Metsän joulurauha 20.12. Laaksossa ja Riistavuoressa

 Olen vuosia 2007 ja 2009 lukuunottamatta vuodesta 2005 alkaen viettänyt Metsän joulurahaa Keskuspuistossa, Laakson kallioilla. Varsinaisen joukkoperinteen hiivuttua pois muistaakseni 2013 olen sen jälkeen jatkanut perinnettä yhden miehen kynttilähiljentymisenä. Joinakin vuosina olen vienyt hautakynttilän muihinkin paikkoihin, kuten Pirkkolaan tai Pajamäkeen. Laakson kalliot ovat ikuiset, ne ovat edelleenkin pystyssä, eikä niitä voisikaan kompensoida, eihän sellaisia kallioita enää kasva missään, kuten Mai Kivelä sai vastauksekseen kysellessään Patterinmäen räjäytettävän kallion kompensoimisesta.

Tänä vuonna vien kynttilän lauantaina 20.12. päiväsaikaan Laakson kallioiden lisäksi Riistavuoreen, jota uhkaa tuho. Taistelu ei ole ohi niin kauan kuin metsä on pystyssä, mutta pahimmassa tapauksessa tämä on Riistavuorenpuiston viimeinen joulu.

Armoa luottamushenkilölle ja vapaaehtoistyöntekijälle

Keskustelin erään tuntemani yhdistysaktiivin kanssa kunnallispolitiikasta. Helsingin kaupunginhallituksen jäseniä lukuunottamatta - jotka saavat sen verran hyvän korvauksen tästä aikaavievästä luottamustehtävästään, että sillä voi melkein elää - kunnalliset ja ylikunnalliset luottamustehtävät ovat rinnastettavissa vapaaehtoistyöhön. Jos kokouspalkkiot lasketaan verojen jälkeen kympeissä ja varsinainen palkkatyö, opiskelu tai työnhakukin pitäisi hoitaa, puhumattakaan perheestä, tällöin olisi hyvä olla kasaamatta kellekään liikaa tehtäviä. Näsinmäki on täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Äänestäjä on onnellisessa asemassa. Hänellä saattaa olla yksi henkilökohtainen lempiaihe, ja kaikki näyttäytyvät suhteessa siihen ja sen perusteella hän saattaa tehdä äänestysvalinnankin. Kuten venäläinen absurdistikirjailija Daniil Harms kirjoitti: 

"Himmelkumov etsi sisäistä ajatusta, jolle voisi omistaa koko elämänsä. On miellyttävää olla jossain asiassa kuin mielipuoli. Sellainen ihminen näkee asiansa aina ja kaikkialla. Kaikki koituu hänen hyväkseen. Kaikki on suorassa suhteessa hänen rakkaimpaan ajatukseensa." (Harms: Sattumia, s. 100. Toinen painos. WSOY 2000, suomentanut Katja Losowitch)

Äänestäjä voi ikään kuin kilpailuttaa ehdokkaat suhteessa tähän aihepiiriin. Tästä koituu myös perspektiiviharha, tai ainakin eriävä perspektiivi päättäjän kanssa. Jos äänestäjälle tärkeää on vaikkapa Riistavuoren säilyttäminen, Epoon koulu, Sannaisten aurinkopaneelit, vapaa pysäköinti tai Loviisan aurinkovoimala ja joku päättäjä ei joko jaa tätä prioriteettia ja/tai ei ole ehtinyt perehtymään asiaan samalla tarkkuudella kuin äänestäjä, tästä aiheutuu pettymystä, turhautumista ja vihaakin päättäjää kohtaan. Ymmärrän äänestäjää oikein hyvin.

Mutta niin ymmärrän päättäjääkin. Jos halutaan päättäjiksi eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä eikä vain pelkkiä eläkeläisiä, silloin pitänee hyväksyä se, että päätöksiä tehdään puutteellisin tiedoin ja joskus asioita jopa lipsahtaa päättäjän ohitse hänen huomaamattaan ja päättäjältä on jäänyt huomaamatta päätöksessä piillyt sudenkuoppa tai luottamushenkilö ei ole ehtinyt valmistelemaan sellaista kannanottoa, että siitä olisi hyötyä puolustettavan aiheen kannalta. 

Ehdokkaaksi lähdetään toki vapaaehtoisesti ja siihen leikkiin lähtevän pitäisi ymmärtää, mihin on lähdössä, ja antautua niihin tehtäviin, joihin on lähtenyt ehdokkaaksi, mutta kuitenkin luottamustehtävät edustuksellisessa demokratiassa ovat käytännössä vapaaehtoistyötä. Joten olkaamme armollisia päättäjiä mutta varsinkin itseämme kohtaan. En nyt välttämättä tee, kuten saarnaan, koska olen nähnyt Keskuspuiston aina ja kaikkialla, ja nyt Porvoonkorven, mutta luottamustehtävänsä epätäydellisen hoidon kritisoinnista itseensä ottavan on syytä lohduttautua: jos en ihan joka paikkaan ennätä, niin sekin on enemmän, kuin mitä tapahtuisi ilman minua.

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaan yleisönosastolle, missä sitä ei ainakaan vielä olla julkaistu.

STOP lumenkaatopaikka! Hiihtolomatapahtuma Maunulassa to 20.2.

Tervetuloa hiihtolomalla perheliikuntatapahtumaan Maunulan kentälle, Maunulan Majan lähistölle torstaina 20.2. alkaen kello 14! Opasteet kohti Hämeenlinnanväylää. Säähän sopivaa reippailua, jonka lomassa tietoa aiotusta lumenkaatopaikasta. Taimenpuron tarkkailua, alueeseen tutustumista. Pulkkailua, lumikenkäilyä tai hiihtoa sekä lumiukkojen tekoa, mutta jos talviurheilu ei onnistu niin esim. frisbeegolffia ja muita tarkkuuslajeja tai keppihevosagilityä. Omat kepparit mukaan!

Ei lumenkaatopaikkaa Keskuspuistoon! Alue tulee säilyttää luonnolle, liikunnalle ja lapsille!

Vaadimme, että Helsingin Keskuspuistossa luonto- ja ulkoilualueella vuosia väliaikaisena toiminut likaisen lumen vastaanottopaikka siirretään muualle. Luontoalueella sijaitseva alue tulee palauttaa kokonaisuudessaan alkuperäiseen tarkoitukseensa: Voimassa olevan asemakaavan mukaisesti kaupunkilaisten retkeily- ja ulkoilualueeksi!

Aluetta (pinkki alue kuvassa) tulee kehittää retkeily- ja ulkoilutarkoitukseen sopivaksi, sekä lisätä luontoa kyseisellä alueella sen hävittämisen sijaan. Helsingin kaupungin tulee kunnioittaa ja vaalia Keskuspuiston luonto- ja ulkoilualueita, eikä toiminnallaan tuhota niitä. Keskuspuistoa ei tule pienentää enää yhtään nykyisestä!

Mistä tässä on kyse?

Helsingin kaupunki on käyttänyt vuosien ajan Keskuspuistossa Maunulassa retkeily- ja ulkoilualueeksi kaavoitettua aluetta väliaikaisena likaisen lumen vastaanottopaikkana. Paikasta on käytetty nimeä Metsäläntien tilapäinen lumenvastaanottopaikka. Kyseinen alue on retkeily- ja ulkoilualueella sijaitseva kenttäalue metsäisine lähiympäristöineen. Aiemmin alueella oli niitty.

Keskuspuisto on erityinen luonto- ja virkistysalue. Likaisen lumenvastaanottopaikan sijainti Keskuspuistossa tai edes sen reunamilla, ei ole sopiva lumen vastaanottoon ja varastointiin millään tavalla toteutettuna. Tilapäinen lumenvastaanottoalue otettiin tähän käyttöön nimenomaan väliaikaisena ratkaisuna. Väliaikaisuus tarkoittaa sitä, että väliaikaisuus myös loppuu. Näin ei ole nyt tapahtumassa, vaan Helsingin kaupunki suunnittelee tekevänsä ratkaisusta pysyvän. 

Alue sijaitsee keskeisellä paikalla Keskuspuistossa. Aivan alueen läheisyydessä on arvokkaita ja suojeltavia metsäalueita sekä Haaganpuro, joka on muiden luontoarvojensa lisäksi erittäin uhanalaisen Suomenlahden taimenen elinaluetta.

Varsinaisia suojeltavia luontoalueita suojaamaan tarvitaan aina myös suojavyöhyke. Suoja-alue saadaan kun alue palautetaan takaisin retkeily- ja ulkoilukäyttöön. Suojavyöhykkeet ovat yhtä tärkeitä kuin suojeltavat alueet, sillä ne estävät suojeltavien alueiden monimuotoisuuden heikkenemisen.

Metsäläntien tilapäiselle lumenvastaanottopaikalle on tuotu lumikuormia asemakaavan vastaisesti talvesta 2010–2011 alkaen tiettävästi noin 10 000 kuormaa talvessa, ja nyt hankkeen verkkosivujen mukaan lumimäärä on tarkoitus kasvattaa vähintään kolminkertaiseksi. Metsäläntien lumenkaatopaikan kapasiteetiksi on kaavailtu noin 30 000 kuorma-auton kuormaa vuosittain, mikä voi tarkoittaa ainakin 300 000 m3 likaista lunta. Lisäksi kuorma-autoliikenne alueella lisääntyy talvisin. 

Vuosien ajan vastaanottopaikalta sulanut likainen vesi on valunut Haaganpuroon, Puron valuma-alue on laajuudeltaan noin 10,8 km2. Puro laskee kyseessä olevan lumenvastaanottopaikan ohi Pikku Huopalahteen, josta on kapea vesiyhteys Seurasaarenselälle, siis mereen. Kaupunki on esittänyt alueelle suodattimia. Riski siihen, että lähialueet ja luonto ympärillä saastuvat, on olemassa, vaikka alueelle rakennettaisiin jonkinlaisia suodattimia.

Lumessa on monenlaisia epäpuhtauksia, kuten ravinteita, raskasmetalleja, PAH-aineita, öljyä ja mikromuoveja. Lisäksi lumen mukana tulee liukkauden torjunnassa käytettyjä suoloja ja runsaasti kiintoainetta, kuten hiekkaa ja soraa sekä erilaisia roskia. Lumet sulavat hitaasti useita kuukausia kevään ja kesän aikana, ja puita on rakennushankkeen vuoksi tarkoitus kaataa alueen reunoilta.

Helsingin kaupunki suunnittelee alueelle kaavamuutosta tämän mahdollistamiseksi. Kaupungin suunnitelma lohkaisee ison alueen hyvin keskeiseltä alueelta Keskuspuistoa. Tämä vaikuttaa merkitsevästi myös ympäröiviin Keskuspuiston luonto- ja virkistysalueisiin. Lohkaistava maa-ala rikkoo pahasti Keskuspuiston yhteneväisyyttä ja jatkuvuutta kaupunkilaisia yhdistävänä yhtenäisenä luontoalueena. Tämän voi todeta katsomalla vaikka kaupungin omia karttatiedostoja hankkeesta.

Me tämän adressin allekirjoittaneet vastustamme kaavamuutosta. Alue on kaavoitettu kaupunkilaisten virkistyskäyttöön, jona sen täytyy säilyä jatkossakin. Ulkoilijoiden ja hiihtäjien suosima Maunulan Maja on aivan alueen vieressä. Samasta paikasta Keskuspuistoa lähtee talvisin runsaasti hiihtolatuja. Alueella liikkuu kaikkina vuodenaikoina runsaasti ulkoilijoita. Alueella kulkee myös suosittu pyöräreitti. Tämä alue tulee olemaan hyvin toisenlainen, jos sen yhteydessä on pitkälle kesään likaisia lumikasoja ja pysyvän lumenvastaanottopaikan vaatimaa infrastruktuuria. Sellainen maisema ei kutsu luontoon.

Keskuspuisto on erityinen luontoalue keskellä Helsinkiä, se kulkee vihreänä kaistaleena läpi kaupungin, ja tarjoaa kaupunkilaisille mahdollisuuden ulkoiluun, urheiluun ja luontokokemuksiin. Sen tulee säilyä sellaisena myös tuleville sukupolville. Tuhotun luonnon palauttaminen on hyvin paljon työläämpää tai mahdotonta verrattuna sen suojelemiseen ajoissa.

Me tämän adressin allekirjoittaneet vaadimme, että Keskuspuistossa olevia luontoalueita sekä virkistykseen, ulkoiluun, retkeilyyn ja vapaa-ajan viettoon tarkoitettuja alueita ei uudelleenkaavoiteta, eikä oteta mihinkään muuhun kuin edellä mainittuihin käyttöihin. – Ei nyt, eikä jatkossa. 

Alue ja suunnitelmat Helsingin kaupungin sivuilla: https://kartta.hel.fi/?link=eipevg

Hanketta ovat vastustaneet tahollaan myös muun muuassa Helsingin luonnonsuojeluyhdistys ry, Keskuspuistoryhmä, Kaupunkiluontoliike ry ja Suomen latu ry.

Helsingin kaupungin suunnitelmia vastustavat myös Virtavesien hoitoyhdistys Virho ry sekä Maunulan Maja.

 

Adressin taustalla:

Susanna Pitkänen / Keskuspuistoryhmä, Maunulan luontopolku

Manki Perukangas / Kaupunkiluontoliike ry

Mina Laamo / Dokumentaristi, elokuvaohjaaja

Viveka Backström / Keskuspuistoryhmä

Adressin pääsee allekirjoittamaan allaolevassa osoitteessa:

Ei lumenkaatopaikkaa Keskuspuistoon! Alue tulee säilyttää luonnolle, liikunnalle ja lapsille! - Adressit.com

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta                     

Keskuspuistoryhmä/Kaupunkiluontoliike ry/Paloheinä-Torpparinmäen kaupunginosayhdistys

Vastustamme Metsäläntien varteen suunniteltua lumenkaatopaikkaa. Tämä paikka kuuluu Helsingin Keskuspuistoon, ja on nykyisessä kaavassa - joka on vuodelta 2014 - virkistysaluetta (VR), ja sen käyttötarkoituksena on ollut toimia esimerkiksi lasten harrastuspaikkana. Alueella on nyt toiminut useamman vuoden epävirallinen lumenkaatopaikka ilman tarvittavia ympäristölupia. Aiemmin kentällä ovat harjoitelleet mm. koiraharrastajat ja rugby-pelaajat. Nykyään alueella on voimassa merkintä MTK, jonka mukaan alue tulisi valtaosaltaan olla esimerkiksi pallopeleihin soveltuvana niittynä, vastaten alueen aiempia em. käyttötapoja.

Helsingin Keskuspuistoa on vähitellen reunoiltaan nakerrettu milloin milläkin verukkeella. Pirkkolaan alettiin v. 2020 rakentamaan urheiluhallia, jota vastustettiin laajasti mm. yli 14000 allekirjoitusta keränneellä adressilla.  Kaupunki lupasi tämän olevan kaupunginvaltuuston hyväksymän kaupunkistrategian mukaisesti viimeinen Keskuspuistoa pienentävä hanke. Tämä lupaus on kuultu monia kertoja, ja aina Keskuspuiston ystävät ovat saaneet pettyä. Lumenkaatopaikka rikkoo siis hyväksyttyä kaupunkistrategiaa.

Lumenkaatopaikan suunnitelman selosteissa väitetään virheellisesti, ettei lumenkaatopaikka poistaisi käytössä olevia ulkoilureittejä. Alueella kulkee vilkkaasti käytettyjä ulkoiluteitä ja Maunulan luontopolun reitti. Keskuspuiston 100-vuotisjuhlavuonna asukkaiden ja kaupungin yhteistyönä laaditun luontopolun opastaulu kertoo aiemmin ruderaattialueena toimineesta kentästä ja sen luonnon monimuotoisuudesta. Epävirallinen lumenvastaanottopaikka on tuonut kentälle niin paljon hiekkaa ja soraa, ettei se enää ole luontainen niitty. Luontopolun reittiä jouduttaisiin muuttamaan lumen vastaanottopaikan takia ja poistamaan kyseinen opastustaulu tarpeettomana. 

Juurisyy uuden lumenkaatopaikan käyttöönotolle on se, että kaupunkia kaavoitetaan niin tiiviiksi, ettei tilaa lumelle jää rakennetussa ympäristössä, ja nykyään taloyhtiöt ja kaupunki kuljettavat lunta pois silloinkin, kun lumikasoista ei olisi haittaa esim. katujen turvallisuuden kannalta. Lisäksi kaupungin nykyisistä yhdeksästä lumen vastaanottopaikasta suunnitellaan poistettavaksi viisi. Poistaminen johtuu kolmen lumen vastaanottopaikan osalta siitä, että niille aiemmin varatuille alueille on kaavoitettu rakentamista. Ehdotamme, että näitä lumen vastaanottopaikkoja ei tässä vaiheessa poistettaisi ja pyrittäisiin etsimään pienempiä hajautettuja varastointipaikkoja. Lumi on järkevintä säilyttää lähellä sen sadanta-aluetta, mikä vähentää kuljetustarvetta. 

Rakentamisen leviäminen viheralueelle saatiin estettyä edellisessä yleiskaavaprosessissa Hämeenlinnantien bulevardisuunnitelmien kaatuessa Korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Nyt lumenkaatopaikka muodostaa uuden uhan, joka taas nakertaisi viheraluetta. Nyt Keskuspuistoa ei nakertaisi suoraan asuinrakentaminen, mutta kylläkin välillisesti, sillä liian tiivis asuinrakentaminen ei jätä tilaa lumen varastoinnille asutusalueilla, jolloin varastointi ulkoistetaan viheralueille.

Lumenkaatopaikka olisi erityisen haitallinen Haaganpurolle, eli uhanalaisen taimenpuron kalakannoille, puroympäristölle ja Keskuspuiston luonnolle muutoinkin. Suunnitelmassa ei esitetä mitään uskottavaa ja teknisesti toimivaa, testattua vedenpuhdistusjärjestelmää, joka estäisi sulamisvesien tuhoisia vaikutuksia puroluonnolle. Helsingin muillakaan lumenvastaanottopaikoilla ei ole olkipaaleja kummempaa suodatusta. Esimerkiksi Maununnevan lumenkaatopaikasta valuu jo nyt koko ajan saasteita ja kiintoainetta Haaganpuroon. Taimenpuro ei kestä yhtään lisää kuormitusta, ja Haaganpuro kulkee useiden Keskuspuistoon suunniteltujen luonnonsuojelualueiden lävitse. 

Ennen kuin kaupunki esittää uutta jättikokoista lumenkaatopaikkaa herkän puron läheisyyteen, pitäisi olla varmuus lumen sisältämistä haitta-aineista ja sulamisveden käsittelytapojen toimivuudesta. Lumien sulamisvesiä voitaisiin periaatteessa käsitellä erilaisilla suodatus- ja saostusmenetelmillä, joita yleensä jätevesille käytetään. Arvelemme kuitenkin, että tehokkaan vedenpuhdistusjärjestelmän rakentaminen lumenkaatopaikan yhteyteen saattaisi olla tähän tarkoitukseen kaupungin näkökulmasta liian kallista. Lisäksi alueen pohjarakenteita pitäisi tiivistää, ettei epäpuhtauksia pääsisi valumaan sitä kautta.

Lumessa voi olla monenlaisia epäpuhtauksia, kuten ravinteita, raskasmetalleja, PAH- aineita, öljyä ja mikromuoveja. Lisäksi lumen mukana tulee liukkauden torjunnassa käytettyjä suoloja ja runsaasti kiintoainetta, kuten hiekkaa ja soraa sekä erilaisia roskia. Epäpuhtauksien määrä vaihtelee suuresti. Vilkkaasti liikennöityjen teiden vierestä kerätty lumi on kaikista likaisinta. Joissakin kaupungeissa on ehdotettu, että lumen sijoituspaikat jaettaisiin lumen alkuperän mukaan, niin että paikoille, joilla on herkästi häiriintyvää luontoa, sijoitettaisiin lunta vain “puhtailta” alueilta. 

Metsäläntien lumenkaatopaikan kapasiteetiksi on kaavailtu n 30000 kuorma-auton kuormaa vuosittain, mikä voi tarkoittaa ainakin 300000 m3 lunta. Tällaisessa määrässä aurattua lunta voi olla kymmeniä kiloja raskasmetalleja. Vaikutus puroon lumenkaatopaikan kohdalla on erityisen haitallista, koska päästö tulee keskitetysti vain yhden purkuojan kautta. Myös liukkauden torjunnassa käytetyillä suoloilla voi olla hyvin haitallinen vaikutus puroon. 

Ehdotamme ensisijaisesti Maununnevan lumenkaatopaikkaan panostamista ja tilan jättämistä kaavoituksessa paikallisille lumenvarastointipaikoille. Sulamisvesien vedenpuhdistus pitäisi ensin kehittää toimivaksi Maununnevan lumenkaatopaikalla, ennenkuin lisää lumenkaatopaikkoja rakennettaisiin herkkien purojen varteen. Kokemukset Maununnevalta eivät ole nykyisellään rohkaisevia hulevesien puhdistuksen osalta ja sen osalta, millaista jätettä sieltä kulkeutuu Keskuspuistoon ja läheiselle Maununnevan asuinalueelle.

Lumenkaatopaikkahanke osoittaa jälleen kerran Keskuspuiston lainsuojattomuuden; miten se nähdään maareservinä kaikille muille maankäyttötarkoituksille kuin ensisijaiseen maankäyttötarkoitukseensa, eli virkistykseen.

Jaettu luontokokemus, köyhempi luontokokemus?

 Opiskelin 2018-2019 luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ja tämä syvensi omaa luontosuhdettani ja antoi luontoharrastukselleni lisää sisältöä. Olen vetänyt joitakin sieni- ja yrttiretkiä, mutta siltikin minusta on pääasiassa tullut oman itseni luonto- ja ympäristöneuvoja, oman elämäni eräopas. Yhtäältä olen iloinen yhä useamman löytäessä luonnossa ulkoilun riemut, toisaalta en haluaisi jakaa omia paikkojani. Ne ikään kuin ovat omia salaisuuksiani, joiden en halua kuluvan käytöstä ja joiden rauha vähenisi ulkoilijoiden määrän lisääntyessä.

Osallistuin alkukesästä tutkimukseen, jossa kiersin itselleni merkityksellistä luontokohdetta - tässä tapauksessa Keskuspuiston lounaisinta nurkkaa, Laaksoa - tutkijan kanssa. Tutkijan kysellessä minulta kysymyksiä liikkuessamme Keskuspuistossa huomasin, että oma luonnossa liikkumisen nautintoni pieneni, ikään kuin luonto olisi kakku, josta riittäisi vähemmän jaettavaa siitä nauttijoita ollessa enemmän. Kuitenkin läheisen ystävän kanssa voin jakaa luontosuhdettani, ja järjestäessäni kansanjuhlia oma luontosuhteeni syvenee, joten kyse ei ole ihan puhtaasti erakkomaisesta suhteesta luontoon.

Luultavasti kyse on siitä, että yrittäessäni vastata tutkijan kysymyksiin en kykene keskittymään luonnosta saamieni elähdyttävien aistimusten vastaanottamiseen yhtä täyteläisesti kuin jos olisin paikalla yksin tai hyvän ystävän kanssa. Tutkijassa vika ei ole, sillä tutkija oli hyvin vastaanottavainen ja myötämielinen kuuntelemaan kokemuksiani ja olemaan johdateltavanani. Ikään kuin pinnistelyni oman kokemukseni sanallistamiseksi ja järkeistämiseksi tukkisi vastaanottokanavani. 

Kyse lienee sukulaisilmiöstä perhejuhlien valokuvaamiselle: kun keskittyy dokumentoimaan perhejuhlia, katsoen niitä tähtäimen läpi, menettää itse paljon. Kannattaa keskittyä elämään hetkessä ja dokumentoida ja sanallistaa vähemmän. 

Pystyn kyllä haistamaan sienet, mutta siltikin löydän sieniä paljon enemmän, jos käytettävissäni on näkö- ja kuuloaistin antamaa lisäinformaatiota. Sienet eivät ehkä puhu, mutta minä kuulen ne. Siksi minua niin harmittaakin metsään kantautuva rakennustyömaan kalke tai liikenteen melu, sillä se pakottaa minut laittamaan vastamelukuulokkeet korville ja estää minua kuulemasta paitsi linnunlaulua ja haavanlehtien havinaa, myös sieniä. 

Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Kannanotto Mäkelänkadun/Tuusulanväylän bulevardikaupunkiin

Näkemyksemme mukaan suunnitelman kaksi olennaisinta kipupistettä ovat Käpylän Louhenpuisto ja suunnitelman myötä vaarantuvat Keskuspuiston ja Vantaanjoen ranta-alueiden (Helsinkipuiston) väliset poikittaiset itä-länsisuuntaiset viheryhteydet. Liito-orava liittyy molempiin edellämainittuihin kohtiin ja poikittaisyhteyksien olennainen heikentyminen tai jopa katkeaminen toimimattomaksi on suurin vaara Louhenpuistossa. Toivomme myös, että liikenteelle tarkoitettujen väylästöjen alue ei levenisi kokonaisuudessaan Mäkelänkadulla/Tuusulanväylällä, vaan uusille liikennemuodoille (ratikka/pyöräbaana) tila etsittäisiin nykyisen väylän alueelta. Toivoisimme myös Suursuon palstaviljelyalueen säilyttämistä, sillä ekologisesti tuotettu lähiravinto on jo huoltovarmuudenkin kannalta hyödyllistä.

Louhenpuisto on kaupungin omissa kartoituksissa todettu C5-luokan METSO-arvometsäksi; kuitenkin arvokkain osa metsää on syystä tai toisesta jätetty em. kartoituksien ulkopuolelle. Suurin osa tästä arvokkaimmasta C5-luokan metsästä sijaitsee Louhenpuiston pohjoisosissa, joille juuri on osoitettu rakentamista, mm. päiväkoti, jonka kaavoituksessa tulee varmistaa, ettei se tule ydinalueelle. Lisäksi juuri Louhenpuiston pohjoisosissa on liito-oravan ydinalue, joka uhkaa jäädä eristyksiin ja sen yhteydet etenkin idemmäs esimerkiksi radanvarren metsiin ja Taivaskalliolle ovat vaarassa katketa. Kaavoituksessa tuleekin varmistaa, että Louhenpuiston liito-oravan ydinaluetta ei paitsi tuhota, myöskään sen kytkeytyneisyyttä vaaranneta. Louhenpuistossa on myös vaarana monimuotoisuuden kärsiminen metsän kaventuessa ja pirstoutuessa; jo radanvarren baana kavensi Louhenpuistoa merkittävästi, ja alle 100 metrin levyiseksi kaventuvana metsän monimuotoisuus vaarantuisi reunavaikutuksien ulottuessa koko metsään (tästä on esimerkiksi dosentti Kati Vierikon tutkimusryhmän tutkimuksia).

Louhenpuistosta on mitä ilmeisimmin olemassa myös toimiva latvayhteys liito-oravalle länteen Keskuspuistoon Metsälän toimitila-alueiden lävitse. Myös sen käyttökelpoisuus tulee varmistaa, sillä kysymyksessä on samalla itä-länsisuuntainen viheryhteys, jollaiset ovat muutenkin Helsingissä uhattuina. Toinen samantyyppinen mutta vielä toimivampi itä-länsisuuntainen viheryhteys sijaitsee pohjoisemmassa Kustaankartanon kohdalla, josta viheryhteys jatkuu Metsälän ja Maunulan välistä Maunulanpuistoa pitkin Keskuspuistoon; kolmas poikittainen viheryhteys on Patolanmetsästä Maunulan ja Pakilan väliseen metsään, niinsanottuun Suursuonpuistoon. Liito-oravalle on osoitettu kaupungin omassa kartoituksessa todennäköisin yhteys Kustaankartanon metsästä Patolanmetsään Käskynhaltijantien ylitse; myös tämän yhteyden jatkuminen tulee turvata. Kustaankartanon metsien säilyminen on tärkeää myös Kustaankartanon asukkaille, jotka eivät kykene liikkumaan lähiluonnon perässä kauas.

 

Positiiviselta suunnitelmassa näyttävät ”kehitettävät” liito-oravayhteydet; tosin on epäselvää, mitä tämä kehittäminen on, sillä mahdollisesti istutettavien uusien puiden kasvaminen liito-oraville käyttökelpoisiksi kestää vähintään 30-40 vuotta, ja kokemuksia keinotekoisten hyppytolppien käyttökelpoisuudesta ei ole; Espoossa Matinkylässä hyppytolppia on pilotoitu, eikä niiden kelpaavuudesta liito-oraville ole edelleenkään viitteitä (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009070744.html).

Lisää luontoa Kaupunkiin -seminaarin antia

 Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää! 

Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä). 

Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista. 

Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin. 

Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.

Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti. 

Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset. 

Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.

Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.

Haagan liikenneympyrä on elintärkeä Haagan liito-oraville

 Nyt kun Haagan liikenneympyräksi nimetyn, Haagan, Talin ja Pitäjänmäen välissä olevan Suomen isoimman liikenneympyrän kaava on lausuntokierroksella, on aika tähdentää sen merkitystä liito-oraville. Liito-orava on levinnyt Espoosta Helsinkiin, ja Talin ja Munkkivuoren metsät ovat tässä levittäytymisessä elintärkeässä asemassa. Liito-oravan levittäytyessä myös Haagaan, niiden todennäköisin ja ylivoimaisesti paras uusiutumisreitti on Talin kautta. Keskuspuistostakin on mahdollista tulla Haagan ammattikoulun vieritse, mutta Keskuspuistosta taas ei ole yhteyttä Espoon runsaammille liito-oravamaille; lisäksi Hämeenlinnantien ylittäminen on erittäin riskialtis yritys nuorellekin koiraalle. 

Yksi Helsingin tiheimpiä liito-oravakantoja lienee Pohjois-Haagassa; niin sanotun Pohjois-Haagan keskuspuiston alueella, alueella, joka rajautuu lännessä Vihdintiehen ja pohjoisessa Kaupintiehen. Kaupungin mielestä tämän alueen liito-oravakanta voisi uudistua myös liitämällä Vihdintien ylitse; tämä saattaa olla paikoitellen mahdollista, mutta Vihdintien länsipuoli on lähes kokonaisuudessaan teollisuus- ja toimitila-aluetta, jota liito-orava voi käyttää vain kauttakulkuun, ei elinympäristönä. Ja on hyvin epätodennäköistä, että liito-orava lähtisi ensin ylittämään Pitäjänmäentietä ja sitten toiveikkaana etsiskelemään yksittäisiä yhteyspuita, joiden avulla se jotenkin onnistuisi navigoimaan koko laajan Pitäjänmäen-Valimon teollisuusalueen lävitse. 

Edelläkerrottujen syiden vuoksi onkin tärkeää pitää huolta, että Haagan liito-oravien ensisijainen levittäytymisreitti pysyy käyttökelpoisena. Ja se reitti kulkee Haagan liikenneympyrän poikki. 

Tässä kuvassa näkyy liito-oravan dispersaali eli liikkumisreitti Riistavuoren ja Talin välillä. Vasemmalla ovat puut ovat Riistavuorta, keskellä on Haagan liikenneympyrä ja oikealla Pitäjänmäentien ja Vihdintien kainaloon jäävä metsikkö, jota on ehdotettu liito-oravien uudeksi dispersaaliksi. Sieltä matka Riistavuoreen on kuitenkin huomattavasti pidempi kuin liikenneympyrästä.

Toivon tämän kuvan tarkentavan vielä edellisen kuvan selostusta. Tämän kuvan oikeanpuoleiset Riistavuoren puut ovat ne samat puut, jotka ovat edellisessä kuvassa äärimmäisenä vasemmalla. Jos liito-oravien nyt käyttämä liikenneympyrän dispersaali kaadettaisiin kokonaan, silloin tämän kuvan vasemmanpuoleiset puut, jotka ovat Eliel Saarisentien ja Vihdintien alittavan tunnelin yhdistävän kevyen liikenteen väylän koillispuolella, olisivat todellisuudessa uudeksi, korvaavaksi dispersaaliksi suunnitellun CGI:n toimitalon edessä olevan metsikön Riistavuoren puoleiset yhteispuut. Tässä tapauksessa välimatkaksi muodostuisi ilman ainuttakaan yhteyspuuta niin pitkä, että se on tekemätön paikka.

Tässä kuvassa näkyy siis se metsä, jota on tarkoitettu liito-oravayhteyden läntisiksi yhteyspuiksi, CGI:n talon edessä. Ihan kuvan takavasemmalla kajastelee liikenneympyrä.

Tämä kuva on CGI:n metsikön eteläreunalta. Kuvan vasemmanpuoleiset puut ovat "GGI:n metsän" eteläisimmät puut, jotka sitten saisivat myös toimittaa yhteyspuiden virkaa Pitäjänmäentien toiselle puolelle. Tästä kohtaa Pitäjänmäentie on kyllä yliliidettävissä.

Tämä kuva on välittömästi Pitäjänmäentien eteläpuolelta. Tämän kuvan vasemmanpuoleiset puut ovat samoja kuin edellisen kuvan oikean reunan puut. Tämän kuvan oikeanpuoleiset puut kuuluvat niin kutsuttuun "Piimäenpuistoon", joka on käytännössä Vanhan Viertotien Talin urheilupuiston metsistä erottama osa. Se on K. Savolan mukaan erinomaista kääpäaluetta. Edessä kajastelee Huopalahdentien alittava tunneli.

Tässä kuvassa näkyy Vanha Viertotie. Tästä liito-oravat pääsevät kyllä ylitse, no problem. Vasemmalla niin sanottua Piimäenpuistoa.

Toinen katkos liito-oravien puustoisissa yhteyksissä on Talin urheilupuistossa, Tenniskeskuksen parkkipaikan kohdalla. Kuvan vasemman ja oikean laidan koivujen lyhyin välimatka on liitämällä noin 27 metriä. Ei temppu eikä mikään liito-oravalle, joka liitää 60-70 metriä, jos puusto on riittävän korkeata.

Sama kohta toisesta suunnasta. 

Enpä kuitenkaan tiedä, onko kenenkään mieleen tullut, että tämä Huopalahdentien ilmeisestikin "kaupunkibulevardin" alta kaadettava puurivistö olisi liito-oraville kaikkein suorin reitti liikkua Talin ja Haagan välillä, siis jos kyse on vain reitistä. Toki Piimäenpuiston ja Talin urheilupuiston pohjoisosien merkitys on myös mahdollisena, tutkimisen arvoisena elinympäristönä, eikä puiden merkitystä tietenkään voi typistää pelkiksi yhteyspuiksi.

Nämä joulun alla tekemäni tutkimukset siis toivon mukaan osoittavat selvästi Haagan liikenneympyrän keskeisen merkityksen Haagan liito-oravakannan uusiutumiselle. Sitä uusiutumista ei estä Talin tenniskeskuksen parkkipaikan 27 metrin puuton väli; sen sijaan sitä hankaloittaisi Huopalahdentien varren puiden kaataminen ja Haagan liikenneympyrän kaataminen niin, ettei lounais-koillissuunnassa jättäisi yhteyspuiden rivistöä. CGI:n metsiköstä matka Vihdintien toiselle puolelle on liian pitkä. Piimäenpuistolle tulee myös tehdä luontokartoitus, jonka osana liito-oravakartoitus. 

Metsän joulurauha 23.12. Laaksossa

Menen perjantaina alkuillasta Laakson kallioille, Urheilukadulta pohjoiseen johtavan polun varrelle viettämään metsän jouluhiljentymistä. Vuosina 2005-2013, yhdeksänä jouluna peräkkäin paikalla lähistön taloyhtiöt ja Meilahden seurakunta järjestivät Metsän jouluhiljentymisen, jossa joulupukkikin joskus käväisi, nautittiin pipareita ja glögiä ja Kannel-kuoro lauloi perinteisiä joululauluja.

Oma jouluni ei ole voinut alkaa ilman käyntiä Laaksossa pitkään aikaan. Vain kaksi kertaa (2007 ja 2009) minulta on jäänyt perinne väliin. Vuoden 2013 Metsän jouluhiljentyminen on ainakin toistaiseksi jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Laakson kallioiden eteen on kokoonnuttu joukolla.

Olen jatkanut perinnettä yksin vuodesta 2014, ja nyt on siis yhdeksäs kerta. Olen miettinyt nyt parina viimeisenä vuotena, että pitäisikö kynttilästä luopua, koska tuleehan siitä roskaa. Tosin jos tuo on oma syntini, niin aika vähiin jäävät. Tällä kertaa taidan tyytyä käymään alkuperäisellä paikalla eli Laaksossa, kun 2020 kävin myös Pirkkolan tuhotussa kalliometsässä ja Patterinmäellä.

Sytytän siis kynttilän jälleen julistaakseni metsälle ja itselleni joulurauhan ja muistellakseni Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen veteraaneja, etenkin agrologi Vilho Ikkalaa ja toimittaja Jussi Vapaasaloa.

Kommenttini Helsingin luonnonhoidon linjauksiin

Miten puustoiset yhteydet voivat kehittyä, jos aikaisemmin kaupungin itsensä vihersormien elimellisiksi osiksi katsoneita metsiä - kuten Riistavuori - kaadetaan lähes kokonaan rakentamisen tieltä ja viheryhteys korvataan viherkatoilla ja liito-oravanpöntöillä, jotka nekin on väärin asetettu? Kaupunki tekee itse tämän tavoitteen saavuttamisen kovin vaikeaksi sanomalla yhtä ja tekemällä toista, mikä panee vahvasti epäilemään kehittämisen olevan uuskieltä, jonka käyttämisellä on tarkoitus hämätä uskomaan, että metsien suhteen olisi hyvä tahto.

Metsä ei ole teemapuisto, jossa pitää jokaisella liikkumismuodolla olla oma väylänsä. Otetaan vertailukohdaksi Oslon kaupunkimetsä Oslomarka, jossa on monikäyttösuunnitelma, jonka periaatteena on, että siellä on sijansa kaikilla jokamiehenoikeudella harrastettavilla ulkoilumuodoilla.

Silloin kun Pirkkolasta hehtaarin rouhaissut halli valmistui, Anni Sinnemäki lupasi, että tämän jälkeen Keskuspuistoa ei enää nakerreta. Jos sitä ei ehkä nakerretakaan ulkoreunoiltaan pienemmäksi, niin kaikki sen luonnontilan huononnukset ovat sisältäpäin nakerrusta. Ja tätä nakerrusta tekevät kaikki sinne suunnitellut väylät, ovat sitten maastopyöräreittejä tai baanoja. Luonnon monimuotoisuus kärsii aina väylien ympäriltä, ja reunavaikutukset ulottuvat väylästä jopa 100 metrin päähän. 

Tällaista sisäistä nakerrusta on myös Kuninkaantammentien varren luisteluhiihtoväylän ja ympärivuotisen kevyen liikenteen väylän tekemiseksi. Tällaisesta tulee mieleen Monty Python -sketsi "Hassun kävelyn ministeriö". Olisi yhtä loogista tehdä oma väylä kaikille kävelytyyleille kuin pyöräilymuodoille ja hiihtotyyleille. Kuitenkin tällaisen alueen idean tulisi olla sopu sijaa antaa -henkinen monikäyttö. Baanojen paikka ei ole kaupunkimetsissä; ne ovat liikenneväyliä.

Juurisyy kaupunkimetsien kapenemiselle ja nakertamiselle - jolloin myös niiden monimuotoisuus heikkenee - ovat ylimitoitetut kasvutavoitteet, jotka perustuvat vanhentuneisiin väestöennusteisiin. Ja kaupunkibulevardi ei ole keino säästää metsiä, sillä kuten Riistavuoreen liittyvästä vuorovaikutusmuistiosta opitaan, niin kaupunkibulevardi vaatii leveämmän tilan kuin kokoojakatu, sillä tilaa vaativat autokaistan lisäksi ratikkakaista, kevyen liikenteen väylä ja istutettavien puiden rivi. Kaupunkibulevardit ovatkin sekä hölmöläisten matonkudontaa että säkin kantamista valolla sisään; kaadetaan metsää, jotta se voitaisiin korvata katupuiden rivillä.

Kaupunki väittää lisäävänsä monimuotoisuutta ensin poistettuaan sitä. Tämä on käynyt selväksi nyt viimeksi Vallilanlaaksossa, jossa sitä kutsutaan monimuotoisuun lisäämiseksi, että ratikkalinjan tieltä kaadetaan ensin puita, jotka jätetään maastoon monimuotoisuutta lisäämään. Kaupungin mielestä kaadettu maapuu siis automaattisesti lisää monimuotoisuutta, vaikka monimuotoisemmasta ekosysteemistä tietenkin olisi kyse, jos kyseiset puut saisivat kasvaa pystyssä osana monimuotoista metsää. Tällainen uusiokieli vaikuttaa hämäykseltä, ja tämä hämäys taas johtaa siihen, että kaupungin tahtotilaan on hyvin vaikea luottaa.

Minä ja Keskuspuisto

Minä ja Keskuspuisto 

Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä 

1977 kotitalomme seitsemännessä 

kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin 

syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta 

Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle, 

siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään

valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin 

työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni 

entiseen työsuhdeasuntoon aina 

heinäkuuhun 

1980 saakka. 

Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään 

kuin larpatakseni hänen työmatkaansa 

Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut

kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain 

kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin 

pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin. 

Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo 

Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina 

Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi 

ainakin pääreittiensä varsien osalta. 

Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen, 

joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson 

ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan 

ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu 

maastossa vieläkin. 

Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia 

ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien 

ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat 

tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät, 

jotka sitten kuntopuikon

piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden 

kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy 

tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus

pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes 

harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa 

kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä, 

pyöräretkiemme päätepisteessä. 

Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen 

Keskuspuistoon. Teimme koko koulun 

jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet 

Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,

joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä 

sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan

autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan 

mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat 

minä ja paras koulukaverini Sami;  kirjaviisaimpina mutta 

epäatleettisimpina taisimme olla Tievan 

opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä 

reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on 

kantanut näihin päiviin.  

Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun 

suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse, 

sitten vastarakennettua Perhekunnantietä 

“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri 

nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella

ja siitä Pitkäkosken majalle. 

En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta 

karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun 

lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa 

profiliaan yhteishauissa, oma lukioni

ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden 

ja suunnistuksen lukio.  

Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi 

jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet 

edes jonkinlaisen pohjakunnon 

niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin 

pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli 

täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa 

sotilaskuntoaan 

keväällä 1991.  

Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu

Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa 

uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja 

Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin 

tiettyä 

musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi 

Maunulassa eläinten hautausmaan takana 

olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.  

Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy 

henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein 

kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.

 

Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle, 

Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston 

läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan

nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin 

vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan 

keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä

mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla 

keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin 

Tulilinnusta.  

Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin 

omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni 

Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen

Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni

lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin

Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja 

Paciuksenkadun ylämäen kautta 

Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa. 

Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä 

samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta

koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta 

Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä 

kääntyy toinen reitti koilliseen, 

sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen 

rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä. 

Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.