Sivullisen silmin voi näyttää käsittämättömältä katsella kymmeniä tuhansia ihmisiä kokoontuneina Itä-Lontoon kaduille juhlimaan ja katselemaan, jalkapallojoukkueen bussin matelevaa ohiajoa, katollaan nuoria miehiä hoilaamassa olutpullot kädessä. Uskontososiologi Emile Durkheim antaa kuitenkin eväät ymmärtää tätä, kuten niin paljon muutakin. Joukkueen juhlimisessa on kyse siitä, että ihminen juhlii kuulumista johonkin itseään suurempaan. Tässä tapauksessa se juhlinta ottaa suhteellisen riehakkaita muotoja, toisin kuin siinä, kun menen jokakesäiselle metsäretriitilleni Kanniston Kartanonmetsään.
Minulle Kartanonmetsän retriiteissä on kyse siitä, että haluan tunteen johonkin itseäni isompaan kuulumisesta ja saan tästä kuulumisen tunteesta turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta. Kartanonmetsässä saan yhteyden omaan historiaani, sukuuni ja luontoon, tai tarkemmin sanoen, itseeni osana luontoa. Kuulun Kartanonmetsässä johonkin itseäni suurempaan.
Jos West Hamin toteemeja ovat vaikkapa voitetun Euroopan konferenssiliigan voittopokaali, Bubbles-laulu, vasaralogo ja Declan Rice ja alttarina on stadion, Kartanonmetsän toteemeja ovat kilpikaarnamännyt, eräs tietty kivenkolo ja alttarina Hirvikallio.
En ole varsinaisesti sanan perinteisessä mielessä uskonnollinen ihminen, mutta uskon näissä kokemuksissa saatavan tunteen muistuttavan hyvin läheisesti uskonnollista kokemusta. Sulautuminen johonkin itseään suurempaan ja sitä kautta saatavaa eksistentiaalista turvallisuudentunnetta. Uskonnon episteemisestä puolesta en tiedä, mutta toisaalta: Kartanonmetsässä minua ei koskaan vaivaa mikään eksistentiaalinen kriisi, vaan kaikki tuntuu varmalta ja itsestäänselvältä. Metsä antaa minulle vastaukset.
