Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay

Sisältäni portin löysin

Kesälomallani olen irtikytkenyt kaiuttimet cd-soittimesta, ja liittänyt ne levysoittimeen. Samalla olen irtikytkenyt itseni arkipäivästäni, siitä, mitä minä enimmän osan aikaa olen, ja olen ollut viimeiset 30 vuotta.

Paluu vinyylien maailmaan on ollut paluu siihen, mitä minä olin 11-vuotiaana, 7-vuotiaana, 5-vuotiaana. Kun kuuntelin Mikis Theodorakisia ekaluokkalaisena Aku Ankkoja lukien, äitini jääkaappiin valmiiksilaittamaa aamupalaa syöden, Julius-kissani pitäessä minulle seuraa. Siihen, mitä äitini oli.

Kuunnellessani Jukka Kuoppamäen laulaessa:

"Sä uskot ihmiseen,
sä uskot maailmaan,
sä uskot huomiseen
ja aikaan parempaan.
Sä uskot haaveisiin
ja onnen unelmiin - 
sä minut ota mukaan uniin kauniisiin" 

muistan äitini sellaisena kuin hän oli ollessani 15-vuotias. Muistan itseni 15-vuotiaana:

"Sellaisena kun nyt sä olet mun
sinut tahtoisin muistaa myöhemmin.
Vaikka muututkin, kuvan säilytin
siitä millaisena sinut kohtasin" (J. Kuoppamäki)

Vielä syvemmälle minut vie Pekka Streng, jonka albumin viimeinen raita Sisältäni portin löysin kertoo minulle siitä kun äitini löysi sisältään portin. Se portti pikku hiljaa raottui, ja avautui, ja siitä portista pääsi vanhempieni avioeron jälkeisiä ensimmäisiä päivänsäteitä sisään. Löysimme musiikin, hän etsi itseään intialaisten filosofioiden ja vähän uskontojenkin kautta, ja hän löysi rakkauden mahdollisuuden, oman elämänsä itseisarvoisen arvokkuuden mahdollisuuden. Sen hänelle näytti ja Pekka Strengin hänelle toi muusikko nimeltään Harri Stern, Harri Tähtinen. En tiedä, mitä Harrille nykyään kuuluu, mutta kiitos Harri.

Pekka Strengin kappaleen Sisältäni portin löysin voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.