Trumpin muotokuva Sostakovitsin piirtämänä

Dimitri Sostakovits kuvailee Solomon Volkovin kirjaamissa muistelmissaan ei vain Stalinia. Luen parhaillaan Veikko Huovisen Veitikkaa Elsalle, ja siinä todetaan, että hitlereitä on edelleen, jatkuvasti, kaikkialla. Sama pätee stalineihin. Diktaattorit ovat kaikkialla samanlaisia, koska kyse on psykologisesta patologiasta: narsistisesta mieltymyksestä valtaan.

"Mutta oman, ei niinkään pitkän elämäni aikana olen pariin kertaan törmännyt sairaisiin henkilöihin. Nämä valtiomiehet olivat lujasti vakuuttuneita siitä, että nimenomaan heidät oli kutsuttu ohjaamaan ihmiskunta todelliselle tielle. Ja ellei nyt kuitenkaan koko ihmiskuntaa yhdellä iskulla, niin ainakin joka tapauksessa oma kansa. En osaa sanoa, mutta minulla oli ilmeisesti todella hyvä onni. Minä näin ymmärtääkseni tällaisen ihmiskunnan pelastajan kahteen kertaan omin silmin. Kaksi tällaista persoonallisuutta. He olivat, kuten sanotaan, patentoitujia pelastajia. Ja pelastajakandidaatteja näin ymmärtääksemi vielä viitisen kappaletta. Tai ehkä neljä. Näin arvelen tällä hetkellä. En muista nyt tarkkaan. Lasken joskus toiste tarkemmin.

No hyvä, jätetään kandidaatit syrjään. Patentoiduilla pelastajilla oli paljon yhteistä. Kumpaakaan vastaan ei saanut väittää. Jos joku ei miellyttänyt heitä, he alkoivat haukkua mitä räävittömimmin. Erittäin hillittömin sanoin. Ja tärkeintä oli, että molemmat tunsivat täydellistä halveksuntaa sitä samaa kansaa kohtaan, jonka he pyrkivät pelastamaan...

Jaa, olin vielä unohtaa vielä erään yhteisen piirteen näissä kahdessa, nimeltä mainitsematta jääneessä pelastajassa. Se on heidän väärä uskonnollisuutensa. Ymmärrän, että tämä hämmästyttää monia. Hyvä on, he sanovat toinen pelastajahan julisti itsensä uskovaiseksi kaikkialla ja jokaisessa kadunkulmassa. Ja soimaa kaikkia muita jumalattomuudesta. Mutta entä toinen? Eikös tämä toinen ollut ateisti? On toivottavasti selvää, että tämä toinen on Stalin...

Mutta nämä ovat kaikki ulkonaisia seikkoja. Väittäneekö kukaan vakavissaan, että Stalinilla oli minkäänlaista ideaa niin sanoakseni yleisestä järjestyksestä? Tai että hänellä oli jonkinlaista ideologiaa? Ei Stalinilla minkäänlaista ideologiaa ollut. Eikä mitään vakaumusta. Eikä mitään aatetta tai periaatteita. Stalin noudatti joka hetki nimenomaan sellaisia näkemyksiä, joiden avulla hänen oli helpompi tyrannisoida ihmisiä. Pitää heidät kauhun ja syyllisyydentunnon vallassa. Tänään Johtaja ja Opettaja puhui yhtä. Mutta huomenna täysin toista. Hänelle oli täysin yhdentekevää, mitä hän puhui. Kunhan sai käyttää valtaa.

Valaisevin esimerkki on Stalinin suhde Hitleriin. Stalinille oli täysin yhdentekevää, mikä Hitlerin ideologia oli. Hän pääsi Hitlerin kanssa heti yhteisymmärrykseen. Heti havaittuaan, että Hitler auttaa häntä säilyttämään ja jopa levittämään valtaansa. Tyranneilla ja pyöveleillä ei ole ideologiaa. Heillä on ainoastaan fanaattista vallanhimoa. Mutta juuri tämä fanaattisuus sekoittaa ihmiset jostain syystä. Kirkkoa Stalin piti niin ikään poliittisena vihollisena. Vahvana kilpailijana. Vain sen vuoksi hän yritti tehdä siitä selvää jälkeä. On tietenkin väärin väittää Stalinia uskovaiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän uskonut mihinkään eikä kehenkään. Mutta vähänkös on luonteenlaadultaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään, jotka ovat julmia ja vallanhimoisia ja jotka silti julistautuvat uskovaisiksi ja pitävät itse itseään syvästi uskovaisina?"

Varmaan kaikille on tässä vaiheessa tullut selväksi, että Stalinin paikalle voisi vaihtaa Putinin, tai vieläkin ilmeisemmin Trumpin. Hän vetoaa uskoon ja on jopa esittänyt itsensä Jeesuksena mutta silti on hyökännyt Paavia vastaan, toimii täysin ennustamattomasti ja suunnittelemattomasti, on löytänyt Putinista hyödyllisen kaltaisensa (puhumattakaan siitä, miten Putin hyötyy Trumpista). Vastaväitteitä hän ei kuuntele.

Otteet ovat teoksesta Dimitri Sostakovitsin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov, suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1979, sivut 221-222.

Aatu ja Charlie

Katsoin pitkän tauon jälkeen Charlie Chaplinin klassikkofilmin Diktaattori. En muistanut, että se oli näin loistava, vaikka jo murrosikäiseen filmi oli tehnyt suuren vaikutuksen, siihen samaan johon Veikko Huovisen Veitikka oli vielä mennyt täydestä. Yleisen historiallisuuden ymmärryksen lisääntyminen, psykologian ja varsinkin joukkopsykologian parempi ymmärtäminen ja poliittisten prosessien tajuaminen elettyjen vuosikymmenteni aikana on avannut minulle filmistä vielä uusia kerroksia.

Filmi on pelottavan ajankohtainen: siinä kerrotaan, miten kansan enemmistön voi voittaa puolelleen lietsomalla vihaa ja kuinka helposti ennakkoluulot ovat mobilisoitavissa kun lamasta kärsivä haluaa syntipukin. Vallanhimossa kaikki on kaupan, ja raha kelpaa jopa vihatulta juutalaiselta. Vasta juutalainen parturi opettaa, kuinka rakkaus on kuitenkin lopulta vihaa suurempi.

Aatu ja Charlie olivat aikalaisia, Chaplin neljä päivää Aatua vanhempi. Toinen heistä toi 1900-luvulle enemmän iloa ja valoa kuin monikaan, toinen vihaa ja pimeyttä. Toinen oli diktaattori, toinen humanisti, joka varoitti aikalaisiin ja tulevia diktaattoreista. Kommunisti tai ei, humanisti Chaplin, ainakin oli, mistä Diktaattori on ikuisena muistomerkkinä.

Näitä kirjoja luin teini-ikäisenä

Jean M. Untinen-Auel: Maan lapset -sarja. Ensimmäiset kaksi kirjaa, Luolakarhun klaani ja Hevosten laakso olivat vielä kelpo paleofiktiota. Kun Ayla tapasi Jondalarin, kirjat muuttuivat yhä pornografisemmiksi.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Tämä kaikkein lukuisimpia kertoja lukemani kirja kuuluu kaikkiin ikävaiheisiini. Samastun aina yhtä täydellisesti kaniinien jännittäviin seikkailuihin.
Veikko Huovinen: Kirjallinen idolini, jonka tyyliä koetin jäljitellä ainekirjoituksissani. Tästä osuvin muistutus oli veijarinovellimainen "Aleksanterin mopo". Erityisesti pidin, ja pidän, hänen lyhyistä erikoisuuksistaan "littlejutuista".
Mika Waltari: Kultakutri ja muita pienoisromaaneja, Turms kuolematon ja muut historialliset romaanit. Waltarissa on kaikki: nuoruuden into ja kokemuksen tuoma viisaus.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Tämä oli raamattuni kiinnostuessani urheilusta, eritoten yleisurheilusta. Tunnen yleisurheilun historian edelleen kohtuullisen hyvin, ja olen kohtuullisen vakuuttunut siitä, että ainakin 4 x 400 metrin suomenennätyksiä ei koskaan rikota. Legendojen tarinat tuotiin eläviksi, ja teoksen ansiosta oveni taakse Niilo-pappaani kysellyt Voitto Hellsten oli minulle elävä legenda.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Jo joitakin vuosia ennen kuin itse tein ensimmäiset hapuilevat kokeilut pitkänmatkanjuoksuun - josta sitten tuli minulle miltei intohimo - kiinnostuin tämän Lasse Virenin harjoittelusta kertovan teoksen ansiosta juoksemisesta, ja myöhemmin palasin tähän teokseen aika ajoin kaivatessani taas vähän potkua juoksuharrastukseeni.
Björn Kurtén: Musta tiikeri, Mammutin suojelija. Paleontologian professori kirjoittaa paleofiktiota, jossa faktatkin ovat kohdallaan. Paleontologihan on ollut pitkäaikaisin toiveammattini, ei vähiten Kurténin ansiosta.
Max Erlich: Kuka minä olin? Äitini myötävaikutuksella olin murrosiässä kiinnostunut ns. rajatieteistä, joita moni tuntemani sanoo huuhaaksi. Tässä kirjassa päähenkilö selvittää entistä elämäänsä, ja ympyrä sulkeutuu.
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Vetosi yksinviihtyvään nuorukaiseen aikana ennen poliittista korrektiutta. Joskin hiekalla oli mustan miehen jalanjälkiä, niin on valkoisen miehen jalanjälki pidempi.
Henry M. Rider Haggard: Kuningas Salomon kaivokset. Samat sanat kuin edellinen: kyllä valkoinen mies on suvereeni, niin suvereeni että hän pelottaa alkuasukkaat toispuolisella parranajollaan. Kirja poiki äidin ja minun välisen salakielisen sanonnan, "twala". Kun näytin kirjaa äidilleni, tarkoituksena ällistellä kirjailijan hankalaa nimeä, äitini katse osui takakannen synopsiksessa mainittuun heimopäällikkö Twalaan. Siitä lähtien riitti kun toinen sanoi toiselle twala yhteisen salaisuuden merkiksi, joka tulisi jäämään toisille suljetuksi kirjaksi. Twalalle antoi aiheita etenkin äitini toinen mies Rolf.