Minä ja koripallo

Olen ollut koripallofani siitä alkaen, kun ToPo voitti Pantterit tiukassa finaalisarjassa -83. Siitä lähtien sankareitani olivat Klinga, Rauramo, Widing, Monni ja kumppanit, myöhemmin myös Marttinen, Markkanen, Raitanen, Gatewood, Joyner ja Lee aivan tasaveroisina Jutilan, Helmisen, Kurrin tai Huttusen, Rantasen ja Petäjän kanssa. 

Kävin lukioni sellaisessa koulussa, jossa pelattiin vuosittain koulujen sisäinen turnaus. Olin aina mukana, kuudentena miehenä, joukkueessa, joka voitti joka vuosi mestaruuden. Koripalloon liittyy yksi makoisimmista urheilumuistoistani, kun finaalissa 0-0 tilanteessa pallo tuli vahingossa minun käsiini. Katsomosta kuului "ei Perukankaalle", mistä sisuuntuneena astuin taaksepäin 3 pisteen viivan taakse. Sukkana sisään ja vaihtoon. Poistuin areenalta voittajana, sillä tämä oli viimeinen korini koripallo-ottelussa. 

Koulujen välisissä valtakunnallisissakin turnauksissa kouluni pärjäsi aika hyvin. Niihin karkeloihin minulla ei ollut asiaa, olihan meillä muutama sarjapelaaja ja pari nuorten maajoukkuevalmennettavaakin: Sipilä, Kauppinen ja oma vastineemme Pere Klingalle, Vanhala. Murskasimme Munkankin, jonka pojat pelasivat ToPossa. Sitten tuli puolivälierät, ja noutaja: Linikkalan lukio Forssasta voitti meidät muistaakseni 122-44. He pelasivat joko FoKoPo:ssa tai Alussa, molemmat tuohon aikaan mestaruussarjassa. 

Suomen joukkue on erittäin hyvin roolitettu ja valmennettu, vaikkei koripallo olekaan mitään rakettitiedettä. Sudet ovat hengen voitto aineesta. 

Isältäni olen kuullut tarinoita Pilkusta, Lampenista ja Liimon veljeksistä: he ovat olleet minulle myyttisiä sankareita siinä missä Ismail, Pahlman, Lalli tai Mölli. En olisi koskaan uskonut näkeväni edes unta tästä: Suomi pelaa USA:ta vastaan MM-kisoissa. 

Nauttikaa Sudet, tämä on suurta urheilujuhlaa, ja vähintään yhtä kova saavutus kuin jos joskus Huuhkajat pääsisivät futiksen MM-kisoihin. Tuleville polville kirjoitetaan uusia legendoja; Möttölä, Koponen, Rannikko, Muurinen, Kotti, Lee, Murphy ja niin edelleen. Nämä herrat eivät ole pelkkää tarinaa, vaan he kirjoittavat parhaillaan uusia tarinoita. 

Työn kurjuus ja elämän ihanuus

Kurja työ opettaa elämän tärkeysjärjestyksen, edellyttäen, että elämässä on työn ulkopuolella jotakin positiivista sisältöä. Jos ei sitä muuten sattuisi tietämään.

Kuten perhe, ystävät ja harrastukset. Viikonloppuna Holkenin maastolenkillä mieli puhdistuu ja latautuu niin että jaksaa taas yhden viikon. Ystävien kanssa vietetyn hetken jälkeen jaksaa taas kolme kuukautta. Ja töistä kotiin tullessa kaikki muu sulaa, kun 3-kuukautinen tyttö nauraa isälleen.

Perhettä ei voi ostaa kaupasta, mutta harrastuksen voi hankkia kuka tahansa. Työn vastapainoksi siis kannattaa olla jotakin, ettei koko elämä näyttäydy harmaana, eikä osaa vastata, miksi tekee työtä.

Retkellä Pirttisaaressa

Uudenmaan Virkistysalueyhdistys teki retken Porvoon Pirttisaareen. Pirttisaareen kestää Kauppatorilta yhteysveneellä 2 tuntia, ja Porvoosta sinne menee 2 vuoroa päivässä. Pirttisaari on Helsingille kuuluvasta Kaunissaaresta vähän itään, Emäsalon ja Sköldvikin suuntaan.

 

Aiempina vuosikymmeninä saaressa on toiminut kansakoulu ja kauppakin. Nyt asukkaita on noin 16. Saaren pinta-ala on noin 150 hehtaaria, josta 17 kuuluu Uudenmaan Virkistysalueyhdistykselle.  

 

Pirttisaaren tanssilava, josta Elviksellä oli tullut niin kiirelähtö, että oli joutunut strippaamaan.

 Yksi saaren kanuunoista. Sinne pääsee sisällekin.

Isak Lillebergin muistomerkki.

Grillikatos.

Ympäristötaidetta.

Punertavat rantakalliot. Näille ei kannata liukkaalla kelillä lähteä kiipeilemään.

Vanha kansakoulu. Saaressa asui parhaimmillaan yli 50 ihmistä, nyt 16.

Kuinka moni suomalainen tienaa yli 2100 euroa?

Verkkouutisten mukaan "Sosiaali- ja terveysministeri Räty hyödynsi vuosina 2006–2009 monimutkaista yhtiöjärjestelyä, jolla hän sai lääkärintyöstä saamiaan tuloja muutettua verottomiksi osingoiksi."

"– On aivan normaalia suomalaisen lainsäädännön mukaisesti harjoittaa yksityislääkäritoimintaa tällä tavalla, kommentoi ministeri Räty järjestelyä... Räty ei myöskään halua ottaa kantaa siihen, onko lääkärin sopivaa keinotekoisesti pienentää maksamiaan veroja etenkin saadessaan päätoimestaan verovaroin maksettua palkkaa. Hän ei kommentoi myöskään sitä, millainen haaste suomalaiselle julkiselle terveydenhoitojärjestelmälle ovat lääkärit ja terveysalan konsernit, jotka pyrkivät menestyksekkäästi minimoimaan Suomeen maksamansa verot."

Aika kaksinaismoralistista päättää verorahojen käytöstä mm. julkiseen terveydenhuoltoon, ja näitä verorahoja omalla toiminnallaan ollut vähentämässä. Ai niin. Nythän se paljastui: Sote-uudistuksessa ilmeisesti edelleen aiotaan kiihdyttää julkisen terveydenhuollon ulkoistamista.

Kohuhan johtuu siitä, että ministeri on niin tietämätön siitä, mitä joukkoa nämä vähennykset koskevat. Rädyn mainitsema joukko, jota hän ei tunne, on paljon hänen ounastelemaansa suurempi. Ja tämä on paljon vakavampi vieraantumisen laji kuin tietämättömyys maitotölkin hinnasta: täydellinen kosketuspinnan puute siihen maailmaan, jossa itää Rädyn ministeriyden substanssi: sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, jotka ovat mitä yhteenkietoutuneimpia, eikä tämän tietämiseen tarvita sosiologia. Toinen syy älähtää tulee siitä, että nyt on pukki kaalimaan vartijana: ministeri Räty on päättämässä Sote-uudistuksesta, ja itse on ollut myötävaikuttamassa - niin kokoomuslaisena kuin yksityislääkärinäkin - siihen kehitykseen, jossa monissa kunnissa perusterveydenhuolto ostetaan yksityisiltä, usein veroparasiittifirmoilta. Se, että Räty on ehtinyt jääväämään itsensä uudistuksen edunsaajien joukosta, ei poista sitä, että hän on asianosainen.

Kyse on lähihoitajista, kouluavustajista, siivoojista, tekstinkäsittelijöistä, monista toimistotyöntekijöistä, jakajista ja elämäni 43 vuoden aikana minusta, lukuunottamatta 2 vuotta, siis jos puhutaan Rädyn mainitsemista alemman keskitulon ajarajan eli 2100 euron ylittämisestä. Sen alemman keskitulon ylärajan eli 2600 euroa  - Räty ei ollut varmoja, minkä luokan ja mitä rajoja nämä olivat - ylärajan taas minä olen ylittänyt 11 kuukauden ajan elämässäni. Tämä kaikki on mahdollista, ylemmälläkin korkeakoulututkinnolla. Sosiologin tutkinnolla.

 

Uuden luokkaraon uudet merkitsijät

Kesämökin omistaminen ei tee vielä kenestäkään etuoikeutettua. Sen sijaan ihmisten jakautuminen sen mukaan, kellä on palveluja, tekee. Ja se raja ei mene ainoastaan tulojen vaan myös työnantajan ja jopa asuinpaikan mukaan. Ja tässä katsauksessa julkisen hallinnon työntekijöistä on tulossa paarioita.

Kun Matti Apunen puhuu jakolinjasta korkean ja matalan tuottavuuden työn välillä, ensin pitäisi määritellä tuottavuus. Sitten pitäisi määritellä, miten se mitataan. Kolmanneksi pitäisi määritellä, miten se, että "matalan tuottavuuden" työssä toimiva tekee työnsä tehokkaammin, hyödyttäisi häntä itseään. Apusen mukaan tehokkuus tuottaa työntekijälle henkilökohtaista lisäarvoa.

Uskoakseni mitään muuta lisäarvoa Apusen mainitsemassa matalan tuottavuuden työssä ei muuten kerry paitsi että matalatuottavalla on enemmän aikaa viilata kynsiään ja liimailla kiiltokuvia. Eikä kannata olla tuottava. Jos tuntipalkkainen siivooja tekee työnsä tehokkaammin, hän saa vähemmän palkkaa. Jos minä sihteerinä teen työni tehokkaammin, tämä tarkoittanee sitä, että kun nyt olen tyhjän panttina 6 tuntia päivässä, sitten olen 7 tuntia tyhjän panttina.

Mitä sitten ovat matalan tuottavuuden työt? Nehän ovat niitä, joista maksetaan vähän palkkaa. Eli vähän koulutusta vaativia naisten ja maahanmuuttajien töitä. Seurauksilla siis perustellaan syitä. Matalan tuottavuuden työntekijöiden töitä kaikkia luonnehtii näkymättömyys: he ovat niitä, joita ilman yhteiskunta hukkuisi paskaan, jonot seisoisivat tai muutenkin heikot - sairaat tai kouluoirehtivat - leviäisivät käsiin. Matalan tuottavuuden työntekijät tuottavat korkean tuottavuuden työntekijöille olosuhteita: säilyttävät heidän lapsensa, siivoavat heidän konttorinsa, kuljettavat heidät kustannuspaikoilleen, hoitavat heidän äitinsä ja isänsä, jottei tarvitsisi nöyrtyä omaishoitajana vaihtamaan vanhemmilleen vaippoja. Matalan tuottavuuden työntekijät rakentavat tuottavammille ihmisille olosuhteita.

Ilmiselvää on, että niiden ihmisten, joiden työt on määritelty matalasti tuottaviksi, edut ovat yhteneväisiä. Proletaarinen internationaali on taas aika herätellä, ja tuoda näkymätön näkyväksi. Siivoojat, kouluavustajat, lastentarhanopettajat ja sihteerit herätkää, nouskaa ja lähtekää kaduille!

Tee kaikki. Ihan itse.

"Ainoastaan äärimmäisen vauraalla kansakunnalla on varaa käyttää kaikkein parhaiten koulutettujen ihmisten luovuutta siihen, että he ihmettelevät päivästä toiseen, miksi tulostin ei toimi.", kirjoittaa Riitta Raatikainen Savon Sanomien kolumnissaan, jota moni tuttavani on ihastuksissaan linkannut. Hän osuu osatotuuteen. Mutta vain osa.

Minä olen yksi heistä, akateeminen osastonsihteeri, joka on viettänyt kolme viikkoa lukemassa Bach-elämäkertaa ja soittelemassa atk-tukeen, missä tietokoneeni viipyy ja sitten kun se tuli, soittelemassa sinne, miksen pääse kirjautumaan sisälle ja sitten pääsin kirjautumaan, soittelen atk-tukeen, missä ovat käyttäjätunnukseni. Ymmärrän Raatikaisen kauhistelevan sitä, että koneet ovat - muka - tehneet sihteerityön tarpeettomaksi.

Kaikkea muuta. Sihteerihän on täysin kädetön ilman tietokonetta.

Raatikainen kauhistelee myös sitä, että miksi akateemisesti koulutetut joutuvat käyttämään kapasiteettiaan töihin, jotka kuuluisivat sihteereille. Eivät ne kuulu sihteereille, vaan käyttötuelle. Raatikainen ei myöskään näytä tietävän sitä, että kyllä se kopiokoneen päivystäminen kuuluu akateemisesti koulutetulle. Akateemisesti koulutetulle sihteerille.

Paljon suuremmasta kansakunnan kestävyysvajeesta on kyse siinä, että me ylikoulutamme massoja sellaiseen osaamiseen, josta ei löydy kysyntää. Kuten sosiologeiksi. Siinä menee hukkaan sekä koulutusmäärärahoja että inhimillisiä voimavaroja. Voin vakuuttaa, että se kopiokoneen vahtaus sujui minulta vähintään yhtä hyvin 19-vuotiaana ylioppilaana, joka vielä luuli koulutuksen elähdyttävän vaikutuksen ja kuljettavan taikamaton tavoin vihreälle oksalle kuin elämän kulahduttamalta 43-vuotiaalta pätkämaisterilta.

Raatikaisen kolumin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Työajan pidentäminen lisää perheiden pahoinvointia

Kun Kokoomus nyt esitti työn tuottavuuden parantamiseksi työajanpidennystä, voin kertoa kokemuksestani, että ainakin toimistotöissä työt tulisi tehtyä 2-4 tunnissa paremmalla organisoinnilla, ilman että työaikaa tarvitsisi käyttää kiiltokuvien liimailuun tai Tupperware-kerhoon.

Julkisella sektorilla on hallinnollisissa tukipalveluissa paljon tyhjäkäyntiä, joka tulee siitä viranomaisvelvoitteesta, että jonkun pitää olla vastaamassa tiedusteluihin klo 9-15. Työ ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti; esimerkiksi terveydenhuollossa lääkärit ja hoitajat ovat tietojärjestelmien ylityöllistämiä, kun taas sihteerit paljolti voivat keskittyä siihen kiiltokuvien liimailuun. Tätä tyhjäkäyntiä ei myöskään ole esimerkiksi opettajilla, jotka eivät työaikanaan ehdi vastailemaan Wilma-viesteihin, laatimaan kokeita saati vastailemaan lastenpsykiatrisiin kartoituslomakkeisiin.

Jos teen tunnin lyhennettyä päivää, tämäkin tarkoittaa sitä, että 6-vuotiaan poikani esikoulupäivä venyy 10 tuntiin. Pidemmäksi ei veny, sillä esikoulu avautuu klo 7 ja menee kiinni klo 17. Tämä siis kuuden ja puolen tunnin työpäivällä, sillä työmatkoihin menee kolme tuntia päivässä, mikä sattumoisin on myös hyväksyttäväksi tulkittu matka-aika TE-toimistojen velvoitetyöllistettävillä.

Jos Kokoomuksen kaavailut toteutuvat, poikani esikoulupäivä venähtäisi yhteentoista  ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi sitä, että hän ehtisi näkemään minua noin tunnin illalla ennen nukkumaanmenoa. Mistään harrastuksista, sen paremmin isän kuin pojan, ei kannata edes puhua.

Työssäni lastenpsykiatrian osastonsihteerinä näen perheiden ongelmien jatkuvan lisääntymisen, eivätkä nämä Kokoomuksen kaavailut niitä ongelmia ainakaan vähennä.

Työn tuottavuutta kannattaa siis kaikin mokomin lisätä, mutta ei perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. Tervetuloa Tupperware-kerhoon, Alexander Stubb!

Michael Perukangas
sukkuloiva osastonsihteeri

Köyhät energiansäästöä vastaan

Facebookissa voi syyllistyä ainakin neljänlaiseen syntiin: rasismiin, vihapuheisiin, huhupuheiden ja luulottelujen levittelyyn sekä suoranaiseen typeryyteen. Käyttämässäni Kuka kuuntelee köyhää -ryhmässä kauhisteltiin, että kuinka se EU nyt kieltää heiltä yli 1600 watin imurit, kun käyrät kurkutkin on kieltänyt.

Näiden kahden kieltämisen rinnastaminen on kuin sovittaisi samaa hattua appelsiinille ja melonille. Typeryydelle ei kuitenkaan - valitettavasti - löydy Facebookista ilmiantopykälää, vaikka pitäisi olla selvää, että köyhän, jos kenenkä kannattaa säästää. Sähkölaskussa sen sitten näkevät, jos osaavat.

Tuore ministeri Räty (kok.) on erehtynyt lipsauttamaan, että alle 2600, saati alle 2100 tienaavia täytyy olla todella vähän, ja siitäkin jos reposteltiin. En kuulu Rädyn faneihin, mutta vihapuheita en hyväksy, ja sellaisia havaitsessani tulen armotta ilmiantamaan sellaiset. Kuten rasisminkin. Jos ministeri on erehtynyt lausumaan typerästi ymmärtämättömyyttään, se ei oikeuta vihapuheisiin. Kuten ei mikään muukaan.

Typeryyteen ei saa vastata typeryydellä, eikä ajattelemattomuuteen ajattelemattomuudella. Kun erehdyin ostamaan naapuriltani itselleni liian vaikean matkapuhelimen, ei se ole hänen vikansa, ettei hän minua huomattavasti teknisempänä ihmisenä kyennyt käsittämään sitä, että se olisi minulle liian vaikea, aivan samaten kun minun on vaikea käsittää sitä, että jonkun mielestä liha liemi kuutio voi näyttää olevan kolme erillistä asiaa, jopa sanaa. Pystyn kuitenkin elämään sen kanssa, etten kaikkea ymmärrä. Suosittelen tätä pystymistä muillekin.

Mitä hyvää on pitkässä työmatkassa

Ehtii lukemaan. Perheellinen ei muuten paljoa lue, paitsi ne pari tuntia päivässä, jota istuu bussissa. Olen lukenut mm. viisi osaa Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta omaelämäkerrasta Min Kamp alkukielellä. Paitsi että se eka oli suomeksi, ja kotona, mutta kuitenkin. Ja nyt työn alla on Christopher Wolffin Bach-elämäkerta.
Ehtii kuuntelemaan musiikkia. Tähän pätee sama kuin edelliseen. Kuuntelin tässä vähän aikaa sitten projektina Wagnerin Ringin.
Voi tavata "kaupan päälle" ystäviä työpäivän päätteeksi. En tarkoita työkavereita. Tässä en ota kantaa siihen, ovatko ne työkavereita vaiko "vain" kavereita, mutta jos - ja kun - he sattuvat asumaan Helsingissä, olenpa jo valmiiksi samalla suunnalla. Sama pätee isääni. Voin kävellä Vallilan siirtolamökkialueen läpi kaksi kertaa päivässä työmatkallani, ja aika usein isäni viettää siellä aikaa, mökillänsä.
Saa järjestettyä itsensä työhaastatteluihin. Tämä on kätevää, sillä työpaikat ovat Helsingissä. Porvoossa työskentelevänä pitäisi järjestää puoli päivää vapaaksi, tai "sairastua".
Olisi siinä varmaan ehtinyt kirjoittaa vaikka väitöskirjaakin, mutta sittenhän olisin vielä nykyistäkin pahemmin ylikoulutettu niihin töihin, joita voin hakea...

Arto Satukankaan elämäntyötä kunnioittaen

En ammatillisesta lukkarinrakkaudesta - entisenä Siban pianomusiikkiupseerina - sattunut huomaamaan pianisti Arto Satukankaan poismenon, vaan rakkaudestani musiikkiin. Vain 51-vuotiaana kuollut Satukangas oli aikansa hienoimpia, ainakin musikaalisimpia pianisteja. Valitettavasti Satukankaalta jäi vain pari levytystä, ja yleensäkin on häpeä, miten vähän suomalaisten taiteilijoiden esityksiä on taltioitu.

Onneksi on Yleisradio. Nyt haluan mediamaksulleni vastinetta, ja haastankin Ylen kokoamaan ja toimittamaan Satukankaan elämäntyöstä äänitteen. Kiitos Yleisradion, niitä kyllä on. Muistan itse kuulleeni Satukankaan soittavan radiossa ainakin Scarlattia, Schubertia ja Chopinia. Minullakin taitaa olla jossakin radiosta äänitetyllä kasetilla hänen Scarlattiaan, jossakin niistä kirjahyllyni alakaapin kenkälaatikoissa.

Hesarin muistokirjoituksen Satukankaalle voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Vuokra-asuminen tulee normalisoida

Olen asunut elämästäni 40 vuotta vuokralla ja tästä ajasta 13 vuotta kaupunginasunnoissa, joten minä jos kuka sen tiedän: kaupunginasunnoissa asuu kaikenlaista väkeä. Kuten sekin perhe, jonka tytär huuteli rappukäytävään "varokaa leppäkerttuja kuutamolla", ajoi takaa pihan lapsia kädessään laudankappale jossa sojotti nauloja ja joka söi einesruokia kylminä talon takaisessa metsikössä. 

Suurin osa on kuitenkin ihan "normaaleja" ihmisiä, ja omistusasunnoissakin asuu kaikenlaista väkeä. Osa heistä joidenkin toisten vuokralaisina ja osa taas on saanut pankit vakuuttuneeksi yhteiskuntakelpoisuudestaan, mutta siihen se loppuukin, pankkien ihmistuntemus.

Ei ole mitään aihetta siis stigmatisoida kaupungin vuokra-asumista, kohtuuhintaista tai muuta "sosiaalista" asumista. Ja kun ei ole syytä, ei saa stigmatisoida.

Kerran olin katsomassa asuntoa VVO:n (valtion vuokratalo-osuuskunnan) pääkonttorin korttelista, Helsingin Pikku-Huopalahdesta. Asunto oli piilotettu takapihalle, mikä armeliasta onkin, kulkeehan talon edestä Mannerheimintie. Mikä ei sekään ole niin karmea kohtalo kuin moni luulee. Manskua pahempaa saattaakin olla, että VVO:n konttori oli myös talon paraatipuolella, ja iso VVO:n kyltti leimasi talon jo kaukaa kuin huutomerkki: tässä on sosiaalista asumista, vaikkakaan ei kovin halpaa.

Sama vika Porvoon A-asunnoissa. Asunnot ovat varmaan ihan kivoja, ja kalliitakin ne ovat, jopa verrattuna edelliseen vuokrakaksiooni keskustassa. Tarvitseeko ne vielä leimata kyltillä, jossa lukee Porvoon A-asunnot?

Selvyydeksi vielä: minuun ei tuollainen leimaaminen tepsi. Tiedän muutenkin, että ovat niin sanotuksi kohtuuhintaiseksi ja/tai sosiaaliseksi asuntotuotannoksi himokallista. Mutta tarvitseeko sitä osoitella kaikille niille, jotka muutenkin luulevat nk. sosiaalisen asumisen tarkoittavan sitä, että niissä asuu vain sosiaalitapauksia ja että sosiaalitapaukset ovat kaikki syrjäytyneitä ja että kaikki syrjäytyneet hilseilevät moniongelmaista sosio- ja psykopatiaa. Kyltit siis pois ihmisten kotien seinistä!

Jaksotyöuudistus tekee työn ja perheen yhdistämisestä mahdotonta

Terveydenhoitoalan liitot saivat sovittua, että kun aiemmin kaikilla alan liepeille pesiytyneillä ammattiryhmillä - mukaanlukien hallinto - on sovellettu 6 viikon jaksotyöaikaa, nyt se korvataan 2 tai maksimissaan 3 viikon listoilla. Tämä perustellaan sillä, että se helpottaa sen seuraamista, onko ylitöistä maksettu ylityökorvausta vaiko ei. Sekä kaikenlaista hämärää ja sekavaa, joka vaikuttaa sumutukselta.

Minun arkilogistiikastani tämä uudistus tekee kohtuuttoman rankkaa. Poikani ollessa luonani, joudun jo nyt lyhentämään työpäiviä tunnilla ja siltikin pojalleni tulee lusittavaksi maksimipäivä 7-17 eskarissa. Kun ennen saatoin tasata huoltajuusvuoroni aikana kertyviä miinuksia 6 viikon jaksoissa, nyt tasattavaksi tulee joka toisella 3 viikon jaksolla 6 tuntia 9 päivän aikana. Tämä uudistus tekee työnteon ja perhe-elämän yhdistämisen todella vaikeaksi, ja talvella, jolloin työmatkojeni pyöräiltävyyden varaan ei ainakaan Helsingin päässä voi laskea, tunnin päivittäisestä työajanlyhennyksestä kertyy 6 päivässä 12 tunnin työaikavaje, joka pitäisi tasata 9 päivässä. Sukkuloivalle yksinhuoltajalle tilanne tulee olemaan mahdoton, minulle ainoastaan sietämätön.

Uudistus on siis aivan paska. Koska en aio erota perheestäni, joutunen eroamaan työstäni, saaden karenssit ristikseni. Kiitti vaan Tehy & muut liitot.

Terveydenhoitoalan liitto Tehyn tiedotteen huononnuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Lo-fi Strauss of authority

Amazoniin kirjoittamani arvostelu Karl Böhmin Strauss-paketista (voi lukea myös klikkaamalla otsikkoa, jotta näkee, mitä pakettia arvostelu koskee):

Böhm's Strauss may essentially be a lo-fi undertaking, but it is as authentic and authoritary as it gets. Some may feel distracted by the Dresdner evil brass, but they give a certain edge to the music that is lacking in interpretations by such as Kempe or Karajan. If you are serious about Strauss, this is essential. The most representative disc is the one with the Alpine Symphony, a recording never matched and Tod und Verklärung with a good 70s live stereo and a performance with few if any equals.

In memoriam Frans Brüggen

Suomessa ei missään tiedotusvälineessä huomioitu viime keskiviikkoista huilisti-kapellimestari Frans Brüggenin poismenoa 79 vuoden iässä. Paitsi tässä.

Brüggen oli autenttisen musisointiliikkeen pioneereja, yhdessä Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin - josta olen kirjoittanut aiempaan blogiini muistokirjoituksen - kanssa. Brüggen oli itselleni sikäli merkittävä nimi, että hän tutustutti minut Joseph Haydnin musiikkiin.

Brüggenin perustamassa 18.vuosisadan orkesterissa oli autenttiskokoonpanoksi iso, miltei romanttinen sointi. Jos muuten vierastaa autenttisia instrumentteja raapivina, Brüggenin täyteläinen tyyli miellyttää.

Vanhemmittaan Brüggen siirtyi muiden pioneerien tavoin yhä enemmän perinteisen sinfoniaorkesterin pariin, löydettyään ensin sointi- ja artikulaatioihanteensa omasta orkesteristaan. Tällöinkin sointi on ilmavaa, artikulaatio dramaattista.

Brüggenin johtamaa Beethovenin Eroica-sinfoniaa voi kuunnella - ja katsoa - klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. Eroican surumarssi soikoon Brüggenin muistoksi.

Työn huono hyötysuhde

Tänään vein poikani ensimmäistä kertaa esikouluun. Pyöräillessäni Veckjärveltä bussiasemalle - mikä väli ei ole joukkoliikenteen kuljettavissa - ostaakseni uuden 50 kilometrin, 44 matkan työmatkalipun, Matkahuollon palveluhenkilö tiesi varoittaa minua siitä, että nauti nyt tuostakin edusta vielä kun voit, sillä Porvoon kaupunki suuressa viisaudessaan aikoo ottaa matkalipputuen pois.

Tämä tulee tekemään työnteostani tulevaisuudessa kannattamatonta. Saan siis maksaa 312 euroa kuukaudessa siitä ilosta, että käytän päivässä työmatkoihin 2 tuntia, ja niinä päivinä kun poikani asuu luonani, kolme tuntia. Palkitsevuudesta en tässä puhu mitään, eikä mahdollisesta palkitsemattomuudesta voi oikein panna työnantajaa tilille, sillä työn palkitsevuus on subjektiivinen kokemus, johon vaikuttaa neljä pilaria: työn sisältö, työolot, työhön liittyvä logistiikka ja palkkaus.

Työn kannattamattomuus on kuitenkin helppo todeta: silloin kun työntekoon liittyvät uhraukset eivät ole suhteessa siitä saatavaan korvaukseen, työn sisällön ollessa koulutusta vastaamatonta ja työnantajan kyseenalaistaessa avoimesti pätevyyteni kyseiseen työhön - vaikka kyse on henkilökohtaisesta näkemyksestä henkilökohtaisesta sopivuudesta - ei se ole palkitsevaakaan. Ja tästä työnantajan kyllä voi panna tilille.

Se, miten työntekijä järjestää asumisensa ja perhe-elämänsä, ei kuulu työnantajalle. Mutta vähän niinkuin kaikki muu tästä nelikulmiosta kyllä kuuluu.

Olisinpa voinut tehdä laskelman työn palkitsevuudesta itse, mutta Porvoon kaupunki sitten päättikin säästää minut tältä työltä. Voisivat ensin hankkia kaupunkiin työpaikkoja ja vasta sen jälkeen lakkauttaa matkalipputuet.

Hän, jolla on Brahms, ei koskaan ole yksin

Kuunnellessani kuulokkeilla perjantai-iltana työntäessäni lastenvaunuja jossakin puoli kahdentoista ja kahdentoista välillä Kurt Sanderlingin levytystä Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, ja odottaessani vanhan kaverini seuraavanpäiväistä vierailua, jossa maailma taas pantaisiin paikalleen saunan, jalkapallon ja viinin kera, ymmärsin yhtäkkiä, että vaikka henkiystäväni eivät asukaan toisella puolella katua kuten 90- ja vielä pitkälle 2000-lukuakin, niin en ole koskaan yksin.

Ihminen, jolle suuret sielut - kuten Bach, Bruckner, Beethoven tai Brahms - ovat päättäneet avautua, jakaa salaisuutensa, ei nimittäin koskaan ole yksin. Heidän musiikkinsa on elämänkumppaninani aina, riippumatta siitä, missä asun ja kenen kanssa elän. Olen vienyt heidät mukanani Norjaan, ja tuonut heidät sieltä takaisin. Eivätkä he koskaan katoa. Heidän musiikkinsa ei onneksi asu cd-levyissä, vaan kannan sitä ikuisesti mukanani niin että vaikka seuraavana aamuna heräisin kuurona, musiikki ei koskaan katoaisi. Minulla on sisäinen, kattava jukeboksi, josta löytyy niin Furtwänglerin, Sanderlingin kuin Klempererin levytyksiä, ja sieltä löytyvät lääkkeet. jotka lohduttavat minua tuskan hetkissä, elähdyttävät iloissani.

Työttömyys ei ole häpeä

Mutta ei se kyllä ole ylpeydenkään asia. Tämä tulee mieleen seuratessa köyhien ja työttömien viime aikoina lisääntynyttä liikehdintää, jota onneksi on nähty. Marginaalien ääni on tärkeää saada kuuluviin.

Tietenkään ihmisarvo, kansalaisuus tai perusoikeudet eivät riipu palkkatyöstä. Ei ainakaan pitäisi. Eikä työttömyyden pitäisi olla mikään polttomerkki. Mutta ei siitä millään aktiolla, demonstraatiolla tai työttömyysstatuksen nimeämisellä joksikin muuksi mitään sellaista saa, josta kannattaisi olla ylpeäkään.

Työttömyyteen ei liity mitään sellaista omaleimaista kulttuuria, jota pitäisi vaalia tai suojella, olkoonkin, että työttömien yhdistykset voivat tuoda oman merkittävän lisänsä paikallisiin tapahtumiin tai palvelutarjontaan.

Ei ole häpeä olla työtön työnhakija, joka ei saa työtä, tai työttömäksi kutsuttu työkyvytön. Mutta ei siinä niin hurraamista ole olla työtön, joka ei tee työtä, opiskele tai yritä.

Työttömiä ei saa siis polkea, ja on tärkeää nostaa heidän ihmisarvoaan. Tämä tapahtuu erottamalla ihmisarvo ja palkkatyö toisistaan. Ei siis työ kenenkään arvoa määritä, joskaan ei työttömyyskään. Työttömyyden arvoa ei kuitenkaan pidä nostaa esimerkiksi palkkatyön tai opiskelun tasolle, sillä toki tuottava toiminta on arvokkaampaa kuin tuottamaton.

Työttömyys itsessään ei tuota mitään, riippumatta siitä, miten työtön aikansa käyttää: kuinka monta hakemusta kirjoittaa, lasta hoitaa tai vapaasti kansansivistyy. Ihminen tuottaa, ei hänen statuksensa.

Tsemppiä vihreälle veljelle

Kuulin tänään järkytyksekseni Kristian von Essenin sairastuneen leukemiaan. Hyvä mies, jonka tekemisiä olen seurannut pitkään, ja tämän perspektiivini perusteella olen vakuuttunut, että Kristian, jos kuka, tästä selviää.

Minulla on ollut nuoresta alkaen periaatteena käyttää vähemmistökieltä aina silloin kun siihen on hyvä syy, ja vaikka Kristian käyttääkin täydellisesti molempia kotimaisia kieliä, hänen kanssaan olen tavannut keskustella toisella kotimaisella. Koska suomi kuitenkin on äidinkieleni ja tämän foorumin kieli, tämän kirjoitan nyt suomeksi.

Olen äänestänyt Krisua kahdesti Vihreiden varapuheenjohtajaksi. Hän on maakuntien ääni, ja yrittäjä, ja molempia ääniä pitää vahvistaa Vihreissä. Lisäksi Uudenmaan Vihreiden puheenjohtajana hän on pitänyt kokoukset erittäin hyvin hanskassaan, kuten myös Lappeenrannan puoluekokouksenkin. Hänen kuivakahkoon brittityyliseen huumorintajuunsa minun on helppo samastua.

Kristianista olisi suuremmillekin areenoille, minne aion häntä vastaisuudessakin tukea. Onneksi hän on alusta asti saanut hyvää hoitoa ja perheensä tuen. Kaikkien muidenkin tukea tässä urakassa kuitenkin tarvitaan. Olen rinnallasi, Kristian.

Kristianin tapaus on pysäyttävä. Hän ei ole minua kuin kaksi vuotta vanhempi, ja on aina välittänyt hyväkuntoisuuden vaikutelmaa. Minulla on vielä asuntolainaa maksamatta, mutta mikä kaikkein tärkeintä, haluan nähdä pienen tyttäreni kasvavan ja seurata esikoulunsa juuri aloittaneen poikani koulunkäyntiä ja miehistymistä, Kaikki me täällä olemme laina-ajalla, aiemminkin tervekin voi kerran sairastua ja jokaisesta päivästä pitää olla kiitollinen, perusterveen himokuntoilijankin.

Kristianin blogia - jossa hän omalla äidinkielellään kertoo sairastumisensa ensi vaiheista - voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Asumisoikeusasuminen yhdistää vuokra- ja omistusasumisen huonot puolet

Asumisoikeusasuminen (varsinainen torta å torta -käsitehirviö muuten) on ideana hyvä, vähän niinkuin ammattikorkeakoulukin. Se lupailee omistusasumisen turvallisuutta vuokra-asumisen kustannuksilla, ilman mahdottomia pääomia.

Juuri tässä ASO-asuminen valitettavasti meneekin metsään: se tosiaankin tarjoaa vuokra-asumisen kustannukset. Kun vertaa keskimääräistä neliövuokraa esimerkiksi Porvoon A-asuntoihin (ASO-asunnoissa vuokraa kutsutaan käyttövastikkeeksi), niin A-asumisesta saa pulittaa 9.50-14 euroa per neliö per kuukausi kun ASO:jen käyttövastike on keskimäärin 10 euron kieppeillä per neliö, vaihteluvälin ollessa 9.34-13.37 euroa. Eli käytännössä ihan saman verran.

Kun vuokra-asumisessa ei tule tuota parinkymmenen tonnin asumisoikeusmaksua päälle vaan niihin pääsee yleensä kahden kuukauden takuuvuokralla, niin yhtälö on helppo. Joku saattaisi ehkä valita asumisoikeuden oletetun sosiaalisen valikoitumisen takia, mutta huhut kaupunginasuntojen slummimaisuudesta ovat pahasti liioiteltuja. Olen asunut Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa 13 vuotta elämästäni, koko nuoruuteni, ja nytkin kaupungin (Helsingin) vuokra-asunnoissa asuvat ystäväni vakuuttavat viihtyvänsä oikein hyvin.

Kaupungin vuokrataloyhtiöt sitäpaitsi pidetään usein paremmassa kunnossa kuin omistusyhtiöt, sillä jälkimmäisissä asukasosakkaat saattavat haluta säästää väärässä kohdassa, sulkien silmänsä huonon kunnossapidon aiheuttamista kasaantuvista kustannuksista. Kunhan vaan saavat hoidettua itsensä hautaan, kuten siinä entisessä kannelmäkeläisessä asunto-osakeyhtiössä.

Asumisoikeus voisi olla järkevä asumismuoto, jos se lupauksensa mukaan tarjoaisi vuokra- ja omistusasumisen parhaat puolet. Tämäisenä se tarjoaa niitä huonoimpia.

Miten käy Jokereiden KHL:ssä?

En lähde ennustamaan sitä, miten Jokereille käy urheilullisesti, antaa heidän yrittää.

Urheilu on hyvin (nurkka)patrioottista ja perinnetietoista. Joskus perinteitä on mahdollista luoda; vasta reilun 20 vuoden ikäisestä jalkapallon Mestareiden liigasta on elinaikanaan tullut lajinsa tavoitelluin seurajoukkuekilpailu. Jalkapallon ja jääkiekon rinnastaminen tosin on siinä mielessä vaikeaa, että futiksessa kansainväliset seurajoukkueturnaukset ja -cupkilpailut ovat jo perinne.

Tämä perinne lähtee osittain, paradoksaalista kyllä, patriotismista: englantilaisia, jotka pitävät itseään kauniin pelin keksijöinä, halutti tietää, kuinka pahasti heidän 50-luvun mestarinsa Stoke rökittäisi Real Madridin. Tämä kuuluisa ottelu päättyi ratkaisemattomaan 2-2, vaikka Realia tähdittivät tuolloin Ferenc Puskas ja Alfredo di Stefano.

Maissa, joissa on itseriittoinen, oma, rikas kulttuuri, ei piitata aina muiden maiden tekemisistä. Ranskassa juodaan vain ranskalaisia viinejä, eikä Englannissa edes haluta tietää muiden maiden liigoista mitään. Siellä pidetään itseä tunnetusti erinomaisina, mikä näkemys on joutunut ankarasti realiteettitestatuksi mm-turnauksissa. Tämäkään ei estä aliarvioimasta Kroatian tasoisia vastustajia, jotka säännönmukaisesti antavat briteille kuonoon.

Takaisin jääkiekkoon. Hartwall-areenaa ei sen 17 olemassaolovuoden aikana ole onnistuneet joitakin orkestereita lukuunottamatta täyttämään kuin TPS 90-luvun lopun finaaleissa ja satunnaisesti paikallisvastustaja HIFK. Jähtäväksi nää, millä oheistuotteella Jokerit sen tulee täyttämään kun paikallisvastustajaksi tulee Minskin Dynamo tai Tseljabinskin traktori. Tarvitaan vähintäänkin Teemu Selänne tai euroviisukarsinnat sekä Miss Suomi -kisat kaupanpäällisiksi.

Urheilu on siis hyvin nurkka- ja patrioottista. Se antaa jopa kaltaisilleni kevyen luokan patriooteille syyn tuntea maantieteellis-kulttuurista yhteyttä. Stoken esimerkki ei ole suoraan sovellettavissa jääkiekkoon; vaikka rikkaan ja nurkkapatrioottisen futiskulttuurin Englannissa Pottersista tuli koko valtakunnan ylpeys, tuskin pääkaupunkiseudulta löytyy säännönmukaisesti 12 000 katsojaa ihailemaan toistuvaa Suomi-Venäjä -sarjaa, puhumattakaan Suomi-Valko-Venäjästä tai Suomi-Latviasta. Ennustan siis, että parin-kolmen vuoden perästä Jokerit anoo paluuta SM-liigaan, minne se avosylin otetaan vastaan.

Onko kehyskuntalaisuus ympäristörikos?

Iltasanomissa oltiin nostettu kieltämättä surkuhupaisa perhe-esimerkki, kahden auton pornaislaisperhe tikun nokkaan, ristiinnaulittavana kauhuesimerkkinä epäekologisesta kehyskuntalaisuudesta. Ja kyllä aika moni helsinkiläinen tarttuikin köyteen Facebook-keskusteluketjussa. Aika moni heistä on vihreä, ja kuten on jo tunnettua, helsinkiläinen vihreys on oikean elämäntavan mittapuu, siis se, että voi valita 20 eri lattekahvilan väliltä, minne Maccinsa parkkeraa.

Siitä viis, miten kaikki maailman askolat pidetään asuttuina, mutta missä asuvat heidän koulunsa opettajat, jos perheen toinen aikuinen ei ole sattunut työllistymään Askolasta? Bittiavaruudessa? Asteroidivyöhykkeellä? Hornan kuusessa?

Otetaan elävän elämän esimerkki. Otetaan pariskunta, joista toinen työskentelee Askolassa, toinen Karkkilassa, molemmat opettajina. He asuvat Hyvinkäällä, eli suunnilleen puolivälissä. Kuinka heidän olisi pitänyt menetellä? 

a) vaihtaa alaa, jotta molemmat olisivat työllistyneet samalta paikalta. Mieluiten Helsingistä, vaikka Pukinmäestä, kunhan Helsingistä. Ihan sama, vaikka siivoojiksi.

b) molempien muuttaa samaan korpeen ja toisen ryhtyä luomuviljelijäksi, ja jos ei osaa, niin työttömäksi? Sekin olisi ilmeisesti parempi kuin autoilu työn perässä.

Näitä elävän elämän esimerkkejä on syytä tuoda esille, sillä eivät nämä tuppuhelsinkiläiset niitä tiedä. Tietämättömyys ei kuitenkaan oikeuta tuomitsemaan. Muistutettakoon, että tätä eivät tiedä myöskään ne, jotka tuomitsevat esimerkiksi sukupuolineutraalit avioliitot koska ne eivät kuulu heidän kokemuspiiriinsä.

Helsinki ei ole kaiken mitta, tämä maailman mittakaavassa tuppukylä, joka luulee itseään metropoliksi, eikä se, että jopolla voi valita 20 lattebaarin väliltä, ole mikään ainoan oikean elämäntavan ainoa mittari. 

Ihmisillä on syynsä veikkoloihin. Aina elämäntapaa ei itse valita. Toki näin voisi olla, jos ihminen olisi yksinelävä, kuluttava nomadi. Esimerkiksi yksi ystäväni asuu siellä, koska hänen ex-vaimollaan - jonka luona heidän lapsensa asuvat 50-50 - on siellä talo. Ja koska ei halua olla työttömänä, ajaa Helsinkiin, koska bussiyhteydet niiltä kyliltä ovat aika huonot. Kyllä sen läppärin vielä kantaa bussissa, ja kävelee sen kanssa pysäkiltä tunnin odottelun jälkeen 3 km, mutta kolmea lasta ei.

Jopa saman kunnan sisällä liikkuminen voi olla mahdotonta ilman autoa. Pienessä kunnassa sama opettaja opettaa esimerkiksi yläasteen ja lukion - jotka sijaitsevat eri taajamissa, ja koska julkista liikennettä ei ole, vain joltakin armstrongilta onnistuu siirtymä lihasvoimalla 10 km vartissa. Toki toisen niistä kouluista voisi siirtää samaan taajamaan kuin sen toisenkin, mutta minne ne oppilaat pannaan sitä odotellessa? Ja siinä tapauksessa liikkuisivat sitten oppilaat, joita on kymmeniä, jos opettajia on muutama. Mopoilla ja mopoautoilla.

Vahinko on jo tapahtunut. Ne askolat ja pornaiset, ei syrjä- vaan harhaseudut on jo erehdytty asuttamaan. Minne sijoitetaan heidän vanhuksensa ja koululaisensa, jos heidän palveluitaan ei ole enää mahdollista ylläpitää. Entä muut? Pakkosiirretäänkö, millä aikataululla ja minne? Vai kaivetaanko kaikkien näiden askoloiden ja veikkoloiden alle kuoppa? 

Näiden syrjäkuntien pitäisi toki subventoida bussiliikennettä, mutta kun esimerkiksi Porvoossa asian ymmärtävät vain me ja vasemmisto. Ja ei sellainen päätös synny kun meitä on vähän, koska miksi porsaat äänestäisivät teurastajiaan?

Jos maaseudulla asuminen leimataan ympäristörikolliseksi porsasteluksi, porsaat eivät äänestä. Ainakaan teurastajiaan, joiden mielestä nämä porsaat vielä syyllistyvät tekemään vääriä valintoja ihan sarjana niin että ovat sarjarikollisia. Eivät aja vain autoa, vaan kahta. Nekin ovat varmasti ökymaastureita, ainakin toinen. Kaikki bussirahansa polttelevat varmastikin tupakkina ilmaankuin skorsteenit, kaikki, koska se nyt ainakin varmasti on valistumaton valinta, ja kaikkia lapsiaan rahtaavat jääkiekkoharrastuksiin, niitäkin, jotka eivät vielä ole syntyneet. Ja jääkiekkoa kuuluu inhota, koska se on väkivaltaista, sinne ajetaan autolla ja niiden jäähallien lämmittämiseen rakennetaan ydinvoimaloita. Jos eivät polttelisi ja jääkiekkoilisi, kaikilla olisi varaa ajaa joka päivä töihin Keilaniemeen taksilla, mersulla, joka on parempi kuin oma mersu koska taksikin on joukkokuljetusväline.

Jotenkin tällainen ylimielinen niin kutsuttu itseironia ei oikein naurata, edes ihmistä joka ei omista ajokorttia. Autoiluhan se on kaikkein pahin paha. Näitä, jotka haluavat lisää kaupunkia Helsinkiin, muistuttaisin: on maalaisten ansiota, että teillä on varaa asua vielä edes Roihuvuoressa. Jos me kaikki sinne rynnistämme, te taidatte joutua telttoihin Keskuspuistoon. Sori. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kun eläke ei riitä

Hesarissa tänään valitteli Silvolan pariskunta, kuinka eläke ei riitä, kun toisella jää käteen vajaa tonni ja toisella 1300 euroa verotuksen jälkeen. Asumiskulut heidän omistamastaan talosta ovat 500 kuussa.

Nopealla laskutoimituksella: pariskunnan käytettävissä olevat tulot ovat 1800 kuussa. Vertailun vuoksi: minulle jää verojen jälkeen 1725 euroa, ja asumisen jälkeen 1125 euroa kuussa. Siitä kun vielä maksaa bussilipun työskentelypaikkakunnalleni, jolloin käteen jää 879,20 euroa, mikä on vähän alle puolet Siivoloiden rahamäärästä.

Kyllä minä tulen toimeen. En matkustele kuin korkeintaan kesälomarahoista, mutta ei matkustelu ole perusoikeus tai -hyödyke. Vaasassa tai Porissa asti sentään käyn pari kertaa vuodessa. Oopperoissa ja teattereissa en muutenkaan juuri käy, sillä ne sijaitsevat eri paikkakunnilla. Sitten joskus eläkeläisenä katson kyllä, että minulla tulee olemaan mahdollisuus (ja itse asiassa varaakin) käydä joskus konserteissa, vaikka sitten ne pidettäisiinkin Helsingissä ja vaikka asuisinkin tuolloin vielä Porvoossa.

Hesarin jutussa kuultu Ellen Silvola oli sitä mieltä, että Suomessa pystyisi elämään kunnolla, jos käteen jäisi 2000 euroa kuukaudessa henkilöä kohden. Olen samaa mieltä, siis ennen asumiskuluja. Silvoloiden talo on jo maksettu, ja siksi minäkin asumisvelalliseksi ryhdyin, että minulla olisi sitten joskus 25 vuoden päästä varaa tehdä satunnainen matka tai konserttireissu. Eläkkeeni tuskin tulee olemaan Silvoloita isompi, ja juuri tähän olenkin varautunut asuntovelallisuudellani.

Kyllä Suomessa siis tulee toimeen, jos sopeuttaa menonsa tuloihin. Tämä Silvoloillekin tiedoksi. Eläke ei ole tarkoitettu elintason ylläpitämiseen vaan elämiseen. Yksi myönnytys Silvoloille on kuitenkin tehtävä: lääkkeet ovat aivan liian kalliita, minkä vuoksi lääkkeiden Kela-korvauksia ei ainakaan saa laskea.

PS. Vielä jälkihuomautuksena muistutettakoon, että sitten eläkeläisenä saan eläkeläisalennuksia sekä niistä konsertti- että toivottavasti junalipuista, mikäli sitten joskus täältä juna kulkee.

Musiikkikulttuurin rappio?

Lukiessani Christoph Wolffin autoritaarista Johann Sebastian Bach -elämäkertaa, joka kertoo ajasta, jolloin Saksa koostui kymmenistä kaupunkivaltioista, ymmärrän, että musiikin (konsertti-) merkitys on vähentynyt. Tarkoittaako tämä sitten sivistyksen rappiota, jää kunkin itsensä ratkaistavaksi.

Bachin Saksa koostui pienistä hoveista, joilla oli omia orkestereitaan ja hovisäveltäjiään/- kapellimestareitaan. Tuohon aikaan valta oli jakautunut maalliseen ja ylimaalliseen; myös kirkoilla oli omat musiikilliset johtajansa ja/tai urkurinsa.

No, on kirkoilla vieläkin kanttoriurkurinsa, eikä kukaan kiellä heitä säveltämästä kantaatteja tai urkupreludeita. Mutta eivät he kyllä juurikaan tee sitä, saati että toimisivat seurakuntansa musiikillisen elämän johtajina, jotka säveltämisen lisäksi vielä johtaisivat omien ja muiden teosten esityksiä. Ja on orkestereilla residenttisäveltäjiä, mutta miksei esimerkiksi Helsingin kaupungilla ole omaa musiikillista johtajaa?

Miksi kukaan hankkii lapsia?

Kirjailija Jarkko Tontti ihmetteli eilisessä kolumnissaan, miksi kukaan hankkii lapsia, tosin hän kyllä vastasikin siihen toteamalla, ettei tähän kysymykseen voi vastata, sillä se on kuin kysyttäisiin, miksi hengitän, miksi on musiikki tai miksi on rakkaus.

Vaellusvuosinani vastaus olisi ollut toinen. En tuolloin olisi osannut antaa yhtään syytä, miksi lapsia tehdä, vaikka en kyllä sellaisia syitä osaa nytkään antaa. Joka tapauksessa, tuolloin lapset eivät olleet mikään itsestäänselvyys.

Eivät ne kyllä ole sitä nytkään, sillä ei lapsia tehdä vaan niitä saadaan. Jos saadaan. Yksin niitä ei saada, jolloin koko kysymys voi olla ajankohtainen vasta elämänkumppanin sattuessa kohdalle, jos silloinkaan. Olen kuullut puhuttavan sinkkujen biologisista kelloista, mutta minulla sellainen kello on jäänyt vetämättä.

Ihmiset etsivät syytä olemassaololleen ainoana eläimenä omasta itsestään, pakenevat biologista lisääntymistarvetta, jottei se pääsisi yllättämään heitä viettinä; opiskeluista, töistä tai harrastuksista, joista he eivät sitten välttämättä koskaan palaa, ihmisten ilmoille. Joillakin menee siinä koko ihmiselämä.

Jarkko Tontti on oikeassa: kaikkiin kysymyksiin ei voida vastata. Koska sitä vastausta ei ole. On vain minun elämäni, ja siinä kysymyksiini vastaavat lapset. Eivät mitkä tahansa, vaan minun, mikäli he kuuluvat minulle. Oikeastaan olen aika vakuuttunut, että minä kuulun heille. Olin vain lainassa omalla itselläni hetken.

Jarkko Tontin kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ehdotan Nobelin rauhanpalkintoa Daniel Barenboimille

Vaikka ihmishengen arvo on vakio, olen täysin turta Lähi-Idän tapahtumiin. Lähi-Idän tilannetta kuvaamaan sopii vanha satu pojasta, joka antoi niin monta kertaa väärän hälytyksen "susi, susi", että kun lopulta tuli oikea susi, kukaan ei enää viitsinyt kuunnella. Ja susi söi pojan. Lurps.

En usko, että Israel-Palestiina –sotkuun löytyy poliittista ratkaisua. Jos toivoa on, panen sen kansalaisyhteiskuntaan. Ainoa tapa lopettaa keskinäinen vihanpito ja kyräily on oppia näkemään vastapuoli ihmisinä, yksilöinä. Olen varovaisen optimistinen lisääntyvien kontaktien ja hyvien käytänteiden levittämisen suhteen ja ehdottoman kyyninen ja negatiivinen sen suhteen, että poliitikot kykenisivät saamaan aikaan alueella yhtään mitään. 

Alue, jota sekä israelilaiset että palestiinalaiset vaativat, pitäisi antaa kroonisesti impotenteilta poliitikoilta YK:n hallintaan ja samanaikaisesti myöntää seuraava Nobelin rauhanpalkinto israelilaisargentiinalaiselle muusikolle Daniel Barenboimille, joka nostettaisiin valtion seremonialliseksi johtajaksi. Barenboimin tehtävänä olisi omalla ammatillisella toiminnallaan lisätä dialogisuutta ja välittää humanismia.

Vuonna 1942 syntynyt Daniel Barenboim on aikamme merkittävimpiä muusikoita ja humanisti, joka on systemaattisesti omassa ammatillisessa toiminnassaan ottanut kantaa. Barenboimin viesti on se, että on olemassa asioita, jotka ylittävät kansallisuuksien, kulttuurien ja uskontojen väliset rajat. Yksi tällainen asia on luonnollisesti musiikki. Musiikki ei vain ylitä rajoja, mutta se voi myös rakentaa siltoja näiden rajojen yli. Tällaisessa sillanrakennustyössä Barenboim on onnistunut itsepäisyytensä ja idealisminsa ansiosta, ja tästä tunnustuksena hänelle on ensimmäisenä Israelin kansalaisena myönnetty Palestiinan kunniakansalaisuus.

Eikä tässä kaikki. Nyt hänelle on myönnetty varsinainen kansalaisuus. Barenboim on esimerkki siitä, että palestiinalaiset ja juutalaiset ovat toisistaan pääsemättömissä; kuten hän itse sanoo, he ovat joko siunattuja tai kirottuja joutuessaan elämään toistensa kanssa, ja hän itse pitää tätä siunauksena.

Israelissa ei toisen maailmansodan jälkeen oltu esitetty lainkaan Wagnerin musiikkia, koska siihen liitetään vahvoja natsikonnotaatioita. Ei kuitenkaan ole Wagnerin vika, että Hitler diggaili hänen tuotantoaan. Näin ajatteli myös Barenboim, kun hän äänekkäistä protesteista huolimatta mursi tabun ja esitti konserttinsa ylimääräisenä Wagneria. Wagnerin aikana noin 50 poistui konsertista, mutta jäljelle jäänyt tuhatpäinen yleisö juhli äänekkäästi. 

Barenboim ajattelee aivan oikein, että kanssakäyminen vähentää ennakkoluuloja. Näitä alueella syvälle pesiytyneitä ennakkoluuloja hälventämään hän perusti 1999 West-Eastern Divan Orchestran, jossa soittaa muusikoita eri Lähi-Idän maista, kriteerinä musikaalisuus, ei uskonto, kieli, kansallisuus, ihonväri tai kulttuuri. Kun Barenboim ei itse pidä orkesteria ekspliittisesti poliittisena kannanottona, se on kansalaistoimintaa ja sellaisena todellista elämänpolitiikkaa. Hän itse luonnehtii orkesteriaan ihmislaboratorioksi, jonka opetuksia voi soveltaa minne tahansa. West-Eastern Divan opettaa, että ihmisyyden ja musiikin yhdistävä voima on suurempi kuin kulttuurin, kielen, uskonnon tai rodun erottava voima. 

En ole sionisti tai antisionisti. Kannatan rauhaa. Jutun - jossa Barenboimilla on väärä syntymävuosi - Barenboimin saamasta Palestiinan kansalaisuudesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Julkistin ehdotukseni alunperin 4 vuotta sitten, ja uudistan sen nyt. 

Lapsiköyhyyden voi kääntää voitoksi

Tämän tekstin otsikkoon linkatun Ylen uutisjutun mukaan kesä on vähävaraisille perheille yhtä vaikeaa aikaa kuin joulu. Tässä ei ole minulle mitään uutta tai ihmeellistä. Omassa lapsuudenkodissani se ilmeni parhaiten sen jälkeen kun äitini Niilo-pappa oli kuollut, jolloin koko suvun varsinkin kesäisin koonnut Kivistön talo jouduttiin myymään. Ei ollut enää kesäpaikkaa, ja viimeistään heinäkuussa aloin kiertämään uraa huoneeni lattian ympäri. 

Varmaan jotakin kesäleirejä olisi ollut tarjolla, mutta olin liian ujo ja äidissäni kiinni uskaltautuakseni sellaisiin. Olisi toki varmaankin tehnyt sosialisaatiolleni ihan hyvää. 
 
Joissakin perheissä ongelmia voivat tuottaa myös lasten kaverit, vaikka toki lapsien kannalta onkin hyvä, että he voivat välttää lomakuoleman ja tavata kavereitaan. Vihjeeksi kaikille vanhemmille: jos lapsesi on siinä iässä että käy jo itsenäisesti ulkona, anna hänelle rahaa mukaan, jottei vähävaraisen perheen tarvitse pistouvata tätä vaikka Linnanmäelle, jos jätskin ostamisenkin kanssa jo tekee tiukkaa. 

Vanhempieni erotessa, totuin pärjäämään äitini kanssa aika vähällä: hänen liian kuluttavista töistään raatamilla pennosilla, joita oltiin sitten jouduttu täydentämään toimeentulotuella. Vähän tilanne helpotti Niilo-papan talon myymisestä saatujen perintörahojen myötä, mutta sairauskuluihin nekin taisivat pääasiassa mennä.

Tosin ei lapsuudenkodissanikaan niin ihmeellisiä asioita kesäisin tehty. Kerran kävimme Tukholmassa, kerran Tampereella ja yhden viikon vietimme vuokramökissä Sotkamossa. Kerran kävin isäni kanssa päiväretkellä Kirkkonummella, mikä jäi 4-vuotiaan muistiin oikein hyvin. Tampereesta muistan vain sen kun matkaa suunniteltiin - silloinkin olin 4 -vuotias - mutta matkasta en mitään. En uskaltanut kiivetä Näsinneulaan. 

Parasta kuitenkin useimpien lasten mielestä ovat ihan arkiset asiat: se, että vanhemmat ovat läsnä ja heidän kanssaan voi tehdä erilaisia juttuja. Ei tarvitse mennä Korkeasaarta kauemmas, ja jos sinnekään ei jakseta lähteä tai ei ole varaa, ainakin pienen lapsen mielestä jännempiä ovat kaivinkoneet, kävyt ja kimalaiset. Näin oli kun kävin 4-vuotiaan Simeonin kanssa Korkeasaaressa. Vanhemmuus ei onneksi ole kilpavarustelua siitä, kuka pystyy tarjoamaan lapsilleen kalleimmat harrastukset ja eksoottisimpia matkoja. Kirkkonummi ja lähimetsän kävytkin kelpaavat tarjoamaan lapselle mieleenpainuvan elämyksen.

Erilaiset ihmiset eivät ole paholaisen valtaamia

Kuten aiemmassa blogikirjoituksessani - jonne voi palata klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa - olin yrittänyt sanoa, ihmisillä sattuu olemaan erilaisia mielipiteitä. Ihmiset eivät ole kuitenkaan mielipiteittensä leimaamia, yhtä kuin mielipiteensä, puhumattakaan siitä että he olisivat ihmisenä yhtä kuin yksittäinen mielipiteensä jostakin yksittäisestä kysymyksestä.

Ihmisen humaanius ja liberaalius ratkaistaan sittenkin pääasiallisesti teoissa, ei sanoissa, puhumattakaan mielipiteistä, jotka eivät aina edes saa ilmaisuaan. Otettakoon esimerkiksi yhteiskuntamme moraali- ja liberalismi-indikaattoriksi nostettu suhtautuminen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin.

Uskoisin, että useimmissa ihmisissä asia ei herätä kovin suuria intohimoja suuntaan jos toiseenkaan, ainakaan ns. hiljaisessa enemmistössä - josta enemmistö mielipidetutkimusten mukaan kannattaa em. lakia - joille ainut tapa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun on äänestäminen, jos sekään. Heitä ei sukupuolineutraali avioliittolaki olisi voinut paljoa enempää hetkauttaa, ellei siitä oltaisi tehty julkisessa keskustelussa suuri vedenjakaja hyvien ihmisten ja valistuksen vs. pahojen ihmisten ja pimeyden voimien välillä, jolloin vastustajat on ihmisinä demonisoitu ja demoralisoitu.

Niin, takaisin siis siihen aiempaan blogitekstiini. Kun kirjoitin "Facebook voi näyttää vähemmän tutuista, jotka kuitenkin on tullut hyväksyttyä Facebook-kavereiksi, sellaisia puolia, joita olisi mieluummin tietämättä, jolloin se voi yhdistämisen sijaan rakentaa eroja sellaisten ihmisten välille, joiden kanssa haluaisi tulla toimeen.", tiedän omasta Facebook-tuttavapiiristäni - mikä kupla ei missään nimessä ole mikään laadullisesti kattava otos suomalaisista - että joistakin hieman vähemmän tuntemistani on sattunut paljastumaan kielteisyys sukupuolineutraalia avioliittolakia kohtaan. He ovat ottaneet asiaan kantaa sosiaalisessa mediassa, koska kysymyksestä on päässyt muodostumaan aikamme suuri moraali- ja inhimillinen kysymys, ja koska he kokevat, että heidät ikään kuin pakotetaan ottamaan asiaan julkinen kanta.

Sukupuolineutraali avioliittolaki on tehnyt yksityisestä julkista. Se ei ehkä ole avannut makuuhuoneitamme julkiselle sanalle, mutta se on pakottanut ottamaan kantaa siihen, miten ihmissuhteemme ja rakkauselämämme pitäisi järjestää, jolloin makuuhuoneen ovea on ainakin raotettu.

Tiedän sen verran näistä Facebook-tuttavistani, jotka suhtautuvat kielteisesti sukupuolineutraaliuteen, että he ovat hyviä isejä, äitejä, naisia, miehiä, omien ammattiryhmiensä edustajia, olivat sitten nämä ammattiryhmät muusikoita, pappeja tai opettajia. Ja useimmat humaaneja, sympaattisia, hyviä ihmisiä.

Muistuttaisin kaikkia, joiden tuttavapiiri muistuttaa vähääkään sitä sosiaalista kuplaa, jonka esimerkiksi Facebook muodostaa - vaikka se paljastaakin joskus tuttavista yllättäviä tai ainakin uusia piirteitä - että moni suhtautuu sukupuolineutraaliuteen nihkeästi vain siksi, ettei ole asiasta kiinnostunut, koska se ei kuulu omaan kokemuspiiriin, ja tuolloin on usein helpointa jättää asiantila ennalleen. Laiskan ihmisen suhtautuminen ehkä, mutta ei sitä kannata demonisoida. Turvallisuushakuisuutta, tietämättömyyttä, kokemattomuutta ja laiskuutta ei kannata demonisoida, mikä suvaitsevaistolle tiedoksiannettakoon.

Erilaiset ihmiset eivät ole pahoja, tai välttämättä edes valistumattomia, joihin ei vielä valistuksen aurinko ole kohdistunut, ihmisiä, jotka voisivat ehkä muuten olla kuten me, mutta ikään kuin jonkin puutteen tai vamman leimaamia: kun heidän tietopohjainen asenteensa homoseksuaalisuuteen saataisiin kuntoon, he voisivat olla kuten me.

Tämä olisi moraalista siirtomaaherra-asennetta. He ovat vain erilaisia, ja siltikin, heitä yhdistää meihin paljon useampi seikka kuin erottaa. Hekin rakastavat, käyvät koulua, nauravat, itkevät, urheilevat, lukevat, ajattelevat ja käyvät Siwassa. Suhtautumisesta sukupuolineutraaliin avioliittoon ei kannata tehdä yleistä indikaattoria, se on "vain" mielipide yksittäiseen kysymykseen, eikä tästä mielipiteestä kannata lähteä tekemään päätelmiä suhtautumisesta muihin kysymyksiin.

Facebook yhdistää ja jakaa

Olen välttänyt ottamasta kantaa siihen, mitä Ukrainassa ja Israelissa tapahtuu näinä päivinä, sillä on kai nyt selvää, että sodasta ja kansanmurhasta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Ulkopuolisin silmin voi näyttää siltä, että olisin valinnut puoleni, mutta valintani on helppo: olen siviilihenkien, lapsien ja yleensäkin ihmishenkien puolella.

Voisin toki olla ottamatta mitään kantaa siihen, mitä Ukrainassa ja Israelissa tapahtuu, koska tiedän, että kaikki eivät pidä siitä, mitä jaan sosiaalisessa mediassa. Olisi vastuunpakoilua väittää, että välittämäni aineisto ei olisi valikoitua ja sikäli ei edustaisi mielipiteitäni, mutta joka tapauksessa, ihmisenä katson, etten voi vaieta, ja silloin kun en katso tietäväni asiasta tarpeeksi, voin sentään jakaa. Minä en voi sille mitään, jos se maailma, jota jakamani aineisto kuvaa, näyttää rumalta, sillä se on ruma.

Joskin Facebookia voi käyttää verkostoitumistyökaluna ja sen avulla voi pitää yhteyttä kaukaisempiin - niin tuntemisasteeltaan kuin maantieteelliseltä sijainniltaan - tuttaviin, kyllä se myös erottaa. Facebook voi näyttää vähemmän tutuista, jotka kuitenkin on tullut hyväksyttyä Facebook-kavereiksi, sellaisia puolia, joita olisi mieluummin tietämättä, jolloin se voi yhdistämisen sijaan rakentaa eroja sellaisten ihmisten välille, joiden kanssa haluaisi tulla toimeen.

Ei sen näin kuitenkaan tarvitsisi olla. Erilaisia mielipiteitä mahtuu maailmaan, eivätkä vihollisen viholliset ole ystäviä, välttämättä. Muutenkaan en usko maailmaan, joka koostuu hyvistä "meistä" ja pahoista "heistä", eikä kukaan kanna vain heikäläisten ominaisuuksia, puhumattakaan pahoja. Erojen sijaan pitäisi korostaa yhtäläisyyksiä erilaisten ihmisten välillä, ja ihmiset nyt vaan sattuvat kuulumaan monenlaisiin ryhmiin, joista jotkut jäsenryhmät sattuvat olemaan sellaisia viiteryhmiä, joihin ihminen samastuu.