Kiitos maestro Nicolai

Yksi ikimuistoisimpia konserttejani on ollut kesäyönä, tai oikeastaan myöhäisenä kesäiltana Espoon tuomiokirkolla, tai oikeammin kirkkomaalla kuulemani ruotsalaistenori Nicolai Geddan ja Uspenskin katedraalikuoron konsertti, jossa laulettiin ortodoksista kirkkomusiikkia. Kaikki eivät mahtuneet kirkkoon sisään, sillä Suomessa tiedettiin kyllä, kuka oli nyt tullut laulamaan: mies, josta moni oli varmaankin hämmästynyt, että hän oli vielä ylipäätään hengissä, saati lauloi.

Kotiani ei voi pitää varsinaisena musiikkikotina, mutta siltikin Geddan tunsin nimenä niin kauan kuin muistan mitään. Jos kotona on ollut radio auki, kuten ilmeisesti äitini lapsuudenkodissa oli, niin Geddalta on ollut mahdoton välttyä.

Noin kuukausi sitten vaikeni Geddan ääni ikuisesti, mutta hänen perheensä julkisti tiedon vasta nyt. Aivan poikkeuksellisen pitkään siitä saatiinkin nauttia: kuulemani konsertti taisi olla Geddan viimeinen, vaikka ei hän koskaan virallisesti jäänyt eläkkeelle. Vielä 80-vuotiaana ääni oli ihmeellisen kaunis, vaikka ei toki enää niin vahva kuin nuorempana, jolloin häneltä onnistuivat myös Heldentenor-roolit.

Sankaritenorin lisäksi Gedda oli liedlaulaja, oratoriosolisti, mitä tahansa. Gedda lienee ollut kaikkien aikojen monipuolisin klassisen oopperakoulutuksen saanut laulaja, joka lauloi millä kielellä tahansa ja joidenkin arvioiden mukaan hän oli myös kaikkien aikojen äänilevyjä tehnyt laulaja, joka esiintyi jo 40-50 -lukujen vaihteesta, esimerkiksi Maria Callasin kanssa.

Geddan viimeinen konsertti jäi mieleeni maagisena kokemuksena: harras musiikki ja uskomattoman kaunis ääni yövalaistulla kirkkomaalla loivat haihtumattoman tunnelman. Kiitos Maestro Nicolai.

Tallenteen Geddan viimeisestä konsertista voi kuulla klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Nibelunginsormus

Melkein vakiintuneen käsityksen mukaan sir Georg Soltin levytys Wagnerin oopperatetralogiasta der Ring des Nibelungen on koko levytetyn länsimaisen taidemusiikin huippu, ja kyllä se olikin ainakin omana aikanaan valtava projekti: oopperalaulajia lennätettiin eri oopperataloista vain yhtä roolia varten. Soltin Ring on yhtä paljon sulka tuottaja John Culshawin hattuun.

Olen aikaisemmin kuunnellut Wilhelm Furtwängleriltä koko sarjan Italian yleisradioyhtiö RAI:in taltiointeina, 16 vuoden aikana ehkä noin kolmasti. Kovin montaa Ringiä ei yhden ihmisen elämään mahdu, joten ne kannattaa valita tarkoin. Ja kyllä Ring tulee katetuksi Soltilla ja Furttiksella.

Furtwänglerin tulkinnassa korostuu draaman kaari: se, että kyse on oikeastaan yhdestä ja samasta oopperasta, ei neljästä. Soltilla taas yksittäisten hetkien dramatiikka. En pidä itseäni oopperamusiikin auktoriteettina, mutta en osaa kuvitella, että Ringiä voisi Soltia paremmin kokonaisuutena toteuttaa: se on loistavasti äänitetty, soitettu ja laulettu, alusta loppuun, vaikka häneltä taitaakin jäädä jokin sellainen taso saavuttamatta, jonne Furtwängler kohoaa.

Ring on hyvin epätasainen sarja: parhaita ovat Valkyyria ja Jumalten tuho, Rheingoldin arvo pitää nähdä osana kokonaisuutta, itsekseen sitä ei esitettäisi. Wagnerin tuotannossa kulkee sama musiikillinen tematiikka läpi koko tuotannon, ja oikeastaan hänen tuotantonsa on yksi kokonaisuus, ei vain Ring. Jotta Wagneria voisi todella ymmärtää, pitäisi kuunnella mahdollisimman paljon yhdeltä istumalta, jotta havaitsisi toistuvan, arkkityyppisen tematiikan syy-yhteyksiä ja aistisi draaman kaaren, joka on aina yhtä numeroa ja jopa kokonaista oopperaa suurempi.

Wagner ei ole pikaruokaa. Pienet otteet eivät tee hänelle oikeutta. Musiikinkuuntelijan kannalta on ongelmallista, että suuri osa hänen tuotannostaan, Ringistäkin, tuntuu täytteeltä, jonka tarkoitus on vain kuljettaa draamaa kohti huipentumaa, ja sitä edeltäviä arkkitematiikan muistumia. Kuitenkin tämä mahtipontinen höttöily kannattaa jaksaa edes muutaman kerran elämässään, sillä ovat ne muutamat hetket sen arvoisia.

Kuolon ääni

Olen instrumentaalimusiikin varaukseton ystävä, ja minulle laulukin on yksi instrumentti muiden joukossa. Usein se, että joku erehtyy avaamaan suunsa, pilaa jopa laulettavaksi tarkoitetun musiikin minulta, kuten käy vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin polttavan intensiivisessa Lemmenkuolossa Wagnerin Tristanissa.

En yleensä ole ymmärtänyt, miksi juuri laulu on kaikista taidemuodoista suosituin niin että siitä järjestetään sen seitsemää kilpailuakin. Olen usein kokenut laululyriikat musiikin käyttöohjeiksi, eikä oma fantasiani, joka haluaa liittää vapaasti musiikin omiin kokemuksiini ja tunnelmiini, tarvitse niitä, vaan sanoitukset häiritsevät vapaata kiinnittymistä.

Mutta, mutta. Säännöstä on pari poikkeusta. Caruson laulama Helmenkalastajan aaria tai Una furtiva lacrima sisältävät niin paljon herkkyyttä, että ne melkein menevät rikki, ja Kathleen Ferrierin Mahler on hänen omaa joutsenlauluaan.

Olen usein vierastanut oopperamusiikkia alleviivaavan ja miltei kornin melodramaattisena. Mutta kyllä se saa olla melodramaattista, jos sen laulaa niin tosissaan kuin Maria Callas, paino yhdyssanan jälkimmäisellä osalla. Kaikesta oopperamusiikista eniten melodraamaa on Puccinissa, ja enemmän sitä ei löydy kuin Manon Lescaut'n loppukohtauksessa Sola, perduta, abbandonata.

Vaikkei tietäisikään, että kohtauksessa yksin jätetty, hylätty nainen purkaa kuolonahdistustaan, niin Maria Callasia kuunnellessa on selvää, että nyt tehdään kuolemaa, kuten oopperoissa piintyneen eikä ihan perättömän huhun mukaan yleensäkin. Kaikki muu oopperalaulaminen ja muut laulajat ovat tämän rinnalla rokokoosievistelyä.

Ei tarvitse kuunnella kuin yksi ääni, alkaen kohdasta 4:23. Sitä on mahdotonta kuunnella tärisemättä ja vailla tuskanhikeä. Tässä yhdessä äänessä tiivistyvät sekä päähenkilö Manonin kohtalo että koko oopperamusiikin inhimillinen merkitys taidemuotona. Jo tämä seitsemään sekuntiin tiivistynyt suurin mahdollinen samanaikainen tuska, kauhu, pelko ja haavoitettu ylpeys riittäisivät tekemään Maria Callasista kuolemattoman.

Manonin aarian Maria Callasin laulamana voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.