Pormestarimalli on osoittanut kädettömyytensä

Olen suhtautunut alusta alkaen Vihreiden lempilapseen eli pormestarimalliin nihkeästi. Ensi alkuun syynä tähän nihkeyteeni on ollut tittelin pompöösiyden aiheuttama tahaton koomillisuus, kun Tuusulallakin on pormestari, vaikka ainakin minä miellän pormestarin olevan hienommin nimitetty kaupunginjohtaja, sellainen, jolla on Roope Ankan tyylinen silinterihattu päässä. Kas kun ei keisari. Kuitenkin on tälle nihkeydelleni myös asiaperusteita, jotka ovat osoittautuneet turhauttavan ajankohtaisiksi etenkin Helsingin kaavoituspolitiikassa.

Ennen, apulaiskaupunginjohtajien aikaan Pekka Sauri meni ja pysäytteli hakkuita eri puolilla Helsinkiä, jos metsurien työnjohtajat olivat aloituttaneet niitä omavaltaisesti tai niitä oli aloitettu aavistushakkuina ilman tarvittavia selvityksiä ja lupia. Anni Sinnemäki ei näin tee, koska hän on "vain" apulaispormestari. Minua asiasta ajankohtaisemmin perillä olevat (eli mallin kuin käärmeen pyssyyn ajaneet helsinkiläiset vihreät) ovat osanneet valistaa minua, että vaikka hallintouudistuksen myötä poliittinen valta näillä monsterisuperlautakuntien apulaispormestareiksi nimetyillä puheenjohtajilla näyttäisikin kasvaneen, niin aiemmin apulaiskaupunginjohtajilla ollut poliittinen ohjausvalta on kadonnut olemattomiin. Tosin tämä kasvanut poliittinen valta taitaa olla näennäistä, sillä kyllä poliittisilla johtajilla luulisi olevan proseduraalisen, mustaa valkoisella -tyyppisesti määritellyn toimeenpanovallan lisäksi myös arvovaltaa. On toki henkilökohtainen ominaisuus, missä määrin tätä arvovaltaa uskaltaa käyttää ja tilaa osaa ottaa, mutta kasvaneen poliittisen vallan luulisi merkitsevän lisää arvovaltaa. 

Nyt on hyvin vaikea hahmottaa, missä valta on ja kuka johtaa mitäkin ja mistä positiosta käsin. Kuka - paitsi aktiivikunnallispoliitikko - muistaa nykyisten virastopäälliköiden nimet, köh, anteeksi siis toimialajohtajien? Ja kun valta on piilossa, niin sitä on myös vastuu. Joku tuotakin kirppusirkusta, siis kaupunkiympäristön toimialaa johtaa, ja nyt esimerkiksi on tosi hankala päästä käsiksi siihen, että kuka esimerkiksi on antanut käskyn metsäkoneille Stansvikissa lainvastaisesti, kuka on ohjeistanut panna palttua turvaetäisyyksille ja kuka on ohjeistanut poliisijohtoa toimimaan lainvastaisesti.

Sen arvovallan apulaispormestarit, ja tarkoitan muitakin kuin Annia, voisivat laittaa peliin, ettei se arvovalta typisty vain nauhojenleikkaamisiksi päiväkotien ja urheiluhallien avajaisissa. Hieno titteli ja valtava poliittinen valta, jonka superlautakuntien johtaminen antaa, velvoittavat. Vaikka virkamiehet ovatkin Suomessa pääosin kunnollisia, nyt on poistunut kokonaan mahdollisuus heidän toimintansa valvontaan, ja ainakin kaavoituspolitiikassa tämä poistuminen on ollut onnetonta. 

Suomi vihaa metsiään

Äskettäin kuollut ikihonka Aira Samulin on todennut, että omat ajatukset kannattaa täyttää positiivisilla asioilla. Luulen ymmärtäväni, mitä hän ajoi takaa. Toki omaa jaksamista ei edesauta yhtään se, että murehtii toistenkin puolesta, mutta mitään muutostahan ei tapahtuisi eikä mitään yhteisiä asioita tulisi ajettua, jos jokainen ottaisi kirjaimellisesti tämän Samulinin lausuman. Silläkin uhalla, että loukkaan monien toteemia - olihan Samulin todellinen esimerkki siitä, miten pysytään täydessä terässä loppuun saakka - niin kehtaan olla eri mieltä. Toki oman mielenterveyden kannalta on usein parempi lähteä vaikka nauttimaan metsästä, ylös, ulos ja lenkille, kuten vierastamani Tarva sanoi sen sijaan että homehtuisi kabineteissa vaikka päättämässä niistä metsistä, mutta entäs jos lähtee ylös, ulos ja lenkille, sinne metsään, eikä se enää elvytä, elähdytä, raikasta, rentouta ja vie arkihuolia pois?

Se, mitä parhaillaan tapahtuu Helsingin Stansvikissa, Kemin sellutehtaalla ja Porvoon Humlassa - jossa havaitsin taas lisää punavärillä merkattuja roimia kuusia, haapoja ja koivuja - ei anna mahdollisuutta sulkea itseään pois negatiivisten ajatusten parista. Niitä negatiivisia asioita kun ei pääse pakoon edes metsään, jonka juuri pitäisi elvyttää, ilahduttaa ja kuljettaa arkihuolet pois. Suomalaisten erityinen luontosuhde on sellainen, että tämä maa vihaa metsiään. Puita halutaan kaataa ja ilveksiä tappaa vain silkasta ilosta.

Kaupunkiluontoliike vaatii Stansvikin jättämistä rauhaan

 2005-2006 paikkeilla itäisestä Helsingistä kuului kummia. Siellä alkoi syntymään paikallisista viheralueista huolestuneita ja niitä puolustavia pro-liikkeitä kuin sieniä sateella. 2002 yleiskaava, jonka karttaa oltiin alettu kutsumaan verikartaksi, kohdisti uhkia monille viheralueille, etenkin Itä-Helsingissä. Kansalaisliikkeet Myllypurossa, Vuosaaressa ja Laajasalossa julkistivat oman yhteisen metsämanifestinsa, tekivät lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta ja pitivät kansalaisvaikuttamisen kurssin Itiksen työväenopistossa ja työpajan Suomen sosiaalifoorumissa. Oli syntynyt Kaupunkimetsäliike, johon liittyi toimijoita myös lännemmästä, kuten Malminkartanosta ja Laaksosta, Keskuspuiston eteläreunalta. 

Laajasalon Stansvikin metsä on yksi Helsingin vanhimpia metsiä; ainakin sen ikihongat lienevät vanhimpia tunnettuja pääkaupungin puita. Stansvikista löytyy yli 20 erilaista luontotyyppiä, ja nykyään jopa liito-orava, erityisessä suojeluksessa olevia pienvesiä ja niin edelleen. 

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että Stansvikista voi mahdollisesti tulla pääkaupunkiseudulla tapahtuneen kuntalaisten luontoheräämisen päänäyttämö, eräänlainen urbaani Koijärvi. Nyt tälle Koijärvelle on pystytetty leiri, joka on pystyssä jo toista viikkoa. Suojelemassa ovat olleet muun muassa Luontoliiton metsäryhmä, Elokapina, Helsingin luonnonsuojeluyhdistys sekä paikallisia aktiiveja.

Myös Kaupunkimetsäliikkeen perinteen jatkajaksi perustettu Kaupunkiluontoliike on hengessä mukana ja ei vain kannattaa vaan vaatii Stansvikinkallion ja siihen sidoksissa olevien metsien jättämistä rauhaan ja niiden rauhoittamista mieluiten Stansvikin luonnonsuojelualueeksi. Stansvikinharjun suojelualue on hyvä alku, mutta se ei riitä, ja ekologisen jatkuvuuden nimissä suojelualueen tulisi jatkua saumattomasti Stansvikin metsiin ja Stansvikinkalliolle. 

Havuja perkele!

Kuten Pirkko Pilvi, joka ihmetteli näillä palstoilla Gammelbackan hakkuita, minä ihmettelen Humlan hakkuita. Minun on vaikea nähdä mitään muita perusteita sille, että ulkoilureittien varsia "hoidetaan" niin massiivisesti, että sieltä "turvallisuusperusteisesti" kaadetaan äkkivilkaisulta noin 114 runkopaksuista puuta kuin puumassan tuottaminen kaupungin kassaan. 

Se on tullut selväksi aiemminkin, että Porvoossa eri hallintokunnat eivät keskustele keskenään, ja soitto hyvin nihkeästi tiedusteluihin suhtautuvalle metsäinsinööri Tommi Laakkoselle vahvisti tämän. Siispä ulkoilureittivastaava Liitiäisen pakeille. Liitiäisen kunniaksi on sanottava, että hän jaksaa keskustella kuntalaisten kanssa; hän perusteli puiden kaatamisen paitsi ennakoivalla turvallisuusajattelulla (punavärillä merkatut kuuset, koivut ja haavat olivat monet todellakin tukkipuupaksuisia ja ulkoisesti elinvoimaisen näköisiä), mutta myös sillä, ettei niistä putoaisi risuja ja havuja hiihtoladuille. Havuja perkele, voisi hiihtäjä huudahtaa Matikaisen Marjon malliin. Miksei niistä "kiusallisista" puista voi poistaa niitä oksia, jotka roikkuvat latujen päällä?

Kaupunki oli kiitettävästi tiedottanut Humlan eteläisen reitin siirtämisestä ja sen aiheuttamista puunhakkuista (jotka tosin nekin ovat paljon laajamittaisempia kuin mitä reitin siirtäminen 5 metriä edellyttäisi). Olen epäillyt jo pitkään myös sitä, että hakkuista tiedottaminen on Porvoossa niin olematonta siksi, että sellaista, josta ei saa tietoa, on vaikea lähteä kyseenalaistamaan. Näistä Humlan pohjoisen reitin hakkuista ei ole näkynyt ensimmäistäkään tiedotteentynkää. 

Ihmettelen siis Eerola-Pilven tavoin, että ovatko tosiaan monin tutkimuksin terveellisiksi todetut kaupungin ulkoilumetsät niin vaarallisia? Jokamiehenoikeuteen, tai jokaisenoikeuteen, niinkuin se nyt muotoillaan, kuuluu myös jokaisenvastuu. Jos puu kaatuu päälleni, miksi se olisi sen hirveämpi hengenlähtö kuin auton alle jääminen? Ja ovatko kaupungin metsät vain raaka-ainevarastoja, vaikka niiden pitäisi olla terveyden lähteitä? 

Humlan maisemat ovat nyt perustavasti muuttumassa. Dosentti Panu Pihkala puhuu ympäristötunteista; rakkaiden ympäristöjen menettäminen ja osittainenkin muuttuminen voivat aiheuttaa ahdistusta, pelkoa ja surua. Kun Porvoon pisin yhtäjaksoinen luonnossa kulkeva ulkoilureitti - ja minun lähes päivittäiset ulkoilumaastoni - raadellaan, minulta riistetään se elämänvoiman lähde, josta haetuilla sienillä perheeni on elänyt koko syksyn ja jonka poluilla juostessani valo ei enää koskaan taitu samalla tavalla oksien lomasta. Aiemmin Humlan metsä oli minulle elpymisen lähde, syy elää, nyt sinne meneminen aiheuttaa ahdistusta. 

Keruutuoteneuvoja, luonto- ja ympäristöneuvoja,

Kaupunkiluontoliike ry:n puheenjohtaja

Manki Perukangas

Kirjoitukseni julkaistiin Uusimaan mielipidepalstalla 24.10.2023.

Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta.