Ilmastonmuutos kesällä

Kesä pitenee molemmista päistään. Kaikkein tuntuvimmin tämä näkyy syyskuun lämpenemisenä. Kun vuosien 1970-1999 välillä Kaisaniemessä syyskuun keskilämpötila on ollut 10,9 astetta, vuoden 2000 jälkeen keskilämpötila on ollut 12,6 astetta. Vantaalla samat lukemat ovat 9,9 ja 11,8 astetta. Syyskuu onkin termisesti eteläisimmässä Suomessa kesäkuukausi. Kuumimman kesäkuukauden, eli heinäkuun keskilämpötila sen sijaan on noussut siten, että kun se oli 1970-1999 17,2 astetta, vuoden 2000 jälkeen se on ollut 17,9 astetta. Sen sijaan hellepäivien määrällä, eli päivien, jolloin vuorokauden keskilämpötila on enemmän kuin +25,1 astetta muutos on vielä kouriintuntuvampi. 

Kun Kaisaniemessä hellepäiviä oli vuosina 1970-1999 keskimäärin 6 hellepäivää kesässä, niin vuoden 2000 jälkeen hellepäiviä on ollut keskimäärin 10,8. Vuosikymmenittäin tarkasteltuna nousutrendi on lineaarinen ja kiihtyvä: 1970-luvulla hellepäiviä oli yhteensä 55, 1980-luvulla 58, 1990-luvulla 68, 2000-luvulla 79 mutta 2010-luvulla jo 116. Ja suuntaus jatkuu; vuosina 2020-2023 hellepäiviä on ehtinyt olemaan yhteensä jo 65, eli tasaisen vauhdin taulukolla päästäisiin yli 160. Hellepäiviä on ollut eniten kesällä 2021; seuraavaksi tulevat kesät 2018, 2010, 2014 ja 1988. Viidestä kesästä, jolloin on ollut eniten hellepäiviä, neljä on sattunut vuoteen 2010 tai senjälkeiseen aikaan.

Hellepäivät ovat lisääntyneet 20 kilometriä mantereisemmalla Vantaalla yhtä lailla lineaarisesti mutta kiihtyvään tahtiin. Jo 1970-luvulla Vantaalla mitattiin 119 hellepäivää, kolme enemmän kuin Kaisaniemessä 2010-luvulla. Vantaalla on kesäisin keskimäärin päivän ylin lämpötila parisen astetta lämpimämpi, joten tämä selittyy sillä. 1980-luvulla hellepäiviä oli 134, 1990-luvulla 152, 2000-luvulla 161 mutta 2010-luvulla jo 213, joten kuumeneminen on kiihtynyt. Vuosiin 2020-2023 on ehtinyt Vantaalla mahtumaan jo 107 hellepäivää, joten kuumeneminen jatkuu. Eniten hellepäiviä oli kesällä 2010; seuraavaksi tulevat kesät 2014, 1997, 2021 ja 1988. Vantaalla kolme eniten hellepäiviä sisältäneistä viidestä kesästä on sattunut vuoden 2010 jälkeen.

Kolmas kesien lämpenemisen indikaattori on kesien maksimilämpötilojen kehitys. Kaisaniemessä tämä keskiarvo oli välillä 1970-1999 27,1 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen 28,3 astetta. Vantaalla vastaavat lukemat ovat 28,7 astetta ja 30,0 astetta. 

Ilmastonmuutos talvella

Viime keväänä latasin ilmastoaineistot Kaisaniemestä ja Helsinki-Vantaalta vuoden 1970 alusta nykypäivään. Kirjoitin silloin, että kaksi kaikkein kouriintuntuvinta indikaattoria ilmastonmuutokselle ovat talvien lämpeneminen ja hellepäivien määrän lisääntyminen. Käsitellään nyt ensin talvet.

1980-lukua on sanottu minijääkaudeksi, sillä siihen mahtui kaksi poikkeuksellisen kylmää talvea; 1986-1987, jolloin ympäri maata mitattiin ennätyspakkasia, mutta kaksi talvea aiemmin, 1984-1985 keskilämpötila oli vielä tätäkin kylmempi. Kymmenen vuoden seurantajaksossa kaksi kylmää talvea jo tuntuu. Talvien lämpeneminen alkoi sitten toden teolla näiden pakkastalvien jälkeen, kunnolla 1990-luvulta alkaen.

Toinen minijääkausi sattui 2010-luvulle. 2009-2010, 2010-2011 ja 2011-2012 nähtiin kolme kylmää talvea peräkkäin. Nämä eivät siltikään muuta suurta kuvaa, jonka näkee kymmenen vuoden seurantajaksoa selvemmin 30 vuoden seuranta-aikana, mitä käytetään myös virallisissa ilmastotilastoissa. 

Jos näiksi 30 vuoden seurantajaksoiksi otetaan 1970-1999 ja 2000 alkaen, niin tammikuissa muutos näkyy siten, että ensimmäisenä 30 vuoden jaksona tammikuiden keskilämpötila oli -4,4, kun taas vuosina 2000-2023 se oli -3,4. Helmikuiden kohdalla keskilämpötila on noussut -5,2 asteesta vieläkin enemmän -3,3 asteeseen. Joulukuiden keskilämpötila ensimmäisenä 30-vuotisjaksona oli -2,2 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen -0,5. Talvikuukausien keskilämpötila on siis noussut keskimäärin yli puolellatoista asteella. Joulukuu on etelärannikolla poistumassa virallisen termisten talvikuukausien joukosta. Saa nähdä, miten kauan lapsille vielä opetetaan esikouluissa, että talvikuukausia on kolme. 

Toinen talvien lämpenemisen indikaattori on vuotuisen pakkasmaksimin nouseminen. On viitteitä, että tämä keskiarvo on nousussa; kun se vuosina 1970-1999 oli -22,2 astetta ja vielä 2000-2019 välillä keskimäärin -20,5 astetta, vuodesta 2020 alkaen se on vain -15,1 astetta. Uusi "pohja" tässä luvussa saavutettiin talvella 2019-2020, jolloin koko talven kylmin mittaus Kaisaniemessä oli -8,2 astetta! Todellinen englantilainen talvi.

Tarkastelemalla hieman mantereisempaa ilmastoa 20 kilometrin päästä Helsinki-Vantaalta tulos on samansuuntainen. Jos näiksi 30 vuoden seurantajaksoiksi otetaan 1970-1999 ja 2000 alkaen, niin tammikuissa muutos näkyy siten, että ensimmäisenä 30 vuoden jaksona tammikuiden keskilämpötila oli -5,5, kun taas vuosina 2000-2023 se oli -4,3. Helmikuiden kohdalla keskilämpötila on noussut -6,2 asteesta vieläkin enemmän -4,3 asteeseen. Joulukuiden keskilämpötila ensimmäisenä 30-vuotisjaksona oli -3,4 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen -1,6. Talvikuukausien keskilämpötila on siis noussut keskimäärin yli puolellatoista asteella. 

Tarkasteltaessa talvien minimilämpötiloja Vantaalla ovat jossain vaiheessa talvea mittarilukemat tippuneet -30 tai jopa sen alle tarkastelujaksona 7 talvena, viimeisen kerran talvella 2002-2003, ja kuusi näistä alle -30 asteen mittauksista on tapahtunut ennen vuosituhannen vaihdetta. 

Seuraavassa osassa tarkastelen, mitä on tapahtunut kesillemme. 

Länsimaisen ihmisen rappio pienoiskoossa

Vaikka pääkallokelissä ulkoilu, jopa roskien vieminen tapahtuu oman henkensä uhalla, niin pystyssä pysymiseen tarvitaan pitävien kenkien lisäksi hyvää tasapainoa ja kehonhallintaa. Varsinkin lähiöostarille, jolla puoli kaupunkia suorittaa ostoksensa, tullaan ymmärrettävästikin usein autolla; Kevätkumpuun on vaikka jostain Sondbystä tai Kråköstä 20-30 kilometriä, ja tämä on monille lähikauppamatka. 

Lähikauppamatka tämä on myös monille paljon lähempää tuleville. Valitettavan monien paljon minua nuorempienkin ihmisten liikkumisesta ja habituksesta näkyy, että matka parkkipaikalle ja sieltä kauppaan on heille ainut päivittäinen liikuntasuoritus. Ja kun se on ainoa, siitä tulee myös maksimi. Kun ei ikinä käytä Luojan suomia lihaksiaan ja aistejaan, ne rapistuvat, ja vanhuus tulee arvaamatta. Ja sitten tulee ennenaikainen osteoporoosi ja ihminen hajoaa kuin kuiva känsätuhkelo ensimmäisestä kosketuksesta, suunnilleen puhaltamalla. 

Kevätkummun ostarin lähimmät talot ovat toisella puolella Sammontietä. Esimerkiksi tässä kuvassa näkyvät vihreät talot ovat ostarin ulko-ovelta alle sadan metrin päässä. Jos asukas tulee sieltä autolla kauppaan, hänen pitää ensin kävellä omalta ulko-oveltaan parkkipaikan halki omalle autolleen. En osaa autoilijoiden liikennesääntöjä kovin hyvin, koska en ole niitä tarvinnut, mutta luullakseni seuraavaksi esimerkkiautoilijani ajaa seuraavaan risteykseen. Siinä hänen on tehtävä u-käännös päästäkseen ostarin parkkipaikalle. Ostarin parkkipaikalta hän kävelee kauppakeskukseen sisälle. Korkeintaan sadan metrin matka saattoi ehkä lyhentyä muutamalla kymmenellä metrillä. Sadan metrin matka muuttui arviolta seuraaviksi osasuoritteiksi: 30 metriä kävelyä + 200 metriä autoilua + 30 metriä kävelyä.

Ei liene tarpeen kuvailla, mitä mieltä olen tuollaisesta. Ne mainitsemani vihreät talot kajastavat tuossa puiden takana, ja kuva on otettu ostarin ulko-ovelta. 

Varokaa hiipivää subtropiikkia

Kun ikkunasta katsoo, kaikki näyttää valkoiselta. Tämä aiheuttaa näköharhan ja harhauttaa monet luulemaan, että ilmastonmuutos olisi peruttu. Tosin ilmastonmuutos merkitsee myös sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä, kuten kesäisten helle- ja kuivuusjaksojen ja sadekausien, ja näillä leveysasteilla sateet toistaiseksi tulevat niin sanottuina talvikuukausina vielä voittopuolisesti lumena. Näin ei tule kauaa olemaan, vaikka tulee esimerkiksi Istanbulissakin joka talvi lumikaaos. 

Pohjoismaissa ilmasto lämpenee keskimäärin tuplasti niin nopeasti kuin muualla Euroopassa, ainakin niin kauan kuin Golf-virta vielä toimii. Ja omana elinaikanani esimerkiksi talvikuukausien keskilämpötila Suomen etelärannikolla on noussut yli 2 asteella. Se tarkoittaa talven lyhentymistä molemmista päistään useilla viikoilla. Siis keskimäärin. Jos ei ole täysin heikkopäinen, muistaa pari talvetontakin talvea ihan lähivuosilta: talvia, jolloin keskilämpötila ei laskenut niin pitkäksi aikaa alle nollan, että terminen talvi on loppunut ennen kuin se on alkanutkaan. Hellepäivien määrä on myös samana elinaikanani moninkertaistunut; varhaislapsuudessani hellepäiviä oli keskimäärin kourallinen, ihan vain muutama vuodessa kun nyt 3-4 viikon hellejaksoista on tullut miltei jokakesäisiä, samoin siitä, että käytännöllisesti katsoen jokaisena kesänä lämpötila ylittää 30. Paitsi oliko se nyt kesä 2017 vai 2018, kun mittari nousi "parhaimmillaan" sinne 24-25 asteeseen.

Olen harrastanut paikallissään havainnointia ja tilastointia mutta myöskin vähän laajemmin kuin mitä ikkunasta ja lämpömittarista näkyy eli ilmastoasioita vuodesta 1978, siis ekaluokkalaisesta. Piirtelin omia maapallon sääkarttoja jo reilusti yli 40 vuotta sitten, jotten uskoakseni minulla on perspektiiviä siihen, mitä ilmastolle on tapahtunut. 70-luvun lopulla olisi tuntunut apokalyptiseltä se, että Kanadassa lämpötila voi nousta lähes 50 asteeseen ja helle polttaa kokonaisen kaupungin, tai se, että nyt subtrooppinen ilmastovyöhyke on Euroopassa noussut jo 48-50 leveysasteen tuntumaan, omana elinaikanani hiipinyt siis Etelä-Euroopasta keskelle maanosaamme. Budapest ja Bratislava ovat jo jääneet subtrooppisen vyöhykkeen reunan alle, samoin Saksan Heidelberg, jossa sattuu olemaan subtrooppinen mikroilmasto. 

Mikroilmasto tarkoittaa siis lähialueen ilmastosta poikkeavaa ilmastoa. Sellainen on esimerkiksi niinkin pienellä alueella kuin lenkkimaastojen varrella, Porvoon Humlan takalenkillä, jossa on muutama niin varjoisa notko, että niissä pysyvät viimeiset lumet usein jonnekin toukokuun puolivälin tietämille. 

Seuraavaksi "kaatuu" Wien ympäristöään kuumempana subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kaupungeissa on helposti 2-3 astettakin ympäristöään kuumempaa, joten se siitä lisää kaupunkia -ajattelun ilmastoviisaudesta. 

Ilmaston luokittelemiseksi subtrooppiseksi on typistäen kolme kriteeriä. Ensinnäkin: vuoden kylmimmän kuukauden keskilämpötilan tulisi olla plussan puolella. Toiseksi: vähintään kahdeksan kuukauden keskilämpötilan tulisi olla enemmän kuin +10. Ja kolmanneksi: kesän lämpimimmän kuukauden keskilämpötilan pitäisi olla vähintään +22. Jos täyttää kaikki nämä kriteerit, silloin luokitellaan Köppenin ilmastoluokituksessa luokkaan Cfa, eli kostea subtrooppinen ilmasto. 

Lumettoman meri-ilmaston ja subtrooppisen raja on häilyvä; jopa Iso-Britannian Cornwall täyttää kaksi näistä kriteereistä ja sitä pidetään rajatapauksena; tosin kesät siellä eivät ole keskimäärin sen lämpimämpiä kuin meilläkään. Köppenin luokittelussa Cornwall kuuluisi ilmastovyöhykkeeseen Cfb, eli lauhkean merellinen, vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötilan jäädessä alle 22 asteen. Vuoden keskilämpötilan raja kulkee siinä +12-13 kieppeillä; suunnilleen sen yläpuolella ilmasto luokitellaan subtrooppiseksi. Lontoo luultavasti tulee yltämään kaikilla kriteereillä subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen lähimmän 20-30 vuoden sisällä, samoin Frankfurt. 

Lämpenevän ilmaston myötä tulevat myös sakaali, jossain vaiheessa ehkä pesukarhu, visentti ja rukoilijasirkka. Sakaaleista ja rukoilijasirkoista tulee mieleen lapsuuden Afrikka-dokumentit, ja ne tuntuvat todella tieteisfiktiolta. Mutta kyllä: sakaaleista on jo havaintoja, ja visenttejä on aika lähellä Pietarin alueella. Tosin ne eivät ole varsinaisia lämpenemisen sanansaattajia, vaan ovat tottuneet elämään aika kylmissäkin olosuhteissa.

Laajentavatko kaupunkibulevardit tosiaankin kantakaupunkia?

 Kirjoitin äskeisessä Kaupunkiluontoliikkeen kannanotossa toivovani, että Mäkelänkadun "kaupunkibulevardia" toteutettaessa liikenneväylien vaatima tila ei lisääntyisi. En väitä, että nykyinen Tuusulantie olisi mitenkään mallikasta ympäristöä, siis liikenteessä olijoille, mutta kaupunkibulevardit on "myyty" valheellisin perustein välineiksi laajentaa kantakaupunkia tai ainakin kantakaupunkimaista yhdyskuntarakennetta Vironniemeltä loitommas. 

Osoittautui, että suunnitellun Tuusulanväylälle jatkettavan Mäkelänkadun liikenneväylästöjen yhteisleveys tulee olemaan 57,5 metriä. Sitten karttaharjoituksien pariin. Google Earthistä mitattuna Tuusulanväylän leveys sen alkupäästä on noin 43,5 metriä. Yhtenäiskoulun kohdalta Tuusulanväylän alittavan alikulun kohdalta se on vain 30,5 metriä. Käpylän aseman eteläpuoleiselta, Kullervonkadulle jatkuvan alikulun kohdalta se on noin 38 metriä. Väylästöjen vaatima tila kasvaa siis pahimmillaan jopa 27 metriä, eli melkein kaksinkertaistuu. 

Liikenneväylien viemästä kaupunkitilasta ovat jotkut olleet huolissaan. Se tila on pois asunnoilta ja viheralueilta. Ovatkohan nämä samat tahot huolissaan siitä, että kaupunki"bulevardien" myötä liikenteen viemä tila vain kasvaa? 

Jos 57,5 metriä leveä liikenneväylä jakamassa talorivejä kahtia on jonkun käsitys kantakaupunkimaisesta ympäristöstä, minä olen merisiilin eno. Ja kuten Raide-Jokerin kohdalla on nähty, näiden uusien uljaiden kiitäjien matkavauhtia ei saa hidastaa, jotta ne voisi nähdä kilpailukykyisinä, niin en pysty edes kuvittelemaan, miten kauan tulee hitaalta mummolta rollaattorin kanssa sohjossa tai äidiltä kaksosrattaiden kanssa kestämään tuon valtasuonen ylittäminen. 

Moottoriteillä ei ole sijaa kantakaupungissa, sanotaan. Ja niiden reunustat on julistettu lainsuojattomiksi, eikä niiden suojelulle pitäisi olla sijaa, sanotaan. On näkökulmakysymys, kumpaa pitää pahempana: 30-40 -metristä moottoritieksi nimettyä väylää, joka on metsien reunustama vai melkein 60 metriä leveää väylää, tuulinen ränni, jota ei saa kutsua moottoritieksi, koska se koostuu itse asiassa useasta väylästä: neljästä autokaistasta, kahdesta bussikaistasta, kaksista ratikkakiskoista, kahdesta fillaribaanasta ja kahdesta jalkakäytävästä. Ja yhden moottoritien - joiden rakastajaa minusta ei saa mitenkään, pois Moottoritie on kuuma -romantiikka minusta - tilalla kulkeekin oikeastaan kaksitoista liikenneväylää. 

Havainnekuvissa tällaisen voi ehkä saada näyttämään siedettävältä. Mutta urbanisteiksi itseään kutsuvat Lisää kaupunkia -hurmahenget: toivoisin kuulevani tämän hirviön valmistuttua käsityksenne siitä, että menikö ihan niinkuin piti omasta mielestä? Saatiinko kilpailukykyistä, vetovoimaista, kantakaupunkimaista ympäristöä? Tuliko uutta Töölöä, Kalliota saati Käpylää?

Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Näkemyksemme mukaan suunnitelman kaksi olennaisinta kipupistettä ovat Käpylän Louhenpuisto ja suunnitelman myötä vaarantuvat Keskuspuiston ja Vantaanjoen ranta-alueiden (Helsinkipuiston) väliset poikittaiset itä-länsisuuntaiset viheryhteydet. Liito-orava liittyy molempiin edellämainittuihin kohtiin ja poikittaisyhteyksien olennainen heikentyminen tai jopa katkeaminen toimimattomaksi on suurin vaara Louhenpuistossa. Toivomme myös, että liikenteelle tarkoitettujen väylästöjen alue ei levenisi kokonaisuudessaan Mäkelänkadulla/Tuusulanväylällä, vaan uusille liikennemuodoille (ratikka/pyöräbaana) tila etsittäisiin nykyisen väylän alueelta. Toivoisimme myös Suursuon palstaviljelyalueen säilyttämistä, sillä ekologisesti tuotettu lähiravinto on jo huoltovarmuudenkin kannalta hyödyllistä.

Louhenpuisto on kaupungin omissa kartoituksissa todettu C5-luokan METSO-arvometsäksi; kuitenkin arvokkain osa metsää on syystä tai toisesta jätetty em. kartoituksien ulkopuolelle. Suurin osa tästä arvokkaimmasta C5-luokan metsästä sijaitsee Louhenpuiston pohjoisosissa, joille juuri on osoitettu rakentamista, mm. päiväkoti, jonka kaavoituksessa tulee varmistaa, ettei se tule ydinalueelle. Lisäksi juuri Louhenpuiston pohjoisosissa on liito-oravan ydinalue, joka uhkaa jäädä eristyksiin ja sen yhteydet etenkin idemmäs esimerkiksi radanvarren metsiin ja Taivaskalliolle ovat vaarassa katketa. Kaavoituksessa tuleekin varmistaa, että Louhenpuiston liito-oravan ydinaluetta ei paitsi tuhota, myöskään sen kytkeytyneisyyttä vaaranneta. Louhenpuistossa on myös vaarana monimuotoisuuden kärsiminen metsän kaventuessa ja pirstoutuessa; jo radanvarren baana kavensi Louhenpuistoa merkittävästi, ja alle 100 metrin levyiseksi kaventuvana metsän monimuotoisuus vaarantuisi reunavaikutuksien ulottuessa koko metsään (tästä on esimerkiksi dosentti Kati Vierikon tutkimusryhmän tutkimuksia).

Louhenpuistosta on mitä ilmeisimmin olemassa myös toimiva latvayhteys liito-oravalle länteen Keskuspuistoon Metsälän toimitila-alueiden lävitse. Myös sen käyttökelpoisuus tulee varmistaa, sillä kysymyksessä on samalla itä-länsisuuntainen viheryhteys, jollaiset ovat muutenkin Helsingissä uhattuina. Toinen samantyyppinen mutta vielä toimivampi itä-länsisuuntainen viheryhteys sijaitsee pohjoisemmassa Kustaankartanon kohdalla, josta viheryhteys jatkuu Metsälän ja Maunulan välistä Maunulanpuistoa pitkin Keskuspuistoon; kolmas poikittainen viheryhteys on Patolanmetsästä Maunulan ja Pakilan väliseen metsään, niinsanottuun Suursuonpuistoon. Liito-oravalle on osoitettu kaupungin omassa kartoituksessa todennäköisin yhteys Kustaankartanon metsästä Patolanmetsään Käskynhaltijantien ylitse; myös tämän yhteyden jatkuminen tulee turvata. Kustaankartanon metsien säilyminen on tärkeää myös Kustaankartanon asukkaille, jotka eivät kykene liikkumaan lähiluonnon perässä kauas.

 

Positiiviselta suunnitelmassa näyttävät ”kehitettävät” liito-oravayhteydet; tosin on epäselvää, mitä tämä kehittäminen on, sillä mahdollisesti istutettavien uusien puiden kasvaminen liito-oraville käyttökelpoisiksi kestää vähintään 30-40 vuotta, ja kokemuksia keinotekoisten hyppytolppien käyttökelpoisuudesta ei ole; Espoossa Matinkylässä hyppytolppia on pilotoitu, eikä niiden kelpaavuudesta liito-oraville ole edelleenkään viitteitä (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009070744.html).

Eugeniikkaa nyky-Suomessa

Ida Erämaa kirjoitti Iltalehdessä 26.9. Suomessa edelleen vallitsevasta eugeniikasta eli rodunjalostuksesta. Tarkemmin sanoen, Erämaa kirjoitti siitä, että autisminkirjon tai keskittymishäiriödiagnoosin saaneet eivät saa luovuttaa sukusolujaan.

Autismi ei ole sairaus vaan neuropsykiatrisesti tarkasteltuna enemmistöstä poikkeava tapa toimia ja hahmottaa maailmaa. Oikein kanavoituna autismi voi olla paitsi taakka, myös resurssi. Autistit ovat usein erinomaisia keskittymään yhteen asiaan ja saattamaan sen loppuun; lisäksi heillä on erinomainen oikeudentaju ja kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta. 

Joudun tuottamaan järkytyksen niille pahaa-aavistamattomille ja hyväuskoisille, jotka aikanaan hakivat sukusoluja Väestöliitosta 90-luvun loppupuolella. Silloin minulle ei vielä oltu asetettu asperger-diagnoosia, joten on mahdollista, että "sairauteni" on tarttunut niihin noin seitsemään lapseen, jotka ovat saaneet alkunsa sukusolujeni myötävaikutuksella. 

Kuten Erämaa kirjoitti, linjaus, jossa autisteja ja ADHD-diagnosoituja kielletään luovuttamasta sukusolujaan, antaa signaalin, että nämä ihmiset ovat vääränlaisia ja oikeastaan heitä ei olisi pitänyt edes syntyä. 

Me "vääränlaiset ihmiset" olemme yhteiskunnan kognitiivisen esteettömyyden ja oikeudenmukaisen kohtelun eräänlaisia indikaattoripapereita, ja ehkä tässä sukusolujen luovutuskiellossa onkin kyse siitä, että me osoitamme neuropsykiatrisesti norminmukaisille ihmisille kiusallisia asioita heidän luomistaan instituutioista ja toimintatavoista avokonttoreineen ja jatkuvine tempoilevine organisaatiomuutoksineen. Agraariyhteiskunnassa meitä sanottiin kylähulluiksi, mutta meitä sentään siedettiin. 

Neuropsykiatrisesti norminmukaisten ihmisten eli nenttien luomissa instituutioissa, alkaen monista työelämän käytännöistä olisi korjattavaa, ei meissä. Jos meidän kykymme saataisiin nykyistä paremmin yhteiseksi hyväksi, kaikki voittaisivat; moni autisti kärsii masennuksesta ja alisuoriutuu työelämässä. 

Akateeminen autisti

Lähetin tämän kirjoituksen Hesarin mielipidesivuille, jossa sitä ei julkaistu. 

Ei säästetä toiminnoista vaan seinistä - mikä mättää uusissa taloissa?

Ensimmäiseksi minä ihmettelisin avokeittiömuotia. Avokeittiötalot ovat kokoomuslaisen muodin "ei säästetä toiminnoista vaan seinistä" -muodin mukaisia. Niissä oletetaan, että koko perhe, tai mikä sosiaalinen konstellaatio nyt samojen ulkoseinien sisällä sattuukin asumaan, haluaa tehdä kaiken yhdessä, kuunnella samaa musiikkia, katsoa samaa telkkaria, syödä samaa ateriaa. Mitäs jos isi haluaa kaverinsa kanssa nautiskella sohvalla Brahmsia ja viskiä ja äiti haluaisi toisessa huoneessa katsella Vain eläimiä? Ups, ei ollutkaan sitä toista huonetta. No mennään sitten makuuhuoneeseen lymyilemään. Ai niin, missäs ne Brahmsit olivatkaan. No pahvilaatikossa autotallissa, kun talonrakentaja otti pois seinän keittiön ja olohuoneen välistä, sen seinän, jonne levykokoelman olisi voinut sijoittaa. Siellä samassa autotallissa muuten ovat vaimon dekkarit ja riikkapulkkisetkin. 

Ei ole ihme, että kukaan ei enää lue, kun ei enää muista, että kirjojakin on joskus ollut, kun niitä ei voi enää pitää esillä. Ja kuitenkin siellä täällä ollaan huolissaan siitä, että lapset eivät enää lue, nuoret eivät enää lue. Suomalaiset eivät enää lue. Kyllä minä luen. Teen aina välillä löytöretkiä, omaan kirjahyllyyn. 

Avokeittiöissä ei ole useinkaan kaappeja, siis sellaisia keittiöseiniin kiinnitettyjä. Ei ihme, kun ei ole seiniä. Mitä pahaa seinät ovat kenellekään tehneet? Tai kaapit? Minne astiat laitetaan, vai oliko tarkoitus käyttää kertakäyttöastioita, aikana, jolloin huuhdellaan lämpimällä vedellä jugurttitölkitkin? 

Sitten nuo viisi metriä korkeat huoneet. Talot kuin tehtaita tai kirkkoja, joiden ikkunoiden taakse ei voi vetäytyä kaivamaan rauhassa nenää tai hiippailemaan kalsareissa. Koko elämä näkyvillä. Ja mitä voi ripustaa seinälle viiden metrin korkeuteen, paitsi heijastaa jumalattoman ison kuvan videotykillä? Kauheasti tilaa, jota pitää lämmittää mutta jota ei voi käyttää. Entäs jos se ikkuna menee rikki? Taitaa maksaa saman verran kuin auto. Ehkä siihen ainoalle seinälle voisi tilata viisi metriä korkean hyllystön. Siinä kun kiipeää niin ei tarvihe lähteä erikseen seinäkiipeilykeskukseen. Tai ehkä molemmat ongelmat, seinätilan ja yksityisyyden puutteen voisi korjata päällystämällä ikkunat kirjahyllyillä.

Sitten palatakseni vielä näihin keittiöihin. Mitä pahaa ovat kaapit tehneet, kun ne on otettu pois seinistä? Minne laitetaan astiat ja keittokirjat? 

Olen kuvannut tässä kuvitukseksi yksityistä omakotitaloa, joka valaisee aika montaa pointtiani. Jos joku kokee sen oman kotirauhansa rikkomiseksi, olisi ajatellut ennen kuin laitattaa tuollaisen ikkunaseinän, että kotirauhasta puhuminen on silkkaa teoriaa.

Lisää luontoa Kaupunkiin -seminaarin antia

 Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää! 

Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä). 

Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista. 

Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin. 

Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.

Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti. 

Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset. 

Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.

Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.

Muistutus Savonkadun kaavasta

Kaupunkiluontoliike ry kiittää mahdollisuudesta lausua mielipiteensä Savonkadun kaavasta ja haluaa kiinnittää huomiota seuraavaan:

Savonkadun itäpuoleiset kalliot ovat maisemallisesti arvokkaita ja niillä on myös kalliokedon piirteitä. Alueella on havaintoja uhanalaisen viherpeipon pesimisestä ja silmälläpidettävistä västäräkistä ja kivitaskusta. Savonkadun kalliot ovat virkistysalueina suosittuja, niillä on vahva paikallisidentiteettiä rakentava merkitys ja avoin näköala niiltä etenkin luoteeseen Keski- ja Länsi-Pasilan suuntaan on olennainen osa kyseisten kallioiden virkistyksellistä luonnetta. Tästä syystä yhdistys vastustaa näkyvyyden edes osittaista katkaisemista luoteeseen, sillä tämä näkyvyyden katkaiseminen tekisi tyhjäksi kallioiden virkistyskäytön. 

Savonkadun ja Viipurinkadun risteysalueelle ja Savonpuistoon rakentamista ei voi myöskään pitää kannatettavana. Alppilan-Vallilan ja Itä-Pasilan alueella on muutenkin Helsingin mittakaavassa hyvin vähän virkistysalueita, ja niukoistakin alueen puistoista on pidettävä kiinni. Vetoamme tässä Alppila-Seuran tavoin huomiota MRL 54 §:ään, jossa tähdennetään puistojen ja muiden lähivirkistysalueiden riittävyyttä. 

Suunnitelmassa on tarkoitus vähentää kaistoja Savonkadulla, mikä tulee lisäämään ruuhkaisuutta, mikä taas heikentää ilmanlaatua jo nyt varsin kuilumaisella Savonkadulla. Savonkadun varteen suunniteltu rakentaminen lisäisi Savonkadun kuilumaisuutta ja Savonpuiston rakentaminen poistaisi alueelta myös ilmaa puhdistavat elementit. 

Jos Savonkadun kaava-alueelle osoitetaan rakentamista, se tulee keskittää Savonkadun länsipuolelle ja Viipurinkadulla sijaitsevan koulurakennuksen tontille. Näin vältytään heikentämästä Savonpuistoa ja maisemallisesti ja virkistyksellisesti tärkeitä Savonkadun varren kallioita. 

Vakuudeksi

Kaupunkiluontoliike ry

Manki Perukangas

puheenjohtaja

Pormestarimalli on osoittanut kädettömyytensä

Olen suhtautunut alusta alkaen Vihreiden lempilapseen eli pormestarimalliin nihkeästi. Ensi alkuun syynä tähän nihkeyteeni on ollut tittelin pompöösiyden aiheuttama tahaton koomillisuus, kun Tuusulallakin on pormestari, vaikka ainakin minä miellän pormestarin olevan hienommin nimitetty kaupunginjohtaja, sellainen, jolla on Roope Ankan tyylinen silinterihattu päässä. Kas kun ei keisari. Kuitenkin on tälle nihkeydelleni myös asiaperusteita, jotka ovat osoittautuneet turhauttavan ajankohtaisiksi etenkin Helsingin kaavoituspolitiikassa.

Ennen, apulaiskaupunginjohtajien aikaan Pekka Sauri meni ja pysäytteli hakkuita eri puolilla Helsinkiä, jos metsurien työnjohtajat olivat aloituttaneet niitä omavaltaisesti tai niitä oli aloitettu aavistushakkuina ilman tarvittavia selvityksiä ja lupia. Anni Sinnemäki ei näin tee, koska hän on "vain" apulaispormestari. Minua asiasta ajankohtaisemmin perillä olevat (eli mallin kuin käärmeen pyssyyn ajaneet helsinkiläiset vihreät) ovat osanneet valistaa minua, että vaikka hallintouudistuksen myötä poliittinen valta näillä monsterisuperlautakuntien apulaispormestareiksi nimetyillä puheenjohtajilla näyttäisikin kasvaneen, niin aiemmin apulaiskaupunginjohtajilla ollut poliittinen ohjausvalta on kadonnut olemattomiin. Tosin tämä kasvanut poliittinen valta taitaa olla näennäistä, sillä kyllä poliittisilla johtajilla luulisi olevan proseduraalisen, mustaa valkoisella -tyyppisesti määritellyn toimeenpanovallan lisäksi myös arvovaltaa. On toki henkilökohtainen ominaisuus, missä määrin tätä arvovaltaa uskaltaa käyttää ja tilaa osaa ottaa, mutta kasvaneen poliittisen vallan luulisi merkitsevän lisää arvovaltaa. 

Nyt on hyvin vaikea hahmottaa, missä valta on ja kuka johtaa mitäkin ja mistä positiosta käsin. Kuka - paitsi aktiivikunnallispoliitikko - muistaa nykyisten virastopäälliköiden nimet, köh, anteeksi siis toimialajohtajien? Ja kun valta on piilossa, niin sitä on myös vastuu. Joku tuotakin kirppusirkusta, siis kaupunkiympäristön toimialaa johtaa, ja nyt esimerkiksi on tosi hankala päästä käsiksi siihen, että kuka esimerkiksi on antanut käskyn metsäkoneille Stansvikissa lainvastaisesti, kuka on ohjeistanut panna palttua turvaetäisyyksille ja kuka on ohjeistanut poliisijohtoa toimimaan lainvastaisesti.

Sen arvovallan apulaispormestarit, ja tarkoitan muitakin kuin Annia, voisivat laittaa peliin, ettei se arvovalta typisty vain nauhojenleikkaamisiksi päiväkotien ja urheiluhallien avajaisissa. Hieno titteli ja valtava poliittinen valta, jonka superlautakuntien johtaminen antaa, velvoittavat. Vaikka virkamiehet ovatkin Suomessa pääosin kunnollisia, nyt on poistunut kokonaan mahdollisuus heidän toimintansa valvontaan, ja ainakin kaavoituspolitiikassa tämä poistuminen on ollut onnetonta. 

Suomi vihaa metsiään

Äskettäin kuollut ikihonka Aira Samulin on todennut, että omat ajatukset kannattaa täyttää positiivisilla asioilla. Luulen ymmärtäväni, mitä hän ajoi takaa. Toki omaa jaksamista ei edesauta yhtään se, että murehtii toistenkin puolesta, mutta mitään muutostahan ei tapahtuisi eikä mitään yhteisiä asioita tulisi ajettua, jos jokainen ottaisi kirjaimellisesti tämän Samulinin lausuman. Silläkin uhalla, että loukkaan monien toteemia - olihan Samulin todellinen esimerkki siitä, miten pysytään täydessä terässä loppuun saakka - niin kehtaan olla eri mieltä. Toki oman mielenterveyden kannalta on usein parempi lähteä vaikka nauttimaan metsästä, ylös, ulos ja lenkille, kuten vierastamani Tarva sanoi sen sijaan että homehtuisi kabineteissa vaikka päättämässä niistä metsistä, mutta entäs jos lähtee ylös, ulos ja lenkille, sinne metsään, eikä se enää elvytä, elähdytä, raikasta, rentouta ja vie arkihuolia pois?

Se, mitä parhaillaan tapahtuu Helsingin Stansvikissa, Kemin sellutehtaalla ja Porvoon Humlassa - jossa havaitsin taas lisää punavärillä merkattuja roimia kuusia, haapoja ja koivuja - ei anna mahdollisuutta sulkea itseään pois negatiivisten ajatusten parista. Niitä negatiivisia asioita kun ei pääse pakoon edes metsään, jonka juuri pitäisi elvyttää, ilahduttaa ja kuljettaa arkihuolet pois. Suomalaisten erityinen luontosuhde on sellainen, että tämä maa vihaa metsiään. Puita halutaan kaataa ja ilveksiä tappaa vain silkasta ilosta.

Kaupunkiluontoliike vaatii Stansvikin jättämistä rauhaan

 2005-2006 paikkeilla itäisestä Helsingistä kuului kummia. Siellä alkoi syntymään paikallisista viheralueista huolestuneita ja niitä puolustavia pro-liikkeitä kuin sieniä sateella. 2002 yleiskaava, jonka karttaa oltiin alettu kutsumaan verikartaksi, kohdisti uhkia monille viheralueille, etenkin Itä-Helsingissä. Kansalaisliikkeet Myllypurossa, Vuosaaressa ja Laajasalossa julkistivat oman yhteisen metsämanifestinsa, tekivät lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta ja pitivät kansalaisvaikuttamisen kurssin Itiksen työväenopistossa ja työpajan Suomen sosiaalifoorumissa. Oli syntynyt Kaupunkimetsäliike, johon liittyi toimijoita myös lännemmästä, kuten Malminkartanosta ja Laaksosta, Keskuspuiston eteläreunalta. 

Laajasalon Stansvikin metsä on yksi Helsingin vanhimpia metsiä; ainakin sen ikihongat lienevät vanhimpia tunnettuja pääkaupungin puita. Stansvikista löytyy yli 20 erilaista luontotyyppiä, ja nykyään jopa liito-orava, erityisessä suojeluksessa olevia pienvesiä ja niin edelleen. 

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että Stansvikista voi mahdollisesti tulla pääkaupunkiseudulla tapahtuneen kuntalaisten luontoheräämisen päänäyttämö, eräänlainen urbaani Koijärvi. Nyt tälle Koijärvelle on pystytetty leiri, joka on pystyssä jo toista viikkoa. Suojelemassa ovat olleet muun muassa Luontoliiton metsäryhmä, Elokapina, Helsingin luonnonsuojeluyhdistys sekä paikallisia aktiiveja.

Myös Kaupunkimetsäliikkeen perinteen jatkajaksi perustettu Kaupunkiluontoliike on hengessä mukana ja ei vain kannattaa vaan vaatii Stansvikinkallion ja siihen sidoksissa olevien metsien jättämistä rauhaan ja niiden rauhoittamista mieluiten Stansvikin luonnonsuojelualueeksi. Stansvikinharjun suojelualue on hyvä alku, mutta se ei riitä, ja ekologisen jatkuvuuden nimissä suojelualueen tulisi jatkua saumattomasti Stansvikin metsiin ja Stansvikinkalliolle. 

Havuja perkele!

Kuten Pirkko Pilvi, joka ihmetteli näillä palstoilla Gammelbackan hakkuita, minä ihmettelen Humlan hakkuita. Minun on vaikea nähdä mitään muita perusteita sille, että ulkoilureittien varsia "hoidetaan" niin massiivisesti, että sieltä "turvallisuusperusteisesti" kaadetaan äkkivilkaisulta noin 114 runkopaksuista puuta kuin puumassan tuottaminen kaupungin kassaan. 

Se on tullut selväksi aiemminkin, että Porvoossa eri hallintokunnat eivät keskustele keskenään, ja soitto hyvin nihkeästi tiedusteluihin suhtautuvalle metsäinsinööri Tommi Laakkoselle vahvisti tämän. Siispä ulkoilureittivastaava Liitiäisen pakeille. Liitiäisen kunniaksi on sanottava, että hän jaksaa keskustella kuntalaisten kanssa; hän perusteli puiden kaatamisen paitsi ennakoivalla turvallisuusajattelulla (punavärillä merkatut kuuset, koivut ja haavat olivat monet todellakin tukkipuupaksuisia ja ulkoisesti elinvoimaisen näköisiä), mutta myös sillä, ettei niistä putoaisi risuja ja havuja hiihtoladuille. Havuja perkele, voisi hiihtäjä huudahtaa Matikaisen Marjon malliin. Miksei niistä "kiusallisista" puista voi poistaa niitä oksia, jotka roikkuvat latujen päällä?

Kaupunki oli kiitettävästi tiedottanut Humlan eteläisen reitin siirtämisestä ja sen aiheuttamista puunhakkuista (jotka tosin nekin ovat paljon laajamittaisempia kuin mitä reitin siirtäminen 5 metriä edellyttäisi). Olen epäillyt jo pitkään myös sitä, että hakkuista tiedottaminen on Porvoossa niin olematonta siksi, että sellaista, josta ei saa tietoa, on vaikea lähteä kyseenalaistamaan. Näistä Humlan pohjoisen reitin hakkuista ei ole näkynyt ensimmäistäkään tiedotteentynkää. 

Ihmettelen siis Eerola-Pilven tavoin, että ovatko tosiaan monin tutkimuksin terveellisiksi todetut kaupungin ulkoilumetsät niin vaarallisia? Jokamiehenoikeuteen, tai jokaisenoikeuteen, niinkuin se nyt muotoillaan, kuuluu myös jokaisenvastuu. Jos puu kaatuu päälleni, miksi se olisi sen hirveämpi hengenlähtö kuin auton alle jääminen? Ja ovatko kaupungin metsät vain raaka-ainevarastoja, vaikka niiden pitäisi olla terveyden lähteitä? 

Humlan maisemat ovat nyt perustavasti muuttumassa. Dosentti Panu Pihkala puhuu ympäristötunteista; rakkaiden ympäristöjen menettäminen ja osittainenkin muuttuminen voivat aiheuttaa ahdistusta, pelkoa ja surua. Kun Porvoon pisin yhtäjaksoinen luonnossa kulkeva ulkoilureitti - ja minun lähes päivittäiset ulkoilumaastoni - raadellaan, minulta riistetään se elämänvoiman lähde, josta haetuilla sienillä perheeni on elänyt koko syksyn ja jonka poluilla juostessani valo ei enää koskaan taitu samalla tavalla oksien lomasta. Aiemmin Humlan metsä oli minulle elpymisen lähde, syy elää, nyt sinne meneminen aiheuttaa ahdistusta. 

Keruutuoteneuvoja, luonto- ja ympäristöneuvoja,

Kaupunkiluontoliike ry:n puheenjohtaja

Manki Perukangas

Kirjoitukseni julkaistiin Uusimaan mielipidepalstalla 24.10.2023.

Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta. 

VESIEN PORVOO - LAUSUNTO PORVOON ILMASTO- JA YMPÄRISTÖOHJELMAN LUONNOKSEEN 14.9.2023

Lausunto Porvoon Ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnokseen 14.9.2023

Työryhmä: Outi Lankia, Petteri Saario, Sari Orkomies, Manki Perukangas, Mikko Nieminen ja Jere Riikonen

Vesien Porvoo

Luonnos kaupungin uudeksi ilmasto- ja ympäristöohjelmaksi sisältää paljon hyviä ja
kannatettavia teemoja. Porvoolla on hyvä ilmasto-ohjelma, mutta ympäristöohjelma on
keskeneräinen.

Tämä lausunto syntyi havainnosta, että yksi suuri merkittävä teema puuttuu ohjelmasta eli
erilaiset vesistöt. Ympäristön tila -luvussa kirjoitetaan, että Porvoon edustan merialueen tila
luokitellaan välttäväksi ja samoin Porvoon kolmen joen tila arvioidaan välttäväksi, mutta
ohjelmassa ei esitetä riittävästi toimenpiteitä, mitä tilanteen parantamiseksi tehdään. Vesistöt
ovat luonnoksessa esillä vähänlaisesti ottaen huomioon, kuinka merkittävässä roolissa
nykypäivänä ja Porvoon historiassa ovat olleet meri, kolme jokea sekä lukuiset Porvoon
järvet ja pohjavesialueet. Porvoo on rakennettu meren ja jokien rannoille, liikenneväyliä ovat
olleet vesistöt. Porvoon historia kietoutuu vesistöjen ympärille.

Ilmasto- ja ympäristöohjelman tulee sisältää seuraavat eri vesistöt/ vedet:
1. Itämeri
2. Joet: Porvoonjoki, Mustijoki ja Ilolanjoki
3. Porvoossa sijaitsevat järvet
4. Pienvedet kuten lähteet, purot, fladat, lammet, ojat, joita on kaikkialla, myös
saaristossa
5. Hulevedet
6. Pohjavesialueet

Porvoon tulisi nostaa vesistönsä suurempaan arvoon ja kasvattaa kaupunkilaisten - niin
asukkaiden kuin virkamiesten - keskuudessa ylpeyttä vesistöistämme.

Ehdotamme, että Porvoossa käynnistetään Vesien Porvoo -toimintaohjelma.
Kokonaisuus kasvattaa tietoisuutta vesistöistämme, lisää yhteistyötä, parantaa virkistyskäyttöä ja kohentaa
vesistöjemme tilaa.

Vesien Porvoo -kokonaisuus avataan järjestämällä kaikille avoin seminaari ja
vesirieha Porvoon monipuolisista vesistöistä. Vesien Porvoon avausseminaari sisältäisi niin asiasisältöä, tietoa Porvoon vesistöistä ja positiivisia onnistumistarinoita vesistöjen kunnostushankkeista, elämyksellistä sisältöä eri-ikäisille ja vesiriehan, luontoretkiä vesien äärelle, tutustumista saaristoon ja vaikkapa
tutustumista meloen eri jokiin.

Keskeinen osa Vesien Porvoo -kokonaisuutta tulee olla Porvoon luottamushenkilöiden ja
viranhaltijoiden tiedon ja osaamisen kasvattaminen Porvoon vesistöistä. Vesien Porvoo tulisi
sisältämään myös koulutuksen järjestämistä niin päättäjille kuin kaikille kiinnostuneille
porvoolaisille. Merkittävää Vesien Porvoo -hankkeessa olisi myös ympäristökasvatus
paikallisten vesistöteemojen kautta kouluissa ja varhaiskasvatuksessa.

Porvoon tulee tehdä yhteistyötä muiden Suomen kaupunkien kanssa. Luontainen kumppani
source to sea -näkökulmasta on Lahden kaupunki, joka on kanssamme samalla
Porvoonjoen valuma-alueella. Lahden lisäksi luontaisia kumppaneita voisivat olla muut
paikkakunnat jokien varrella samoin kuin Itäisen Suomenlahden rannikkokunnat ja
-kaupungit.

Yhteistyökumppaneita voi hakea myös ympäristöjärjestöistä. Hyviä esimerkkejä
vaikuttavista hankkeista ovat Raaseporinjoki-hanke 2022-2024, WWF:n ja
Länsi-Uudenmaan maanomistajien Valuta 2 -hanke ja WWF:n Vesiensuojelu 4K -hanke.

Toimenpide-ehdotuksia kokonaisvaltaisen Vesien Porvoo -hankkeen osaksi

• Kootaan yhteen paikalliset vesistöjen kanssa toimijat.
• Kartoitus Porvoon pienvesistä tulee tehdä. Pienvesillä on suuri merkitys vesistöjen​ hermostona, mutta kansallisesti niistä on suurin osa tuhottu. Tulee voida taata, että  Porvoon pienvedet säilyvät tulevaisuudessa ja tietoisuus niistä paranee.
• Saariston merkityksestä ja saaristoluonnon monipuolisuudesta tietoisuuden  kasvattaminen
• Mikromuovien ja roskaamisen merkityksen korostaminen vesistöjen näkökulmasta,  myös pienvedet.
• Tarvitaan Porvoon keskustan joenranta-alueilla ja rantojen läheisillä virkistysalueilla  tiheämpää roskan ja tupakantumppien keräykseen osoitettuja keräysastioita ja ohjetauluja (tupakantumppi on maailman yleisin muoviroska).
• Luontomatkailun edistäminen Porvoossa esimerkiksi sähköllä toimivilla fillarilosseilla mahdollistamaan uusien ympyrälenkkien tekeminen.
• Saaristo- ja luontomatkailun konseptin systemaattinen luominen osaksi Porvoon matkailua.
• Ympäristöystävällisemmän veneilyn ja vesiliikenteen mahdollistamiseksi tarvitaan myrkkymaalien korvaamiseksi veneiden pohjapesureita myös purjeveneiden tarpeisiin.
•  Vedenalaisen ja vedenpäällisen melun ehkäisemiseksi tarvitaan toimenpiteitä vesikulkuneuvojen käyttämisessä. Uusien tutkimuksien mukaan metelillä on haitallisia vaikutuksia vesistöjen eliöstöön, kaloihin, lintuihin ja tiettävästi ihmisen stressitasoihin ja terveyteen.
• Kosteikkojen ja suistojen hoito ja rehevöitymisen torjunta.
• Tarvitaan turvattu rahoitus Porvoonjoen vesiensuojeluyhdistyksen jokitalkkareiden tyyppisille hankkeille, joissa ennallistetaan yksittäisiä puroja ja kalojen nousuvesiä.
• Vesi- ja rantarakentamisen, väylähankkeiden ja rantojen kaavahankkeissa mukaan on näkyvästi otettava arviointi niiden vaikutuksista vesistöihin.
• Tarvitaan nopeutettuja korjausinvestointeja hule- ja jätevesiviemäröinnin erkauttamiseksi toisistaan.
• Ruoppauksien vaikutusten arviointi meriluontoon ja muiden vesistöjen luontoon.
• Rakentamattomien rantojen merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja rantojen asukkaiden keinot ylläpitää rannikkoluonnon monimuotoisuus.
• Elinkeinopolitiikan linjauksissa on otettava huomioon vaikutukset ympäristöön, vesistöihin ja ilmastoon.
• Porvoon Vihreän siirtymän rahastosta tuettavien hankkeiden vesistövaikutusten arviointi ja vaikutusten viestintä.
• Ilmastonmuutos lisää tulvia ja rankkasateita, joten viheralueilla kaupungissa on  merkittävä rooli myös hulevesien hallinnan kannalta, Viherrakentamisessa ja talojen rakentamisessa on otettava hulevesiasiat hyvin huomioon. Vesi on lainassa. Vesi tulisi palauttaa yhtä hyvässä kunnossa takaisin.
• Rakennustapaohjeissa tulee ottaa viheralueet huomioon myös hulevesinäkökulmasta.
• Infopaketti talousvesikäytössä olevilla pohjavesialueilla asuville: mitä tulee ottaa huomioon, jotta ei aiheuteta vaaraa pohjavedelle.
  
• Porvoolaisille viljelijöille ja metsänomistajille opastusta ja koulutusta, kuinka kiintoainepäästöjä jokeen voi vähentää.
  
• Tarvitaan kartoitukset joenvarsien merkittävimmistä tulvapelloista, jotka aiheuttavat huuhtoutuvien ravinne- ja maa-aineksien välityksellä kuormitusta vesiekosysteemiin.
  
• Tämän jälkeen näiden peltojen omistajien ja viljelijöiden kanssa on mietittävä sopivia toimenpiteitä kuormitusten vähentämiseksi.
  
• Kannustetaan viljelijöitä kasvattamaan suojavyöhykkeitä jokien, järvien ja meren rannalla. Suojakaista voi olla myös rantametsää. Metsä, jolla on aluskasvillisuutta pidättävät kiintoainetta merkittävästi enemmän kuin avoin ruohikko, Lisätään tetoisuutta ja koulutetaan viljelijöitä.
  
• Maarin historiallisen uimarannan palauttaminen Porvoonjoen varteen ja sen kytkeytyminen kansalliseen kaupunkipuistoon.
  
• Kansalliseen kaupunkipuiston osalta on nostettava esille sen alueella olevat ja siihen rajautuvat vesistöt.

Kuva: Outi Lankia

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

An ideal introduction to Delius

A good friend of mine who has for a long time been an English music enthusiast has tried to endorse me the music of Frederick Delius. So far he has not struck a chord for me. Until I saw this one cd compilation, very handsomely priced. I expected a convincing advocacy as Davis is a strong champion of British music, a direct tradition bearer of Beecham, Barbirolli and Sargent and later Handley and Groves.

In many of the known quotes by the conductor sir Thomas Beecham the Brits do not like music but the noice it makes. That has been my impression of most of the British music for decades, and Delius embodies that. It sounds music but had hardly left any lasting impression on me, that formless walloping of landscape evocations.

Having long since developed a more positive relationship with British music, this Delius disc opened the door to Delius´music. Delius´music is rich in elements, or influences: there are shades of Sibelius, Grieg, Debussy, Richard Strauss, even Gershwin. And Davis and his BBC orchestra makes full justice to this music. They play gorgeously and are richly recorded. This one cd is an ideal introduction to the world of Delius.

This review is released on amazon.co.uk.

Some of the finest orchestral Ravel ever recorded

A cd collector who started one´s collection already in the 80s and 90s, the Penguin Guide and Gramophone magazine were the bible. And this Bible didn't treat Seiji Ozawa especially well, at least when it came to his recordings of Maurice Ravel. Maybe by that time Ozawa was taken as granted as a part of the furniture. By that time the newly minted Charles Dutoit recordings were the proud bearers of the modern standard, and very fine they were and still are. Nevertheless, some of these recordings more than hold their own.

It is possible to imagine recordings of similar lofty standards of La Valse, Menuet Antique, Alborada del Gracioso, Pavane or Daphnis et Chloe Second suite but not much finer. The 70s Boston Symphony was a band of significant refinement, having been the world's prime French orchestra since Koussevitzky, and Charles Münch only rectified this status. Recordings are also some of the DG:s finest of the 70s. 

This is exquisite, a box of ear candy and heartily recommended.  

My review of a double decker of Maurice Ravel´s orchestral music by Boston Symphony, conducted by Seiji Ozawa can be read at Amazon.co.uk.

MIELIPIDE Kannelmäen peruskoulun uudisrakennuksen (Runonlaulajantie 40) suunnitelmasta

Vanhana kannelmäkeläisenä ja yläkouluni ja lukioni nyt purettavan Etelä-Kaarelan yhteiskoulun rakennuksessa käyneenä tiedän, että koulun pitkäaikaisen kuvaamataidonopettajan oppilaineen koulun ulkoseinään, ulko-ovien väliin toteuttama maalaus on koko alueen paikallisidentiteetin kannalta merkkiteos. 

Ehdotan, että tämä teos irroitetaan seinästä sellaisenaan, tarvittaessa vaikka palanen seinästä, jotta teos säilyisi ehjänä ja tälle teokselle annettaisiin arvopaikka uuden koulurakennuksen seinästä, mieluiten myös ulko-oven viereen, jotta sitä voisivat kannelmäkeläiset vastaisuudessakin ihailla, muutkin kuin koululaiset. Tai sitten siitä voisi tehdä Berliinin muuri -tyyppisen teoksen uuden koulun pihamaalle.

Ystävällisin terveisin

Manki Perukangas

Kannelmäki 1980-1991, 2006-2011

Kartanonmetsän vuotuinen telttaretkeni, vuosimallia 2023

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.

Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

 

                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle. 

Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.