. Fillarikommunismi".