Duunarista tosentiksi on pitkä matka

Emilia Kukkala on nostanut esiin Facebook-profiilissaan Tampereen yliopiston tutkimuksen, jossa esitetään tärkeää kritiikkiä yliopistojen pääsykokeiden poistamista kohtaan. Kun ylioppilastodistuksen painoarvo nousee, tämä lisää sosiaalisen taustan merkitystä, sillä akateemisissa perheissä on totuttu lukemaan ja myös suhtautumaan tietoon kriittisesti, ja tämä vaikuttaa myös lasten suhteeseen kirjallisuuteen ja tietoon. Tämä lukemaan kannustaminen ei kuitenkaan yksin riitä nostamaan suvun lukutoukkia akateemikoiksi, jos suvusta puuttuu akateeminen perinne ja esimerkki siitä, että opiskeleminen kannattaa. Jos lukiosta tulee valmennuskurssi yliopistoon, tällöin jo noin 15-vuotiaana tulisi alkaa suhtautumaan koulunkäyntiinsä - anteeksi, nykyään sitä kutsutaan opiskeluksi - tavoitteellisesti ja pitkäjänteisesti. 

Meidän duunariperheessämme on kyllä aina kannustettu lukemaan, ja koetettu myös hieman nähdä vaivaa kysymyksiini vastaamisessa. Minua ei tuonut haikara, ja kerran romahdutin saman pihan Janin maailman ja uskon isänsä kaikkivoipaisuuteen saarnatessani etteivät banaanit tule banaanimaasta. Kun yliopistonlehtori Eeva Luhtakallio totesi, että hän ei vielä lukioon mennessään tiennyt, mikä on maisteri, en minäkään. Silloin sitä nimittäin vielä kutsuttiin kandidaatiksi, tai kuten perheessäni, "kantitaatiksi, "haukkuihan" äidinisi Niilokin minua kantitaatiksi ja tosentiksi. Sen sijaan en ollut koskaan kuullut esim. osakunnista. 

Tästä jäi kytemään ikitulelle tietynlainen yleinen luokkavihaisuus, se sama, joka nuoruudenbileissä sai tiuskaisemaan ystävän arkkitehtiperheestä olevan puolison läsnäollessa, että kesämökit pitäisi sosialioida, ja se sama luokkavihaisuus saa aina painamaan punaista nappia jossa lukee "first world problem" kun jonkun käytännönongelmat ovat luokkaa: "Onko Dubai vai Florida parempi lapsiperhekohde?"

Toinen työläistaustan viattomampi seuraus on se, että vielä 47-vuotiaanakin vierastan akateemisia juhlallisuuksia, mm. vuosijuhlia ja ylioppilasjuhlissa vieroksuin Gaudeamus-laulua, se kun laulettiin perinteitä edustavalla kielellä, ja minulle nuorena kaikkinaiset perinteet olivat luutuneisuuden merkki, esteitä uudelle ajattelulle, uusille sukupolville ja uusille henkilöille. Vaadittuani ja saatuani käsiini suomennoksen vieroksuin sitä koska koin sen ylistävän luutuneita valtarakenteita: eläköön professorit ja akatemia. Samoin tunsin tiettyä alemmuutta niitä opiskelutovereita kohtaan, jotka olivat toisen polven yliopistolaisia. Yksi sellainen oli nuorimies, jota seurasin tiedekuntajärjestön opintovastaavana. Koin, että tuon taustan ansiosta tuli minulle ehkä hieman liian suuret saappaat täytettäviksi. Pelkäsin, että hän vie paitsi työpaikat myös naiset, joten oikeastaan osaan samastua rasistien ajattelun logiikkaan, vaikka reppanoita ovatkin. Pystyin pätemään häntä vastaan ainoastaan fysiikallani, minä entinen kutosen liikkuja, joka ei osannut edes hiihtää tai pelata jääkiekkoa.

Voi olla liian uskallettua vetää syy-yhteyksiä akateemisen taustan puutteesta siihen, etten ole osannut rakentaa uraa niin yliopistolla kuin sen ulkopuolisessakaan maailmassa kovinkaan määrätietoisesti, mutta mieleeni tämäkin on tullut. Kun ei ole syntynyt voittajaksi ja on tottunut näkemään edessään esteitä, vaikka sitten seuraavan kuun vuokra, tai ainakaan ei ole omassa kokemuspiirissään nähnyt samastumiskelpoista sosiaalisen nousun esimerkkiä niin siinä tilanteessa vallankumousteorian kehittelyn jäämisen klubiaskin kansitasolle on jotenkin todennäköisempää kuin sen vallankumouksen tekeminen. Tai minun vallankumoukseni oli se tekemättä jäänyt Helsingin Juhlaviikkojen Platonin dialogiesityksen käsikirjoitus. Tekemättä jääneitä väitöskirjoja minulla onkin vaikka kuinka paljon. Niitä voisinkin myydä: väitöskirjaluonnosten otsikoita.  

Emilia Kukkalaa innoittaneesta Tampereen yliopiston tutkimuksesta tehdyn jutun voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.