Kyllä demareihin mahtuu

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi ahdistui Vasemmistoliitossa. Hänen mielestään siellä ei "lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä mahtuisi punavihreään hiekkalaatikkoon". Olikin ihan looginen siirto loikata demareihin, sillä sinne kyllä sopii ylläkuvatulla kuvauksella.

Takertumatta yksittäisiin synteihin, niin kyllä tästä tulee mieleen vain pikkuisen sensuroitu Putkosen Matin muotokuva. Lihaa syön minäkin, ja ydinvoiman suhteen en ole ollenkaan varma, olen uusinnokas ay-aktiivi ja hiekkalaatikoksi minulle riittää Muumipuisto. En kuitenkaan mahdu tähän Varajärvenkään hiekkalaatikolle.

Demareihin nimittäin tunnetusti mahtuu monenlaista, rasvaisempaakin punaniskaa. Jos sinne sopii perussuomalaisten AY-siipeä, niin varmasti myös ympäristönsuojelukriittisiä vasemmistolaisiakin. Tai sitten Varajärvi ei tässä kehtaa tyhjentää koko pajatsoaan. Olisikin kiintoisaa kuulla, mitä hän tuumii esimerkiksi maahanmuutosta tai sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Minä toivoisin demareiden menestyvän, ihan jo siksikin, että meillä olisi mahdollisimman elinkelpoinen oppositio. Ei kuitenkaan näytä puolue kasvavan sillä, että se on hallitusvastuuseen väsähtävien persujen ja päivittämättäjääneiden vasemmistolaisten vuoto-osasto. Kun kumartaa kaikille, tulee samalla pyllistäneeksi - kaikille.

Jutun Varajärven loikkauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Kaavoitukseen vaikuttaminen leimataan tavallisesti nimbyilyksi: vastustetaan melkein mitä tahansa omille nurkille suunniteltua ilman että esitettäisiin, minne se sitten tulee, tai ilman että oltaisiin oltu mukana aktiivisesti vaikuttamassa suunnitelmaan. Tällaistahan se on, sillä ei Maankäyttö- ja rakennuslain vallitseva tulkinta muuta mahdollista. Tässä tulkinnassa osallisuus tulkitaan maantieteellisenä lähietäisyytenä. Esimerkiksi käyttö- tai harrastusosallisuudesta ei puhuta mitään, vaikka moni viettää enemmän hereilläoloaikaansa ihan toisella paikkakunnalla kuin missä asuu, jolloin ei ole ihan yhdentekevää esimerkiksi se, miten liikenne- ja ulkoiluolot kyseisellä paikkakunnalla järjestetään.

Kokemukseni mukaan kaavoitukseen voi vaikuttaa ainoastaan antamalla lausunto kaavasuunnitelmaan, poikkeuksena yleiskaavat, joista järjestetään työpajoja, joista niistäkään ei saada mitään konkreettista evästystä, koska näiden työpajojen ideana on legitimoida suunnitelmat osallisuudella. Yleiskaavahan on sen verta yleisluontoinen suunnitelma, että se ei ota suoraan kantaa mihinkään yksittäiseen suunnitelmaan, vaan se on asemakaavatason asia, ja niihin taas ei pääse vaikuttamaan. Osallisuus kultaa kehnonkin käytännön ja huonotkin suunnitelmat. 

Olen kaava-aktivistina, joka on muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen kannan tästä osallisuustulkinnasta Eduskunnan oikeusasiamiehelle, neuvonut joskus asukasaktivisteja: kannattaisi valita argumenttinsa tarkoin. Ihannetapauksessa tietysti kansalaisen pitäisi tarjota tilalle vaihtoehtoa, missä muualla sitten kyseinen hanke haittaisi yleistä etua vähemmän. Minullekin on tällaista kaupankäyntimahdollisuutta tarjottu, vaikka en tietenkään ole siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. 

Hankkeesta valittajan kannattaisi olla koherentti siinä mielessä, että hän valitsisi esimerkiksi sen, keskittyykö enemmän kaavoituksen alle menetettävän alueen arvoon vai sen tilalle kaavoitettavan kohteen arvottomuuteen, kyseenalaistaen esimerkiksi sen arvopäämääränä kokonaan. Samaten kannattaa miettiä, pitääkö luonto- vai virkistysarvoja tärkeämpinä, ainakin itselleen tämä kannattaa tehdä selväksi, sillä samalla ratkeaa se, miten kyseistä aluetta pitäisi hoitaa. 

Sitten kannattaisi aina yrittää löytää mahdollisimman yleinen etu. Esimerkiksi käyköön kyseisen alueen yleistettävät luontoarvot tai suosio ulkoilualueena. "Mutta se nyt vain on tärkeä minulle" ei riitä, sillä kaavoittajat näkevät tällaisen argumentin läpi, ja pelkkä vastustaminen on helppo ampua alas läpinegatiivisena nimbyilynä, vaikka muuhun ei oltaisikaan annettu mahdollisuutta, kuten edellä olen perustellut. 

Tätä nimbyilyn vaikutelmaa on vaikea välttää, jos vastustettavaan hankkeeseen liitetään keskenään useita, jopa keskenään ristiriitaisia arvoja, vähän samantyyppisesti kuin kaikkein dogmaattisimmilla ydinvoiman vastustajilla, jotka suunnilleen näkevät ydinvoiman aiheuttavan avioeroja.  Erityisen selkeästi tämä käy tapauksessa, jossa nimbyjoukko on ollut ehkä suurin, tai ainakin äänekkäin ja vaikutusvaltaisin: Malmin lentokentällä. 

Malmin lentokentän tapauksessa ollaan onnistuttu harvinaisen hyvin sekoittamaan pienen harrastajaryhmän ja yleinen etu, ja perustelemaan tämä milloin luonnolla, silloin kulttuurihistorialla. Tätä argumentaatiota voisi kutsua ai niin, vielä sitäkin -tyyppiseksi. Jos kokatessa huomataan, että on vähän tasapaksua, kokeillaan, josko suolaa ja pippuria vielä lisäämällä siitä tulisi jotain. Jos huomaavat, että jokin argumentti ei olkein kanna, keksivät vielä toisenkin. On harvinaisen paksua perustella oman harrastuksen subventio sekä kulttuurihistorialla että luontoarvoilla, ja vielä väittää tämän kulttuurihistorian tukevan luontoarvojen säilymistä. Vai miten muka lentoliikenne voisi olla hyväksi luontoarvoille? 

Olisi paljon rehellisempää puolustaa rehdisti vain kulttuurihistoriallisia arvoja - joihin kuuluu myös paikallinen, vakiintunut virkistyskäyttö, ja jos tätä virkistyskäyttöä rehellisesti halutaan puolustaa, sen luonteeseen kuuluu jokamiehenoikeus. Jos Malmin lentokenttäalue kaavoitetaan siten, että sen kiertävä virkistysreitti säilytetään, tämähän vain lisäisi kyseisen virkistysreitin suosiota, jolloin siitä pääsisivät nauttimaan nykyistä useammat. Vai onko kaavoituksen vastustajien tarkoitus rajata virkistyskäyttö vain heille itselleen?  Sitäpaitsi, mitä kulttuurihistoriaan tulee, ei ole reilua omia sitäkään: hienosta 
lentokenttärakennuksesta voisi nauttia nykyistä useampi esim. kirjastona tai uimahallina kuin nykykäytössä. 

Ei ole poliittista

Sipilän mielestä Venäjän ydinvoimatarjous ei ole millään tavalla poliittista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nokkamies Sampo Terhon mielestä natsijoukkion kansallismielisen terroristin haudalla pitämä muistotilaisuus ei ole millään tavalla poliittista. Tämän huomion teki pitkän linjan helsinkiläinen vihreä vaikuttaja Hannu Tuominen. 

Politiikka on huonossa huudossa. On ollut jo pidempään. Siksi Martti Ahtisaari ja Sauli Niinistökin ovat päässet presidenteiksi, ja Sipilä pääsisi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Itse asiassa jo Manu oli tämän tyylin pioneeri. Ainakin jo viime laman ajoista muodissa ovat olleet kamreerimaiset asioiden ajajat. Aatteita on pidetty haitaksi käytännölliselle kamreerimaisuudelle, joka on ollut erityisen korkeassa kurssissa Kokoomuksessa, ainakin jos asiaa mitataan siten, miten hyvin siellä on sisäistetty valtionhoitajaidentiteetti.

Ahtisaarelle oli tilausta, ja hän oli aivan liian hyvä ja herkkä ihminen tehtäväänsä. Toivoisin kuitenkin, että politiikka palaisi politiikkaan, ja tässä mielessä on annettava perussuomalaisille tunnustusta; he ovat saaneet monet muutkin kaivamaan lippunsa ja tunnuksensa kellarista, kun eivät ole uskaltaneet jättää konttoria Kokoomukselle ja katuja Perussuomalaisille,

Nykyaikaa ei ole ilman historiaa ja tulevaisuutta

"Musta on aika hölmöä tässä tilanteessa miettiä sadan vuoden päähän, mikä on maapallon tila, että me ei kumpikaan eletä silloin".

Näin sanoi SDP:n puheenjohtaja (mahdollisesti väistyvä) ja valtiovarainministeri (varmasti väistyvä), Antti Rinne, haastattelussaan. Oletan, että esimerkiksi kestävyysvajeeseen varautuminen ei oikein käy tällä analyysillä, tai kestävien energiaratkaisuiden tekeminen, vaikka Rinne onkin toisaalla sanonut, että sadan vuoden päästä hän näkee ydinvoimasta vapautuneen Suomen.

Rinteen mukaan eo. viite on irrotettu asiayhteydestään. Jotta näin ei kävisi, kyseisen haastattelun voi kuunnella klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

En ole ollenkaan iloinen, saatikka vahingon- siitä, miten demareilla menee. Puukkoa ei tarvitsisi kääntää haavassa, sillä Suomi tarvitsisi yhden vasemmistopuolueen, ettei verotuksemme ja sen myötä julkinen talous ja kaikille yhteisten palveluiden rahoituspohja romahda. Ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä sitä, miksi he eivät ole kyenneet päivittämään itseään jälkiteolliseen maailmaan, jos he uskovat saavansa Suomen kuntoon teollisuuspistoraiteilla ja jos tulevaisuusanalyysi on tuo. Ei nykyaikaa käy haltuunottaminen ilman tulevaisuusperspektiiviä eikä lähihistorian tajua.

Mutta mitä jos ei?

Jos ehdottaa jostain luopumista, tällöin pitää samalla kertoa, miten vaihtoehto toteutetaan. Tämä käy yleiseksi säännöksi politiikassa.

Jos siis esimerkiksi ehdottaa ydinvoimaloista luopumista, samalla pitää esittää, miten energia tuotetaan, tai jos ei tuoteta, niin miten sitä säästetään. Jos ehdottaa turkistarhauksesta luopumista, samalla tulee esittää, mistä tarhaajat vastaisuudessa saavat leipänsä, ja miten tätä ammatinvaihtoa tuetaan. Jos ehdottaa autoilun rajoittamista, samalla tulee parantaa joukkoliikennettä ja lisätä työpaikkoja kehyskunnissa. Jos vastustaa rakentamista jonnekin, pitää samalla kertoa, minne rakennetaan, tai ainakin perustellusti kyseenalaistaa koko rakentamisen periaate. Jos ehdottaa evankelisluterilaisen kirkon erityisaseman lakkauttamista, samalla pitää esittää, miten rahoitetaan ne tehtävät, jotka kunnat ottavat kirkolta hoitaakseen, ellei sitten halua lakkauttaa esimerkiksi diakoniatyötä ja hautaustointa. Tämän onneksi oma puolueeni muistaakin useimmissa tapauksissa keskimäärin aika hyvin, lukuunottamatta viimeistä kohtaa.

Vastustan minäkin mielelläni kaikkea epämiellyttävää, ja politiikan tulee toki perustua periaatteisiin. Elämä olisi kiva, jos maailma sisältäisi vain mukavia asioita, kauniita ihmisiä, nättejä tekoja ja yhteisöllisiä hyveitä. Vastustaminen ei kuitenkaan saa kovin laajaa kannatusta, ihmiset hyökkäävät jos heidät ahdistetaan seinää vastaan. Periaatteellisuus tarvitseekin täydennyksekseen käytännönläheisyyttä, näkemystä keinoista ja vaihtoehdoista kustannuksineen.

Edetään vapaaehtoisuuden pohjalta...

... ihmisten kaikkialla vallitsevaan hyvään tahtoon uskoen. Aloitettakoon norminpurkutalkoot tekemällä veroista vapaaehtoisia. Ihan varmasti silkkaa hyväntekeväisyyttään verotalkoisiin osallistuvat juuri ne, jotka eivät usko käyttävänsä yhteiskunnan palveluita.

Sitten voidaan tehdä susiensuojelusta vapaaehtoista, ja katsoa, kuinka monta sutta meillä vielä elää esimerkiksi 10 vuoden päästä.

Saamani ehdotuksen mukaan voitaisiin samassa hengessä vapauttaa liikennesääntöjä esimerkiksi siten, että jokainen saisi vapaasti valita, kumpaa puolta ajaa. Miksi sitä nyt on pakko ajaa tien oikeata puolta. Sitten voitaisiin poistaa liikennevalot. Ei kai kukaan tahallaan halua sotkea autoaan ja ajaa jotain pientä ihmistä liiskaksi. Nopeusrajoituksetkin voisi poistaa, ne ovat kateellisten panettelua, niitten, jotka itse kiihtyvät autonsa asemesta.

Kokoomuksen usko yksilön kykyyn tehdä kaikkia hyödyttäviä päätöksiä on naiiviudessaan huikea. Grahn-Laasoselta kesti vain muutama viikko romuttaa Ville Niinistön elämäntyö. Enää ei tarvitse antaa Sannille mahdollisuutta, kyllä se on tullut tyrittyä. Ei ole Suomessa ennen ollut ympäristöministeriä, joka ajattelee ensisijaisesti MTK:ta, EK:ta ja Vapoa ja vasta sitten ympäristöä.

Aivan äskettäin saadun tuoreen uutisen mukaan Työ- ja elinkeinoministeriö alkaa valmistella mahdollisuutta maan pakkolunastuksiin Fennovoiman ydinvoimalahanketta varten. Miksei tämä voi edetä vapaaehtoiselta pohjalta, Kokoomus kun uskoo niin kovasti vapaaehtoisuuteen.

Fennovoima-uutisen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ketään ei saa solvata

Jo koulussa minua sanottiin kantelupukiksi. En kannellut vain itseni kiusaamisesta, vaan jos näin jotain toista kiusattavan. En tosin aina, mitä häpeän.

Tällä valitsemallani linjalla olen pysynyt, ja pysyn vastaisuudessakin. Siksi ilmiannoin eilen pääministerimme Alexander Stubbin sinne jonnekin toivottavan ryhmän.

Pidin itseäni miltei Stubbin fanina, mutta en enää. Pääministerinä hänen todelliset karvansa ovat paljastuneet: hän on karmivan oikeistolainen. Vihreän Langan taannoisessa testissä hänen saamansa parhaat pisteet Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaista ympäristöpoliitikkona ovat osoittautuneet kuplaksi. Stubb väittää mustaa valkoiseksi esittäessään Rosatomin ydinvoimalahankkeen lisäävän omavaraisuuttamme. Ja niin edelleen.

Niin että en pidä Stubbin politiikasta. Mutta en siltikään ole valmis toivottamaan häntä sinne, niin kuin en ketään muutakaan. Eikä näkyvissä valitettavasti oikein ole häävimpiä pääministerikandidaattejakaan.

Toisten kiusaaminen ja vainoaminen eivät ole asianomistajarikoksia. Tai ovat sittenkin: kun yhtä vainotaan, vainotaan koko ihmiskunnan periaatetta ihmisarvon loukkaamattomuudesta. Tulen siis vastaisuudessakin ilmiantamaan kaikenkarvaiset viharyhmät, joissa solvataan tai vainotaan ihmistä tai ihmisryhmää. Poliitikkoja saa kritisoida, ja pitääkin, mutta aiheesta: heidän politiikastaan, ei ominaisuuksistaan. Sanokaa vasikaksi, ei haittaa.

Onko kehyskuntalaisuus ympäristörikos?

Iltasanomissa oltiin nostettu kieltämättä surkuhupaisa perhe-esimerkki, kahden auton pornaislaisperhe tikun nokkaan, ristiinnaulittavana kauhuesimerkkinä epäekologisesta kehyskuntalaisuudesta. Ja kyllä aika moni helsinkiläinen tarttuikin köyteen Facebook-keskusteluketjussa. Aika moni heistä on vihreä, ja kuten on jo tunnettua, helsinkiläinen vihreys on oikean elämäntavan mittapuu, siis se, että voi valita 20 eri lattekahvilan väliltä, minne Maccinsa parkkeraa.

Siitä viis, miten kaikki maailman askolat pidetään asuttuina, mutta missä asuvat heidän koulunsa opettajat, jos perheen toinen aikuinen ei ole sattunut työllistymään Askolasta? Bittiavaruudessa? Asteroidivyöhykkeellä? Hornan kuusessa?

Otetaan elävän elämän esimerkki. Otetaan pariskunta, joista toinen työskentelee Askolassa, toinen Karkkilassa, molemmat opettajina. He asuvat Hyvinkäällä, eli suunnilleen puolivälissä. Kuinka heidän olisi pitänyt menetellä? 

a) vaihtaa alaa, jotta molemmat olisivat työllistyneet samalta paikalta. Mieluiten Helsingistä, vaikka Pukinmäestä, kunhan Helsingistä. Ihan sama, vaikka siivoojiksi.

b) molempien muuttaa samaan korpeen ja toisen ryhtyä luomuviljelijäksi, ja jos ei osaa, niin työttömäksi? Sekin olisi ilmeisesti parempi kuin autoilu työn perässä.

Näitä elävän elämän esimerkkejä on syytä tuoda esille, sillä eivät nämä tuppuhelsinkiläiset niitä tiedä. Tietämättömyys ei kuitenkaan oikeuta tuomitsemaan. Muistutettakoon, että tätä eivät tiedä myöskään ne, jotka tuomitsevat esimerkiksi sukupuolineutraalit avioliitot koska ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä.

Helsinki ei ole kaiken mitta, tämä maailman mittakaavassa tuppukylä, joka luulee itseään metropoliksi, eikä se, että jopolla voi valita 20 lattebaarin väliltä, ole mikään ainoan oikean elämäntavan ainoa mittari. 

Ihmisillä on syynsä veikkoloihin. Aina elämäntapaa ei itse valita. Toki näin voisi olla, jos ihminen olisi yksinelävä, kuluttava nomadi. Esimerkiksi yksi ystäväni asuu siellä, koska hänen ex-vaimollaan - jonka luona heidän lapsensa asuvat 50-50 - on siellä talo. Ja koska ei halua olla työttömänä, ajaa Helsinkiin, koska bussiyhteydet niiltä kyliltä ovat aika huonot. Kyllä sen läppärin vielä kantaa bussissa, ja kävelee sen kanssa pysäkiltä tunnin odottelun jälkeen 3 km, mutta kolmea lasta ei.

Jopa saman kunnan sisällä liikkuminen voi olla mahdotonta ilman autoa. Pienessä kunnassa sama opettaja opettaa esimerkiksi yläasteen ja lukion - jotka sijaitsevat eri taajamissa, ja koska julkista liikennettä ei ole, vain joltakin armstrongilta onnistuu siirtymä lihasvoimalla 10 km vartissa. Toki toisen niistä kouluista voisi siirtää samaan taajamaan kuin sen toisenkin, mutta minne ne oppilaat pannaan sitä odotellessa? Ja siinä tapauksessa liikkuisivat sitten oppilaat, joita on kymmeniä, jos opettajia on muutama. Mopoilla ja mopoautoilla.

Vahinko on jo tapahtunut. Ne askolat ja pornaiset, ei syrjä- vaan harhaseudut on jo erehdytty asuttamaan. Minne sijoitetaan heidän vanhuksensa ja koululaisensa, jos heidän palveluitaan ei ole enää mahdollista ylläpitää. Entä muut? Pakkosiirretäänkö, millä aikataululla ja minne? Vai kaivetaanko kaikkien näiden askoloiden ja veikkoloiden alle kuoppa? 

Näiden syrjäkuntien pitäisi toki subventoida bussiliikennettä, mutta kun esimerkiksi Porvoossa asian ymmärtävät vain me ja vasemmisto. Ja ei sellainen päätös synny kun meitä on vähän, koska miksi porsaat äänestäisivät teurastajiaan?

Jos maaseudulla asuminen leimataan ympäristörikolliseksi porsasteluksi, porsaat eivät äänestä. Ainakaan teurastajiaan, joiden mielestä nämä porsaat vielä syyllistyvät tekemään vääriä valintoja ihan sarjana niin että ovat sarjarikollisia. Eivät aja vain autoa, vaan kahta. Nekin ovat varmasti ökymaastureita, ainakin toinen. Kaikki bussirahansa polttelevat varmastikin tupakkina ilmaankuin skorsteenit, kaikki, koska se nyt ainakin varmasti on valistumaton valinta, ja kaikkia lapsiaan rahtaavat jääkiekkoharrastuksiin, niitäkin, jotka eivät vielä ole syntyneet. Ja jääkiekkoa kuuluu inhota, koska se on väkivaltaista, sinne ajetaan autolla ja niiden jäähallien lämmittämiseen rakennetaan ydinvoimaloita. Jos eivät polttelisi ja jääkiekkoilisi, kaikilla olisi varaa ajaa joka päivä töihin Keilaniemeen taksilla, mersulla, joka on parempi kuin oma mersu koska taksikin on joukkokuljetusväline.

Jotenkin tällainen ylimielinen niin kutsuttu itseironia ei oikein naurata, edes ihmistä joka ei omista ajokorttia. Autoiluhan se on kaikkein pahin paha. Näitä, jotka haluavat lisää kaupunkia Helsinkiin, muistuttaisin: on maalaisten ansiota, että teillä on varaa asua vielä edes Roihuvuoressa. Jos me kaikki sinne rynnistämme, te taidatte joutua telttoihin Keskuspuistoon. Sori. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Näennäiskokoomuslaista feikkivasemmistoa?

Sain juuri pitkän itsetutkiskelun hyvältä ystävältäni. Hän ei tällä hetkellä osaa - enää - nähdä perusteltuja syitä äänestää Vihreitä, koska hänelle näyttää siltä, että me hukkaamme aikaa sterilisaation kaltaisiin pieniin kysymyksiin, kun sen sijaan pitäisi ottaa painavasti kantaa toimeentulon, terveyden, koulutuksen ja asumisen kaltaisiin isoihin kysymyksiin, jotka puhuttelisivat pientä, tavallista ihmistä. Hän näkee, että Vasemmistoliitto vaikuttaa ajavan aidommin näitä em. asioita, kun me taas näytämme puolueelta, jolla on kyllä tietty vasemmistolainen perusviritys, jota yritetään sotkea tarttumalla pikkuliirumlaarumiin ja kampanjoimalla yhä enemmän kokoomuslaisittain, hyvä meininki- ja sampanjamentaliteetilla. Ja vaikka hän on peristadilainen, hän vierastaa (omin sanoin) luovan viherluokan patsastelua pienipanimo-oluen kanssa gallerian edustalla eikä halua kuulua mattolaiturilla proseccoa lipittävään luomuruualla elämöivään Etelä-Helsingin eliittiinkään.

En oikein osaa perustella näille liikkuville ystävilleni, että otapa tavoiteohjelma käteen ja lue sieltä. Viestin pitää tulla poliitikoiltamme ja näkyä teoissamme. Politiikassa asiat ovat valitettavan paljon sitä, miltä ne näyttävät, ja ne näyttävät siltä kuin kannatuksemme viimeisimmässä vaalissa. 

Itsetutkiskelua ja -ruoskintaa meillä kyllä aina herätään harrastamaan jokaisen vaalitappion jälkeen, mutta miksi maailman koulutetuimman kansan koulutetuimmassa puolueessa ei osata ottaa oppia ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä? 

Jos meitä pidetään feikkivasemmistona, joka yrittää peittää tämän näennäiskokoomuslaisuudella, tämä on otettava vakavasti. Juuri nämä liikkuvat äänestäjät ratkaisevat, nousemmeko koskaan yli 7-8 prosentin. Liikkuvat äänestäjät voivat suorittaa yllättäviäkin siirtymiä, kuten toinen ystäväni, joka viime eduskuntavaaleissa puntaroi, äänestääkö meitä vai Perussuomalaisia, ja päätyi antamaan äänensä Halla-Aholle. Jollakin voi olla käytössä myös koko liikkuma-ala Vasemmistoliitosta Kokoomukseen. Tästä Vihreille olisikin opiksi: koska vasen-oikea -jaottelu on monille joko vanhentunut tai muuten vaan epärelevantti, meidän lähetyskäskymme olkoon: "emme ole vasemmistolaisia, kokoomuslaisiksi emme tule, olkaamme siis Vihreitä".

Mitä vihreys sitten on? Minun mielestäni johtolankana tulee aina kulkea kestävän kehityksen. Tästä pääteemasta voidaan johtaa muunnelmia, esimerkiksi sosiaalisesti, kulttuurisesti tai ilmastollisesti kestävä kehitys. Myös liberalismia on ehdotettu, mutta tämä edellyttää käsitteen tarkempaa määrittelyä, liberalismia kun on montaa sorttia. 

Toivo ei maapallolta ja vihreydeltä kuitenkaan ole mennyttä. Toki maailma on pelastettavissa pienille ihmisille. Tästä on helppo löytää esimerkkejä kansanedustajiemme työstä. Jos kaikki kansanedustajat olisivat sellaisia kuin Outi Alanko-Kahiluoto tai Oras Tynkkynen, maailma olisi jo pelastettu pienille ja myös tuleville pienille ihmisille.

Jos se halutaan pelastaa myös näille tuleville pienille ihmisille, ystäväni kysyi, että onko se ydinvoima nyt niin paha asia, että sen vastustamiseen kannattaa käyttää paljon sellaista energiaa, jolla voisi kehittää myös niitä uusiutuvia energiamuotoja, kierrätystä tai energiansäästöä? 

Kieltämättä parista puoluekokousotsikosta on helppo repiä sellaisia otsikoita, että Vihreät askartelisivat pikkutilpehöörin parissa. Eikä sitä vaikutelmaa aina voikaan välttää. Vihreisiin tullaan erilaisista kansalaisjärjestöistä, ja jokaisella on omat darlingsinsa, eli meillä on paljon yhden, kahden tai korkeintaan kolmen asian poliitikkoja. Tai oikeastaan tämä ei koske ammattipoliitikkojamme, jotka ovat kyllä yleispoliitikkoja, vaan ennemminkin kenttäväkeä ja nuoria. Ohjelmatyö on tapa osallistaa puolueen kenttäväki, ja tämä tapa on saanut kohtuuttoman suuren julkisuusarvon. Käytännössä Vihreiden ohjelma-osasto on nuorisojärjestö Vino. 

Me hellimme itsemäärittelyä: "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä", ja Vihreät kulkevat ohjelmat edellä, vaikka ohjelman pitäisi olla taustalla ja tekojen edellä, ja kieltämättä ohjelmat ovat joskus jopa vielä enemmän edellä kuin tekomme. Vihreät ovat monen yhden asian liike. 

80-luku, välistä jätetty vuosikymmen

Pitkälle 80-lukua 70-luvun esteettiset ja poliittiset ihanteet jatkoivat voittokulkuaan. 80-luvulla sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio kypsyi valmiiksi, ja vuosikymmenen sanotaan olleen yltäkylläisyyden vuosikymmen, jonka sanotaan huipentuneen vuosikymmenen loppupuolta kohden ns. juppiaikaan Citymaneineen ja kasinopelureineen. Näistä näytettiin friikahtavia esimerkkejä lehdistössä, ja aikakauden symboleiksi nostettiin Sam Inkinen ja Pentti Kouri.

En minä kuitenkaan mitään yltäkylläisyyttä nähnyt. 80-luvun alkupuoliskolla äitini siivosi, jälkipuoliskon suojatyöskenteli Invalidiliiton työkeskuksessa Kumpulantiellä. Meille tulivat tutuiksi maksusitoumussilmälasit, maksusitoumusvaatteet, joita ajoittain täydensivät Kantsun ostarin Ahovalinnan college-puserot, joita oikeastaan voisi kutsua gollegeiksi, joissa luki tekaistujen yliopistojen tunnuksia tai sellaisia kuin Minnesota Woodcotters.

80-luvulta minut pelasti Kokoomus, joka myös raotti minut näkemään tätä myyttistä vuosikymmentä, vailla omaa identiteettiä. Kun 80-luvulla vielä tavoiteltiin itänaapurin sienipilvestä vapaata, ydinaseetonta Pohjolaa, 90-luvulla edistykselliset tavoittelivat Eurooppaan. Syksyllä 1992 aloittaessani sosiologian opiskelun Franzeniassa, siellä vielä haiskahti dosenttien vakosamettitakkeihin parkkiintunut tupakansavu, väärä tietoisuus, Dahrendorf ja välteltiin Tandem-tutkimusta. 

Syksyllä 1992, sakeimman laman aikaan, eräs kokoomusnuorikollegani kerran soitti minulle, kysyen, lähtisinkö seuraavana viikonloppuna Itävaltaan skimbaamaan. Kysyessäni, millä tämä matka oli tarkoitus suorittaa, kaverini kertoi, että hänen isänsä bemarilla. Mihin minä vastakysymään, että milläs isäsi sitten ajaa. No, hänen mersullaan. 

Tämä keskustelu paljasti, että olin sittenkin jäänyt jostain paitsi. 80-luku ei koskaan käynyt kotonamme kylässä. 

Kun päästiin vuoteen -94, yliopistossakin kokoomuslaisuus puhalsi ylitse Uuden ylioppilastalon. 70-luku jäi autioituvan Franzenian käytäville. Ensimmäisen matkapuhelimen näin vuonna -94 kokoomuslaisen opiskelijakollegan kädessä, Uuden ylioppilastalon rappusissa, ja samana vuonna olin perustamassa tiedekuntajärjestöni kanssa valmennuskurssiosakeyhtiötä. Vielä vuotta aikaisemmin oli kaljakorien kanniskelu salakapakkaan riittänyt. 

80-luku kesti yhden vuoden, vuoden 1993. Vuosi 1994 toi 90-luvun, ja minut se toi 80-luvulle. Saa nähdä, josko joskus pääsen 90-luvulle. 

Miksi hallitukseen kannattaa pyrkiä?

Oppositiosta käsin ei pystytä kuin räkyttämään, tekemään populistista vastuunpakoilupolitiikkaa. Näinhän Norjan Edistyspuolue on tehnyt, tai sitten muut puolueet ovat konsensuksessa pelanneet sen pois hallituksesta; 1973 tapahtuneen perustamisensa jälkeen se nousi salonkikelpoiseksi vasta istuvaan hallitukseen. 

Eipä esimerkiksi ilmastolaki olisi onnistunut oppositiosta käsin. Puolueen lopullinen päämäärä ei saa olla kannatuksen nostaminen, vaan maailman muuttaminen, ja siihen puolueet ovat välineitä. Parempi politiikka tuo sitten enemmän kannatusta ja enemmän välineitä muuttaa sitä maailmaa, ja jos oma puumerkki ei näy hallituksen politiikassa riittävän selvästi, äänestäjät rankaisevat. Toki osittain kyse on myös siitä, missä määrin tehdään näkyväksi se, missä ollaan onnistuttu ja missä epäonnistuttu, siis viestinnän selkeydestä.

Hallitusvastuu kuluttaa, se on luonnonlaki. Hallitukseen tulee aina lähtökohtaisesti pyrkiä, riippumatta vaalituloksesta; tosin murskatappio voi antaa aihetta keskittyä puolueen kuntoon saattamiseen yhden kauden ajaksi. Ja sellaisen me saimme Eduskuntavaaleissa, joten jälkiviisaana voisi ollut olla parempi jättäytyä oppositioon, niin olisi helpompaa tavoitella ensi keväänä vaalivoittoa ja sen turvin saada perustulo ja sukupuolineutraali avioliittolaki; tosin jälkimmäinen sentään saadaan jo istuvan eduskunnan voimin. Tosin eipä sitä ilmastolakia oltaisi sitten saatu, ei lukuisia uusia luonnonsuojelualueita tai perusturvan tasokorotusta. 

Vihreille ydinvoima on nemesis. Jos pysytään hallituksessa, jossa tehdään päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta, poliittiset vastustajamme saavat aiheen ilkkua meidän mielistyneen valtaan, ja ydinvoiman vastustajat taas katsovat meidän pettäneen periaatteemme, vaikka hallituksessa on työn alla paljon muutakin, joka kaipaa edistämistämme; onneksi sentään ilmastolaki ei enää ehdi kaatumaan. Jos taas eroamme, ydinvoimaan neutraalisti suhtautuvat taas voivat nähdä meille periaatteet ilmaston pelastamista tärkeämmäksi. 

Minä en liittynyt VIhreisiin sähkösyistä, eikä ydinvoima herätä minussa kovin suuria tunteita. Paljon pienempiä kuin esimerkiksi hiilivoima. Kannattajissamme on kuitenkin enemmistö ydinvoiman vastustajia, joten kyllä meidän on kuitenkin pienempi paha jättää hallitus, jos istuva hallitus nyt vielä saa kikkailtua uuden ydinvoimapäätöksen. 

Jumalharha

Tänään olisi vissiin tullut jokin tv-ohjelma, jossa Richard Dawkins, tuo ateistien Jeesus, esitteli hyvin tunnettuja näkemyksiään uskonnosta. Vai uskonnoista. No, ihan samaksi sössöksi ne joka tapauksessa puuroutuvat hänen suussaan, joten katsoin voivani käyttää aikani paremminkin kuin varmistamalla ennakkoluuloni oikeiksi.

Aloitin kerran, joskus viitisen vuotta sitten Dawkinsin The God Delusionia. Aivan vielä tuolloin minulle ei ollut näin selvää, että pahimmat militanttiuskovaiset löytyvät ateisteista, mutta koin itselleni harvinaista myötähäpeän tunnetta jo parinkymmenen sivun jälkeen huomattuani, että hän aliarvioi ylimielisesti lukijoidensa älylliset kyvyt yrittäessään käännyttää heitä ateismin ilosanomaan. Tämä on toki yhdysvaltalainen tyyli, mutta ei oikeuta Dawkinsin lässytystä. Kävi selväksi, ettei ollut tarpeen juoda kokonaista tölkkiä huomatakseen, että lehmästä se oli: Dawkins toisti itseään kirjassa jankutukseen saakka kun eivät uskovaiset valistumattomat paukapäät ymmärrä eivätkä usko (sic!) häntä, lueteltuaan sarjan virhepäätelmiä, joihin "uskovaiset" hänen mielestään sortuvat.

Samantyyppiseen ansaan sorrutaan kyllä muuallakin. Dawkinsin ajattelu on analogista esimerkiksi ehdottomimpien ydinvoimanvastustajien kanssa: se paha asia aiheuttaa suunnilleen kaikkea, avioeroista syöpiin. 

Miten Dawkins voi olla näin ehdottoman ja järkkymättömän varma siitä, että toiset ovat väärässä? Eikai hänellä ole jumalharha?

Vihreyden ytimen jäljillä

Olen viime aikoina huomannut miettiväni hyvin paljon niitä syitä (niitä kootusti löytyy 5.3. päivätyssä bloggauksessani, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), joiden vuoksi Vihreillä arvoilla on niin paljon potentiaalista kannatusta, joka ei realisoidu. Yksi syy ainakin on vielä minulta jäänyt mainitsematta, ja se liittyy puolueen ohjelmatyöhön.

Moni vihreä rakastaa ohjelmatyötä, jonka kruunu on periaateohjelman päivittäminen. Periaateohjelma on kuin tilkkutäkki: jokaiselle jotain, mutta ei kenellekään kaikkea. Periaateohjelmasta käytävät keskustelut ovat viihdyttäviä kaikessa siinä fanaattisuudessaan, jolla omia lemppariasioita halutaan mainittavaksi väen vängällä ohjelmassa.

Sekä tämä fanaattinen omistautuneisuus että se väistämätön perspektiiviharha, joka siitä seuraa, että nämä ovat jonkun omia lemppareita, aiheuttaa sen, että koko periaateohjelmaa on kenenkään mahdotonta allekirjoittaa, koska nämä jonkun toisen lempparit saattavat sotia omaa maailmankatsomusta tai tavoitteita vastaan.

Nämä asiat putkahtavat aina jokaisen periaateohjelmapäivityksen yhteydessä. Yleensä nämä asiat ovat ikiliikkujia, samoilla asioilla siis on vähintään yhdeksän henkeä.

Otettakoon esimerkiksi kirkon ja valtion erottaminen, eutanasia ja vaatimus kirjauksesta feministiseksi puolueeksi, sekä ydinvoima. Nämä kysymykset erottavat, eivät yhdistä, ja mitä useammin nämä ikiliikkujat putkahtavat, sitä syvemmäksi juopa kasvaa.

Erottelevien nimittäjien sijasta meidän kannattaisi kirjata vain sellaista, joka yhdistää. Muuten ohjelmatyö vain hajottaa puoluetta, eikä siitä ole mitään hyötyä. Vaikkei se olekaan mikään strategisen toiminnan työkalu, siltikään mitään puolueen sisäisiä erottelutekijöitä ei kannattaisi ehdoin tahdoin ajaa puolueen välineistöön.

Periaateohjelma kiertää vihreyden ydintä, ja se ilmentää koko vihreyden kirjoja, mutta meidän pitäisi nimenomaan pyrkiä siihen ytimeen, mahdollisimman tiivistetysti ja ytimekkäästi, ytimekkyys kun muutenkin on meille niin vaikeaa. Periaateohjelman pitäisi viestiä kaikille, mitä vihreys on, kun kaikki tarpeeton on karsittu pois. Omia, ohjelmakirjaukseen mahtumattomia asioita ajakoon sitten itse kukin omassa kampanjoinnissaan ja arkisessa toiminnassaan.

Miksi Vihreiden kannatuspotentiaali ei realisoidu?

Miksi vihreiden arvojen kannatuspotentiaali ei realisoidu puolueen kannatukseksi vaaleissa? Pääongelmana lienee paradoksaalisesti se, että meillä on seinät niin leveällä, jolloin jokaisen ajaessa omaa lemppariasiaansa, monilta hämärtyy henkilökohtaisten tavoitteiden ja suurien asioiden välinen ero, ja tuolloin se ei voi olla äänestäjällekään selvä. Ja kun me olemme tarjonneet luontevan toimintaympäristön kaikenkarvaisille yhden asian liikkeille, tästä on seurannut tietty fanaattisuus, ja fanaattisuudesta seuraa ajoittaisia lipsahduksia, esimerkiksi sellaisia, joissa on marisätkä ollut mukana.

Muina syinä vihreiden vierastamiseen tulee mieleen se, että monelle kaupunkivihreälle luonnonarvot eivät ole suinkaan itsestäänselviä sekä se, että emme vetoa enemmistöön ajaessamme vähemmistöjen asiaa. Tämä on pitkälti argumentatiivinen ongelma, kuten on sekin, että me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, kun taas identiteetit rakentuvat suhteessa historiaan. Toinen, osittain edellisen kanssa rinnakkainen ongelma on se, että me vetoamme älyyn ja aliarvostamme tunnetta, puhumme, muttemme osaa kuunnella ja rakastamme puheaktiteoriaa vähän liiankin kiihkeästi. Kyllä, sanat voivat olla tekoja, mutta sitä miettiessämme persut ovat ehtineet jo kiertämään aika monta toria.

Koska arvostamme niin kovasti älyllisyyttä, meidän luulisi myös argumentoivan älyllisesti ja loogisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, tarkastellessa monien kiihkeää suhdetta esimerkiksi ydinvoimaan, geenimanipulaatioon, kristinuskoon ja ympärileikkauksiin, jolloin suunnilleen kaikki paha pannaan näiden syyksi, avioeroista alkaen. Itseironia meiltä kyllä onnistuu, itsekritiikki huonommin. 

Yksi erityisesti Vihreitä koskeva ongelma on se, että emme onnistu pitämään kiinni aktiiveistamme. Aivovuoto siviilielämän puolelle on suuri, ehkä siksi, että aktiivimme ovat tottuneet elämän projektiluontoisuuteen. Meillä on ylikorostuneina tutkijoita ja kansalaisjärjestöpolitrukkeja, joille koko elämä on projektia, ei jatkumoa.  

Kuten Mikko Särelä huomautti, meillä ei ole taustalla ammattiyhdistyksiä tai säätiöitä perinteisempien puolueiden tavoin. Vaalikampanjoiden käymisessä mainostaminen on tullut yhä korostuneemmaksi; tosin netti tarjoaa ilmaisen sissimarkkinoinnin keinoja, mutta vaikka meillä pitäisi olla sen osaamista, eipä tämä näy oikein kannatuksena, koska sosiaalisessa mediassa vaihto tapahtuu joko samanmielisten hymistelynä suljetuissa kuplissa tai sitten kilpahuutona.

Koska me Vihreät olemme niin fiksua väkeä, osaamme kyllä puhua paljon siitä, kuinka me muka olemme oppiva organisaatio. Ei sellaisia olekaan. Organisaatiot koostuvat ihmisyksilöistä, ja kaikesta koulutuksesta huolimatta, sorrumme aina samoihin vihreisiin. Eikun virheisiin.