Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, Olen päivittänyt hieman listaa viimeisten 5-6 vuoden osalta, jolloin olen onneksi löytänyt itselleni uusia, hienoja levytyksiä.
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mengelberg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mengelberg. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. helmikuuta 2020
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Blood, sweat and tears
Hankittuani noin vuosi sitten James Levinen Mahler-levytyksiä, ensi alkuun kaikki vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ne olivat erinomaisesti levytettyjä, loistavasti soitettuja, musikaalisia, hyvällä maulla toteutettuja, kaikki yksityiskohdat kuuluivat, jopa minulle uusia instrumentaation detaljeja. Hyvän ensivaikutelman ne onnistuivat antamaan, mutta kuitenkin niistä puuttuu jokin X-tekijä, joka pitäisi mielenkiinnon yllä.
Esimerkiksi Mahlerin kolmosessa ja yhdeksikössä muhkeaa stereolevytystä kaipaava tuntee ensin helpotusta: tässä ne nyt ovat. Kuitenkaan edes kyseisten sinfonioiden puolituntisten ensiosien kaari ei tahdo kantaa, saati sitten koko teos. Molempien edellämainittujen sinfonioiden finaalit Levine raahaa tunnistamattomiksi, vaikka kyllä finaalit voi hitaastikin tehdä: Gary Bertinin yhdeksäinen on tästä hyvä esimerkki.
Mahler omien sanojensa mukaan halusi mahduttaa sinfonioihinsa kaiken, mitä maailmassa on. Kuitenkaan hänen sinfoniansa eivät ole mitään idealuetteloita tai efektivarastoja, vaan koherentteja sinfonioita, joskin ne sisältävät kokonaisen maailman. Levine ei vaan tavoita sitä, että kyseessä on yksi koherentti kuvaus maailmasta, ei maailma itse. Mahlerin musiikin pitää aina roikkua yhden langan varassa, "hang in the balance", jotta se paradoksaalisesti pysyisi kasassa.
Voi olla, että asiaa olisi auttanut, jos Levine olisi käyttänyt Mahlerillensa paremmin vihkiytyneitä orkestereita, kuten lontoolaisorkestereita, New Yorkin filharmonikkoja, Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw-orkesteria tai jotain saksalaista radio-orkesteria. Philadelphian orkesterin kermainen ja kultainen soundi sopii slaavilaiselle musiikille (joksi luen tässä myös Sibeliuksen), mutta Mahlerista se tekee liian nättiä ja sulavaa. Chicagon orkesterin soundi taas on liian hehkuva, pianissimot eivät oikein rekisteröidy.
Musiikissa pitää kuulua ruumiineritteet ja mieluiten muutama ruumiskin, kernaasti jotenkin runneltuna. Siinä pitää olla verta, hikeä, räkää, kuolaa, epätoivoa ja kyyneleitä, menetystä tai ainakin kokemusta menetyksen pelosta, ja ennen kaikkea pierua. Jos jossakin tämä pätee erityisesti, niin Mahlerissa, joka ei keikistele, vaan horjahtelee.
Levine luulee, että sinfonia on osiensa summa, ja mitä enemmän ne sisältävät asioita, sitä suurempi sinfonia on. Sinfonian tulee olla suurempi kuin osiensa summa. Tämä toteutuu ainakin Klempererillä, Walterilla, Horensteinilla, Kubelikilla, Mengelbergillä, Mitropoulosilla, Bertinillä, Barbirollilla, Haitinkilla ja ajoittain Bernsteinilla. Näistä varauksista huolimatta, Levine toteuttaa Mahlerin sinfonioista ainakin nelosen ja seiskan jokseenkin ihanteellisesti, ja ykkösen ja vitosenkin hyvin.
Esimerkiksi Mahlerin kolmosessa ja yhdeksikössä muhkeaa stereolevytystä kaipaava tuntee ensin helpotusta: tässä ne nyt ovat. Kuitenkaan edes kyseisten sinfonioiden puolituntisten ensiosien kaari ei tahdo kantaa, saati sitten koko teos. Molempien edellämainittujen sinfonioiden finaalit Levine raahaa tunnistamattomiksi, vaikka kyllä finaalit voi hitaastikin tehdä: Gary Bertinin yhdeksäinen on tästä hyvä esimerkki.
Mahler omien sanojensa mukaan halusi mahduttaa sinfonioihinsa kaiken, mitä maailmassa on. Kuitenkaan hänen sinfoniansa eivät ole mitään idealuetteloita tai efektivarastoja, vaan koherentteja sinfonioita, joskin ne sisältävät kokonaisen maailman. Levine ei vaan tavoita sitä, että kyseessä on yksi koherentti kuvaus maailmasta, ei maailma itse. Mahlerin musiikin pitää aina roikkua yhden langan varassa, "hang in the balance", jotta se paradoksaalisesti pysyisi kasassa.
Voi olla, että asiaa olisi auttanut, jos Levine olisi käyttänyt Mahlerillensa paremmin vihkiytyneitä orkestereita, kuten lontoolaisorkestereita, New Yorkin filharmonikkoja, Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw-orkesteria tai jotain saksalaista radio-orkesteria. Philadelphian orkesterin kermainen ja kultainen soundi sopii slaavilaiselle musiikille (joksi luen tässä myös Sibeliuksen), mutta Mahlerista se tekee liian nättiä ja sulavaa. Chicagon orkesterin soundi taas on liian hehkuva, pianissimot eivät oikein rekisteröidy.
Musiikissa pitää kuulua ruumiineritteet ja mieluiten muutama ruumiskin, kernaasti jotenkin runneltuna. Siinä pitää olla verta, hikeä, räkää, kuolaa, epätoivoa ja kyyneleitä, menetystä tai ainakin kokemusta menetyksen pelosta, ja ennen kaikkea pierua. Jos jossakin tämä pätee erityisesti, niin Mahlerissa, joka ei keikistele, vaan horjahtelee.
Levine luulee, että sinfonia on osiensa summa, ja mitä enemmän ne sisältävät asioita, sitä suurempi sinfonia on. Sinfonian tulee olla suurempi kuin osiensa summa. Tämä toteutuu ainakin Klempererillä, Walterilla, Horensteinilla, Kubelikilla, Mengelbergillä, Mitropoulosilla, Bertinillä, Barbirollilla, Haitinkilla ja ajoittain Bernsteinilla. Näistä varauksista huolimatta, Levine toteuttaa Mahlerin sinfonioista ainakin nelosen ja seiskan jokseenkin ihanteellisesti, ja ykkösen ja vitosenkin hyvin.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
A substantial selection of 19th century conducting
Mengelberg is by far the best represented already in the 19th century active conductor on record, and so it is mandatory to familiarize with his work if one is even vaguely interested in historic performance practices with direct links to Mahler and Brahms and for whom even Beethoven and Bach was something of novelty.
As "Ultrarunner" suggested, the best is to listen to these recordings with headphones, a rare feat with historic recordings. The selection may contain most of the substantial music recorded by Mengelberg, but it omits e.g. Tchaikovsky and Kodaly, which is a pity. It is also regrettable that in Beethoven's Eroica no master tape was available but instead a shellac copy. My own copy on C-cassette was in much better sound. Also the classic account of Mahler's fourth is available in better sound elsewhere.
Nevertheless, Mengelberg is always interesting, never dull and his performances seldom routinely. Mengelberg the agogic trickster is mostly in his best behavior here, only spicing up things a little with occasional ritardandi, sforzandi and glissandi. His oddities are always permeated with musical conviction, and in general he is frequently surprisingly modern. Despite the above mentioned reservations this selection contains his most substantial output and is thus mandatory.
My review is also released at Amazon.co.uk.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
10 suurinta kapellimestaria
10 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla. Pitkään listani oli "epätäydellinen", vailla kymmenettä, mutta nyt kymmenes on löytynyt: Willem Mengelberg.
Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.
Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5. ja 7. sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.
Brahms: Viulukonsertto (Yehudi Menuhin): Huippuintensiivinen orkesterialoitus paaluttaa levytyksen: tulossa on definitiivinen versio. Menuhin ja Furttis olivat samalla tavalla hengenheimolaisia kuin Fischer ja Furttis. Tässä 40-luvun lopun konserttitaltioinnissa äänitys on parempi kuin aikansa studioäänityksissä.
Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.
Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.
Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.
Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimpia Bruckner-klassikkoja.
Brahms: Sinfoniat no 2. ja 4 Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen (2.) aikuisten oikealta musiikilta, ja mitenkään alleviivaamatta nelosen riipaisevuutta, hän toteuttaa etenkin finaalin kontrapunktin esimerkillisesti.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.
Mahler: Sinfoniat 2 (Ylösnousemus) ja 9. Tyylillisesti Walterin vastakohta. Miltei julman raaka strukturalistinen tyyli läpivalaisee teokset; kuitenkin Klempererin tulkinnoissa on lämpöä, joka tulee mahdolliseksi vain Mahlerin syvällisen tuntemuksen myötä. Klemperer suhtautuu musiikkiin vakavasti.
Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.
Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Niissä on rakastavan nostalginen tunnelma. Columbia-sinfoniaorkesterin levytyksissä on sitäpaitsi noin 55 vuotta vanhoiksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.
Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.
Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Pitkään pidin Bruno Walterin levytystä ideaalina, mutta se on kesy tähän verrattuna. Horenstein omii teoksen traagisuuden omaksi tragediakseen. Tarjolla on ainakin viisi livelevytystä; paras on v. -66 Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.
Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!
Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.
George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.
Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa (Deccan Concertgebouw-versio, ei Sonyn Cleveland-versio) on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa. Tosin Karajanin Schumann on vielä suurempaa musiikkia.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.
Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.
Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.
Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.
Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.
Willem Mengelberg (1871-1951)
Elokuun lopulla Helsingissä vierailevan, maailman parhaaksi orkesteriksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin suuruuden luoja, joka johti orkesteria 50 vuotta! (1895-1945). Romanttista tulkintataidetta parhaimmillaan portamentoineen ja ajoittain äkkiväärinen tempoineen edustanut Mengelberg on oikeastaan ainoa 1800-luvun kasvatti, jonka tulkintataide on edustavasti taltioitu äänilevyille. Äkkiväärää tai ei, kaikki Mengelbergiltä kuulemani on musiikillisesti järkeenkäyvästi perusteltavissa, ja aina kiinnostavaa.
Suositeltavat levytykset:
Aika hyvä paketti Mengelbergin levytyksiä on 15 cd:n kokoelma hänen Concertgebouw-levytyksistään, tosin siitä puuttuu esimerkiksi Tsaikovskia ja muita apokryfisäveltäjiä. Erityisesti Beethovenit kannattaa kuunnella kuulokkeilla, vaikka näin vanhat äänitykset (39-41) ovatkin yleensä siedettävämpiä kaiuttimista. Vahinko vain, että Eroicasta ei ole ollut saatavilla radionauhaa, vaan savikiekoille siirretty painos; muuten kyse olisi ollut yhdestä parhaista Eroicoista. Minulla oli pitkään kasettikopiona tätä onnistuneempi siirre Eroicasta. Onneksi sentään hifivahvistimen säädöillä äänityksen voi pelastaa kuunneltavaksi; tällöin kannattaa hillitä bassoa ja lisätä diskanttia tuntuvasti.
Gustav Mahler: 4. sinfonia. Levytys on alun kiihdytyksineen ja jännityksineen jännittävä, ja Adagion portamentoineen riipaisevan kaunis. Äänitys on myös ikäisekseen (-39) miltei käsittämättömän hyvä, mikä menee kyllä ehkä maailman parhaan konserttiakustiikan piikkiin; toki kiittäminen on myös Avron teknikkoja.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Listalle voisivat omilla ansioillaan päästä myös Eugen Jochum, Günter Wand, Ferenc Fricsay, Herbert von Karajan, John Barbirolli, Thomas Beecham, Georg Solti, Bernard Haitink, Eugen Jochum, Sergei Koussevitzky, Jevgeni Mravinski, Kurt Sanderling, Günter Wand, Sergiu Celibidache, Karl Böhm, Leonard Bernstein, Rafael Kubelik ja Carlo Maria Giulini, ainakin jokainen heistä ansaitsisi oman lukunsa. Jochum jo kerran pääsikin, samoin Wand, mutta jos kymmenen on pakko nimetä, niin tässä he ovat.
Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.
Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.
Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5. ja 7. sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.
Brahms: Viulukonsertto (Yehudi Menuhin): Huippuintensiivinen orkesterialoitus paaluttaa levytyksen: tulossa on definitiivinen versio. Menuhin ja Furttis olivat samalla tavalla hengenheimolaisia kuin Fischer ja Furttis. Tässä 40-luvun lopun konserttitaltioinnissa äänitys on parempi kuin aikansa studioäänityksissä.
Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.
Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.
Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.
Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimpia Bruckner-klassikkoja.
Brahms: Sinfoniat no 2. ja 4 Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen (2.) aikuisten oikealta musiikilta, ja mitenkään alleviivaamatta nelosen riipaisevuutta, hän toteuttaa etenkin finaalin kontrapunktin esimerkillisesti.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.
Mahler: Sinfoniat 2 (Ylösnousemus) ja 9. Tyylillisesti Walterin vastakohta. Miltei julman raaka strukturalistinen tyyli läpivalaisee teokset; kuitenkin Klempererin tulkinnoissa on lämpöä, joka tulee mahdolliseksi vain Mahlerin syvällisen tuntemuksen myötä. Klemperer suhtautuu musiikkiin vakavasti.
Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.
Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Niissä on rakastavan nostalginen tunnelma. Columbia-sinfoniaorkesterin levytyksissä on sitäpaitsi noin 55 vuotta vanhoiksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.
Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.
Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Pitkään pidin Bruno Walterin levytystä ideaalina, mutta se on kesy tähän verrattuna. Horenstein omii teoksen traagisuuden omaksi tragediakseen. Tarjolla on ainakin viisi livelevytystä; paras on v. -66 Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.
Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!
Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.
George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.
Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa (Deccan Concertgebouw-versio, ei Sonyn Cleveland-versio) on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa. Tosin Karajanin Schumann on vielä suurempaa musiikkia.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.
Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.
Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.
Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.
Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.
Willem Mengelberg (1871-1951)
Elokuun lopulla Helsingissä vierailevan, maailman parhaaksi orkesteriksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin suuruuden luoja, joka johti orkesteria 50 vuotta! (1895-1945). Romanttista tulkintataidetta parhaimmillaan portamentoineen ja ajoittain äkkiväärinen tempoineen edustanut Mengelberg on oikeastaan ainoa 1800-luvun kasvatti, jonka tulkintataide on edustavasti taltioitu äänilevyille. Äkkiväärää tai ei, kaikki Mengelbergiltä kuulemani on musiikillisesti järkeenkäyvästi perusteltavissa, ja aina kiinnostavaa.
Suositeltavat levytykset:
Aika hyvä paketti Mengelbergin levytyksiä on 15 cd:n kokoelma hänen Concertgebouw-levytyksistään, tosin siitä puuttuu esimerkiksi Tsaikovskia ja muita apokryfisäveltäjiä. Erityisesti Beethovenit kannattaa kuunnella kuulokkeilla, vaikka näin vanhat äänitykset (39-41) ovatkin yleensä siedettävämpiä kaiuttimista. Vahinko vain, että Eroicasta ei ole ollut saatavilla radionauhaa, vaan savikiekoille siirretty painos; muuten kyse olisi ollut yhdestä parhaista Eroicoista. Minulla oli pitkään kasettikopiona tätä onnistuneempi siirre Eroicasta. Onneksi sentään hifivahvistimen säädöillä äänityksen voi pelastaa kuunneltavaksi; tällöin kannattaa hillitä bassoa ja lisätä diskanttia tuntuvasti.
Gustav Mahler: 4. sinfonia. Levytys on alun kiihdytyksineen ja jännityksineen jännittävä, ja Adagion portamentoineen riipaisevan kaunis. Äänitys on myös ikäisekseen (-39) miltei käsittämättömän hyvä, mikä menee kyllä ehkä maailman parhaan konserttiakustiikan piikkiin; toki kiittäminen on myös Avron teknikkoja.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi
Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.
Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.
Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?
Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.
Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.
Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.
Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.
Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.
David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.
Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.
Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.
Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.
Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.
Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".
Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.
Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.
Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.
Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.
Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.
Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.
Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.
U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.
Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.
Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.
Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.
Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,
Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.
Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.
Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.
Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?
Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.
Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.
Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.
Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.
Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.
David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.
Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.
Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.
Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.
Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.
Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".
Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.
Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.
Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.
Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.
Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.
Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.
Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.
Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.
U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.
Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.
Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.
Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.
Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,
Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.
Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Suurimmat orkesterilevytykset
Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa):
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa):
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.
Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein.
Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet.
Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.
Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)