Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta. 

In memoriam Vilho Ikkala

Agronomi Ikkala oikeusministeri Tuija Braxin kanssa (myös omistautunut Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen suojelija)

Tänään minut saavutti tieto, että Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen henkinen oppi-isä, esitaistelija ja grand old man, agronomi Vilho Ikkala (4.4.1921-29.3.2014) ei enää ole keskuudessamme. Hänen poismenostaan lähes 93-vuotiaana on jo vuosi ja kohta kolme kuukautta, mutta hänen työnsä jatkaa nuoremmissa polvissa, ja Ikkalan henki elää Laakson poluilla ja puissa.

Asunto-osakeyhtiö Mannerheimintie 73 entisenä isännöitsijänä Ikkalalla on ollut tarkat korvat ja silmät Laakson alueella jo vuosikymmeniä, ja sitä ne olivat loppuun saakka, vaikka hänen kuulonsa heikkenikin. Ikkala sai jo 60-luvulla vihiä Manskun varren aravatalojen taakse suunnitelluista Keskuspuiston heikennyksistä - alueelle suunniteltiin sairaanhoito-oppilaitosta ja syöpäsairaalaa, hyviä hankkeita sinänsä, mutta väärälle paikalle - ja aloitti Keskuspuiston puolesta taistelunsa oikeuslaitosta, kaupungin päättäviä elimiä ja Ympäristöministeriötä vastaan. Tämä kaikki käy ilmi Ikkalan kirjasta "Elämää vihreässä Laaksossa".

Minulla oli onni haastatella agronomi Ikkalan innostunutta ja äärimmäisen tietorikasta hahmoa vuonna 2008, silloin aikomuksenani tehdä väitöskirjatutkimusta Keskuspuistosta. Sain käyttööni Ikkalan sanomalehtiarkiston kymmenien vuosien ajalta, ja skannasin kaikki Keskuspuistoa ja yleisemminkin kaavoitusta koskevan materiaalin. Se löytyy linkkilistani arkistoksi muuttuneesta Keskuspuisto-blogista.

Ilman Ikkalaa on varmaa, että alue ei enää olisi puistona, eikä mitään kansalaisliikettä oltaisi voitu perustaa. Hän ikitammen tavoin alkoi aina vihertämään aina silloin kun puistoa kohtasi uusi uhka. Kun 2000-luvulla alue ilmaantui Kaavoituskatsaukseen nk. "kaupunkivillojen" tonttimaaksi, Ikkala oli nytkin hereillä. Ikkala oli liikkeen edeltäjä ja esitaistelija, mutta hän palasi vielä kerran eturintamaan, vaikka hän olikin saanut nuorempia seuraajia: minä, Jussi, Juha, Matti L, Matti P, Eero, Raimo, Martti, Merja, Hannu, Anna-Leena, Armi, Saara, Kirsikka ja monet muut. Ilman ensimmäisen osuuden juoksijaa viestikapula ei kuitenkaan olisi voinut siirtyä eteenpäin. Vilho Ikkala oli viestijuoksun aloittaja.

Vilho Ikkalan solakka ja ryhdikäs hahmo ilmaantui alusta alkaen kunnioittamaan myös alueella vuodesta 2005 järjestettyä Metsän joulurauhaa. Agronomi Ikkalan hahmo tavallaan jo itsessään pyhitti metsälle rauhan. Hän herätti toivoa metsän puolustajissa ja kauhua sen vihollisissa. Hän ansaitsisi oman nimikkopuunsa tai -polkunsa Keskuspuistoon. Kiitos, agronomi Ikkala, lepää rauhassa. Sytytän kynttilän muistollesi ensi jouluna Metsän joulurauhassa.

Yksi hyvä ministeri riittäisi

Jos olisi tulevaa pääministeriä, Juha Sipilää uskominen. Hän nimittäin olisi valmis karsimaan ministereiden lukumäärää nykyisestä 17:sta ja alkuperäisestä 19:sta kahteentoista, ihan kuin siten saavutettaisiin merkittävän mittaluokan säästöjä valtiontalouteen.

Parempaa politiikkaa sillä ei ainakaan saada. Kun ministereiden määrä vähenee, heidän työkenttänsä kasvaa, ja sittenpä ovat vielä nykyistä(kin) pahemmin avustajakuntansa ja lobbaajien vietävinä.

Sipilän avaus täytyy nähdä populistisena heittona, hänhän on jo etukäteen kunnostautunut byrokraattien vähentäjänä. Paitsi että ministerit eivät ole byrokraatteja vaan lainmukaisen ja läpinäkyvän hallinnon vartijoita, kansan palvelijoita.

Toinen syy avaukseen lienee se, että keskustapuolueen tavoitteenahan on ollut päästä eroon Ympäristöministeriöstä, se kun vaikeuttaa kaivosteollisuuden, turkistarhauksen ja muun haitallisen elinkeinotoiminnan harjoittamista, ja jottei tämä näyttäisi niin läpinäkyvältä, niin lakkautetaan ensin muutama muu hidaste, kuten kehitysyhteistyö(ministeriö) ja työministeriö.