Kriitikko tuomitsee kansan kärpäsiksi

Hesari laittaa Jukka Haurun yhden- ja Vesa Sirenin toisenlaisiin konsertteihin. Ja hyvä niin. Ei tekisi genreilleen oikeutta laitattaa genre-eksynyttä kärsimään. Bruckner ansaitsee korvat, jotka ovat sille avoimet, samoin vapaa jazz ja jopa Sunrise Avenue.

Samoin tulisi menetellä kirjojen ja elokuvienkin kohdalla. Ei Ilkka Remestä ja Volter Kilpeä pidä arvioida samoilla kriteereillä, kun ei voi. Miksi sitten samat maskulat arvostelevat niin louhimiehet, cameronit, spedet, sotilasfarssit, dokumentit, renoirit kuin roskatkin? Seurauksena on vain ylenkatse käyttötaidetta kohtaan ja klassikkojen linnoittuminen korkeakulttuuriseksi linnakkeeksi.

Nykykäytännössä miljoona kärpästä ovat tuomitut olemaan kärpäsiä. Ja hehän tietävät, että paska on hyvää.

Suhteellisen kielitaidottomuuden hypoteesi‏

Pidän itseäni kohtalaisen kielellisesti suuntautuna ja kielellisesti jopa kohtuullisen lahjakkaana yksilönä. En tarkoita tällä ainoastaan kykyä omaksua vieraita kieliä vaan myös kykyä käyttää omaa kieltäni.

Kielellinen lahjakkuus on yleistettävissä siinä missä mikä hyvänsä lahjakkuuden laji, kuten esimerkiksi matemaattinen, motorinen, visuaalinen, musikaalinen tai mikä hyvänsä, että jos ihminen kykenee osaamaan (siis oppimaan) yhden kielen hyvin, hän todennäköisemmin oppii myös muita kieliä hyvin, riippumatta siitä ovatko nämä kielet sukua toisilleen vai eivät. Kuitenkin: mitä kielellisesti suuntautuneempi ja kielellisesti lahjakkaampi ihminen on, sitä puutteellisemmaksi hän oman kielellisen ilmaisuarsenaalinsa kokee, etenkin niissä kielissä jotka eivät ole hänen äidinkieliään. Miksi?

Kielellisesti suuntautunut ihminen, joka tykkää sekä käyttää kieltä että ylittää kielen rajoja keksimällä uusia käsitteitä ja yhdistelemällä eri kieliä, eri kielenkäyttötilanteita, tyylilajeja ja rekistereitä, kokee kroonista kielivammaisuuden tunnetta millä tahansa kielellä paitsi omalla äidinkielellään/äidinkielillään (niitä voi olla ihmisellä myös enemmän kuin yksi!) Tosin, äidinkieli tai ainakin ykköskieli riippuu asiayhteydestä. Jos on tottunut esimerkiksi lukemaan kaupunkitutkimusta, jalkapallojournalismia (kyllä, sellaistakin on, uskokaa tai älkää!) tai musiikkijournalismia englanniksi, silloin saattaa kehittyä erikoisalakohtaisia äidinkieliä. Jos minun pitäisi kirjoittaa levyarvosteluja, harkitsisin vakavasti niiden kirjoittamista englanniksi, en suomeksi, koska alan viitekehys on minulla englanninkielinen. Itse asiassa olen vähän tätä tehnytkin, Amazonin sivuille, englanniksi tietysti niiden kansainvälisen luettavuuden vuoksi. Enkä minä englantia sen ihmeellisemmin osaa kuin suurin osa kavereistani.

Sitten on tietysti aihepiirejä, joita ei hallitse millään kielellä. Kerran minulta pyysi Helsingin messukeskuksessa kaksi sähkömiestä jotakin. Ymmärsin lauserakenteesta ja yhdestä kysymyssanasta, että he esittivät minulle suomenkielisen pyynnön.

Mitä kielellisesti lahjakkaampi ja kielellisesti suuntautuneempi (siis, ihminen kokee kielellisen ilmaisun itselleen olennaiseksi ilmaisumuodoksi) ihminen on, sitä suhteellisesti kielitaidottomammaksi hän itsensä siis kokee, vaikka hän mitä todennäköisimmin hallitsee paitsi oman äidinkielensä, myös muita kieliä keskivertoa paremmin. Suhteellisen kielitaidottomuuden tunne typistää ihmisen käsitystä omista mahdollisuuksistaan: muuten sanavalmis ja puhelias ihminen muuttuu toisella kielellä eristäytyneeksi tuppisuuksi. 

Kielitaidottomuuden tunnetta lisää vielä se, että tällainen ihminen saattaa olla taipuvainen problematisoimaan käsitteitä, joita käytetään usein itsestäänselvästi. Hän on kuin siivetön varis, joka erehtyy räyhäämään huuhkajalle pitäessään ulkomaailman kielipelejä syynä siivettömyyteensä. Kun oma kieli on itseilmaisun väline, vieraita kieliä osataan käyttää kommunikointiin, ja vain siihen. Esimerkiksi käyköön toimihenkilön käsite, jota en koskaan ole suostunut ymmärtämään, se kun mielestäni ei sisällöllisesti ole kovinkaan kuvaava, niinkuin kuvaava myöskään ei ole "pouta", se kun määrittyy negaation kautta. Sanallisesta ilmaisusta tykkäävä ihminen tapaa myös ajatella paljolti kielikuvilla, ja hänellä sakkaa kiinni kun hän ei pääse jonkun käsitteen ytimeen.

Kielellisellä ihmisellä sanat edeltävät usein toimintaa, ja silloin kun ei ymmärretä sanoja itselle riittävästi, saattaa toiminta tyssätä kuten sillä entisellä ihmisellä, jolle lääkäri oli määrännyt ainoaksi parannuskeinoksi hedelmäinsyöntiä. Kun hänelle tuotiin omenoita, banaaneita, appelsiineja, ties mitä pomeloita, hän kuoli nälkään koska hän ei saanut hedelmiä.

Käsitteiden olemus on kuin hedelmienkin. Ken niiden määrittely-yritykset ottaa vakavasti, om tuomittu elämän mittaiseen amok-juoksuun. Joka on enimmäkseen kuitenkin aika hauska matka, vaikka käsitteet pakenevatkin, ainakin niiden tarkoitteet.

A good introduction to Brubeck

For a collector knowing just Time Out and owning just Jazz Goes to College, this collection serves as a great introduction to the late Dave Brubeck. Packing to capacity might not be the hipster solution, but for the casual music lover there is an incredible amount to listen an enjoy. There is certainly much beyond Time Out and Jazz Goes to College; one only has to listen to the inspired improvisation in How High the Moon, first with clarinet by the inimitable Paul Desmond, then by Dave himself. One also can learn by listening that Brubeck certainly had learnt his counterpoint. Certainly recommended.

My review can also be read at Amazon by clicking the headline of this blog post.

Beyond classicism: my review of box set of Wilhelm Kempff's recordings

Wilhelm Kempff certainly "owns" the Beethoven piano concerti, not only once but twice! Seldom can one version make all the others so unnecessary and lacking than the case is with the Kempff's Beethoven concerti. The first, mono recording of the complete concertos are here included, conducted more than aptly by the sadly neglected Paul van Kempen, in sound that one instantly forgets that there are in mono. Production may be sloppy - there is Mozart on cover of one Beethoven-cd - but it is really a minor quibble in package that contains fine examples of Kempff's art, safe for Schubert and Bach. The solution to pair concertos with sonatas is uncommon, but works fine. Kempff's Chopin is no-nonsense and masculine, while his Brahms first concerto might at first sight sound clumsy, which it reveals not to be with repeated listening. Kempff's Liszt concerto is uncommonly musical, not unsuprisingly from a musician who was a real creative artist with no egocentrism whatsoever. Kempff's Mozart is also first class in its simplicity. There is only one minor quibble: the solution to include five Beethoven sonatas may well get you drooling to get them all! An insightful, inspirational artist and a fine collection, then. Kempff may appear a classicist, prosaic, even puritan, but with listened carefully, he turns out a poetic, humorous and inspirational artist. This package will repay repeated listening and gives joy again and again as Kempff always reveals new, magical insights into familiar works.

Arvosteluni voi lukea myös Amazonin sivulta klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa; my review can also be read be clicking the headline of this blog post.