Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.

Väärin mielenosoitettu

Mikael Jungner oli jakanut Facebookissa ihmettelynsä siitä, että viikonloppuisessa hallituksen leikkauspolitiikan vastaisessa mielenosoituksessa oli näkynyt neuvostotunnuksia ja joku oli kai toivottanut innovaatiot jonnekin. Jaoin minäkin tämän eteenpäin, sillä Mikael osaa sanoa niin nasevasti.

Valittaen totean, etten ollut paikalla mielenosoituksessa. Porvoosta kynnys lähteä varta vasten Stadiin yhtä tapahtumaa varten on aika korkea, etenkin kahden lapsen kanssa, odottaen Kelan isyysrahapäätöstä, joka ei vielä ole tullut. Olisi pitänyt, sillä asia kosketti minuakin, eikä sitten olisi tarvinnut tyytyä toisen kertaluvun todistuksiin. Veikkaan kyllä, ettei tapahtumassa nähty melkein-kaimaani Mikaeliakaan, sen paremmin kuin muitakaan Töölön nuoria sosialisteja vm. -84.

En lähde tässä tekemään punavihervasemmiston ontologiaa, mutta porvaristo riemastuu aina mielenosoituksista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mielenosoitukset tuovat luokkaviholliset näkyville, porvareilla itsellään harvemmin kun on tarvetta osoittaa mieltään, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Hallituksen ja EK:n myötävaikutuksella se heidän jääkaappinsa on täyteen lobattu.

Porvaristoakin näkee barrikadeilla sentään joskus, tosin lähinnä sitä mustapaitaista siipeä. Heitä ja ns. sivistysporvaristoa (onko heitä vielä) yhdistää jaettu riemu aina kun joku näissä miekkareissa innostuu vähän liikaa. Kymmeneen tuhanteen ihmiseen toki aina mahtuu muutama, jotka eivät oikein osaa valita, minkä puolella ovat, kun ovat varmuudeksi vähän kaikkea vastaan.

En ole anarkisti, mutta jollain tasolla ymmärrän sen, että jotkut ovat niin pettyneitä systeemiin, että katsovat parhaaksi kieltää sen, ja jotkut taas katsovat miekkarit sopiviksi tapahtumiksi tuoda kaikki mahdollinen tyytymättömyys esille, valittaen samalla varmuuden vuoksi vähän muustakin minkä sattuvat muistamaan. Joillekin kyse voi olla myös hyvistä bileistä, vähän kuin naamiaiskarnevaaleista, joten siksi ne sirpit ja vasarat.

Toki mitään totalitarismia ei kannata juhlistaa, ei sen paremmin kapitalistista kuin sosialististakaan laatua olevaa. Miekkariin osallistunut tuttavani tosin kumoaa Jungnerin havainnon neuvostotunnuksista, vaikka ovathan sirpit ja vasarat osuvia työväestön symboleita. Ei liene symboleiden vika, mihin niitä on käytetty. Tosin nykyprolea taitaisi paremmin luonnehtia Kelan lomake kuin sirppi.

Olen itse valitettavan laiska mielenosoittaja, mutta oikeus mielenosoituksiin on kuitenkin tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei jungnereiden ja muiden revisionistien pidä kieltämän. Miksi Marxin näyttäminen yhteydessä, jonne hän muuten kuuluu, on sen tuomittavampaa kuin Jyri Häkämiehen tuottaminen tilaisuuksiin, jonne hänellä ei ole sijaa, kuten kolmikantaneuvotteluihin.

Vaikka sitten oltaisiinkin tultu oltua väärää mieltä ja vähän väärin, niin mitä sitten. Onhan moni äänestänytkin väärin.

Eläköön eineet!

Eineksiä ei epäilemättäkään pitäisi syödä. Eiväthän ne ole oikeaa ruokaa, vaan mahantäytettä, ruoankorviketta, ruoaketta. Niissä on lisäaineita, arominvahventeita ja monenlaista e:tä. Ja kokemukseni mukaan niiden ravintoarvo on yleensä niin mitätön, että niistä yleiskunto romahtaa. Tämän koin sen puolen vuoden aikana, kun einehdin töissäni. Siihen aikaan tosin yleiskuntoni oli rautaa, se oli aktiivisinta juoksuaikaani, joten suhteellinen pudotus tuntui, ja sitä suhteellista pudotusta sitten tilkittiin maksapasteijalla ja Kräuterblutsaftilla. Kuitenkin ylistän sitä, joka on keksinyt einekset, vaikka eivät ne tietenkään ole isien laittamaa. Tai eivät edes äitien.

Nykyisessä (ainakin vielä) työssäni kävelen K-kauppaan ostamaan einestä kahdesta syystä. Saan raitista ilmaa kesken työpäivän, ja onhan kahden euron eines huomattava säästö pienipalkkaiselle verrattuna sopimusravintoloiden hintaan 6,20. Ai niin, saanhan myös tauon työasioista, eikä ole vaaraa, että joutuisin lounastauollani puhumaan sellaisen työn asioista, joista ei nyt olisi niin tarve puhua.

Vai onko? Kaupoista kun tarttuu mukaan muutakin. Tulisikin vain hedelmiä ja näkkäriä, mutta ostetaan sieltä jätskiä ja suklaatakin. Kaksi viimeisintä työsuhdettani ja neljä viimeisintä työvuottani ovatkin kerryttäneet massaani n. 11 kg.

Joskaan eivät einekset ole isien laittamaa, niin kyllä ne kuitenkin pelastavat ainakin sellaisen isin, jolla on sellainen poika, joka voisi elää pelkillä nakeilla, makaronilaatikoilla ja lihapullilla. 1-vuotiaan tytön koti-isänä koen oleelliseksi huolehtia, että lapseni saavat niin hengenravintoa (varmaankin sen taso vaihtelee, ainakin jos isistä riippuu), hengellistä ravintoa (eli kasvatusta) ja ruumiillista apetta. Vielä miltei kaikkiruokainen tyttöni ehtii vielä poisoppimaan lautasmallista mättölinjalle omassa tahdissaan, enkä jaksa joka päivä tehdä nakki- tai kalakeittoakaan. Siispä tyttöni syö keitoksiani ja poikani kaupan keitoksia, ainakin arkisin. Niin saavatpa nauttia isänsä seurasta senkin ajan kun en laita ruokaa.

On minutkin ruokittu eineksillä, osittain. Tämmöinen minusta sitten tuli. Katsokaa ja kauhistukaa.

Odotellessa tuomiota, joka kyllä tulee jo sosiaalisen median tämänpuoleisessa.

nimim. sanokaa vaan suoraan, miten kehno isä olen

Yhdistettäisiinkö päivä- ja vanhustenhoito?

Isovanhemmat ovat mahtava asia olemassa! Minulla oli onneksi lapsuudessani kaksi mummolaa, joista toisessa oli vielä pappakin. Yhdessä mummolassa opin rakastamaan sienestystä ja marjastusta, vaikka Vendla-mummoni mukaan "myrkkytatteja on niin että livettää", ja toiseen taas kokoontui koko vielä silloin väleissä ja elossa ollut osa äitinipuoleista sukua, mukaanlukien paras lapsuudenystäväni, melkein samanikäinen serkkuni. 

Kun minusta tuli isä vähän yli seitsemän vuotta sitten, arvostan suuresti omaa isääni, joka arvostaa ainakin kahta ensimmäistä - ja edelleen ainoita - lapsenlapsiaan niin että haluaa kutsua pojanpoikaansa aika ajoin yökylään. Heillä on perinteenä käydä Eläinmuseossa. Omaa tyttöä hän ei saanut, mutta pojantyttären synnyttyä häntä ei ole tarvinnut erikseen houkutella vierailemaan Helsingistä Porvooseen. Mikä on pelkästään hyvä asia. 

Näkemässäni videossa esitetään amerikkalainen malli, jossa päiväkoti on sijoitettu vanhainkotiin. Ja tässä voittavat kaikki: lapset saavat lisäresurssikseen ihmisiä, joilla on heille aikaa. Vaikka en haluaisikaan puhua ihmisistä resursseina, sillä he ovat ihmisiä, eivät resursseja. Eikä kaikilla sitäpaitsi ole omia isovanhempia. Nämä sukupolvien kohtaamiset ovat molemmille osapuolille antoisia; poikani muistaa vieläkin, kun hänen norjalaisessa päiväkodissaan vieraili pari-kolme vuotta sitten yli yhdeksänkymppinen nainen kertomassa tarinoita omasta elämästään, ollen selvästi ylpeä siitä, että on tavannut niin iäkkään ihmisen. Ja lasten elämänjano tarttuu vanhoihinkin: tähän kirjoitukseen linkkaamassani videossa kohdassa 1 min 43 sek on liikuttavaa katsella, kuinka vanha mies herkistyy puhuessaan lapsista. 

Ihana idea siis. Mutta toisaalta tämän idean levittämisen kanssa pitää olla varovainen, ettei hallitus vain keksi lyödä kaksi kärpästä, ja kaventaa tai jopa lopettaa (subjektiivisen) päivähoidon ja lykätä lapset vanhusten hoidettaviksi. Tämä olisi aivan loogista, sillä jo viime laman ajoista kolmatta sektoria on haluttu "voimaannuttaa" (vasemmistonkin hyväksymää termiä käyttäen) sälyttämällä sille julkisen sektorin aiemmin hoitamia tehtäviä. 

Nykyhallituksen kanssa ei tarvitse rakennella olkiukkoja, sillä he tekevät sen ihan itse, alkaen puuhailuistaan kaventaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja korvata koululaisten iltapäivätoiminta vapaaehtoisten ohjaamalla kerhotoiminnalla. Ihana ajatus sinänsä lisätä vanhusten ja lasten kanssakäymistä, mutta en haluaisi hirveästi lähteä tinkimään lasten päivähoidon tasostakaan.

Vanhempainvapaiden jakamisesta

Vanhempainvapaiden Islannin mallin eli Vihreidenkin kannattama 6-6-6 -malli on ideana kannatettava: 6 ensimmäistä kuukautta äidille, 6 seuraavaa isälle ja viimeiset 6 voivat vanhemmat keskenään jakaa siten kuin parhaaksi näkevät.

Hyvä se on siksi, että kun ensimmäiset 6 kuukautta on imetyksen takia korvamerkitty äidille, malli osoittaa myös iseille vastaavan ajan. Tämän pitäisi parantaa äitien työmarkkina-asemaa, sillä se jakaisi työnantajan näkökulmasta huoltajuusrasitetta nykyistä tasaisemmin. Se on kuitenkin sivuseikka verrattuna siihen, että lapsen ja isän välinen suhde voimistuu.

En koskaan kadu sitä aikaa, kun olin poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta perheeni asuessa Norjassa. Nämä seitsemän kuukautta olivat pohjana sille vahvalle isä-poika -suhteelle, jonka katkeamisesta ei tarvinnut olla huolissaan silloinkaan kun isä muutti Suomeen.

On myös hyvä, että viimeisen 6 kuukauden käytön perhe saa ratkaista itse, vaihteleehan perheiden työ- ja ansiotilanne. Joissakin perheissä isän on luontevaa jäädä kotiin esimerkiksi siksi, että hänellä ei ole työtä tai ainakin äitiä järkevämpää jäädä kotiin siksi että hänellä on äitiä pienempi palkka. Tällaisiakin isejä nimittäin on. Tiedän kokemuksesta.

Kun malli on teoriassa selkeä parannus nykytilanteeseen niin lapsien, vanhempien kuin ainakin äitien työnantajienkin näkökulmasta, se tuo perhetilanteiden epäsymmetrian nykyistä raadollisemmin näkyville. Jos perheessä on vain yksi vanhempi, vanhempainvapaita ei voi jakaa kenenkään kanssa.  Yksinhuoltajaperheiden tilannetta tämä malli ei kohenna, ja yksinhuoltajaperheiden lasten suhteellista tilannetta kahden huoltajan perheiden lapsiin se itse asiassa huonontaa. Nimittäin aniharvalla yksinhuoltajalla on varaa jäädä puoleksitoista vuodeksi kotiin lastansa hoitamaan. Käytännössä perhevapaa melkeinpä edellyttää kahta töissäkäyvää aikuista, joista toinen jättäytyy Kelan vanhempainrahalle.

Ei tietenkään ole valtion vika, että joillakin ei ole puolisoa, mutta eri perhemuodoissa kasvaneiden lasten epätasa-arvoisuus korostuu Islannin mallissa, ja ainut tapa korjata tämä epäkohta olisi nostaa vanhempainrahaa todella tuntuvasti. Koska tähän ei liene kuitenkaan varaa, sitä tärkeämpää onkin laadukkaan päivähoidon saatavuus ja saavutettavuus.

Isyys tekee minusta arvokkaamman

Sinkkuna ei sillä ollut mitään väliä, milloin pidin lomaani. Tosin sitä ei yleensä ollut, joten ei siitä sen enempää. Ei myöskään ollut mitään väliä, milloin tulin kotiin töistä, silloin kun töitä oli. Ja miten. Ei silläkään, milloin nukuin, saati siitä, milloin heräsin. Siis viikonloppuisin. Ei ollut mitään syytä, miksi olisi pitänyt herätä aiemmin, kun ei ollut lasta, jota ruokkia tai joka muuten haluaa huomiota eikä tarvinnut tulla töistä kotiin, saattoi jäädä roikkumaan kuntosalille, baariin, kirjastoon tai vaikka ei-minnekään, kun kukaan ei odottanut kotona tai sitä että hänet haetaan. Ehkä kissa joskus sentään.

Ei kyse ole siitä, ettäkö rokulipäiviin olisi silloin ollut varaa - enkä ole montaakaan sellaista viettänyt elämässäni, mutta nyt ehdottomasti en halua niitä. Olisivat paitsi aikani tuhlausta, ei minulla myöskään ole mahdollisuutta niihin. Ja nyt on tosiaankin väliä, mihin kohtaan vuosilomani sijoitan, muuten eivät lapset ehdi lomailemaan isänsä kanssa. Olisivat itse asiassa heitteillä.

Tämä tulee mieleeni kun aika ajoin lukee perheettömien väittävän, että perheellisillä olisi jokin etuajo-oikeus työpaikkojen lomalistoilla. No, ei ole. Ainakaan ei ole ollut missään niistä kymmenistä työpaikoista, joihin oma kokemukseni ulottuu. Ja jos olisikin, kyse ei ole reiluudesta, tasa-arvosta tai paremmuudesta: perheellisen nyt vaan on sovitettava oma aikataulunsa lapsiensa ja heidän mahdollisten muiden huoltajiensa kanssa siten, että lapset paitsi ovat jäämättä heitteille - saavat asianmukaisen huollon - mutta myös voivat edes joskus olla vanhempansa kanssa. Se on nimittäin perusoikeus. Itsensä kanssa taas voi olla milloin tahansa, eikä sitä oikeutta tarvitse erikseen suojella. Kaveritkin ovat toki tärkeitä, ne ovat sinkun perhe, mutta ei kavereiden kanssa olo-oikeus kuitenkaan nauti mitään legitiimiä suoja-aikaa.

En pysty väittämään, että lapselliset ihmiset olisivat lapsettomia tärkeämpiä, sillä ovathan kaikki ihmiset yhtä arvokkaita, an sich eli itsessään. Für sich eli tietoisena omasta arvostani olen kuitenkin lapsellisena arvokkaampi kuin mitä ennen olin ilman lapsia. Tämän voi todentaa helpolla laskukaavalla.

Ennen nimittäin minulla oli arvoa vain itselleni, ja ystävilleni, joille olin yksi heidän ystävistään. Nyt edellisten lisäksi, puolisolleni olen ainoa hänen puolisonsa ja lapselleni lähes kaikki, tai ainakin puolet siitä, mitä he maailmasta tietävät (tämä pätee siis hyvin pieneen lapseen; mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä pienemmäksi suhteellinen painoarvosi hänen silmissään kutistuu). Heille on väliä, olenko, missä ja milloin.

Mies ja neljä pyörää

Useimmat ihmiset näyttävät olettavan, että Y-kromosomi jotenkin pätevöittäisi kaiken pyörivän ja liikkuvan asiantuntijaksi. Esimerkiksi Norjassa iseille jaettavissa synnytysoppaissa otettiin annettuna, että isällä on auto. Isän tehtävä perheenlisäystä odoteltaessa typistyy auton turvaistuimen hankintaan, ja h-hetken koittaessa, hänen tulee ajaa vaimonsa tai ainakin naisensa synnytyssairaalaan. No, olen selviytynyt isänä olemisesta ilman autoakin, vaikka Päivi Lipposen mukaan tämä ei ole mahdollista.

Hankkiessani ensimmäisiä vaunujani kevättalvella 2008 Oslossa, sain muistutuksen sukupuolestani. Kävelymatkallani Oslon Ullevaalsveienille minut pysäytti kaksi nuorta kiinteistönvälittäjänaista, joiden auton sivuikkunan oli rikkonut viereisen auton ovi. Naiset kysyivät minulta, voisinko auttaa saamaan sen, mitä ikkunasta on jäljellä, jotenkin kiinni. Koska sukupuoleni ei tee minusta autojen asiantuntijaa, jouduin toteamaan, että "jeg skjønner ikke biler". Jatkoin kävelymatkaani, joka oli lopulta vievä minut lastenvaunukauppaan. 

Seuraavassa opiksi ja ojennukseksi lista niistä asioista, joita kannattaa ottaa huomioon hankittaessa lastenvaunuja. Moniin näistä asioista ja vaunujen ominaisuuksista törmäsin elämäni ensimmäistä kertaa, kuten isyyteenkin. Nyt toisen kerran isänä ollessani, olen oppinut taas lisää. 

Käytetty vai uusi?

Uudet lastenvaunut maksavat Suomen rahassa noin 500-1500 euroa.. Lastenvaunuja voi ostaa myös käytettyinä esimerkiksi kirpputoreilta tai nettihuutokaupoista. Koska vaunujen tarkoitus kuitenkin on olla mallista riippuen kovassa käytössä puolesta vuodesta kolmeen vuoteen - kovemmassa kuin polkupyörän - niiden tulee olla hyvässä kunnossa. Kokoamis- ja purkamismekanismien tulee toimia, jousituksen tulee olla kunnossa siten että vaunu on vakaa ja pyörien tulee pyöriä; lisäksi vanhaan vaunuun voi joutua vaihtamaan osia, esimerkiksi pyöriä tai erilaisia kangasosia. 

Ostettaessa vanhaa vaunua, kannattaakin ottaa selville ikävien yllätyksien välttämiseksi, saako siihen vielä jostakin varaosia, muuten käytössä kierrätetystä vanhasta vaunusta tulee ongelmajäte. Itse asiassa ei ole ollenkaan pöhköä sijoittaa mahdollisimman laadukkaisiin vaunuihin vaikka sitten osamaksulla, sillä ne voi jälleenmyydä varsin hyvällä katteella tai sitten uudelleenkäyttää itse. Tätä "vaaraa" ei ole halpojen vaunujen kanssa.

Merkki

Jos ostaa vaunut ulkomailta tai käytettyinä, kannattaa varmistaa, että niillä on toimiva merkkihuolto siinä maassa, jossa vaunua pääasiallisesti käytetään. Tunnettuja Suomesta saatavia merkkejä ovat mm. Emmaljunga, Teutonia, Quinny, One Tree Hill eli Mountain Buggy ja Brio, jonka sukupolveni osaa yhdistää lähinnä pikkulasten puuleluihin. Esimerkiksi norjalaisvalmisteisella Simo-vaunulla ei ole edustusta Suomessa, vaikka Brio omistaakin Simon. 

Malli

Lastenvaunuja on niiden käyttötarkoituksen mukaan eri malleja. Nykyaikaiset vaunut voidaan jakaa duo- ja kombivaunuihin; molempien ideana on se, että samalla vaunulla pärjää syntymästä noin kolmevuotiaaksi ilman että erikseen tarvitsee ostaa rattaita. Kuitenkin istumarattaitakin myydään erikseen. Duo-vaunu muuntuu erillisellä istuinosalla makuuvaunuista istumarattaaksi. Kombi-vaunussa taas mallin muutos tehdään muuttamalla istuinosan asentoa; yhdellä kädenliikkeellä vaunu voidaan muuntaa makuuvaunuista istumarattaiksi, jolloin makuukoppa otetaan pois. Ostat sitten minkätyyppistä vaunua hyvänsä, tarkista, miten muunneltavuusmekanismit toimivat käytännössä ja miten istuimen asentoa nostetaan ja lasketaan, muuten kiireessä tulee päästettyä muutamatkin ärräpäät. 

Duo-vaunujen etu on niiden suuri makuukoppa, koska niissä ei ole erillistä makuukoppaa. Kombi-vaunujen hyvä puoli taas on niiden pienuus ja keveys verrattuna duo-tyyppisiin vaunuihin. Vaunujen työntämisessä ratkaisevaa ei ole vaunujen paino vaan sen ulkomitat; sen sijaan vaunuja nostettaessa esimerkiksi portaita paino tietenkin astuu kuvaan mukaan. Jos asut kovinkin korkealla, talossasi ei ole hissiä ja taloyhtiö ei suhtaudu suopeasti lastenvaunujen säilyttämiseen rappukäytävässä (useimmat taloyhtiöt suhtautuvat tähän ymmärtävästi, mikäli vaunu ei haittaa rappukäytävässä liikkumista), vaunujen paino on tärkeä valintakriteeri. 

Jos haluaa yhdistää huvin ja hyödyn, eli yhdistää oman liikunnan perheen nuorimman jäsenen uniin - moni vauva pitää vauhdista - niin kannattaa hankkia oikeat juoksuvaunut. Kombivaunut eivät sovi kovin vauhdikkaaseen juoksemiseen, eikä niiden jousituskaan välttämättä siitä tykkää.

Työntöaisa

Työntöasian korkeutta voi säätää sen mukaan, minkä mittainen ihminen vaunuja työntää. Teleskooppityyppinen työntöaisa on kätevä, mutta vie esimerkeiksi busseissa suhteellisen paljon tilaa. Yleensä kombi-vaunuissa vaunujen työntö- ja istumasuuntaa voi kääntää aisasta; duo-vaunuissa taas se tapahtuu kääntämällä koko koriosaa. Tarkista, miten mekanismi toimii. Erityisen tärkeää on tarkistaa, kuinka suuri työntöaisan horisontaalinen etäisyys on taka-akseliin: tämä tarkoittaa sitä, että kun koetyönnät vaunuja, jalkasi eivät saa osua akseliin. Jos työntäjiä on useampi kuin yksi, pisimmänkin työntäjän pitää pystyä kävelemään normaalisti työntäessään lastenvaunuja. Vaikka olen vain noin 180-senttinen, eli isäksi tulevien mediaanipituinen, en kykene kävelemään kunnolla Emmaljunga-vaunujen kanssa.

Turvavyöt

En aikaisemmin tiennyt, että lastenvaunut on varustettu turvavöillä, mutta nyt tiedän. Turvavöistä kannattaa tarkistaa se, ovatko ne kiinteästi kiinni istuinosassa vai ovatko ne irralliset. Lisäksi kannattaa ostaa sellainen makuupussi, johon turvavyön pystyy kiinnittämään. Yleensä makuupussien selkäpuolella on reiät, joista turvavyön hihnat voi pujottaa; näin on ainakin vaununvalmistajien omissa makuupusseissa. 

Renkaat ja pyörät

Ainakin Norjassa muotia ovat tällä hetkellä kolmepyöräiset vaunut. Ne ovat sporttisia, kevyitä ja ketteriä liikutella ja kääntää, mutta kiikkeriä. Kumipyörät liikkuvat muovipyöriä jouhevammin, mutta niitä pitää pumpata ja niitä voi joutua paikkaamaankin. Vaunuja ostettaessa kannattaa tarkistaa, voiko yhden pyörän hajotessa uusia vain yhden vai joutuuko uusimaan samalla kaikki pyörät (ei mikään vähäinen kulunki!) Vaikka vaunut olisikin valmistettu esimerkiksi Ruotsissa, renkaat eivät ole samaa tasoa. Ainakin Brio Smile -vaunuissa tämä on todellinen ongelma; alle puolessa vuodessa renkaita on hajonnut yhdeksän, eikä varsinkaan eturenkaita saa oikein mistään, koska ovat niin omituista kokoa. Ja vaikka takarenkaissa on sama tuumakoko kuin rollaattorissa, ne ovat niitä kapeampia. Jos vaunuissa on pienet etupyörät, niiden lukittavuus on hyvä ominaisuus pohjoismaisessa sohjossa. 

Lisävarusteet

Kuuluuko vaunuihin vakiovarusteina esimerkiksi sadesuoja, hyttysverkko, makuupussi, kassi tai turvavyöt? Jos ei kuulu, varmista, onko vaunuihin yhteensopivia varusteita saatavilla ja muista lisätä välttämättömäksi katsomiesi lisävarusteiden hinta vaunun kokonaishintaan. Niin sanottujen "pakollisten" lisävarusteiden hankinta voi nostaa vaunujen hankintahintaa tuntuvasti, ja myyjien tulkinta tästä "pakollisuudesta" on siitä avarimmasta päästä. Lisävarusteiden ei välttämättä tarvitse olla vaunuvalmistajan omia valmisteita, vaan halvemmallakin voi päästä. Tarkista kuitenkin, että varusteet voi kiinnittää vaunuihin ja että ne ovat sopivan kokoisia. Kannattaa hankkia sellainen sadesuoja, jonka saa vedettyä vaunujen ylle mahdollisimman äänettömästi, jottei lapsi herää.

Kuomu

Vaunun "katos". Tarkista, miten sen saa nostettua ja laskettua, kuinka alas sen voi vetää, kuinka paljon se suojaa sateelta ja suojaako se mahdollisilta törmäyksiltä (kuomun alaosassa tulisi olla jonkinlainen kovike) 

Kangasosat, kuosi

Vaunukankaan tulisi suojata ainakin normaalilta sateelta; lisäksi väriä valitessa kannattaa olla käytännöllinen. Musta on kesällä kuuma ja kovin vaaleat värit taas pohjoismaisessa loskassa helposti likaantumisensa paljastavina epäkäytännöllisiä. Vaikka ei haluaisikaan uusintaa vallitsevaa tyttö-poika-sukupuolivärikoodistoa, kannattaa välttää pinkkien vaunujen ostamista, sillä se vetää kääkättäviä tätejä puoleensa, julistaen koko maailmalle, että täältä tulee tyttö. Etenkin jos on vähänkään epävarma tulevan sukupolven sukupuolesta, kannattaa hankkia neutraalin värinen vaunu, esimerkiksi harmaa, ruskea tai tummanvihreä, tai, jos on hipsteri, voi hankkia suurella itseluottamuksella tietenkin minkä tahansa väriset kärryt. 

Kokoaminen ja purkaminen

Miten pieneksi vaunut saa taitettua? Tämä on tärkeää, jotta vaunut saa mahdutettua esimerkiksi auton tavarasäiliöön tai lentokoneen ruumaan. Kokeile taittaa vaunut kokoon ja koota ne kertaalleen jo liikkeessä, jotta näet, kuinka niiden mekanismi toimii. 

Vaunukoppa, istuinosa

Ota mittanauha mukaan vaunukauppaan. Mittaa vaunujen makuukopan pituus ja leveys; pituus voi vaihdella suunnilleen 70 sentistä noin 85 senttiin. Kopan tulisi olla ainakin 75 senttiä pitkä, jotta pitkäkin lapsi mahtuu sinne makaamaan ensimmäiset puolisen vuotta, minkä jälkeen tilastollisen lapsen on jo syytä nousta istumaan. Kopan leveys on yleensä joko vähän alle tai vähän yli 30 senttiä. Makuukoppa voi olla ulkoa joko pehmeä tai kova; sisältä se on aina pehmustettu. Mikään järkiseikka ei puhu pehmeän makuukopan puolesta, sillä pehmeä makuukoppa ei suojaa mahdollisilta törmäyksiltä ja se on turvamääräysten vastainen. Kovan makuukopan voi sitäpaitsi kiinnittää taksin turvavöihin suoraan. 

Makuukoppa on vaunujen valinnassa yksi tärkeimpiä elementtejä: kuinka helppoa sitä on kantaa ja kuinka hyvin se pysyy vaunujen sisällä. Jos sitä kantaa paljon ilman että koko vaunuja tarvitsee ottaa mukaan, sen on oltava kompaktin kokoinen ja ainakin reunoiltaan kovitettu, ulkoiset mittansa ja muotonsa pitävä. Tee koe, kuinka helppoa makuukoppaa on kantaa; pitkän makuukopan hankaluutena on juuri sen hankala kannettavuus. Norjalaisissa Simo-vaunuissa on markkinoiden suurin makuukoppa. Tarkista lisäksi, kuinka hyvin makuukoppa pysyy vaunukorin sisällä, ettei se esimerkiksi liu'u vaunuista ulos jos bussi äkkijarruttaa. 

Tavarakori

Sijaitsee vaunun pyörien päällä. Kysy, kuinka paljon se kestää kuormaa ja tarkista, miten se on konstruoitu. Monissa vaunuissa tavara"kori" on varsin hento kangasviritelmä, jolloin sinne ei kannata kuormata esimerkiksi olutkoria eikä muutoinkaan, jos haluaa välttaa paheksuvia ja moralisoivia katseita.

Jarrut

Vaunuissa on jalkajarrut, yleensä molemmissa akseleissa. Vaikuttavatko jarrut tukevilta mutta kuitenkin helppokäyttöisiltä? TÄRKEÄÄ: Muista aina tarkistaa, että ainakin toiset jarrut ovat lukittuina asettaessasi lasta vaunuihin; muuten vaunu jatkaa matkaansa ilman matkustajaa tai ainakin työntäjää.

Heijastimet

Onko vaunussa kiinteitä heijastimia joka puolella ja kuomussa? Jos ei ole, hanki.

Lapset kasautuvat

Kun toiset välttelevät niitä niin systemaattisesti, että lopulta tämä pelko muuntuu vieraantumiseksi, ja tästä vieraantumisesta kumpuaa sisäistetty päätös olla hankkimatta lapsia, niin toisille taas niitä kertyy lukuisia. En tarkoita lestadiolaisia, vaan ihan vaikka itseäni ja joitakin kavereitani. Näyttää siltä, että ihmisellä joko on niin painokkaasti nolla lasta että niitä miltei on negatiivinen määrä, tai sitten niitä on useampi, ainakin hyvin monella on useampi kuin yksi.

Ensimmäinen lapsi todistaa porttiteorian oikeaksi, ja avaa tulpan. Tiedän eräänkin, joka lapsentekoyrityksen jälkeen sai adoptiolapsen, ja sitten tuli yksi biologinen lapsi. Sen jälkeen toinenkin. Tiedän myös yhden, joka pitkällisen odotuksen jälkeen sai adoptiolapsen, ja sen jälkeen toisen.

Miksi? Eikö yksi riitä, eihän tämä enää ole mikään esiteollinen yhteiskunta, jossa lapset hankitaan henkivakuutuksiksi? Voi tietysti olla, että ensimmäinen lapsi on opettanut, kuinka ihania lapset ovat. Voi myös olla, että ensimmäinen lapsi ylipäätään on opettanut, mitä lapset ovat, ja herättäneet uteliaisuuden selvittämään, millaisia nämä ovat; raottaneet lupausta ihmisyyden salaisuudesta, ja tämän salaisuuden selvittämiseksi tarvitaan vähintäänkin toinen. Sitten voi myös olla, että ensimmäinen lapsi on kasvattanut aikuiseksi, ja vanhemmaksi, ja toista lasta varten ollaan sitten vähän valmiimpia, hyviä vanhempia.

Aikuistuneiden maailmat erkaantuvat toisistaan paljolti sen mukaan, onko lapsia. Ne, joilla ei ole, käyvät leffoissa ja bailaamassa ja valvovat puoli viiteen, ne, joilla on, käyvät muskarissa ja leikkipuistossa ja heräävät puoli viideltä. Tosin lapsettomuus antaa mahdollisuuden lykätä aikuistumista vieläkin pidemmälle kuin kolmeenviiteen tai neljäänkymmeneen...

Kyllä minäkin sitä yritin, ikuista nuoruutta, niin pitkään, että sitä saattoi luulla ihan totiseksi yritykseksi. Siltä se varmaan ainakin näytti. Tosin nyt minulla on oikea syy elää vanhaksi, nuorena ei tuolla nyt ollut niin viis. Silloin saattoi ajatella, että juoksu saattaisi loppua ihan hyvin vaikka siten, että juoksu loppuisi johonkin pururadan varteen, täysissä ruumiinvoimissa. Nyt tavoitteena on pysytellä suurin piirtein edes ruumiillisuuden puolella sen aikaa että lapset selviytyisivät omille raiteilleen.

Ihmisillä on taipumus puolustella omaa elämänmuotoaan, on se mikä sitten on. Välttämättömyydestä hyve, lapsia tai ei. Se on ainakin varmaa, että en tiedä ketään lapsia hankkinutta, jolle nämä eivät olisi heidän maailmansa keskipiste, aurinko, pilvet sen edessä ja myös äkillisesti nouseva ukkosmyrsky.

Äitini, suojelusenkelini

Reilun vuoden päästä olen yhtä vanha kuin äitini hänen kuollessaan. Tämän ymmärtäminen tekee nöyräksi. Tästä kiitollisena suhtaudunkin elämääni kuin lahjaan, ruumiiseeni kuin temppeliin, maailmaan kuin ihmeeseen aina silloin kun muistan.

Äitini- jota kaikki kutsuivat nimellä Hilu - halusi olla mahdollistaja, taustahahmo, tukija, joka mahdollisti minun kasvuni. Kirjojen maailma oli hänelle pakoa tästä maailmasta. Samalla lukeminen oli hänelle suuri tragedia: ainoana perheestään - hänellä oli kaksi veljeä - hän ei saanut jatkaa kansakoulun jälkeen, koska "tytöt nyt kuitenkin perustavat perheen heti kun sopiva mies tulee vastaan". Hän sitten toteutti tätä ennustetta, tullen äidiksi jo vähän alle 19-vuotiaana. Lukeminen oli hänen hiljainen tapansa kapinoida tätä ennustetta vastaan, toisaalta myös vain hänen pakoaan tästä maanpäällisestä maailmasta.

Muistan lopun elämääni bussinodotukseni maaliskuun 9. päivän aamuna, viimaisella Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuna vuonna 1997. Viima meni luihin ja ytimiin. Koskaan elämässäni minulla ei ole ollut niin kylmä. Olin kuin kuollut.

Tultuani kotiin iltapäivällä siivoamasta Messukeskusta, puhelinvastaajassani oli viesti, jossa kerrottiin asia: Hilu oli kuollut kello 10.50 aamupäivällä liian myöhään löydettyyn keuhkosyöpään kylmänä maaliskuisena aamupäivänä yli 17 vuotta sitten; häntä oltiin palloteltu lääkäriltä toiselle jo edellisestä talvesta, ja kun diagnoosi lopulta tehtiin syyskuussa, Hilu ei enää jaksanut taistella. Hänen sairaushistoriansa huomioiden, keuhkosyöpä oli oikeastaan vain viimeinen sinetti siihen, että hän pääsi pois. Olisi varmaan pitänyt haastaa koko suomalainen terveydenhoito tai ainakin HUS-konserni tuolloin oikeuteen hoitovirheestä; äitini yleisin diagnoosi oli luulosairas, vaikka hän oli kivun hyvä tuttava oikeastaan koko elämänsä.

Olin puhunut Hilun kanssa puhelimessa edellisenä iltana kertana, joka jäi viimeiseksi. Tuolloin hän oli vahvasti lääkittynä ja elämänsä ensimmäisen kerran hieman sekava. Ja viimeistä. Puhelu meni poikki, mikä suretti minua. Tiedän kuitenkin, että hän tiesi kaiken, senkin, jota en ollut ehtinyt sanoa.

Soitin heti paikalle silloisen tyttöystäväni Satun, jonka luona olin ollut yötä ja parhaan ystäväni Iljan. Lähdin Satulle, ja hänen soluhuoneeseensa päässyt kevään ensimmäinen aamuaurinko nosti minut kolmantena aamuna vuoteestani. Lähdin ostamaan jäätelöä ja samantien päätin kokeilla paluuta yliopistolle. Palasin ulkomaailmaan, englannin kielen keskustelukurssille.

Olin juuri kaksi päivää aiemmin täyttänyt 26 vuotta, ja minua lohdutti tuolloin surussani se ymmärrys, että Hilu uskalsi päästää irti elämästä, koska tiesi minun vihdoin pärjäävän omillani, siipieni kantavan. Asian käsittelyä helpotti minulla myös se, että kaikki käytännön järjestelyt - hautajaiset, asunnon tyhjennys, perukirjoitus - jäivät minulle. En voinut paeta asiaa, jouduin kohtaamaan sen kasvoista kasvoihin. Samaten voimia minulle antoi hautajaisissa sen ymmärtäminen, että olin itse asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä kuin moni Hilun ystävä. Koin olevani vahva.

Viimeiset konkreettiset muistikuvani liittyvät hänen viimeiseen jouluunsa: muistan, että minua alkoi hieman ahdistamaan hänen heikentynyt kuntonsa, ja lähdin jouluaattoiltana kotiini, vaikka olin ensin ajatellut viettää Hilulla Malminkartanossa jouluyön. En kuitenkaan kyennyt olemaan jouluaattoiltaa raskain mielin yksin, ja soitin ystävälleni Karrille, joka asui tuolloin samoilla nurkilla Töölössä ja jonka arvelin olevan kotona. Lähdimme Hesperian yökerhoon, ja löysin sen ulkopuolelta tuoreesta lumihangesta 100 markan setelin. Tämä seteli antoi minulle hetkellisen synninpäästön kun minä olin jättänyt äitini hänen viimeisenä jouluna, kieltänyt hänet, Juudas. Se oli kuin merkki minulle: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä, vaikka ei oikein.

Muistikuvani hänen viimeisiltä kuukausiltaan ovat hajanaisia, haluan muistaa hänet niiltä ajoilta kun hän vielä jaksoi hymyillä. Aivan viime aikoina hän ei enää jaksanut edes laittaa ruokaa, joten isot jauhelihakeittopadat korvautuivat Ateriaalin ateriapalveluruoilla. Hänen viimeisen syksynsä vierailin säännöllisesti katsomassa häntä Laakson sairaalassa, ja tietenkin kävin viikonloppuisin katsomassa häntä myös kotona aina silloin kun hänen vointinsa salli kotiuttamisen. Asuin tuolloin Töölössä Linnankoskenkadulla, ja muistan kuinka puskin päättymättömältä tuntuvaa Urheilukatua ylöspäin. Siellä oli aina vastatuuli.

Jos minun pitäisi kuvata Hilua yhdellä sanalla, se olisi kauneudenjanoinen. Hän rakasti kaikkea kaunista, koristeellista, suloista, värikästä, söpöäkin. Joku voisi kutsua sitä kitschiksi, mutta Hilu ei olisi tästä välittänyt. Toinen häntä leimannut piirre oli tarve jättäytyä taustahahmoksi, taka-alalle. Hän eli toisia varten, ensin pikkuveljeään, sitten minua. Hilulla, jolla oli synnynnäisesti reikä sydämessä, oli suunnaton sydän.

Hilu teki tapaamiinsa ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen sisäisellä voimallaan, joka ohjasi häntä etsimään lisää kauneutta - oli sitten pikkulinnuissa, kirjallisuudessa, musiikissa tai Kauniissa ja rohkeissa - ja uskomaan kaikista hyvää, vaikka ei hän siihen aina kyennytkään. Silloin kun maalliset keinot - fyysiset voimat tai rahat - riittäneet, mikä oli tilanne usein, hän etsi apua milloin Jumalalta, jumalilta (hän itseopiskeli laajalti erilaisia uskontoja) tai vaikka astrologiasta.

Hän onnistui pääsemään kertatapaamisella kenen tahansa suojauksen alle, myös vain kerran hänet nähneiden ystävieni. Hilu saattoi valitella onnetonta perhetaustaansa, johon kuului uskoton äiti, runsaahkoa alkoholinkäyttöä ja henkistä insestiä, mutta ei koskaan valittanut kuitenkaan omaa ihmisen osaansa. Hän katsoi osanaan olla ihminen ihmiselle, ja siihen osaan kuului ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antoi. Ja otti.

Hilu tiesi kaiken. Hän oli läheisin uskottuni, olen paljossa hänen "tuotteensa", ainakin siitä alkaen kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt paremmin myös isäni perinnön, ja lähentynyt isääni uudestaan saatuani oman perheen. Kokonaan välimme eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa poikki, vaikka meillä olikin jonkinlainen etäisyydenottovaihe ollessani kahden kympin molemmin puolin. Minulla on aina ollut myös isä, ja vanhempiini hyvin toverillinen suhde.

En koe tulleeni kasvatetuksi; sen sijaan olen keskustellut tasaveroisesti kaikesta mahdollisesta vanhempieni kanssa. Elämänarvoja minuun on toki näissä keskusteluissa siirtynyt ja suunnaton määrä tietoa kahdelta ihmiseltä, joiden intressit kuitenkin olivat varsin erilaiset. Isäni ja äitini. Tiesin jo lapsena paljon sellaista, jota lapsen ei kai kuuluisi tietää, kuten elatusavun suuruuden. Jos joku on minut ihmisenä pilannut, ei se.

Hilulta olen perinyt kiinnostuksen taiteisiin ja yleisemminkin kulttuuriin. Hilu ei osannut tuntea vihaa, katkeruutta toki häntä epäoikeudenmukaisesti kohdellutta kohtaloa kohtaan. Aiheellisenkin ja kohdistettavan vihan hän projisoi katkeruudeksi olosuhteita tai huonoa onnea kohtaan. Hän lamaantui sokkiin kohdatessaan ihmisiä, jotka kohtelevat toisia välineinä, jotka etenevät kyynärpäillä. Niin teen minäkin.

Hilu rakasti musiikkia, ja tämän olen perinyt häneltä. Erityisesti Mozartia. Kun sain tiedon hänen sairastumisestaan, yhdistän tämän tiedon äänilevyyn, jossa oli Mendelssohnin 1. ja 5. sinfoniat, ja matkani sairaalaan yhdistyvät Stravinskin Tulilintuun. Sellainen oli äitini: pieni lintu, jonka siivet olivat palaneet.

En pysty erittelemään Hilun sanomisia ja tekemisiä, olen liian läheinen, oikeastaan kuin yksi osa häntä, vaikka toki niitä puskee aika ajoin pintaan, sillä ne ovat osa minua. Olen perinyt paljon sanontoja häneltä, ja hän on välittänyt minulle paitsi sukuni historiaa myös syntymäkotikyläni Kivistön ajankuvaa. Hänelle oli tärkeää pitää koti hyvässä kunnossa, vaikka saimme pesukoneen vasta ollessani 13-vuotias. Muistan Hilun pesseen nyrkkipyykkiä kylpyammeessa, silittäneen lakanat ja juosseen aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen, milloin lääkärille, milloin syöpäsairaalle äidilleen Diakonissalaitokselle.

Ajattelen Hilua päivittäin, ja hän on elämässäni läsnä suojelusenkelinä, vaikka en muuten enkeleihin uskoisikaan. Uskon hänen tarkkailevan varsin tyytyväisenä minun edesottamuksiani, vaikkakin haluaisin kyllä hänen voineen tutustua Sanna-puolisooni, Simeon-poikaani ja pieneen Elsa-tyttööni ja uskon, että hän olisi niin omistautunut mummo, että olisi muuttanut vaikka Timbuktuun voidakseen olla läsnä ja auttaa.

Uskoisin, että Hilu olisi kertonut lapsenlapsilleen paljon tarinoita, ehkä opettanut pari omaa perinneruokaansa (kuten maailman parhaan janssoninkiusauksen, jota minä en kykene kopioimaan, ja maailman parhaan porsaankyljysreseptin, jota sinnikkäästi yritän kerta toisensa jälkeen), olisi kertonut satuja ja laulanut, mikäli hänen äänestään olisi vielä ollut jotakin jäljellä. Hilu lauloi kauniisti nuorena; tästä on säilynyt todistuskappaleena kasettinauhoite, jossa hän laulaa Rosvo-Roopen.

Muistan hämärästi ajat, jolloin isovanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt. Ajat ovat toiset: minä olen vasta nyt kunnolla varustautunut vanhemmuuteen, Simeon-poikani opetti minut siihen. Onkin hätkähdyttävää seurata entisten koulukavereidensa jo tulevan isovanhemmiksi…

Oma vanhemmuus ja vanheneminen asettaa asioita järjestykseen, vaikka tiedän, että minut on keitetty vahvemmista aineksista kasaan kuin äitini. Toisaalta minun sieluni ei likaantumatta olisi kestänyt kaikkea sitä, mitä hän joutui kestämään: perhetaustansa, pettymyksensä itsensä toteuttamisessa ja rakkaudessa. Hilulla oli kaunis mieli.

Hilusta kertoo paljon sekin, että hän pysyi ystävänä ensimmäisen aviomiehensä, minun isäni kanssa, joka otti äitini poismenon raskaasti. Jos hänen kanssaan poltti sillat, vika oli omassa itsessä. Hilun perhetaustastahan jo hieman kerroinkin: hän joutui huolehtimaan jo 5-vuotiaasta alkaen paljon pikkuveljestään, ja yksi veli vihasi isäänsä ja toinen äitiään. Valitettavasti Hilun välit menivät poikki hänen toiseen veljeensä muutama vuosi ennen tämän traagista kuolemaa.

Eräs vanha ystäväni vieläkin aika ajoin liikuttuneena alkaa muistelemaan Hilua niin elävästi että puheen kohteesta tulee elävä, ikään kuin puheella voisi korjata rikkimenneen savikukon ja puhaltaa siihen hengen.

Aika ajoin huomaan ajattelevani, mitä hänen ystävilleen kuuluu. Oletan suurimman osan heistä vieläkin asuvan Kannelmäessä, jossa asuimme koko 80-luvun. Hänellä oli joitakin hyvin läheisiä ystäviä, joihin hän oli tutustunut koiransa kautta: jokseenkin samanikäisiä naisia, joilla myös oli koira. Muistan heidät vieläkin: Kaija, Anja, Anneli.

Hilun hauta on eri paikkakunnalla, ja olen tehnyt sinne kesäisin pari kertaa pyöräretken. Vielä Helsingissä asuessani kävin siellä vuosittain, joskus pari-kolmekin kertaa vuodessa. Ymmärtääkseni haudalla - jonne on haudattu myös hänen vanhempansa - joskus käyvät hänen veljenpoikansa ja kenties hänen veljensäkin. Kannan Hilua aina mukanani, joten tavallaan minun kauttani lapseni saavat tutustua häneenkin tai ainakin niihin asioihin - eläimet, musiikki, kirjat - joita hän piti tärkeinä ja niihin arvoihin - ystävyys, lähimmäisenrakkaus, kauneus - jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Pieni tyttäreni sitäpaitsi kantaa Hilua mukanaan toisessa nimessään. Hilu oli niin nuori ja nuorekas, että on vaikea nähdä häntä mummona tai ylipäätään 62-vuotiaana.

Perheellisenä elämä on rikkaampaa

Vaellusvuosinani minulla oli harvoin tylsää, linnoituksessani minun ja pleikkarin. Kaverini olivat perheeni, ja läheisyyttäkin saa ajoittain, tosin aika kalliilla litrahinnalla. Rakkauksiakin sattui aika ajoin. Joskus nautin elämäkertoja muutaman oluen kera Väiskin nurmikolla, ajoittain juoksin Hännisen Harrin ohjelmilla kolmen tunnin maraton karkaamassa horisonttiin. Kissoista oli seuraa, ne hurisevat sängynlämmittimet.

Olisin varmaankin elänyt ihan suht tyytyväisenä niinkin. Baana- ja juoksukuntoni tosin pikku hiljaa rapistuessa harrastukseni olisivat saattaneet enemmän taas kallistua Elokuva-arkiston ja tsekkipubien ja ajoittaisten nyrkkeilyiltojen puolelle, Varmaankin vanhetessani ajatukseni olisivat aika ajoin saattaneet tasaisen enenevästi karkailla entä jos -puolelle.

En puhu kuin omasta puolestani, ja toki siinä on puolensa, että pesukonekulut voi jakaa, mutta yksinasuvana olin yhdessä merkittävässä suhteessa köyhä verrattuna aikuisempaan minääni: minulla ei ollut rakkautta, eikä näin ollen myöskään merkitystä. Sisältöä saattoi olla, muttei tarkoitusta.

Esimerkiksi politiikka ja muu aktivismi kyllä käy sisällöstä, mutta en osaa verrata, sillä en harrastanut niitä vaellusvuosinani. Työkin voi antaa sisältöä, tosin tyhjää joukkoa ei voi korvata toisella tyhjällä.

Oli niitä lyhyempiä ja enemmän lyhyitä rakkaussuhteita, mutta ei mitään tietoa ehdottomasta, kyseenalaistamattomasta, kaiken voittavasta rakkaudesta, jonka saa vasta perheessä. Omaan itseen kohdistuvalle ehdottomalle rakkaudelle me olemme sokeita, sen ymmärtää vasta kun elämään ilmaantuu joku, jota ei voi muuta kuin itse rakastaa täysin määrättömästi, joka riisuu sinut vastarintasi aseista.

Ihmiskilveksi Sote-sotaan

Helsingin sote-osastopäällikkö Hannu Juvosen mukaan maakuntasairaalat uhraavat naiset, lapset ja vanhukset ihmiskilviksi, pelottelemalla tiesynnytysten vaaroilla ja terveyskeskuspäivystysten tukkeutumisella. Ei minun tarvitse pientä tyttöäni uhrata ihmiskilveksi, voin mennä sellaiseksi itsekin.

(Sosiaali- ja) terveyspalveluiden järjestämisestä voidaan kyllä rauhassa vääntää ylätasolla ihan miten paljon tahansa, ja tähän ylätasoon Juvonen liittää myös kätilöt, vaikka he ovat palvelun suorittavaa porrasta, joten heidän, jos keiden luulisi tietävän. Annettakoon palvelun käyttäjän näkökulma.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, mitä olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Saimme Porvoon sairaalasta perhehuoneen, joka mahdollisti sen, että koko perhe - isä mukaanlukien - saattoi olla yhdessä ensimmäiset kaksi synnytyksen jälkeistä yötä. Kerran kävin kotonani hakemassa vaihtovaatteita, tyhjentämässä postilaatikon ja kastelemassa yrttimaan, matka kun ei ole kuin 2 kilometriä. No, tiedän hyvin, että yrttimaan kastelu ja pyykinpesu eivät kuulu Sote-uudistuksen piiriin.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Molempien työpaikoille pääsee bussilla, onneksi. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta.

En nyt silkasta pieni on kaunista -romantiikasta puolusta maakuntasairaalaa tai oman ontuvan kunnallispoliittisen urani pönkitykseksi. Minulla on vertailukohta: edellinen lapseni syntyi yliopistosairaalassa, Oslossa. Kokemukseni perusteella, suosittelen Porvoon sairaalaa helsinkiläisille, vantaalaisille, venäläisille, virolaisille, kenelle hyvänsä!

Tämän kirjoitukseni laitoin sekä Hesariin että Uusimaahan. Uusimaassa se julkaistiin jo seuraavana päivänä, Hesari taas on ruvennut sensuroimaan.

Hannu Juvosen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Suurin saavutukseni

Työhaastatteluissa toisinaan kysytään suurinta saavutusta. Vastaan kuten miesurheilijat teeveessä: lapset ja perhe, tosin luultavasti eri syistä kuin he.

Urheilijat tulevat keskimääräistä useammin sellaisesta sosiokulttuurisesta taustasta, jossa käydään melko vähän kouluja, ja tämän kanssa korreloi positiivisesti varhainen perheytyminen sekä runsas lapsiluku - joka on seurausta edellisestä. Näin ollen on luonnollista, että he ovat perhekeskeisiä, ja yhtä tautologisesti, "pitävät lapsista (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan: pidän omista lapsista ja todistetusti mukavista lapsista. Muitakaan en inhoa, jolleivat osoittaudu monstereiksi)". On siis ihan luonnollista, että urheilijat korostavat lapsia.

Toinen syy urheilijoiden lapsipuheeseen on ainakin miesurheilijoilla ehkä huono omatunto siitä, että lastenhoito on jäänyt äidille heidän urheilu-uransa aikana, ja tätä huonoa omatuntoa lasten kanssa vietetystä vähäisestä ajasta halutaan ehkä alitajuntaisestikin kompensoida.

Minä en ole urheilija, ja olen käynyt kyseenalaisestikin koulua. Jos minulta kysyttäisiin suurinta saavutustani, voisin kyllä tarkennettaessa keksiä joitakin tilanteita, joista olen saanut suuria elämyksiä, sikäli mikäli minulla on niihin joku arpa. Keskuspuiston joulujuhlat, Pekka Haaviston kampanja, se, että minua on kysytty eräässä entisessä työpaikassani hallituksen puheenjohtajaksi ja se, että onnistuin sulattamaan Siban pianon valintakokeessa lautakunnan nihkeän pj:n osallistumalla keskusteluun kanditaattien Beethoven-tyyleistä, mitä ehkä sihteeriltä ei odotettu.

Suurin saavutukseni - sikäli minulla on siihen muuta osaa kuin asianosaisuus - on kuitenkin epäilemättä kaksi lastani. Tarkennettuna: ennen kaikkea se, että saan edelleen olla mukana ensimmäisen lapseni elämässä ja se, että sain uuden mahdollisuuden perheeseen, tiedä häntä sitten, minkä prosenttiosuuden tästä tapahtumisesta voi irrottaa omaksi ansiokseni.

Tämä perheen korottamiseni ei johdu samasta syystä kuin urheilijoilla, vaan ainakin osittain samasta syystä kuin varsinkin aikaisemmin vähän koulutetuilta, oman työuransa uhranneilla naisilla: perhe-elämä nyt on sattunut tuomaan enemmän iloa kuin työelämä.

Ensimmäisen maailman sikiöt

Luin tänään Hesarista, että Kätilöopisto on uhattuna. Tämä ei varmaankaan ole mukavaa, ja pääkaupunkiseudulla syntyy paljon lapsia. En haja-asutusaluelaisena kuitenkaan oikein osaa suhtautua tähän, tarkemmin sanoen porvoolaisena.

Synnyin itse kyllä Helsingin Kätilöopistolla, vuonna -71. Ensimmäinen lapseni syntyi Oslon Ullevaal Sykehusissa ja toinen Porvoon sairaalassa, jonka synnytykset ovat olleet uhattuina jo 70-luvulta, ja nyt Sote-uudistuksen päivystysasetus, joka vaatii tuhatta vuotuista synnytystä, uhkaa laittaa lapun luukulle jo vuonna 2016.

Jos asuu itäisessä Helsingissä, matka synnyttämään lisääntyy kyllä noin 3-4 kilometrillä, jos Kättäri laittaa lapun luukulle. Taksilla tämä matka taittuu muutamassa minuutissa. Jos Porvoon sairaala laittaa lapun luukulle, matka synnyttämään lisääntyy noin 50 kilometrillä, ja esimerkiksi lapinjärveläisillä 100 kilometrillä, loviisalaisilla 90 ja askolalaisilla 70 kilometrillä.

Hesarissa todettiin lakonisesti, että matka Porvoon moottoritieltä Naistenklinikalle kyllä on sen verran pitkä, että jos istukka irtoaa, niin sitten ei kyllä ehdi. Jos ei ole ajokorttia, niin tämä matka on todella pitkä. Porvoon moottoritietä ei nimittäin yöbusseja kulje, jos vauva päättääkin maailmallistua yöllä. Aika usein he näin tekevät, vauvat kun eivät osaa lukea bussiaikatauluja.

Helsinkiläisilläkin vauvoilla on toki oikeus syntyä turvallisesti tähän maailmaan, enkä halua laittaa vauvoja vastakkain, mutta jos on pakko priorisoida sen välillä, onko Helsingissä 2 vai Porvoossa 0 synnytyssairaalaa, valitsen mieluummin tasapelin, vaikka tiedän hyvin, että vielä harvemmalla helsinkiläisellä isällä (sic!) kuin porvoolaisella on ajokortti.

Tämä valinta panee miettimään myös lähipalvelun käsitettä. Joillakin on lähipalvelu, toisilla ei palvelua ollenkaan.

Puoli tuntia yhden minuutin tähden

Tänä aamuna poikani kysyi minulta, miksei hän voi mennä esikouluun - joka sijaitsee noin 3 km vastakkaisella suunnalla kuin Porvoon bussiasema - potkulaudalla, kuten hän oli tehnyt viime keväänä toisinaan päiväkotimatkoilla. Ikävänä velvollisuutenani - sehän on isien ja äitien hommaa, elämän karvaiden reunaehtojen osoittaminen - oli opettaa hänelle elämän tosiasioita: on olemassa semmoinen juttu kuin bussiaikataulut, ja kustannuspaikkaani kulkee busseja vain kaksi kertaa tunnissa.

Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.

Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista,  tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.

Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.

Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.

Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.

Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.

Työn kurjuus ja elämän ihanuus

Kurja työ opettaa elämän tärkeysjärjestyksen, edellyttäen, että elämässä on työn ulkopuolella jotakin positiivista sisältöä. Jos ei sitä muuten sattuisi tietämään.

Kuten perhe, ystävät ja harrastukset. Viikonloppuna Holkenin maastolenkillä mieli puhdistuu ja latautuu niin että jaksaa taas yhden viikon. Ystävien kanssa vietetyn hetken jälkeen jaksaa taas kolme kuukautta. Ja töistä kotiin tullessa kaikki muu sulaa, kun 3-kuukautinen tyttö nauraa isälleen.

Perhettä ei voi ostaa kaupasta, mutta harrastuksen voi hankkia kuka tahansa. Työn vastapainoksi siis kannattaa olla jotakin, ettei koko elämä näyttäydy harmaana, eikä osaa vastata, miksi tekee työtä.

Jaksotyöuudistus tekee työn ja perheen yhdistämisestä mahdotonta

Terveydenhoitoalan liitot saivat sovittua, että kun aiemmin kaikilla alan liepeille pesiytyneillä ammattiryhmillä - mukaanlukien hallinto - on sovellettu 6 viikon jaksotyöaikaa, nyt se korvataan 2 tai maksimissaan 3 viikon listoilla. Tämä perustellaan sillä, että se helpottaa sen seuraamista, onko ylitöistä maksettu ylityökorvausta vaiko ei. Sekä kaikenlaista hämärää ja sekavaa, joka vaikuttaa sumutukselta.

Minun arkilogistiikastani tämä uudistus tekee kohtuuttoman rankkaa. Poikani ollessa luonani, joudun jo nyt lyhentämään työpäiviä tunnilla ja siltikin pojalleni tulee lusittavaksi maksimipäivä 7-17 eskarissa. Kun ennen saatoin tasata huoltajuusvuoroni aikana kertyviä miinuksia 6 viikon jaksoissa, nyt tasattavaksi tulee joka toisella 3 viikon jaksolla 6 tuntia 9 päivän aikana. Tämä uudistus tekee työnteon ja perhe-elämän yhdistämisen todella vaikeaksi, ja talvella, jolloin työmatkojeni pyöräiltävyyden varaan ei ainakaan Helsingin päässä voi laskea, tunnin päivittäisestä työajanlyhennyksestä kertyy 6 päivässä 12 tunnin työaikavaje, joka pitäisi tasata 9 päivässä. Sukkuloivalle yksinhuoltajalle tilanne tulee olemaan mahdoton, minulle ainoastaan sietämätön.

Uudistus on siis aivan paska. Koska en aio erota perheestäni, joutunen eroamaan työstäni, saaden karenssit ristikseni. Kiitti vaan Tehy & muut liitot.

Terveydenhoitoalan liitto Tehyn tiedotteen huononnuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Päiväkodit sukupuolineutraaliuden koelaboratorioina?

Ruotsissa oltiin aikeissa avata kolmisen vuotta sitten sukupuolineutraali päiväkoti, jossa pyritään tietoisesti eroon sukupuolittavista käytännöistä. Tämä tarkoittanee sitä, että tytöille annetaan leikkiaseet ja pojille nuket käteen, tytöt saavat oikeuden pukeutua tylsästi ja poikien valikoimaan lisätään hörselöt ja muut röyhelöt. Päiväkodeissa tämä kielten yhdistäminen voisi mahdollistaa lapsiryhmien yhdistämisen kielirajojen ylitse. Lisäksi lapsia tullaan kutsumaan ystäviksi.

No, leikki sikseen. Aloitteen idea on hyvä ja kaikin puolin kannatettava. Aloitteessa on erinomaista, että lapsille esitetään opetuksessa jo esiopetuksesta alkaen, että maailma on moniulotteinen: siellä on eri näköisiä ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla ja lähtemällä siitä, että sukupuoli ei saisi olla rajoite.

Nyt olisi mielenkiintoista kuulla kolmen vuoden kokemuksia sukupuolineutraaliudesta sen koelaboratoriossa. Nyt Ruotsissa aiotaan sukupuoliroolit yleisemminkin purkaa siten, että siellä lanseerataan sukupuolineutraali persoonaprononimi hen. Sillä voidaankin korvata täten sekä toisen kotimaisen han ja hon että hän, ja hen voikin olla silta kotimaisten kielten välillä. 

Kieli tietenkin suuntaa ajattelua ja olen sikäli vahvan käsiterealistisen koulukunnan puheaktimies, että ymmärrän kielen suuntaavan myös toimintaa, koska toiminta yleensä on motivoitua, ja motiivit perustuvat tulkintoihin. Miten lapsia aiotaan sitten kutsua näissä päiväkodeissa? Sinä siilitukkainen, krokotiilipaitainen ja silmälasipäinen ystävä kolmas seinästä oikealta päin katsoen? Nimet pitänee lakkauttaa, koska nekin yleensä designoivat jommankumman sukupuolen. Tästä lähtien lapsille annettakoon siis vain sellaisia nimiä kuin Rauni, Vieno ja Kakka-Jakkara ja 3456.

Pahaa pelkään vain, että jos päiväkoti aikoo toimia ulkomaailman suhteen edelläkävijänä ja ei-sukupuolittamisen koelaboratoriona, päiväkodit eivät itse ole tähän valmiit. Ulkomaailmasta en tässä puhu mitään. Eivät ole kätilöt ja neuvolatkaan tähän valmiita, aloille kun yliedustetusti hakeutuu ihmisiä (=naisia), joiden käsitys sukupuolirooleista on varsin perinteinen. Voi tosin olla, että Suomessa ollaan edistyksellisempiä kuin maissa, joissa puhutaan skandinaavisia kieliä, mikäli kieli nyt niin ohjaa toimintaa.

Ollaanko sitten? Ainakin Norjassa kätilöt tuskin huomaavat miehiä, ja heille varataan korkeintaan autokuskin rooli synnytysoppaissa. Toisaalta päiväkodeissa on töissä miehiä varsin yleisesti.

Sukupuoli ainakin kulttuurisena käsitteenä sietääkin tulla ravistelluksi. Ainakin on ihan selvää, että sukupuoli ei palaudu lisääntymiseen ja perherooleihin ja silloin on hyvin hankalaa nähdä sillä mitään yhteyttä myöskään siihen oikeudellis-juridiseen muotoon, millä perhemuoto tavataan meillä Suomessa järjestää.

Tästä seuraa myös se, että on ihan mahdotonta perustella, miksi avioliitto ja heteroseksuaalinen ydinperhe näyttävät olevan synonyymejä. Aloitettakoon sukupuolijärjestelmän purkaminen siis avioliittolainsäädännöstä.

Leikkiminen on tylsää

Viime viikonloppuinen Hesarin kolumni on suonut suuren helpotuksen monille pikkulasten vanhemmille. Olemme saaneet synninpäästön: on ihan ok, jos ei halua leikkiä lapsensa kanssa. Kuten tuttavani Facebookissa totesi: "Olen monen lapsen mielestä hauska aikuinen, erityisesti omani. On vain yksi ongelma: en jaksa leikkiä. Se vaatii hirveitä ponnisteluja. Ukkelin töpöttäminen pitkin pöytää on järjettömän tylsää. "Nyt nää menis tänne..." Aargh. Osaan tosin muita juttuja: riehua, kutittaa, laulaa, tanssia, hyppiä sohvalla ja lukea lapselle kirjoja. Kai se voi riittää".

Sitä en tiedä, riittääkö se lapselle, mutta aikuiselle sen pitäisi riittää niin että voi nukkua puhtaan omatunnon kanssa.

Olen yrittänyt propagoida 6-vuotiaalle pojalleni, joka ihmettelee vaativasti, että "JSJ, mikset sä leiki", että legoilla rakentaminenkin on leikkimistä. Ja sitä ihmetyksekseni osaan vielä tehdä. Tosin, sitten kun tämä oppi on sisäistetty ja saan käskyn rakentaa, seuraavaksi yritän selittää pojalleni, että ei se noin mene, että"rakenna jotain". Kukko ei käskien laula, ja mielikuvitusta ei voi käskeä. Aikuinen tarvitsee selkeät ohjeet tai ainakin lähetyskäskyn: rakenna se Angkor-Vat, Helsingin olympiastadion tai Diplodocus. Hyvällä tahdolla nekin onnistuvat.

Olen sopeutunut siihen myönnytykseen lasten maailmaa kohtaan, että voin joskus ostaa jonkun poikani himoaman Hero Factory- tai muun taistelurobottihahmon, jotka kaikki tunnistaa siitä, että jokaista hahmoa kutsutaan aikuisen mielestä virheellisesti lapsen logiikan mukaisesti koko sarjan nimellä. Niillä leikkiminen, joka pahimmillaan sisältää ampumista ja toisten hahmojen rikkomista ja parhaimmillaan toisten hahmojen moikkaamista ja bensa-asemalla hengailua, on kyllä oikeasti aika hankalasti aikuislogiikalla perusteltavissa.

No voisiko sen aikuislogiikan sitten heivata hetkeksi mäkeen? Ei niin tehty maatalousyhteiskunnassakaan, jossa isän joskus veistämä kaarnalaiva ja käpylehmä toimittivat ainutkertaisia muistoja harvinaisista leikkikaluista - muita ei ollut - ja harvinaisia muistoja ajasta, jolloin isä oli juuri lastaan varten läsnä.

Aion olla lapselleni läsnä, pelata pelejä, opettaa ajamaan polkupyörällä, pituushyppäämään ja kirjoista sekä havainnoimalla kaiken osaamani hirmuliskoista, vuorista ja hyönteisistä. Uskoisin tämän olevan paljon enemmän kuin monessa muussa perheessä, ja se saa luvan riittää. Sekä rakentaa legoista sen Taj Mahalin. Piirtäminen on jo siinä ja siinä, sillä se edellyttää kykyä kuvallistaa oma sisäinen fantasiamaailmansa sekä ottaa tämä kuvallistaminen vakavasti, lihallistaa se.

Hyvä äiti -myytti tappaa

Naisiin kohdistuu paljon useammalta suunnasta odotusten ristipaineita kuin miehiin. Tämä johtuu heidän perinteisesti alistetusta asemastaan: tehokkaan työminän lisäksi pitäisi vielä olla hyvä äiti. Eikä vain hyvä, vaan täydellinen. Jos onnistuminen äitinä määrittää monia naisia naisina, niin onnistuminen töissä määrittää heitä ihmisinä.

Äitiyden taakka voi olla niin raskas kantaa siksi, että se määrittää naisia usein kokonaisvaltaisesti: epäonnistumisen pelko äitinä saa tuntemaan itsensä huonoksi ihmiseksi. Isällä on paljon helpompaa: isälle kaikki lapsen kanssa tehtävä on plussaa ja kotiinpäin, jolloin isällä on aina mahdollisuus onnistua, kun taas äitiydessä epäonnistuminen on alati läsnä.

Kuitenkin melkein aina nainen on juuri oman lapsensa ylivoimaisesti paras äiti. Oma äitini tyhjensi pankkitilini ja tappoi itsensä tupakalla. Siltikin hän oli maailman paras äiti, minulle, ja olen hänelle kiitollinen kaikesta. Eikä vain maailman paras äiti, vaan todella suuri, pieni ihminen, kaikista inhimillisistä puutteistaan - kuten monista sairauksistaan - huolimatta.

Jäitä siis hattuun äidit. Te riitätte juuri sellaisina kuin te olette: ihmisinä, jotka toimivat parhaan käytettävissä olevan ymmärryksensä mukaan ja jotka tekevät parhaansa, koska rakastatte lapsianne. Enempää ei voi vaatia, eikä kannata. Ei lapsennekaan teiltä sen kummempaa vaadi. Tiedän tämän siitä, kuinka paljon poikani odottaa tapaamisiamme ja kuinka tosissaan hän juttuni ottaa, huonotkin. Kaikkein armottomimmat odotukset te juuri itse kohdistatte itseenne. Jos ette olisi niin armottomia itsellenne, teistä jäisi jäljelle vielä enemmän lapsellenne, puolisollenne, itsellenne ja ystävillenne. Armottomat odotukset kuluttavat loppuun kenet tahansa, äiditkin, jotka muuten ovat maailman sinnikkäimpiä ja sitkeimpiä olentoja maan päällä.

Jokainen äiti ansaitsee syvän kunnioitukseni. Oli sitten maailman paras, ihan hyvä tai vaan ihan tavallinenkin.

Vielä neljä lisäsyytä pulloruokintaan

Olen kirjoittanut aiemminkin pulloruokinnan eduista verrattuna imetykseen. Vielä neljä tuli mieleeni: kun imetyksessä ei-imettävästä vanhemmasta tehdään imetystukihenkilö, mille tehtävälle vanhempien parisuhde alistuu, pulloruokinnassa ei tarvita tukihenkilöitä.

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin se, että se on niin paljon imetystä helpompaa, ja onnistuu melkein missä tahansa asennossa. Tästä seurauksena se onnistuu myös iseiltä, ollen imetystä tasa-arvoisempaa.

Toiseksi: imetyksessä voi epäonnistua mahdollisimman monella tavalla. Pulloruokinnassa voi onnistua mahdollisimman monella tavalla.

Kolmanneksi: imetyksessä täytyy noudattaa spartalaista kurinalaisuutta. Lepsuuntumaan ei pidä, jos jo 4-6 tunnin imetystauko takkuaa maidontuotannon. Vastikkeen tulo ei kuitenkaan koskaan ehdy, ei silloinkaan jos kyseessä on kyltymättömättömästi imevä lapsi, jolloin rinnat eivät ehdi täyttymään maidosta. Ja tästä seuraa neljäs hyvä syy suosia vastiketta; ehtymättömyytensä takia se takaa paremmat yöunet niin lapselle kuin vanhemmillekin.

Aiempaan ketjuuni aiheesta pääsee käsiksi klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa sekä blogini asiasanahaulla "imetys".