Lisää kaupunkia Helsinkiin! -taisteluhuudokseen ottaneet väärinymmärretyn urbanismin tunnustajat aikovat lisätä Helsingin lähiöitymistä. Sillä jos kaupunkia rakennetaan lisää rakentamalla lisää lähiötä tiivistämällä lähiöitä, saadaan tiiviimpiä lähiöitä, ei kaupunkia.
Ei kaupunki ole pelkkä asukas- ja kuutiometrikeskittymä. Jos olisi, silloinhan esimerkiksi vankilaa voisi väittää kaupungiksi, tai varuskuntaa. Kaupunki on myös ihmisten toimintaa, heidän välisiä suhteitaan, merkityksenantoja, historiaa, joka myös toki elää tämän toiminnan, suhteiden ja merkityksenantojen mukana ja uusintaa itsensä aina uusille kaupunkilaisille. Kaupunki on kuitenkin vähän kuin valtio, tai yhteiskunnallinen instituutio: vaikka se on ihmisten rakentama, on se paljon muutakin kuin inhimillisen interaktion summa: kaupungin olemus, sen substanssi ei palaudu oikein mihinkään muuhun kuin kaupunkimaisuuteen. Eikä kaupunkia voi rakentaa, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Vaikka tuotettaisiin Hakaniemen torista tarkka pastissi Tuurin kyläkaupan ulkopuolelle, ei se olisi kaupunkia, koska se olisi historiaton, epäaito, suhteeton, merkityksetön.
Lisää lähiötä rakentaminen tarkoittaa sitä, että lähiön vanhojen asukkaiden ympäristö huononee, ja uudet asukkaat saavat huomattavasti vanhaa rakennuskantaa kalliimpia asuntoja. Jos ja kun rakentamista perustellaan sillä, että tarjonnan lisääminen hillitsisi hintatasoa, tämä hillintä ei oikein ole osoittautunut toimivaksi. En vastusta kategorisesti kaikkea rakentamisesta, mutta ovatko esimerkiksi Vallilan konepajan asunnot laskeneet Vallilan hintatasoa tai Kalasataman rakentaminen Sörnäisten hintatasoa?
Lähiön rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä lähiöissä on paljon hyvää: suhteellisen luonnonläheinen ympäristö ja (yleensä) kuitenkin toimivat joukkoliikenneyhteydet keskustaan (jollainen pääkaupunkiseudulla kuitenkin edelleenkin on yksi tosiasiallinen, Leppävaaran, Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Aviapoliksen noususta ja Espoo-Kazakstanin nostattamisesta huolimatta. Ja Tapiola, josta piti tulla luonnonläheinen satelliittikeskusta, on jotenkin unohdettuna näivettynyt).
Lähiöiden tärkein vahvuus on kuitenkin niiden kohtuullinen asumisen hintataso (verrattuna keskustaan); kalliin uusiorakentamisen sanotaan milloin laskevan vanhemman asuntokannan hintaa ja milloin taas nostavan vanhan asunto-omaisuuden arvoa, koska uusiorakentamisen sanotaan takaavan palveluiden pysymisen alueella ja toisaalta nostavan myös alueen yleistä arvostusta. Jolloin uudet, kalliimmat asunnot nostavat vanhempien, halvempien asuntojen hintoja. Kaupungin lisälähiöittäjät vievät lähiöiltä niiden hyvät puolet: luonnonläheisyyden ja kohtuullisen hintatason.
Eivät oikein osaa päättää nämä, nykyiset urbanistit, mitä haluavat ja millä argumenteilla. Kannattaa olla tarkkana siinä, että valitsee etukäteen sellaiset perustelut, jotka voi osoittaa jälkikäteen oikeaan osuneiksi.
Mikä sitten voisi olla oikeaa kaupunkia? Kelpaisiko Manhattan? Sen asukastiheys on melkein 28 000 asukasta neliökilometriä kohden, kun se Helsingissä taas on 2944 asukasta neliökilometrillä. Kaupunkimaiseksi ympäristöksi Manhattanin erottaa paitsi asukastiheytensä perusteella, myös sillä, että sen kaupunkikuva on kaupunkimainen. Ja sitä nämä lisää kaupunkia -haikailijat eivät ymmärrä. He kun luulevat, että kaupunkia tuotetaan vain heittämällä lisää kuutioita kaupunkiin, kaupunkimaisuudesta viis.
Eroksi metropoliksi haikailevaan Helsinkiin Manhattanilla on myös ymmärretty virkistysalueiden arvo: ei tulisi kuuloonkaan, että Central Parkille rakennettaisiin koskaan yhtään mitään, toisin kuin meidän Keskuspuistoomme, jota ovat viimeksi huonontaneet Hakamäentien leventäminen, Kuninkaantammen rakentaminen, ylimitoitetut Jokeri kakkosen tunnelityöt; lisäksi sinne on suunniteltu asuinaluetta Laaksoon ja keskisen Keskuspuiston kaventamista "kaupunkibulevardin" takapihoiksi.
