Eusebius ja Florestan

Säveltäjä Robert Schumannin itsensä mukaan hänen persoonallisuudessaan vaikutti kaksi voimaa, jotka hän personoi Eusebiukseksi ja Florestaniksi. Eusebius oli pohdiskeleva, hidastempoinen, runollinen introvertti, kun taas Florestan oli ekstrovertimpi, räiskyvämpi ja maailmallisempi, kärsimätön ja tempoileva hahmo. Schumann itse luonnehti näitä kuvitteellisia hahmotelmiaan parhaiksi ystävikseen; epäilemättä hän luovana taiteilijana hyötyi molemmista persoonallisuutensa piirteistä. Oikeastaan ne olivat hänelle välttämättömiä.

Vaikka Robert Schumannin tuotanto onkin suhteellisen monipuolista - neljä sinfoniaa, kolme konserttoa, kamari- ja vokaalimusiikkia - niin siltikin pidän merkittävimpänä hänen panostaan pianomusiikissa. Schumannin pianomusiikki myös parhaiten valaisee Eusebiuksen ja Florestanin merkitystä ja läsnäoloa.

Schumannin musiikki vaatii keskittymistä. Pianotuotannosta ei ole montaakaan täydellistä kokonaislevytystä, mutta tunnetuista merkkipianisteista Wilhelm Kempff ja Vladimir Ashkenazy ovat levyttäneet melko kattavan valikoiman hänen tunnetuinta pianotuotantoaan: Kempff 4 cd-levyn ja Ashkenazy 7 cd:n verran.

Kempff on Eusebius, Ashkenazy on Florestan. Tai ainakin Kempffillä on eusebiusta enemmän ja Ashkenazyllä florestania. Ei olekaan yllätys, että Kempff tekee parhaiten oikeutta Schumannin rauhallisemmalle, pohdiskelevammalle tuotannolle, kuten Metsäkuville tai Humoreskille, kun taas Ashkenazy loistaa Sinfonisissa etydeissä tai Karnevaalissa. Tietenkään nämä kaksi pianistia eivät tyhjennä koko Schumannin tuotannon kaikkia merkityksiä, ja Ashkenazyltä onnistuu myös keskittynyt, hiljainen introversio. Kuitenkin nämä valikoimat aika hyvin täydentävät toisiaan, ja sitten kun vielä lisätään mukaan nuorena kuolleen Juri Egorovin levytykset, varsinkin Kreisleriana, Clara Haskilin Lapsikuvia, Benno Moiseiwitschin Fantasia ja Radu Lupun harvalukuiset levytykset, etenkin Kreisleriana ja Humoreski, sitten aletaan olemaan jo aika edustavan valikoiman äärellä. Myös Yves Natin, Svjatoslav Richterin, Alfred Cortotin ja Geza Andan Schumann-levytykset on syytä tuntea.

Toki Eusebius ja Florestan ovat arkkityyppejä, jotka molemmat ovat läsnä Schumannin musiikissa, useimmiten samanaikaisesti ja kaikki menestyksekkäät Schumann-tulkit oivaltavatkin tämän. Jollakin vain Eusebiusta on enemmän, toisella Florestania. 

Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Tämä on uusi versio noin 10 vuoden takaisesta, eli versio 2.0.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan. Myös pianosonaattien kaksi kokonaislevytystä ovat Uusi testamentti, jos Schnabel on se vanha.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistisin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin  siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.

Wilhelm Kempff: Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt sarjasta Annees de Pelerinage.
Kempff tunnettiin saksalaisen perusohjelmiston - Beethovenin, Bachin, Mozartin ja Schubertin - tulkkina; niinpä hänen Lisztinsä tarjoaakin yllätyksen. Se on taivaallisen tunnelmallista keinuntaa ja kolorismia, kaikkea muuta kuin sitä muurin murtamista mihin Liszt usein liitetään.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä, ehkä pääasiassa kuitenkin äänityssyistä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

... paitsi että, pysäyttäkää painokoneet!

Zoltan Kocsis: Debussy: Images. 
Tähän pätevät pitkälti samat sanat kuin Zimermanin preludeihin. Taivaallista soittoa, jolle Philipsin erinomaiseksi tunnettu pianoäänitys tekee oikeutta. Briljanttina virtuoosina tunnettu Kocsis kykenee mitä herkullisimpaan kolorismiin, eikä soitossa ole sitä aivan pientä pisaraa ajoittaista aggressiivisuutta, jota on Zimermanilla. Luultavasti Images on kaikkein mestarillisin; ei tarvitse kuin kuunnella ensimmäisen sarjan viimeinen kappale "Mouvement", jonka päättävä kilinä on kuin Helinä-Keijun siivistä ravisevaa taikapölyä.

Alkuvuoden parasta musiikkia

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.

Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.

Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.

Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.

Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.

8. sinfonia, Erik ja Ensio

1940-luvulla Ainolassa vietettiin autodafee: takassa poltettiin Sibeliuksen valmistumattomat sävellykset. Tämän kauhistuttavan polttouhrin jälkeen Sibelius oli helpottunut. Hän oli päässyt eroon häntä kouriintuntuvasti soimaavasta muistutuksesta: valmistumattomat luonnokset todistivat hänelle hänen luomiskykynsä ehtymisestä.

Viisiosaisen Sibelius-elämäkerran viidennestä osasta ei aivan tullut Erik Tawaststjernan 8. sinfoniaa. Erikin samastuminen työnsä kohteeseen oli täydellinen. Hänenkin työtään uhkasi iän myötä hupeneva työkyky; onneksi sentään hänen elämäntyönsä saatiin avustajien tuella valmiiksi.

Erikin kädettömyys käytännöllisluonteisissa asioissa oli legendaarista, tosin se luultavasti johtui siitä, että häntä nyt vain askarruttivat hieman esoteerisemmat tai ainakin arvokkaammat asiat. Onnistui häneltä kuitenkin moottoriveneelläajo, sienestys ja munakkaan tekeminen. Matti Vainion sata vuotta sitten syntyneestä Erikistä kirjoittamassaan ansiokkaassa Tawaststjerna-kirjassa - elämäkerturi sai elämäkerran - tuodaan Erikin hahmo eläväksi, ja tämä hahmo on yhteneväinen omien mielikuvieni kanssa.

Minulle uuttakin paljastuu. Erik oli nuorena myös lahjakas matemaatikko, joka sitten seurasi sisäistä ääntään, toteuttaen sitä ensin klaviatuurilla, sitten lisääntyvässä määrin se sisäinen ääni alkoi soittaa hänelle Ainolan mestarin musiikkia.

Erik tuo minulle monessakin mieleen kolme vuotta sitten edesmenneen ystäväni Ension. Molempien maallinen vaellus kesti 77 vuotta, ja kumpainenkin oli varsin epäkäytännöllisiä miehiä. Ensio rakasti musiikkia, ennen muuta Bachia, joka oli hänen kotijumalansa. Kannelmäen Prismassa ja eläkepäivillä Stockmannilla kaupassa käynnit edustivat hänelle seikkailua; onnistui Enssiltä kuitenkin ruisleivänteko. Molemmat miehet olivat matemaatikkoja, Ensiolle siitä tuli sitten leipäpuu, ja hän toteutti tätä kutsumustaan sittemmin Helsingin yliopiston atk-keskukseksi muuttuneessa Laskentakeskuksessa.

Sitä en tiedä, tapasivatko miehet koskaan. Tilaisuuksia siihen oli varmasti lukuisia, sen verran paljon olen Ensiolta kuullut konserttitarinoita Karajanista, Richteristä ja monista muista, joita kaikkia Erik kävi ensin kuuntelemassa kriitikkona, sittemmin musiikinrakastajana. Molemmat olivat oman tiensä kulkijoita, riippumattomia sieluja: kun Erik joskus oli tokaissut haluavansa olla Markku Aro, en tiedä, tiesikö Ensio edes kuka tämä on. Ei hänen tarvinnut välittää populaareista päivänlennoista, kun hänellä oli ikuiset arvonsa. Ainakin yksi ero Ension ja Erikin välillä kuitenkin löytyi: Ensiolle Sibelius jäi melko vieraaksi, hänen musiikkimakunsa oli konservatiivisempi.

Otherwise best Richter collection spoilt by a distorted scherzo

I am quite positive that this collection is the most representative single label Svjatoslav Richter compilation. The playing and recording leaves nothing to be desired: the Bach is magical, Tchaikovsky and Rachmaninov in a class of their own, so is Schubert. There is only one snag: the CD containing the Chopin scherzi has a technical fault, as the first scherzo is spoiled by a electronic distortion that is surely due to remastering. If this could be replaced, this collection would be faultless.

My review of Svjatoslav Richter Eurodisc recordings was released at Amazon.co.uk.

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Kevätkesän 2016 parhaat levyt

Pianokauteni vain jatkuu...

Ludwig van Beethoven: Kuutamosonaatti, esittää Solomon. Pelkkää etunimeään käyttänyt pianisti kadottaa ajan tässä miltei puhkisoitetun sonaatin ensimmäisen osan auvossa. Solomonin soitossa ei ole lainkaan itsetehostusta. Vain musiikkia.

Wolfgang Amadeus Mozart: 15. pianokonsertto. Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri joht. Karl Münchinger. Näin kuuluu Mozartia soittaa pyöreällä mutta läpikuultavalla, helmeilevällä saundilla. Ja näin kuuluu Mozartia säestää, tyylillisellä otteella, kamarimusiikillisesti, ei kuten Karajan, jonka tarjoama tausta Mozartin 20. konsertolle on hymytön kuin Don Giovannin kivipatsas (vaikka sitten 21. konsertossa Lipattin kanssa hän näyttääkin kyntensä). Vrt. Clara Haskilin ja Ferenc Fricsayn esimerkillinen tulkinta teoksesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: 11. pianosonaatti. Edwin Fischer. Ilman Turkkilaista rondoakin Mozartin suurin pianosonaatti. Jos joku Mozartin sonaatti soitetaan, se on yleensä tämä. Kuunneltuani Lili Krausin, Solomonin ja Fischerin, se on tämä.

Domenico Scarlatti: Sonaatti Kk. 380, Marcelle Meyer. Jos Horowitz soittaa Scarlattia taivaallisesti, niin on Meyerinkin soitossa taivaallinen rauha, ja aikansa paras pianoäänitys.

Johannes Brahms: Balladi no 4. Wilhelm Kempff. Toista kuin Backhausin kuivan maskuliininen ja Rubinsteinin ryhdikkään ylevä Brahms-pianismi. Todellista cantabilea, kuin kirkkokuoro.

Wolfgang Amadeus Mozart: 9. pianokonsertto (Jeunehomme), esittää Wilhelm Kempff ja Stuttgartin kamariorkesteri, joht Karl Münchinger. Ensimmäisen osan kadenssi on satumainen, ja Kempff ehkä kaikkein suurin kadenssitaiteilija. Ei sen paremmin Ashkenazy kuin Barenboimkaan pystynyt minulle perustelemaan, miksi tämä on paitsi ensimmäinen suuri, myös ensimmäinen merkittävä Mozartin pianokonsertto. Kempffin soitto on luonnollista, lyyristä ja pakotonta. Hänellä on riittävä tekniikka, mutta hän ei briljeeraa sillä yhtään, paitsi vähän kadenssissa.

Ludwig van Beethoven: 13. pianosonaatti "Quasi una fantasia", esittää Alfredo Perl. Perl artikuloi sonaatin äärimmäisen selkeästi, ja teoksen monimutkainen rytmiikka, jota on etenkin finaaliosassa, pysyy esimerkillisesti kuosissaan,

Ludwig van Beethoven: 30. pianosonaatti, esittää Annie Fischer. Fischer soittaa kaikkea erinomaisella maulla, musikaalisesti. Beethovenin soittajana hän on yksi suurimmista. 30. sonaatin jatkuvasti kiihtyvä, epätoivoinen viimeinen osa sopii epätoivoiseksi käyneelle aktivistille tunnusmusiikiksi.

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier, I kirja, 4. fuuga, esittää Svjatoslav Richter. Tässä usein terässormisena tunnetun Richterin piano laulaa niin että aika pysähtyy ja ulkomaailma katoaa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 20. Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Haskil on ehkä historian luonnollisin Mozart-pianisti, ja kadenssi on aivan hurja. Ympyrä sulkeutuu: Mozartin 20. pianokonsertto opetti minut kuuntelemaan musiikkia 30 vuotta sitten, ja Fricsayn johtamat Mozartin sinfoniat olivat ensimmäinen kotitaloutemme klassillinen levy, joka avasi padot. Nyt he kohtaavat tässä 20. konserton parhaassa kuulemassani levytyksessä.

Muusikko: Wilhelm Kempff
Säveltäjä: Wolfgang Amadeus Mozart

Pianon ohi ja yli

Pianistilegenda Arthur Rubinstein luonnehti omaelämäkerrassaan osuvasti itsensä ja kollega-Horowitzin eroa: joskin Horowitz oli häntä paljon parempi pianisti, hän oli Horoa parempi muusikko. Tässä Arthur sanoo jotain hyvinkin oleellista.

Piano, ja soittimet yleensäkin, ovat välineitä. Ne ovat välineitä säveltäjän tarkoittaman musiikillisen viestin välittämiseen, ja vasta toissijaisesti välineitä soittajansa taituruudellisuuden osoittamiseen. Soittajakin on väline, säveltäjän väline.

Kuuntelen mieluiten pianisteja, joita kuunnellessa heidän instrumenttinsa unohtuu. Claudio Arraun Schubertissa piano kokee metamorfoosin pianon, kitaran, kantelen ja kaikkien mahdollisten kielisoittimien transsendenssiin. Dinu Lipattilla vain koskettimet ovat hänen ja Jumalansa välissä. Glenn Gouldilla piano ja ylivertainen sormitustekniikka tekee oikeutta Bachin polyfoniselle kudokselle, joka jää toisilta tavoittamatta. Edwin Fischer arkkitehdin tavoin rakentaa Beethovenin, Schubertin ja Bachin musiikkia, tai kuten säveltäjä, suurella rakkaudella. Artur Schnabel ei soita Beethovenia vaan on Beethoven, ja siinä on sivuseikka, jos joku sormi joskus vähän menee sinne päin.

Pianon teknikot, joita Rubinstein edellä luonnehti pianisteiksi, harvoin liikuttavat sydäntäni. He voivat vedota järkiini tai korviini, mutta kuunnellessani Horowitzia tai Richteriä olen alati liiankin tietoinen kuuntelevani pianoa, suoritusta. Kiinnostavimmat muusikot pääsevät tunkeutumaan pianon ohi, ali ja yli musiikin ytimeen, kun taas Horowitz ja Richter jäävät yleensä operoimaan materian tasolle, jäävät koskettimistonsa vangeiksi, miten hyvin he sen hallitsevatkaan. 

Poikkeuksiakin toki on. Horowitzin Scarlatti on täysin aineetonta, vastuksetonta, kuin harsopilveä, ja Richterin käsissä Beethovenin Diabelli-muunnelmista välittyy kumuloituva epätoivo, jota ei lue nuoteissa. 

Mahlerin musiikki on aina uutta

Ihmeteltyäni ääneen perjantaina Facebookissa sitä, mitä järkeä on kuunnella musiikkia esivalittujen soittolistojen mukaisesti, heränneessä keskustelussa puhuttiin toisten ohi. Kun yksi totesi, että soittolistojen ideana on musiikkimaun laajentaminen tuomalla uutta musiikkia (jonka laadusta voi toki olla montaa mieltä, mutta se älköön olko tämän messun aihe), niin toinen taas totesi, että onhan minullakin listoja. Parhaat kapellimestarit, parhaat pianistit.

Toki voi kuulostaa surulliselta, että minä voin näyttäytyä musiikin museonvartijalta, ja se onkin aina harvinainen ilon aihe, kun kohtaan jotakin itselleni uutta musiikkia, jonka haluan kuulla toisenkin kerran. Viimeisen 20 vuoden aikana tällaista konserttimusiikkia on tullut vastaan hyvin vähän; tosin viimeiseen 30 vuoteen enpä ole kuullut paljoakaan uutta sellaista populaarimusiikkia, jonka haluaisin kuulla edes kerran, joten jos joku pitää konserttimusiikkia museaalisena, mitä sitten voidaan sanoa popmusiikista, jos kuitenkin edelleenkin halutaan palata Beatlesiin, Abbaan, Elvikseen, Olavi Virtaan, Frank Sinatraan tai Edith Piafiin? Nykyajan musiikintekijät menkööt itseensä.

Tässä keskustelussa vanha ystäväni - johon minut muunmuassa yhteinen musiikkiharrastus sitoo jo kohta neljännesvuosisadan ajalta, olemme initioineet toisiamme omiin maailmoihimme, hän minulle Milesta, Coltranea ja Garbarekia, minä hänelle Klempereriä, Furtwängleriä ja Horensteinia - muistutti, että Bach ja Coltrane ovat aina listalla. Hänen listallaan. Eikä muilla listoilla ole merkitystä, näille muusikoille, joiden musiikki on aina ajankohtaista.

Bachilta ilmestyy sitäpaitsi koko ajan uusia levytyksiä: jokaisen ajan muusikot haluavat tehdä Bachista omansa, sillä Bach on niin suurta, ja siksi. Niinpä Landowskan, Richterin ja Gouldin Bach ovatkin kuin kolme eri universumia, tai ainakin universumi eri suunnista ja eri valaistuksessa. Bachilla on enemmän kuin tuhat teosta, joista jokainen on oma universuminsa, ja niissä kyllä riittää kuunneltavaa yhdeksi ihmiselämäksi. Samaten Kubelikin ja Bernsteinin Mahler on aivan eri musiikkia, mutta siltikin yhtä. Se onkin sen suuruus. Sitten kun ne on kuunneltu, voi siirtyä Haitinkiin, Soltiin, ja kun ne kuunneltu, Adleriin ja Abravaneliin.

Niin että ei musiikki onneksi lopu. Rikas musiikki tarjoaa itsensä aina uutena, satojenkin vuosien päästä. Mahlerin yhdeksännestä löytyi ensimmäisestä osasta seitsemän minuutin kohdalta taivaallinen synkooppikeinunta, jonka minulle etsi Rafael Kubelik, satojen kuuntelukertojen jälkeen minulle uutena. Se jää nähtäväksi, miten on käynyt sadan vuoden päästä näille sanneille ja anneille, niille, joita yritetään tarjota kerta kerran päälle uusina Kuin elämää -showssa.

Muusikko on kuin historiantutkija

Monien on vaikea ymmärtää sitä, mitä tekoa kapellimestarilla oikein on. Tätä on sikäli vaikea ymmärtää, että onhan pianistillakin väliä, viulistilla ja laulajalla. Kuuntelee vaikka Glenn Gouldin staccatopianismia ja Svjatoslav Richterin legatoa, niin kyllä on. Ja kyllä on Matti Salmisen Viidestoista yö eri biisi kuin Juice Leskisen.

Kapellimestari on liikennepoliisi, joka varmistaa sen, että kaikki orkesterin sata soittajaa soittavat samaa kappaletta, aloittavat ja lopettavat samaan aikaan. Eikä siinä suinkaan kaikki.

Ajatellaan historioitsijaa. Riippuen aatteen väristä, Suomen sota 1918 oli esimerkiksi kansalaissota, sisällissota, veljessota, vapaussota, punakapina, ties mitä. Aivan samaten yhdelle kapellimestarille Beethoven huipentaa Mozartin ja Haydnin edustaman klassismin, toiselle taas hän avaa ovet niin Brahmsin kuin Brucknerinkin romantiikalle. On vissi ero, onko Beethoven myöhäismozartia vai varhaisbruckneria.

Apua ei saada ainakaan nuottikuvasta. Sekä Otto Klemperer että Arturo Toscanini sanoivat toteuttavansa sen ja vain sen, mitä nuottikuvassa luki. Suosittelen menemistä Spotifyhyn tai Youtubeen ja vertailemaan esimerkiksi heidän tulkintojaan Beethovenin 3. eli  Eroica-sinfoniasta. Miten ja miksi ihmeessä ne onnistuvat kuulostamaan niin erilaisilta?

Avain on muusikon tulkinta siitä, mihin historialliseen ja tyylilliseen referenssiin hän teoksen liittää. Eikä siinä vielä kaikki. Molemmat olivat klassisisteja siinä mielessä, että pitivät kohtuullisuutta, tasapainoa ja objektiivisuutta ihanteinaan, mutta tuotoksen erilaisuus johtui herrojen erilaisista temperamenteista ja sointi-ihanteista. Toscanini toteutti klassisuutensa klassisella orkesterilla, Klemperer romanttisella. Toscaninin sointi oli ketterä, jopa ohut, kun taas Klempereristä usein käytetään termejä "graniittinen" tai "monumentaalinen" (viitteitä ei ole käytettävissä). Tosin Klempererin sointi oli muhkeudestaan huolimatta hyvin erotteleva; etenkin puupuhaltimet loistivat. Olennaisempi ero lieneekin herrojen suhteessa liikkeeseen ja aikaan: Toscaninin tulkintatyyli on yleensä varsin joutuisa kun taas Klempererin etenkin iäkkäänä tehdyissä levytyksissä ei aina ole kiire minnekään.

Tosin tästäkin säännöstä on poikkeuksia. Ei kukaan esitä Brucknerin kuudennen sinfonian adagio-osaa niin joutuisasti kuin Klemperer.

Molempia silti ajoi eteenpäin sama klassinen ihanne. Voi sanoa, että jos Klemperer oli klassisti, Toscanini oli klassisisti.

Mä olen kaikkiruokainen

Kun joku väittää olevansa musiikki-, kirja-, elokuva-, ruoka- tai miltä hyvänsä maultaan kaikkiruokainen, poistan aseestani varmistimen. En siksi, että vaatisin että jotta voi väittää kaikkien joutsenien olevien valkoisia, tulisi olla ensin empiirisesti tarkistanut asian joka ikisen joutsenyksilön kohdalta, vaan siksi, että empiirisen kokemukseni mukaan näin väittäjät valehtelevat. Pikemminkin asia on niin, että heillä on suppein maku kaikista. Ainakin musiikissa olen varma asiasta. Hyvän ystäväni dieetti tosin kattaa Conway Twittystä Hectoriin, Sibeliuksesta Garbarekiin, Puccinista Coldplayhyn ja Svjatoslav Richteristä Glenn Gouldiin, mutta tapaus opettaa minulle, mitä tarkoittaa kun sanotaan poikkeuksen vahvistavan säännön.

On kaikkein varmin musiikillisen sivistyksen puute väittää olevansa "kaikkiruokainen". Yleensä näiden sekasyöjien dietti kattaa suunnilleen räpin, hiphopin, popin, rockin, päpin, häpin ja häpyn. Ottamatta kantaa tällaisen auditiivisen dieetin ravitsevuuteen, yleensä musiikillisesti kaikkiruokaisten ihmisten menussa loistavat poissaolollaan esimerkiksi bebop, swing, freejazz, rumba, cajun ja tango, puhumattakaan romantiikasta, barokista, renessanssista, dodekafoniasta, minimalismista, wieniläisklassismista ja muusta sellaisesta, jolle ei ole tässä tilaa.

Veikkaan myös, että kirjallisesti kaikkiruokaiset eivät lue Claude Simonia, Anna Ahmatovaa, F.Scott Fitzgeraldia, Homerosta tai Marjaana Jänttiä, puhumattakaan puhelinluettelosta. Elokuvamaultaan kaikkiruokaiset dissannevat Claude Chabrolin, Michael Powellin, F.W.Murnaun, Satyajit Rayn ja Carl Theodor Dreyerin tuotannon. 

En ota kantaa tässä erilaisten genrejen tai genrekoostumusten keskinäiseen paremmuuteen. Sille, onko ihminen kuvaannollisesti ottaen lihansyöjä, kasvissyöjä vai sekasyöjä, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on hänen arvonsa. Sen kanssa kuitenkin on, missä määrin osaa arvottaa, siis suhteuttaa itsensä kyseisille kentille ja nämä kentät toisiinsa.

Mitä enemmän ihminen on nähnyt erilaisia paikkoja, sitä isommaksi hän ympäröivän maailmansa mieltää ja sitä pienemmäksi hän itsensä tuntee. Sama pätee mihin tahansa kulttuurin osa-alueeseen tai aktiviteettiin. Suosittelisin kaikkiruokaisille suunsa täyttämistä sillä kuuluisalla sekaruoalla sen sijaan että päästävät sieltä mitä hyvänsä sekavia löperyyksiä.

Beethovenin 32, pianon uusi testamentti

Jos Bachin kaksi kirjaa das Wohltemperierte Klavieria - joka koostuu kahdesta laitoksesta preludeja ja fuugia kaikille sävellajeille, siis 2 x 32 pianokappaletta - pidetään pianon vanhana testamenttina, Beethovenin 32 sonaattia on uusi testamentti.

Kymmenet pianistit ovat esittäneet konserttisarjoissaan koko Beethovenin sonaattisyklin, suomalaisista ainakin Matti Raekallio ja tietääkseni Paavali Jumppanen. Levytysstudiossa tai livetaltiointeina sonaattisyklejä löytyy useita kymmeniä, joista itse olen tähän mennessä kahlannut kuusi lävitse. Seuraavaksi lyhyehkö läpikäynti näistä.

Artur Schnabel. Beethoven-paketit alkoivat Schnabelista, ja päätyvät aina Schnabeliin. Tämä 30-luvulla taltioitu ensimmäinen kokonaislevytys pääsee runollisuudessaan edelleenkin syvemmälle Beethoveniin kuin yksikään toinen. Etenkin sonaattien hitaat osat ovat jumalaisia, ja Schnabel tekee varhaisistakin sonaateista suurta musiikkia. Kannattaa kuunnella ainakin sonaatit no 2,4, 7 ja 11, hitaat osat. Jopa muutama väärä nuotti kuuluu musiikkiin, jota nimenomaan tässä kuullaan siinä määrin, että monien muiden teknillisesti täydellisemmistä suoritteista kaipaa näitä paria pientä lipsahdusta.

Wilhelm Kempff. Uudemmista pianisteista on monien mielestä päässyt lähimmäksi Schnabelia, vaikkakin Schnabelin ote on huomattavasti Kempffiä romanttisempi. Kempff on klassinen pianisti, tai pitäisi sanoa klassillinen. Kempff on taltioinut kolmekakkosen kahdesti, ja 60-luvun paketti on kelpo perusludwiggia, eloisaa, klassista soittoa. Moni pitää 50-luvun monolevytyksiä vielä parempina.

Claudio Arrau. Pianon suuri koloristi ja sonoristi, joka tekee Beethovenista omaansa. Niin hän tekee myös Schubertista, Lisztistä tai Chopinistäkin. Arrau saa Beethovenista rikkaammaan väripaletin ja täyteläisemmän satsin kuin kukaan muu, ja aivan omanlaisenaankin Arrau on vakuuttava. Missään ei synny vaikutelmaa, että tässä oltaisiin asettamassa pianistin omaa persoonallisuutta musiikin eteen, vaan se pysyy takana, vaikkakin kuultaa partituurin lävitse.

Daniel Barenboim. Kelpo perusmusikaalista soittoa ilman mauttomuuksia, vaikkei kovin mieleenpainuvaa.

Alfred Brendel. On taltioinut kaikki sonaatit ainakin kolmasti. Moni pitää 60-luvulla Voxille tehtyä tallennetta raikkaimpana. Itselläni on uusin paketti, 90-luvulla tehty. Brendel, pianon filosofi, tarjoaa aina syvällistä soittoa, joka on tosin joskus hieman ylityöstettyä, spontaniteetin hieman kärsiessä. Kokonaisuutena kuunnellessa kuitenkin osat asettuvat hyvin toistensa yhteyteen, ja myöhäisimmissä sonaateissa kuulija kiittää, että on jaksanut loppuun saakka. Osa levytyksistä on livetaltiointeja, ja ne ovat ehkä hieman spontaanimpia kuin studiolevytykset.

Yves Nat. Jälkipolvien varsin heikosti tuntema ranskalaispianisti levytti ensimmäisenä ranskalaisena Beethovenit 50-luvun puolivälissä. Schnabeliin tottuneeseen korvaan alkupää hieman kangersi, mutta keskivälin sonaateista alkaen (suunnilleen Pateettisesta alkaen) Nat alkaa saada kappaleet omikseen, ja loppupään sonaatit ovat kaikki hienoa kuultavaa. Natilla on voimakas sormityöskentely ja selkeä artikulaatio, joka pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa Waldstein-sonaatissa. Nat on myös hieno koloristi, mutta ei kylve hitaiden osien unenomaisissa näyissä yhtä pitkään kuin Schnabel.

Edellämainittujen lisäksi hyvässä maineessa ovat Bruce Hungerfordin, Stephen Kovacevichin, Wilhelm Backhausin, Claude Frankin, Richard Gooden, Friedrich Guldan ja Annie Fischerin levytykset. Joukkoon mahtuu varsin vähän tunnettuja pianisteja, jotka tunnetaan nimenomaan Beethoven-spesialisteina, vähän samaan tapaan kuin on olemassa Bruckner-spesialisteja siinä määrin että voidaan puhua Bruckner-kultista (kts. otsikkoa klikkaamalla kirjoitukseni aiheesta).

Yksittäisiä hienoja sonaattilevyjä on vaikka kuinka paljon; ainakin kaikki Svjatoslav Richterin saatavillaolevat levytykset ovat kuuntelemisen arvoisia ja kukaan vakava keräilijä ei voi olla ilman Solomonin pakettia kuudesta viimeisestä sonaatista. Näistä myös Charles Rosenin ja Maurizio Pollinin levytykset ovat klassikkomaineessa. Itse olen pitänyt myös nuoren polven chileläispianisti Alfredo Perlin levyistä, jotka ovat musiikaalisuudessaan konstailemattomia ilman suurempia eksentrismejä.

Äänilevyn sosiologiaa

Sijoitin maanantaina 88 euroa 50 senttiä saadakseni nähdä Stevie Wonderin livenä. Se on varmaankin noin kolminkertaisesti niin paljon kuin mitä olen koskaan konsertista maksanut. Miksi sen tein? 

Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.

Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.

Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.

Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.

Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.

Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.

Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.

Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.

Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.

Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.

Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.

Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.

Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.

Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.

Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.

Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.

Niin, miksi laitoin niin paljon rahaa konserttilippuun, minä vannoutunut äänilevymies? Kai se on se tunnelma. Äänilevyjen kuunteleminen on harvoin ainutkertainen kokemus, mutta Stevie W:n muistan toivottavasti loppuelämäni, aivan samoin kuin muistan Kurt Sanderlingin, Svjatoslav Richterin, Vladimir Ashkenazyn, Murray Perahian, Kurt Masurin ja Giuseppe Sinopolin.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

Ruhe sanft, Ensio

Sain juuri tiedon yhden kaikkein vanhimman ja rakkaimman ystäväni poismenosta. Ensio nukkui pois reisiluunkaulan murtuman heikentämänä keuhkokuumeeseen sunnuntaina 24.11. Haartmanin sairaalassa 77-vuotiaana.

Tutustuin Ensioon 19-vuotiaana toimistotyöntekijänä Helsingin yliopiston laskentakeskuksessa eli Hylkissä. Minulle lähiesimies vinkkasi heti alussa, että Ension kanssa minun kannattaisi mennä juttelemaan, hän oli kiinnostunut joistakin minulle rakkaista asioista, kuten B-linjan musiikista ja juoksemisesta.

Pian tämän jälkeen työpaikkani lähti juhlistamaan 350-vuotiasta Helsingin yliopistoa risteilylle, jonne minäkin uutena työntekijänä olin tervetullut. Helsingin yliopiston atk-keskus muuten käyköön esimerkkinä työpaikasta, jossa oli erinomainen ilmapiiri ja jossa kaikkia työntekijöitä arvostettiin. Tällä risteilyllä rohkaistuin istuutumaan yökerhossa pöytään, jossa Ensio istui. Ensiohan ei yleensä juonut alkoholia, paitsi että omissa häissäni hän jopa santsasi kuohuviiniä.

Ension Maija-vaimon ja Pekka-pojan tunnistan jo varhaisemmilta vuosilta. Maija oli hyvin tunnistettava harmaassa nutturassaan, kun hän vei pyörällä Pekkaa ikkunaani vastaapäätä olleeseen päiväkotiin. Myöhemmin tutustuin Pekkaan ja Maijaankin. Pekka joskus jo 15-vuotiaana osallistui musiikillisiin istujaisiimme, ja Maijan lämpö ja hyvyys ovat harvinaista lajia. Koko Niemisen perhe on ainoa lajissaan ja tässä ajassa, jonne he ikään kuin eivät näyttäisi kuuluneen, ikään kuin kaiken maallisen turhuuden, kiireen ja pinnallisuuden yläpuolella.

Hylkin aikoina me Ension kanssa joskus otimme tavaksemme juosta yhdessä työmatkan kotiin, me molemmat kun asuimme Kannelmäessä. Ylös Teollisuuskatua, Pasilan sillan yli, Länsi-Pasilan läpi urheiluliittojen talolle ja siitä alas Keskuspuistoon, jonka läpi saapuessamme Pirkkolaan, Ensio jätti minut kuin naulan kalliolle Pirkkolan pitkässä ylämäessä. Hädintuskin sain Ension loppumatkan aikana kiinni.

Ensio seurasi poliittista toimintaani tarkasti, kokoomusnuoresta keski-ikäistyvään provinssivihreään. Kun työsuhteeni Hylkissä päättyi, me tapasimme yleensä noin kerran vuodessa Ension kotona, mutta joskus hän kävi kotonanikin, myös Porvoossa. Tapaamisissamme söimme Ension omatekemää legendaarista ruisleipää tai sämpylää ja hernekeittoa, kuuntelimme musiikkia ja välillä keskustelimme maailman tapahtumista, etenkin politiikasta. Erityisen läheistä Ensiolle oli Johann Sebastian Bachin musiikki; toinen hänelle läheinen säveltäjä oli Beethoven.

Ensio jatkoi Hylkissä eläkkeelle asti, tämän vuosituhannen puolelle. Vielä yli kymmenen vuotta tutustumisemme jälkeenkin hänen työhuoneensa seinältä löytyi postit-lappu, jossa luki "huoneessa 594" (vai mikä se työhuoneeni numero nyt olikaan). Me nimittäin joskus kuuntelimme radiosta työaikana musiikkia, mikäli sieltä sattui tulemaan jotakin kuuntelemisen arvoista. Kerran sieltä tuli Fritz Kreislerin levytys Beethovenin viulukonsertosta vuodelta 1926.

Ensio oli harvinaisen itsenäinen sielu: hän ei seurannut päiväperhosia, pintajulkisuutta eikä katsonut televisiota. Syvästi kristittynä ihmisenä Ension sisäinen rauha tarttui hänen kanssaihmisiinsäkin. Ension kotona oli aina kuin aika pysähtynyt, hyvä olla.

Ensio ei koskaan tuominnut mitään eikä ketään. Hän oli suvaitsevainen, harvinaisen hyvä ihminen ja ehkä onnellisin tuntemani ihminen, jolla kuitenkin oli pilke silmäkulmassa, sellaista vähän Konsta Pylkkäsmäistä riippumatonta ovelaa viisautta. 

Kuva, joka aina Ensiosta jää mieleeni, palauttaa minut 22 vuoden taakse, aikaan, jolloin asuin vielä kotona Kannelmäessä. Käväisin äkkiä kotonani syömässä, ja jätin Ension kuuntelemaan Dinu Lipattin Bach-levytyksiä. Kun palasin, Ensio istui edelleen samassa asennossa, silmät kiinni, kädet ristissä polvien ympärillä, kuuntelemassa samaa levytystä.

Muistan Ensiosta myös aina hänen kertomuksensa pianistisuuruus Svjatoslav Richterin ensimmäisestä länsimaisesta konsertista, Herbert von Karajanin Messukeskuksen konsertista ja urkuri Enzio Forsblomista ja hänen ihailleen Richterin yli-inhimillistä tekniikkaa. Ensiolla oli kotonaan enemmän levytyksiä Bachin Matteuspassiosta kuin kenellekään tuntemallani ihmisellä, ja atk-alan uranuurtajana hän omaksui myös nykytekniikan, kopioiden kuulemiaan uusia versioita. Vaikka hänen suosikkejaan olivat varsin perinteisen tyylin edustajat Karl Richter ja Otto Klemperer, hän uteliaana hankki kuultavakseen myös John Eliot Gardinerit ja Masako Suzukit.

Viimeisen kerran näin Ensiota vapun tienoilla 2012. Tämän vuoden tapaamisesta ei ehtinyt tulemaan mitään. Viimeisen kerran kuulin Ensiosta loppukesästä, jolloin hänen äänensä oli sitkeän yskän heikentämä. Tuolloin hän kertoi ylpeänä ja iloisena tulleensa isoisäksi ensimmäistä kertaa. Minun oli tarkoitus soitella uudestaan ja sopia tapaamisesta, jossa olisimme taas kuunnelleet musiikkia ja ruotineet yhdessä maailmaa.

Tästä ei kuitenkaan tullut mitään. Koskaan ei voi tietää, milloin on viimeinen kerta tavata ystävänsä. Ystäviinsä ei voi koskaan olla liikaa yhteydessä, ja heitä kannattaa nähdä silloin kun he vielä ovat keskuudessamme. Onneksi tapaamisten tiheys ei kuitenkaan määritä ystävyyden syvyyttä.

Ensio opetti minulle paljon. Ennen kaikkea siitä, että tärkeitä ovat todelliset, arvokkaat ja ikuiset asiat. Haihtuva, katoava maallinen todellisuus kuului johonkin toiseen maailmaan, jota ei hänelle ollut joten sen saattoi jättää huomiotta. Ystävyyteni Ension kanssa kuuluu näihin ei-maallisiin ja ikuisiin asioihin. Ensio on myös ainoa ihminen, joka sai kutsua minua ensimmäisellä nimelläni Marco. Itse asiassa, varaan tämän oikeuden koko hänen perheelleen.

Kiitos Ensio kaikesta! Ruhe sanft, sanfte Ruhe!

Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi kuunnella Ensioon syvän vaikutuksen tehneen Dinu Lipatin soittamana Bachin Sicilianoa.