Täydellistä Beethovenin viulukonserttoa metsästäessä

Yläkouluni aamunavaukset olivat toisinaan ikimuistoisia: viisisataa nuorta ahtautuneena ulkovaatteissa aivan liian ahtaaseen aulaan. Muistan ainakin erään Nooran kerran pyörtyneen; ei mikään ihme, ilma varmaan oli lopussa. Yhdessä ainakin minulle ikimuistoisimmasta aamunavajaisista jo silloin sairas matikanopettaja Inkeri Kapari ei sanonut juurikaan mitään, laittoi vain jo hieman rahisevan levytyksen Beethovenin viulukonsertosta soimaan. 

En tuohon aikaan - olin 14 tai 15 - tuntenut teosta, mutta sen alku teki valtavan vaikutuksen. Hankin miltei hetimiten ensimmäisen teoksesta näkemäni levytyksen, joka oli Marskin Valintatalosta tsekkiviulisti Josef Sukin ja Adrian Boultin levytys. En kuitenkaan löytänyt siitä aivan sitä samaa hurmosta kuin ilmeisesti ikiajoiksi arvoitukseksi jäävästä Kaparin sentimentaalisesta suosikista. Sen jälkeen olen odottanut sellaisen levytyksen löytämistä, tai ilmestymistä, joka palauttaisi minut noihin tunnelmiin.

On minullakin pari sentimentaalista suosikkia, joista ylittämätön on vuoden 1926 melkein esihistoriallinen Fritz Kreislerin ja Leo Blechin levytys. Kreislerin tyyli on jäljittelemätön charmanttiudessaan ja portamentossaan, ei vähiten siksi että tämä on teokseen monien - myös minun - mielestä elimellisesti kuuluvan Kreislerin kadenssin ensilevytys. Toinen varhainen suosikkini on Yehudi Menuhin ja Otto Klemperer; tässä tapauksessa solisti ja kapellimestari ovat jotenkin eri aaltopituudella, kuin eri teoksessa, ja Menuhinin intonaatio ei ole puhtaimpia. Oikeastaan levytys puolustaa paikkaansa lähinnä Klempererin orkesterikonserttona. Kuitenkin minulla on sitä kohtaan lukkarinrakkautta; intensiivisen mutta hieman hauraan Menuhinin ja Klempererin jämeryyden yhdistelmää. 

Paremmin Menuhin selviytyy 50-luvun alun levytyksessään Furtwänglerin kanssa. Jascha Heifetzin ja Charles Münchin levytys taas on tiukassa poljennossaan aika charmiton. On kuin siinä olisi kengällä poljettu poljento-obligato. Aivan hyviä tuntemiani levytyksiä ovat myös varsin suurten linjojen Perlman/Giulini, jotka ovat jonkin verran lyyrisempiä kuin Menuhin ja Klemperer ja Oistrah/Cluytens. Legendaarisessa maineessa olevalle Wolfgang Schneiderhanin/Eugen Jochumin levytykselle en edelleenkään muutaman yrityksenkään jälkeen oikein lämpene. Jochumin orkesteriosuus on erinomainen ja suuri, mutta Schneiderhanin viulunääni ei ole kauneimpia. Enemmän pidän kokonaisuutena esimerkiksi Zino Francescattin soittamasta ja Bruno Walterin johtamasta esityksestä. Francescatin viulunääni ei ole välttämättä kovin suuri, mutta linjakas ja vibraatiolla varustettu. Kamarimusiikillisesta otteesta tykkäävälle, modernille levytykselle lämpiävälle sopii hyvin vaikkapa Frank-Peter Zimmermann/Jeffrey Tate.

Jätin loppuun kaksi jokeria. Joseph Szigeti ja Bruno Walterin johtamat New Yorkin filharmonikot tarjoavat erinomaisen esityksen, joka on aikakauteensa (1946) varsin hyvin äänitetty, vielä nuoren (70 v.) Walterin orkesteriosuus on vitaali ja hieman temperamenttinenkin ja Szigetillä on kultainen ja suuri, miltei alttoviulumainen ääni. Tämänhetkinen suosikkini stereolevytyksistä on kuitenkin belgialalaisviulisti Arthur Grumiauxin ja Colin Davisin. Colin Davis ja Grumiaux tekevät samaa kappaletta. Davisin orkesteriosuus on hienopiirteinen ja sävykkään kamarimusiikillinen ja Grumiauxin soitolle on leimallista jalo ja kamarimusiikillinen ote. Grumiauxhan on alanharrastajien suuresti arvostama etenkin Bachin ja viulusonaattien soittajana, mutta solistina ei aivan ykkösluokan legendaprofiili. Heidän levytyksensä kanssa voisin elää.

Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

Paljon onnea Janne!

Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 150 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan  Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".

Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.

Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.

Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.

Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.

Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät  länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.

Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras. Berglundin ja Helsingin kaupunginorkesterin taltioinnissa on säröä ja elävyyttä.

Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.

Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut. Berglund ja Helsingin kaupunginorkesteri menettelevät.

Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchestre de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari! Itseään kohtaan aina kohtuuttomankin kriittinen, aina uutta etsivä Berglund onnistui parhaiten viimeisessä konsertissaan, jossa hän Ranskan radio-orkesterin kanssa esitti Siban nelosen mielestään lähestulkoon hyvin. On sietämätöntä, että sitä ei olla saatu kaupalliseen levitykseen.

Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.

Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja. Karajan soitattaa teoksen upeasti "puhtaana", konnotaatioista vapaana musiikkina, mutta kovin suomalaista tämä ei ole. Parhaiten teoksen toteuttaa Paavo Berglund Lontoon filharmonikkojen kanssa tekemässä livetaltioinnissaan, joka on hänen viimeinen taltiointinsa teoksesta. Vanhalla Berglundilla ei ollut kiire minnekään, jännitys tiivistyy furtwänglermäisesti pikku hiljaa. Vaikka Berglund tunsi Sibansa läpikotaisin, siltikin tämä maestron definiitivinen tulkinta on hämmästyttävän tuore.

Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Kuulemistani modernimmista taltioinneista onnistuu parhaiten sir Alexander Gibson, joka on fotokopioinut Beechamin klassikkotulkinnan, päästen lähelle tämän volatiliteetin ja levollisuuden, pysyvyyden ja häilyvyyden ja valon/varjon vaihteluaan.

Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa.

Seitsemäs sinfonia on rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja. Myös Berglundin viimeinen taltiointi tästäkin teoksesta on upea; valitettavasti vain digitaalitekniikka pätkii teokseen taukoja, ja jatkuvuus hieman kärsii.

Entä sitten muut teokset, jotka ovat vielä sinfonioitakin heikommin tunnettuja, paitsi viulukonsertto, Finlandia ja Valse Triste? Tapiolassa Paavo Berglundin 60-luvun lopun levytys Helsingin kaupunginorkesterin kanssa on ylittämätön kaikessa raakuudessaan. Valitettavan heikosti tunnetusta, kevyehköstä Myrsky-musiikista löytyy kokonaislevytykset sekä Vänskältä että Sarasteelta. Beechamin parhaat palat riittävät. Viulukonserton ylittämätön tulkki on Heimo Haitto; muita hienoja ovat esimerkiksi Ginette Neveu, Ida Händel, David Oistrah ja Jascha Heifetz. Oudon alkuvoimaisesta Sadusta tulee tunnelmaltaan ylittämätön vaikkakin omalaatuinen tulkinta yllättävältä taholta, Furtwängleriltä. Belzassarin pitojen eksoottinen kolina on kaikkina muina versioina vaisu Kajanuksen alkuvoimaan verrattuna, ja Pelleaksen ja Melisanden idyllin vangitsee parhaiten Beecham, samoin muutoin keskinkertaisempaan tuotantoon kuuluvat Historialliset kuvat. Pohjolan tytär on kauhistuttavimmillaan Koussevitzkyn upeasti soitettuna vanhana versiona, ja Tuonelan Joutsen ei voi sen sereenisempi olla kuin Berglundin Lontoon filharmonikkojen kanssa tehtynä versiona.

Pianolla Sibelius ei saavuttanut kestävimpiä tuloksiaan, mutta pianomusiikin suurin kuulemani tulkki on ollut Rolf Bergroth, vaikka sitä ovat soittaneet jotkut kansainväliset suurpianistitkin, esimerkiksi Glenn Gould. Sibelius on tehnyt joitakin klassikkoasemaan nousseita, hyvin kauniita lauluja kuten Diamanten på marssnön tai Ristilukki. Niitä ovat laulaneet alkaen Jorma Hynnisestä ja Aulikki Rautawaarasta melkein kaikki suomalaislaulajat ja jotkut ulkomaalaisetkin. Ylittämättömästi kuitenkin ruotsalainen Jussi Björling.

Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin, Mielckin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.

Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka  tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!

Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi

Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.

Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.

Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?

Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.

Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.

Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.

Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.

Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.

David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.

Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.

Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.

Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.

Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.

Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".

Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.

Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.

Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.

Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.

Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.

U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.

Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.

Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.

Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.

Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,

Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.

Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.

Kaikkien aikojen konserttolevytykset

Käyn alla läpi suurimmat konserttolevytykset, siis teoksista, joissa on soolosoitin ja orkesteri.

Dinu Lipatti ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Robert Schumann: Pianokonsertto

Tämä konsertto kuuluu niin itsestäänselvästi kaikkien pianistien soittolistalle, että se sisällytetään myös kaikista konsertoista varmimmin heidän urastaan kootuille retrospektiivipaketeille. Lipatti korostaa teoksen rytmiikkaa, ja hänellä fortetkin soivat. Lipattin proosarunous jalostuu tauottomaksi fortejen vyöryksi finaalin viimeiseksi noin 3 minuutiksi. Tämän kaiken hän tekee, pieni ja kuolemansairas mies, miltei pelkillä sormillaan, käyttämättä pedaalia juuri lainkaan.

Dinu Lipatti ja Luzernin festivaaliorkesterin joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto

Samalla levyllä Schumannin kanssa. Kun Schumann on tiukassa kontrollissa, Mozartissa Lipatti vain antaa mennä. Vielä kerran jaksaa Dinu viimeisillä voimillaan haltioitua musiikista. Jos Schumann edustaa enemmän staccatoa, Mozartissa kuullaan legatoa. Adagio-osassa muutama kuukausi myöhemmin kuoleva Lipatti on jo siirtynyt materian toiselle puolelle.

Clara Haskil ja Berliinin radio-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto

Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.

Arthur Rubinstein ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1

Ensimmäinen stereona taltioitu konserttolevytys, jossa Reinerin orkesteri luo dramaattiset, verevät ja unkarilaisen sykkivät puitteet, joiden päällä Rubinsteinin soitto on lakoonnuttavan yksinkertaista mutta aina ylevää. Brahmsin ensimmäinen on taistelu tuikean orkesterin ja positiivisen pianon välillä. Äänityksen 60 vuotta katoaa täydellisesti.

Edwin Fischer ja Berliinin filharmonikot joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2 ja Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari"

So muss es sein. Brahms on paikoin kömpelökin, mutta kaikki, jota sielunveljet Fischer ja Furtwängler tekivät, on kiinnostavaa. He luovat teoksen tässä sota-ajan tulkinnassaan. Beethoven on klassikko, ja viimeisiä (1951) savikiekkolevytyksiä, ja sen teknologian huipentuma. Veljekset tekevät ihmeen: teoksen kontinuiteetti ei yhtään äänitysteknologiasta kärsi. Taltiointi kasvaa kerta kerralta, ja paljastaa demonisiakin sävyjä, vaikka tulkinnan perusluonne onkin rauhaisa.

Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot joht. Paul van Kempen: Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5

Kempff omistaa Beethovenin konsertot, ja tämä vanhempi 1950-luvun alkupuolen sarja on selkeästi vakuuttavampi kuin 60-luvun puolivälin kokonaislevytys, vaikkakin Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Vaikutelmaksi syntyy, että Kempff improvisoi teokset omikseen. Äänitys on tässäkin suurenmoinen. En koskaan väsy kuuntelemasta näitä oman käyttömusiikkini uutta Testamenttia.

Vladimir Horowitz ja NBC:n sinfoniaorkesteri joht. Arturo Toscanini: Piotr Tsaikovski: Pianokonsertto no 1

Yleensä muusikkona vieroksumani Horowitz taltioi suuren yleisön kaikkein puhkisoitetuimman Tsaikkarin ainakin kolmasti Toscaninin kanssa sota-aikana (toki hän taltioi konserton myös John Barbirollin kanssa); myöhemmiltä kapellimestareilta hän ei enää saanut riittävästi vastakaikua. Horowitzin konekivääritulitus ja pikakirjoitus ovat teoksessa edelleenkin esikuvallisia, muiden pianistien kuulostaessa kovin kesyiltä.

Emil Gilels ja Wienin filharmonikot joht. Karl Böhm: Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 27

Luksusluokan Rolls Royce -Mozartia, ehdottomasti elämää suurempaa, kiireetöntä, suorastaan tämän fantastisen musiikin arvoista, autenttisuudesta viis. Wienin filharmonikkojen soundi on harvoin, jos koskaan, kuulostanut levyllä näin fantastiselta, samaan aikaan täyteläiseltä mutta hengittävältä, ja Gilelsin pianoa suurempaa pianosaundia ei ole.

Yehudi Menuhin ja Luzernin festivaaliorkesteri joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Viulukonsertto

Kuunneltuani 20 vuotta tätä, levytys oli kasvanut huomaamatta kaikkien muiden taltiointien ohi. Menuhinin kiihkeys saa täydellisen vastakaiun Furtwängleriltä, jonka jälkeen kaikkien muiden orkesteriosuus kuulostaa valjulta, ja koko teos kuulostaa kenen tahansa muun soittamana tämän jälkeen valjulta. Vuoden 1949 livelevytys on useimpia aikansa studiolevytyksiä parempi, sillä kyseessä lienee ollut nauhoitus, ei savikiekkokokoelma.

David Oistrah ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri joht. Otto Klemperer: Johannes Brahms: Viulukonsertto

Omapäinen Klemperer luo aristokraattiselle ja humaanille Oistrahille graniittisen lujan orkesterimaton, jonka yllä hän taituroi. Välttämättä herrat eivät soita samaa teosta, mutta ei se mitään. Molempia kuuntelee nautinnokseen.

David Oistrah ja tsekkiläinen filharmonia joht. Jevgeni Mravinski: Dmitri Sostakovits: Viulukonsertto no 1

Tässä kuullaan Oistrahista - oma suosikkiviulistini - tulisempi ja intensiivisempi puoli. Sostan livetaltiointi täydentää Oistrahin taiteellisen kuvan, Prahassa 50-luvulla tehty taltiointi on ehdottoman autenttinen kaikessa kärventävässä intensiiviteetissään.

Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri joht. Paavo Berglund: Jean Sibelius: Viulukonsertto

Useimpien suurien viulistien - Heifetz, Oistrah, Neveu ja niin edelleen - taltioitua Sibansa, Haitto osoittaa tällä livetaltioinnilla kuuluvansa suuriin viulisteihin, vaikka pari lipsautusta kuullaankin. Valitettavan vähän levyttänyt Haitto on kaikista Sibelius-tulkeista intensiivisin, ja kyseessä on ehkä Suomen historian merkittävin livetaltiointi.

Jascha Heifetz ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Piotr Tsaikovski: Viulukonsertto

Heifetx sähköhammasharjaa finaalissa kaikki nopeus- ja tarkkuusennätykset uusiksi; tosin konsertto houkuttelee hänestä myös ainutlaatuista lyyrisyyttä tai ainakin mehuisuutta. Reinerin orkesteriosuus täydentää tämän teoksen tyylin täydellisesti.

Jascha Heifetz ja RCA Victor Symphony Orchestra joht. Izler Solomon ja William Steinberg: Edouard Lalo: Symphony Espagnole, Camille Saint-Saens: Havanaise, Introduction ja Rondo Capriccioso, Pablo de Sarasate; Zigeunerweisen, Ernest Chausson: Poeme

Levylle kootut savikiekkoajan loppuhuipennukset (tekniikasta huolimatta äänitykset ovat erinomaisia vuosilta 1951-1952) esittelevät Heifetzia lyyrisimmillään ja, kuten Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion teoksessa Äänilevyn historia todettiin, viulunsoittoa parhaimmillaan, johon verrattuna esimerkiksi Haiton soiton mahdolliset epäpuhtaudet erottuvat normaalivauhdissakin.

Fritz Kreisler ja Berliinin filharmonikot joht. Leo Blech: Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto

Beethovenin konsertosta soitetaan edelleenkin useimmiten Kreislerin kadensseja, ja vaikka äänitys (1926) onkin varsin varhainen, se onnistuu kuitenkin välittämään Kreislerin pakottamattoman lyyrisyyden ja tavaramerkillisen charmin. Muut tulkinnat sitten ovat enemmän tai vähemmän muunnelmia tästä, paitsi ne, jotka käyttävät Joachimin kadensseja ja edustavat kovempaa tulkintatraditiota (kuten Heifetz). Yehudi Menuhinin ja Furtwänglerin levytys on sitten hyvä kakkonen, ja Menuhinkin edustaa kreisleriaanista traditiota, vaikka onkin Kreisleria tulisempi.

Jaime Laredo ja National Symphony Orchestra joht. Howard Mitchell/Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Charles Münch: Felix Mendelssohn ja Max Bruch: Viulukonsertot

Näistä yleensä parina levytetyistä konsertoista suurin tulkinta ei ole Heifetzin tai Menuhinin, vaan melko vähän tunnetun yhdysvaltalaisen Jaime Laredon. Näitä 50-luvun tulkintoja ei koskaan ole ollut saatavina cd-muodossa, mikä jo on hyvä syy omistaa lp-soitin. Nuoren Laredon intensiteetti on näissä teoksissa omaa luokkaansa.

Jacqueline du Pré ja London Symphony Orchestra joht. sir John Barbirolli: Edward Elgar: Sellokonsertto

Nuorna nukkuneen du Prén - jonka uran MS-tauti julmasti katkaisi jo 27-vuotiaana - sello karjuu kuin haavoitettu leijona tässä tulkinnassa, joka on avannut monen muuten konserttimusiikkia vähemmän kuuntelevien korvat niin että usein mielletään du Prén omistavan Elgarin konserton.

Pablo Casals ja tsekkiläinen filharmonia joht. Georg Szell: Antonin Dvorak: Sellokonsertto

Onnittelut varhaiselle tuottajavelho Fred Gaisbergille, joka ymmärsi saatattaa sellon grand old manin säveltäjän synnyinmaahan 30-luvulla! Casalsin soitto ei koskaan välttämättä ole kaikkein autenttisinta minkään säveltäjän tyylille, mutta syvältä rouhivasta musikaalisuudesta ei ole epäilystäkään. Szell on fantastinen Dvorak-tulkki.

Dennis Brain ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: Käyrätorvikonsertot

En ole oikeastaan vertaillut tätä muihin versioihin, mutta nuorena liikenneonnettomuudessa kuolleen Brainin soitto on pakottoman virtuoosista rallattelua, ja Karajan on erinomainen säestäjä, vaikkei yleensä mikään Mozart-spesialisti ollutkaan.

Antonio Vivaldi: Concerto da Camera vol. 3. Alberto Grazzi ja Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini.

Nämä surumieliset fagottikonsertot palauttavat minut aina syksyiseen Keskuspuistoon, aikaan, jollon ymmärsin erään rakastumisen yksipuolisuuden.

Antonio Vivaldi: Music for Lute and Mandolin. Paul O´Dette ja The Parley of Instruments, joht. Roy Goodman ja Peter Holman

Tämä musiikki oli minulle jo vanhaa ja tuttua radiosta. Metsästin sitä useista kirjastoista Malminkartanoa myöten, kunnes Paloheinästä tärppäsi, ja lainakasetilta kopioitu kasetti kului puhki käytössä.

Joaquin Rodrigo: Concierto de Aranjuez. Miles Davis ja Gil Evansin orkesteri.

Davisin ja Evansin tulkinta on ehdottoman autenttinen espanjalaistunnelmaltaan, vaikka tässä kitarana onkin trumpetti. Davisin ja Evansin Aranjuez tuoksuu ja sykkii espanjalaisuutta.

Suurimmat viulistit

On tietenkin makuasia, kuka kaikista suurista viulisteista on suurin. Asiaa voi arvioida tyydyttävästi ainoastaan niiden viulistien osalta, joilta on säästynyt riittävän edustavasti ja kattavasti levytettyä materiaalia, mikä jättää listan ulkopuolelle sellaiset armoitetut geigeristit kuin Leopold Auer, Eugene Ysaye ja Niccolo Paganini.

Niistä viulisteista, joiden aktiivikaudesta tyydyttävä osa on dokumentoitu säilyneillä ääninäytteillä, varteenotettavia kandidaatteja Vuosisadan Viuluniekaksi ovat ainakin Fritz Kreisler (1875-1962), joka ruumiillisti romanttisen aikakauden wieniläisen charmin, jonka säveltämästä kadenssista Beethovenin viulukonserttoon on tullut monille oleellinen osa konserttoa ja jonka varhaisen mikrofonikauden levytykset 20-luvun lopulta loivat vallitsevan romanttisen tulkintatyylin näiden konserttojen esittämiselle. Kreisler oli myös tuottoisa säveltäjä, jonka viehättävät kahvilaminiatyyrit pianolle ja viululle kuuluvat vieläkin monien viulistien salonkiohjelmistoon.

Jascha Heifetz (1901-1987) oli liettualaisamerikkalainen virtuuosi, joka oli tunnettu ylittämättömästä, painovoiman rajat ylittävästä soittotekniikastaan. Hänen levytyksensä Tsaikovskin viulukonsertosta Fritz Reinerin johtamien Chicagon filharmonikkojen kanssa on ylittämätön; charmikkaampia puolia virtuositeetistaan hän esittelee esimerkiksi Lalo'n Sinfonie Espanolissa ja Chaussonin Poemessa. Ihmisenä hän sitävastoin kuuluu olleen varsinainen mulkvisti, joka ei suostunut ottamaan vastaan palatsinsa edessä odottaneita Wienin filharmonikkoja, jotka joutuivat jättämään Itävallan tuliaisena suurella vaivalla Los Angelesiin tuomansa sacherkakun kadulle.

Yehudi Menuhin (1916-1999) oli amerikkalainen viulisti, jota moni pitää vuosisadan suurimpana ihmelapsena. No, selvää onkin, että hänen viulutaiteensa saavutti lakipisteensä jo teini-ikäisenä, oikeastaan jo lapsena. Niinpä hänen 16-vuotiaana tekemänsä taltiointi Elgarin viulukonsertosta esitteleekin Menuhinia ehkä parhaimmillaan, säveltäjän itsensä opastamana. Vai johdatteleeko Menuhin Elgaria? Kuitenkin vielä vuoden 1970 levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista Wilhelm Kempffin kanssa on kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja avasi minulle kamarimusiikin maailman. Menuhin tuli tunnetuksi myöhempinä vuosinaan myös erinomaisena kapellimestarina ja suurena humanistina. Menuhinin ainakin kolmeen kertaan levyttämän Beethovenin viulukonserton paras versio on Furtwänglerin kanssa, ja Mendelssohnin ja Bruchin konsertot ansaitsevat myös klassikkostatuksen. Pianisti Glenn Gouldin kanssa tehdyssä Bachin viulusonaattitaltioinnissa kaksi neroa, joilla on hyvin erilainen musiikkikäsitys, kohtaa. Ja tulos on neroutta, riipaisevaa musisointia.

Kaksi vuosikymmentä Furtwänglerin Brahms-paketista kuunneltu Brahmsin viulukonsertto tarjosi yllätyksen: kerran se vain nousi tuhkasta. Jo orkesteritutti antaa ymmärtää, että nyt ollaan ainutkertaisen tapahtuman äärellä. Furtwänglerin ja Menuhinin Brahms on verevää, totista draamaa, ja viulistin ja kapellimestarin yhteistyö on telepaattista.

David Oistrah (1908-1974)on kuitenkin oma ehdokkaani Vuosisadan viulistiksi. Oistrahin soittoa leimaa autoritaarisuus, joka välittää tunnetta siitä, että esityksessä on kaikki paikallaan ilman että teknisiin keinoihin kiinnittäisi mitään huomiota. Oistrahin viulun ääni ei ole yhtä kultainen kuin Isaac Sternillä, bravuuri yhtä briljanttia kuin Heifetzilla tai soitossa samaa charmia kuin Kreislerillä. Oistrahin soitto on musiikkia siten kuin säveltäjä on sen tarkoittanut.

Kannattaa kuunnella ainakin vuonna 1957 Prahassa kapellimestari Jevgeni Mravinskin kanssa taltioitua Sostakovitsin 1.viulukonserttoa, joka onnistuu läpäisemään puutteellisen äänitystekniikan ja rautaesiripun. Sen intensiteetti, draama ja karuus ovat karmivia. Otto Klempererin kanssa levytetty Brahmsin viulukonsertto on kaikkien suurten ja vähemmänkin suurten viulistien esityksien rinnalla esimerkillinen; oikeastaan Brahmsin konsertosta tulee sinfoniaa, jonka yläpuolella viulu leijailee omissa sfääreissään, jolle orkesteri muovaa monumentin alustan. Myös Tsaikovskin ja Sibeliuksen viulukonserttojen levytykset ovat esimerkillisä. Niistä tulee aina mieleeni opiskeluaikani tiedekuntatenttibileet, joiden aamuöisen ja jo hieman rääppiväisen tunnelman nosti ylimaalliseksi tai ainakin kattoon Oistrah.

Kunniamaininnan ansaitsevat myös Isaac Stern ja naisviulistit Ginette Neveu ja Ida Händel. Sternillä on kultainen viulunääni, ja nuorna kuolleen Neveun tulkinnat Brahmsin ja Sibeliuksen konsertoista on vertaansa vailla. Varsin vähälle huomiolle jäänyt Händel taas soittaa Sibeliusta Paavo Berglundin kanssa tehdyssä taltioinnissa lähtemättömästi; ylittämätön Sibelius-tulkki on kuitenkin oma Heimo Haittomme.

Henryk Szeryng soittaa Bachin sooloviulupartitat ylittämättömästi, Bronislaw Hubermanin tulkinta Tsaikovskin viulukonsertosta on 20-luvun ehkä parhaita levytyksiä; nykyviulisteista suurimpia lienevät Itzhak Perlman, joka on Sternin työn jatkaja, ja Anne-Sophie Mutter, joka soittaa mitä tahansa.