Nepsy-ystävällinen työpaikka

Osallistuin eilen Autismiliiton Töitä kirjolla -tapahtumaan, jonka lopuksi teetettiin osallistujilla kysely siitä, millainen olisi heidän mielestään neuroesteetön työpaikka. Tässä omat vastaukseni siitä, millainen olisi oma näkemykseni unelmien työpaikasta, tai oikeastaan työelämästä:

Millainen on sinun unelmatyösi?

Itsenäinen työ tutkijana, luontokartoittajana tai valokuvaajana. Kaikkein eniten olen elämässäni nauttinut työstä tai siihen verrattavasta toiminnasta kolutessani Loviisan takametsiä tehdessäni Särkjärven valuma-alueen kartoitusta ja kädet mullassa Kumpulan koulukasvitarhalla. Myös Horisontin elokuvakerho ja eduskuntavaalipaneeli sekä Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeen sihteerinä toimiminen ovat kuuluneet huippuhetkiini. 

Millaista tukea toivot työnhakuun?

Konkreettista neuvoa, missä niitä piilotyöpaikkoja on. Ja konkreettista ansioluettelon viilaamista, kun koulutusta vastaavat työt ovat vuosikymmenien takaa ja ansioluettelon karsiminen on mahdotonta.

Mitä tukea/mukautuksia tarvitset, jotta pystyt tekemään töitä?

Työohjeet eivät saa muuttua koko ajan, varsinkaan edestakaisin. Käytettävä teknologia ei saa muuttua ainakaan kovin usein, koska se vaikuttaa työnteon tapoihin.

Selkeät tietojärjestelmät. Selkeät rooliodotukset, jotka on kirjoitettu auki. Ei jatkuvia organisaatiomuutoksia. Mahdollisuus itse priorisoida.

Millaisia kokemuksia sinulla on työnhausta tai työelämästä?

Olen koulutukseeni ja lahjoihini nähden alisuoriutunut. Otan kirjaimellisesti työhaastatteluiden mantran "rohkaisemme sinua esittämään kritiikkiä". En ymmärrä kirjoittamattomia sääntöjä tai hiljaista tietoa, joita organisaatioissa on.

Millainen olisi juuri sinulle paras työympäristö?

Metsä.

Millainen on sinusta neuromoninainen työympäristö?

Omat työhuoneet, selkeät kirjalliset työohjeet, jotka saa printattua vaikka seinään oman työpöydän yläpuolelle, helppokäyttöiset tietokoneohjelmat, jotka eivät muutu tai päivity jatkuvasti, organisaatio, jota ei myllätä jatkuvasti. Ei pyydetä ajattelemaan omilla aivoillaan tai käyttämään "maalaisjärkeä", koska tällöin pitäisi myös kertoa, missä kohdassa se omilla aivoilla ajattelu pitäisi ymmärtää lopettaa.

Neuromoninaisuuden huomioiva, kognitiivisesti esteetön ja erilaiset olemisen ja tekemisen tavat suvaitseva työpaikka on kaikille hyvä, ei vain neurovähemmistöihin kuuluville aivan samoin kuin tasa-arvon ja vähemmistöystävällisyyden kanssa on yleensäkin. Kaikki hyötyvät aistikuorman keventämisestä ja sääntöjen ja odotusten selkeydestä. 

Ennen omaa asperger-diagnoosiani olin jo mieltänyt itseni työpaikoissani eräänlaiseksi indikaattoripaperiksi. Autistiset työntekijät ovat työelämän indikaattoripapereita. 

Suomalaisuuden neuropsykiatrinen diagnoosi

Jos neuropsykiatrin koulutuksen saanut kulttuuriantropologi saisi tehtäväkseen diagnosoida suomalaisen kulttuurin, se saisi diagnoosikseen Aspergerin syndrooma, tai nykyäänhän se on liudennettu autismiin.

Aspergeriin liittyy tyypillisesti joustamattomuus sääntöjen noudattamisessa, sosiaalisten tilanteiden lukemisen vaikeus ja asioiden kirjaimellisesti ottaminen. Suomalaisten taas sanotaan olevan sääntökansaa, jonka pitää erikseen varmistaa, mihin pöytään tuopin kanssa saa istahtaa ja joka ei kävele punaisia valoja päin tyhjälläkään tiellä. Suomalaisilta ei suju "small talk", ja asperger-ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Jos joku kysyy "mitä kuuluu", asperger-ihmiselle on luonnollista sosiologi Harold Garfinkelin tavoin kaivata tarkennuksia, että mitä kysymyksellä tarkoitetaan, että haluaako kysyjä tietää jotain mahdollisesti kysymyksen kohteen terveydentilasta, työtilanteesta tai ihmissuhteiden tilasta. 

Asperger-ihminen pitää tarkasti kiinni rutiineista ja sopimuksista. Jos päivällinen on kello 17, niin silloin se on kello 17, oltiin sitten Härmässä, Britanniassa, Italiassa tai Kiinassa. Suomalainen saattaa ylikuormittua suurkaupungeissa, suurissa juhlissa tai ruuhkissa ja alkaa kaivata luontoon. Asperger-ihmisellä taas mitta tulee täyteen hänen saadessaan yliannostuksen sosiaalisia ärsykkeitä. 

Samantyyppisen diagnoosin suomalaisuudesta voisi laatia melkein kuka tahansa ulkomaalainen, toisen kulttuurin kasvatti, jos hänellä vain on kulttuurista herkkyyttä ja tietoa autismista ja aspergerista. Suomalaisuus on maailman asperger.

Autisti kaupassa: elämäni vaikein maksutapahtuma

 Autisti kaupassa: elämäni vaikein maksutapahtuma

Eilen pankkikorttini alkoi kenkkuilla. Kenkkuilun luultava syy on uusi kännykkäkotelo, jonka taskut ovat niin tiukkoja, että joudun survomaan pankkikorttini sinne väkivalloin, ja pankkikorttia ympäröivä muovikelmu on mennyt ruttuun.

Eilen illalla yritin maksaa kaupassa ensi lukulaitteen sivusta vingauttaen. Laite ei tunnistanut pankkikorttiani. Sitten sirulla. Laite ei tunnistanut pankkikorttiani. Sitten juoksin pankkiautomaatille. Laite ei tunnistanut pankkikorttiani. Jäivät tavarat sitten kauppaan.

Tänä aamuna kätevä puolisoni latasi kännykkääni "lompakko"-nimisen sovelluksen ja siihen pankkikorttini. Luottavaisena vingautin sitä kaupassa laitteen eri puolille. Ei toimi. Jouduin ilmoittamaan koodini varmaan kuusi kertaa, ei toimi. Eikä kassa osannut auttaa, eikä kukaan kassajonossa, joka alkaa kiemurrella keskiväliin karkkihyllyä asti.

Kassa kutsui paikalle toisen, nuoren kassaihmisen. Hän kysyi, että onko minulle mobilepay. No ei ole, koska otan aina kaiken uuden teknologian viimeisenä käyttöön. Minulle uudet toimintatavat, etenkin sellaiset, joihin liittyy tekniikkaa, eivät ole viaton asia. Ne aiheuttavat aina eksistentiaalisen kriisin, kun en ymmärrä, millä periaatteella ne toimivat, ja kun en ole kiinnostunut tekniikasta kuin sen verran, että joten kuten pysyn hengissä, minulta puuttuvat valmiit "muistipaikat", eli en osaa suhteuttaa uutta tekniikka vanhaan varsinkin kun minulle laite ja sovellus ovat yksi ja sama asia, ja yksi sovellus minun käsityskyvyssäni toimii vain yhdessä laitteessa ja yhtä laitetta kohden on vain yksi sovellus. Ja minä haluan nähdä, mitä tapahtuu; siksi ns. pilvipalvelutkin ovat minulle äärimmäisen vaikeita.

Sitten ladataan hyvin ystävällisen nuoren kassahenkilön kanssa sitä lemmon sovellutusta. Ja kun se on ladattu hyppien pankin id-aplikaation, mobiilipankin ja soveltimen välillä hyppien edestakaisin 17 kertaa ja ainakin 25 kertaa tunnistautuen se ehdottaa, että maksaisin luottokortiltani, mitä en missään nimessä halua tehdä, ja mistä sen edes tietää, kun nykyään nämä pankkikortit on nimetty "mastercardeiksi", mikä tarkoittaa minun maailmassani yhtä kuin luottokorttia. Sitten jostain syystä tämä ystävällinen kassahenkilö ehdottaa, että siirrän hänen omalle tililleen rahaa tällä soveltimella. "Oletko sinä tämä "M.T." - "Kyllä olen". Vips, vips. M.T. maksaa lopulta kassalaskuni.

Yleensä lumikenkäilystä saan virtaa loppupäiväksi ja tyhjennän mieleni. Nyt päässäni on sellainen ruuhka tästä kaikesta, että en enää pysty tekemään mitään. Voi olla, että jää kaalilaatikkokin - johon tarvikkeidenoston edelläkuvasin - laittamatta, sillä päivän kognitiivinen kapasiteetti valui kaupan kassalle.

Taitavat tulla pitkät eläkkeenodotteluvuodet.

Eugeniikkaa nyky-Suomessa

Ida Erämaa kirjoitti Iltalehdessä 26.9. Suomessa edelleen vallitsevasta eugeniikasta eli rodunjalostuksesta. Tarkemmin sanoen, Erämaa kirjoitti siitä, että autisminkirjon tai keskittymishäiriödiagnoosin saaneet eivät saa luovuttaa sukusolujaan.

Autismi ei ole sairaus vaan neuropsykiatrisesti tarkasteltuna enemmistöstä poikkeava tapa toimia ja hahmottaa maailmaa. Oikein kanavoituna autismi voi olla paitsi taakka, myös resurssi. Autistit ovat usein erinomaisia keskittymään yhteen asiaan ja saattamaan sen loppuun; lisäksi heillä on erinomainen oikeudentaju ja kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta. 

Joudun tuottamaan järkytyksen niille pahaa-aavistamattomille ja hyväuskoisille, jotka aikanaan hakivat sukusoluja Väestöliitosta 90-luvun loppupuolella. Silloin minulle ei vielä oltu asetettu asperger-diagnoosia, joten on mahdollista, että "sairauteni" on tarttunut niihin noin seitsemään lapseen, jotka ovat saaneet alkunsa sukusolujeni myötävaikutuksella. 

Kuten Erämaa kirjoitti, linjaus, jossa autisteja ja ADHD-diagnosoituja kielletään luovuttamasta sukusolujaan, antaa signaalin, että nämä ihmiset ovat vääränlaisia ja oikeastaan heitä ei olisi pitänyt edes syntyä. 

Me "vääränlaiset ihmiset" olemme yhteiskunnan kognitiivisen esteettömyyden ja oikeudenmukaisen kohtelun eräänlaisia indikaattoripapereita, ja ehkä tässä sukusolujen luovutuskiellossa onkin kyse siitä, että me osoitamme neuropsykiatrisesti norminmukaisille ihmisille kiusallisia asioita heidän luomistaan instituutioista ja toimintatavoista avokonttoreineen ja jatkuvine tempoilevine organisaatiomuutoksineen. Agraariyhteiskunnassa meitä sanottiin kylähulluiksi, mutta meitä sentään siedettiin. 

Neuropsykiatrisesti norminmukaisten ihmisten eli nenttien luomissa instituutioissa, alkaen monista työelämän käytännöistä olisi korjattavaa, ei meissä. Jos meidän kykymme saataisiin nykyistä paremmin yhteiseksi hyväksi, kaikki voittaisivat; moni autisti kärsii masennuksesta ja alisuoriutuu työelämässä. 

Akateeminen autisti

Lähetin tämän kirjoituksen Hesarin mielipidesivuille, jossa sitä ei julkaistu. 

Vihaako autisti maiseman ei-luonnollista muuttumista?

Minun on tehtävä tunnustus 17 vuoden julkisen luontoaktivismin jälkeen: en yleensä pidä muutoksista. Kirjoitin kerran, että minua oli viehättänyt dokumentoida lähellä Mätäjoen suuta pikku hiljaa, useita vuosia kaatuvaa koivua. Jokaisessa kuvassa koivu oli aina vähän edellistä kenoisempi, kunnes se kerran oli romahtanut Mätäjokeen. Tämä muutos oli kuitenkin luonnollinen, ilman ihmisvaikutusta tapahtuva.

Itselleen ei voi tehdä ihmiskoetta ja eliminoida mahdollisia selittäviä tekijöitä, mutta autistiset ihmiset eivät yleensä pidä muutoksista, ja on mahdollista, että oma aspergeriin kallellaan olema autismini myötävaikuttaa siihen, että haluaisin pysäyttää tuntemani luonnon, subjektiivisen luontoni siihen tilaan kuin missä olen siihen aikanaan tutustunut. Tai ainakin toivoisin luonnon ja minun voivan vanheta yhdessä, samaa tahtia. Meillä autisteilla ympäristöahdistus nousee potenssiin kaksi, ellei potenssiin kolme.

Kun koivu pikku hiljaa kaatuu ja maatuu, niin teen minäkin. Minun Talinkukkulallani on aina puita, Pajamäen kiertävä reitti on joka kohdastaan puiden reunustama, Pirkkolan kallio on olemassa ja siellä kasvaa ikihonkia ja Kumpulan kruununa on kallio. Minun muistissani.

Syytän päättäjiä vakavista yrityksistä tuhota muistini ja muistoni, ahdistuksen aiheuttamisesta ja aistikokemukseni muuttamisesta. Luontoa millä tahansa verukkeella tuhoavat päättäjät repivät minut irti juurineen. Puilla on juuret. Niin minullakin.

Nokia disconnecting people

Silloin kun Nokia Suomen lamasta nosti, se teki sen yhdistämällä ihmisiä. "Nokia, connecting people", sanoi heidän mainoslauseensakin. No, samalla he kyllä muuttivat suomalaista puhelukulttuuria: jo loppuivat kahden tunnin maratonpuhelut mummon kanssa, sillä lankapuheluihin alettiin soveltamaan 7 minuutin sykäysveloitusta pian kännyköiden läpilyönnin jälkeen.

Ei niinkään Nokia yhdistänyt ihmisiä, jos tarkkoja ollaan, vaan nokiattomuus erotti. En usko olevani ainoa, joka hankki halkopuhelimen, tultuaan johtopäätökseen, että muuten syrjäytyisi kaveriporukastaan kun he lonkalta alkoivat sopia biljardireissuja.

Jos ensimmäisen sukupolven kännyköiden yhdistämisvaikutuskin jo oli kyseenalaisella pohjalla, niin mitä voi sanoa näistä nykyisistä minitableteista? Ehkä se on vain uudenlaista sosiaalisuutta, jaettua autismia, jossa nuoret istuvat vierekkäin kuin autistiset linnut orrella tuijottelemassa kukin omia Instagramejaan ja juutuubejaan. No, kai se on parempi tehdä tätä räpellystä muiden seurassa kuin omassa seurassaan.

Jos Nokia nosti Suomen lamasta, nyt tarvittaisiin uusi talvisodan henki. Paradoksaalisesti kyllä, Nokia ei sopeutunut ns. älypuhelinaikaan, vaikka älypuhelin soveltuu suomalaisuuteen kuin nyrkki päähän: se kun glorifioi joukkoautismin seurusteluksi. En tosin osaa nähdä, mitä älykästä on puhelimissa, jotka arvailevat tekstiviestejäni miten sattuu, mutta sellaista sattuu.