Metsän joulurauha 23.12. Laaksossa

Menen perjantaina alkuillasta Laakson kallioille, Urheilukadulta pohjoiseen johtavan polun varrelle viettämään metsän jouluhiljentymistä. Vuosina 2005-2013, yhdeksänä jouluna peräkkäin paikalla lähistön taloyhtiöt ja Meilahden seurakunta järjestivät Metsän jouluhiljentymisen, jossa joulupukkikin joskus käväisi, nautittiin pipareita ja glögiä ja Kannel-kuoro lauloi perinteisiä joululauluja.

Oma jouluni ei ole voinut alkaa ilman käyntiä Laaksossa pitkään aikaan. Vain kaksi kertaa (2007 ja 2009) minulta on jäänyt perinne väliin. Vuoden 2013 Metsän jouluhiljentyminen on ainakin toistaiseksi jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Laakson kallioiden eteen on kokoonnuttu joukolla.

Olen jatkanut perinnettä yksin vuodesta 2014, ja nyt on siis yhdeksäs kerta. Olen miettinyt nyt parina viimeisenä vuotena, että pitäisikö kynttilästä luopua, koska tuleehan siitä roskaa. Tosin jos tuo on oma syntini, niin aika vähiin jäävät. Tällä kertaa taidan tyytyä käymään alkuperäisellä paikalla eli Laaksossa, kun 2020 kävin myös Pirkkolan tuhotussa kalliometsässä ja Patterinmäellä.

Sytytän siis kynttilän jälleen julistaakseni metsälle ja itselleni joulurauhan ja muistellakseni Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen veteraaneja, etenkin agrologi Vilho Ikkalaa ja toimittaja Jussi Vapaasaloa.

Tuck-munkki ja Tadzio

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa on riipaisevan, lähes sietämättömän kaunis elokuva. Se tietenkin perustuu Thomas Mannin samannimiseen romaaniin, mutta koska en sitä ole - ainakaan vielä - lukenut, innoittajanani toimii siis elokuva.

Elokuvan päähenkilö, säveltäjä Aschenbach on erehdyttävästi Mahlerin näköinen mies, ainakin elokuvassa, jossa päähahmon näyttelijä Dirk Bogarde on puettukin kuin Mahler. Kroonisesta tuberkuloosista kärsivä säveltäjä - Mahlerin heikkoutena oli sydänvika, joka hänet lopulta ajoi ennenaikaiseen hautaan 51-vuotiaana - vetäytyy Venetsiaan lepäämään.

Siellä Aschenbach näkee teini-ikäisessä rannalla kohtaamassaan Tadzio-pojassa oman itsensä nuorempana, ja hän suree sitä, että Tadzion näkeminen näyttää hänelle hänen oman aikansa rajallisuuden ja tajuaa kaikki menettämänsä mahdollisuudet, kuinka hänestä ei koskaan tullut oman itsensä paras versio. Aschenbach näkee Tadziossa kaikki ne mahdollisuudet, joita hänellä itselläänkin olisi voinut olla. Tadzio on Aschenbachin nuorempi ideaalityyppi, jolla on vielä kaikki avoinna.

Elokuvassa on tietty homoseksuaalinen värinä, joka kuitenkin jää pinnan alle. Aschenbach ei oikeastaan ihastu poikaan itseensä, vaan ihastuu tämän tarjoamaan peiliin, mahdollisuuteen vielä kerran palata omaan nuoruuteensa.

Lähdin suojelemaan Helsingin Keskuspuistoa reilut kymmenen vuotta sitten. Tässä projektissa korvaamattomana apuna ehtymättömine tietoineen oli itseään Tuck-munkiksi kutsunut juuri eläköitynyt toimittaja. Itse diagnosoimaansa ryhtymisrajoittuneisuutta uhmaten hän ei koskaan epäröinyt tarttua puhelimeen soitellessaan milloin Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ulkoilu- ja luonnonsuojelujärjestöihin sekä tietenkin toimituksiin, joista hän tunsikin väkeä henkilökohtaisesti.

Hieman pyylevä Tuck-munkki ei koskaan halunnut tuoda itseään esille eikä ottaa henkilökohtaista kunniaa Sherwoodin metsän - nimityksen hän taisi lanseerata itse, hän puhui myös Nalle Puhia mukaellen Neljän hehtaarin metsästä - suojelemisyrityksistä. Sen hän mieluummin soi Robin Hoodille, joka puolestaan yritti masinoida julkisuudenkin avukseen. olihan hänellä silloin kunnallispoliittisia ambitioita.

Tuck-munkilla oli suuria odotuksia Robin Hoodin suhteen. Hän toivoi, että Robin Hood veisi viestikapulaa kunnialla eteenpäin, kun oma askel oli jo käynyt hieman verkkaiseksi.

Tuck-munkki ei koskaan ollut ryhtymisrajoitteinen Robin Hoodin pyytäessä häneltä palvelusta. Päinvastoin. Hän oli Robinin oikea käsi aivan samoin kuin alkuperäinen Tuck. Viimeisen kerran hänet olen nähnyt Metsän joulurauhan julistuksessa joulun alla 2012. Tuolloin hän liikkui jo hieman vaivalloisesti lumihangessa, ja Robin Hood joutui hieman avittamaan häntä nostamalla kainaloista. Tuck-munkin habitus oli hieman kuihtuneen oloinen, joten hän oli yllättävän kevyt.

Kuolema Venetsiassa tulee aina mieleeni kun ajattelen Tuck-munkkia. Ja aina hän palaa mieleeni kun satun Laakson kulmille. Minä olin Tuck-munkin Tadzio.

In memoriam Vilho Ikkala

Agronomi Ikkala oikeusministeri Tuija Braxin kanssa (myös omistautunut Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen suojelija)

Tänään minut saavutti tieto, että Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen henkinen oppi-isä, esitaistelija ja grand old man, agronomi Vilho Ikkala (4.4.1921-29.3.2014) ei enää ole keskuudessamme. Hänen poismenostaan lähes 93-vuotiaana on jo vuosi ja kohta kolme kuukautta, mutta hänen työnsä jatkaa nuoremmissa polvissa, ja Ikkalan henki elää Laakson poluilla ja puissa.

Asunto-osakeyhtiö Mannerheimintie 73 entisenä isännöitsijänä Ikkalalla on ollut tarkat korvat ja silmät Laakson alueella jo vuosikymmeniä, ja sitä ne olivat loppuun saakka, vaikka hänen kuulonsa heikkenikin. Ikkala sai jo 60-luvulla vihiä Manskun varren aravatalojen taakse suunnitelluista Keskuspuiston heikennyksistä - alueelle suunniteltiin sairaanhoito-oppilaitosta ja syöpäsairaalaa, hyviä hankkeita sinänsä, mutta väärälle paikalle - ja aloitti Keskuspuiston puolesta taistelunsa oikeuslaitosta, kaupungin päättäviä elimiä ja Ympäristöministeriötä vastaan. Tämä kaikki käy ilmi Ikkalan kirjasta "Elämää vihreässä Laaksossa".

Minulla oli onni haastatella agronomi Ikkalan innostunutta ja äärimmäisen tietorikasta hahmoa vuonna 2008, silloin aikomuksenani tehdä väitöskirjatutkimusta Keskuspuistosta. Sain käyttööni Ikkalan sanomalehtiarkiston kymmenien vuosien ajalta, ja skannasin kaikki Keskuspuistoa ja yleisemminkin kaavoitusta koskevan materiaalin. Se löytyy linkkilistani arkistoksi muuttuneesta Keskuspuisto-blogista.

Ilman Ikkalaa on varmaa, että alue ei enää olisi puistona, eikä mitään kansalaisliikettä oltaisi voitu perustaa. Hän ikitammen tavoin alkoi aina vihertämään aina silloin kun puistoa kohtasi uusi uhka. Kun 2000-luvulla alue ilmaantui Kaavoituskatsaukseen nk. "kaupunkivillojen" tonttimaaksi, Ikkala oli nytkin hereillä. Ikkala oli liikkeen edeltäjä ja esitaistelija, mutta hän palasi vielä kerran eturintamaan, vaikka hän olikin saanut nuorempia seuraajia: minä, Jussi, Juha, Matti L, Matti P, Eero, Raimo, Martti, Merja, Hannu, Anna-Leena, Armi, Saara, Kirsikka ja monet muut. Ilman ensimmäisen osuuden juoksijaa viestikapula ei kuitenkaan olisi voinut siirtyä eteenpäin. Vilho Ikkala oli viestijuoksun aloittaja.

Vilho Ikkalan solakka ja ryhdikäs hahmo ilmaantui alusta alkaen kunnioittamaan myös alueella vuodesta 2005 järjestettyä Metsän joulurauhaa. Agronomi Ikkalan hahmo tavallaan jo itsessään pyhitti metsälle rauhan. Hän herätti toivoa metsän puolustajissa ja kauhua sen vihollisissa. Hän ansaitsisi oman nimikkopuunsa tai -polkunsa Keskuspuistoon. Kiitos, agronomi Ikkala, lepää rauhassa. Sytytän kynttilän muistollesi ensi jouluna Metsän joulurauhassa.

Missä menet, Lääkärinkadun alue?

Jo 9 perättäisenä vuotena järjestettyä Metsän joulurauhaa ei tänä vuonna julisteta Helsingin Keskuspuistossa, Laakson kallioiden edessä terveyssyistä. Ensi vuonna toivottavasti yritetään taas uudestaan, osittain entisin ja osittain uusin voimin, sillä perinteestä on tullut monille joulun aloitus, ja heille on mahdotonta ajatella jouluun rauhoittumista ilman tapahtumaa. Uusia voimia tarvitaan, sillä moni aktiivijärjestelijä - ihanat Mansku 71-77 asukkaat - ansaitsee jo päästä nauttimaan eläkepäiviä.

Lääkärinkadun alueen kohtalo ratkaistaan seuraavassa yleiskaavassa, jossa tarkastellaan myös Keskuspuiston rajoja. Mahdollista olisi tällöin kaavoittaa Lääkärinkadun varteen, jolloin Keskuspuiston rajat siirtyisivät idempään, ja samalla nyt kiisteltynä ollut 4 hehtaarin alue liitettäisiin Keskuspuistoon virallisesti, toisin sanoen kaupunki antaisi tässä aktivisteille periksi, ja myöntyisi siihen, että kiistanalainen alue liitettäisiin myös virallisesti Keskuspuistoon. Tämä päätetään Yleiskaavassa.

Lääkärinkadun varsi olisi huomattavasti pienempi paha kuin mennä metsään. Tosin tuolloin alueen idea muuttuisi kokonaan: kadun varteen ei saa millään kaupunkivilloja - sillä ne tarvitsivat omat pihat ollakseen villoja, eikä commons-tyyppisestä Keskuspuistosta voi tehdä yksityisiä pihoja - vaan niistä tulee väkisinkin tavanomaisia kerrostaloja. Ja tuossa suunnitelmassa tulisi ratkaista, mitä tehtäisiin alueen alle jäävälle Laakson sairaalan pysäköintialueelle, jota ei voi siirtää maan alle, kuten ei myöskään asuinalueen pysäköintialuetta, koska se on jo varattu väestönsuojalle. Yleiskaavatyön yhteydessä vielä pitää vaikuttaa valtuutettuihin.



 

 

 

Metsän joulurauha on peruttu

Jo 9 perättäisenä vuotena järjestettyä Metsän joulurauhaa ei tänä vuonna julisteta Helsingin Keskuspuistossa, Laakson kallioiden edessä terveyssyistä. Ensi vuonna yritetään taas uudestaan, osittain entisin ja osittain uusin voimin.

Uusia voimia tarvitaan, sillä moni aktiivijärjestelijä - ihanat Mansku 71-77 asukkaat - ansaitsee jo päästä nauttimaan eläkepäiviä. Toivottavasti vielä ensi vuonnakin paikalla nähdään alueen emeritus, agronomi Ikkala, melkein sata vuotta, Jussi Vapaasalo, Hyväriset ja monet, monet muut, rakkaat ja tutut kasvot.

Vaikka tänä vuonna emme kokoonnukaan yhdessä metsään, voimme olla rauhallisemmin mielin kuin kertaakaan sinä aikana kun perinnettä ollaan vietetty: Lääkärinkadun alue on poistettu viimeisimmästä kaavoituskatsauksesta, ja myöhemmin tutkitaan sen liittämistä viralliseen Keskuspuistoon. Vielä vahtimistamme kuitenkin vielä vaatii Lääkärinkadun varren kohtalo: siirtyykö tiivistetty spekulaatioalue vastapäätä Keuhkopolia, sairaalan parkkipaikan kohdalle?

En ole jäänyt pois tapahtumasta kuin kerran, ensimmäisenä Norjan-vuotenani 2007, ja joulutunnelmastani jää olennainen osa pois ilman tätä perinnettä joululauluineen, glögeineen ja pukkeineen. Kävinkin tänään viettämässä yhden miehen jouluhiljentymisen paikalla. Vein tuikun palamaan aamulla matkallani atk-kurssille Meilahteen, ja jos on Laakson kallioiden edusta muutenkin tuulinen, nyt tuuli sammutti liekin varmaankin melkein heti. Iltapäivällä kotimatkallani Meilahden sairaalasta, sytytin tuikun uudelleen. Joskaan se ei palaisi mittaansa loppuun, minun sydämessäni palaa ikuinen tuli. Keskuspuistossa.

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Mitä Helsingin Keskuspuistolle pitäisi tehdä?

Hesarin www-sivulla kysyttiin Keskuspuiston 100-vuotisjuhlan kunniaksi mielipiteitä Keskuspuistosta. Alla omani, jonka lähetin Hesariin. Kyselyyn pääsee klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.


Millainen Keskuspuiston pitäisi tulevaisuudessa olla?

Sen pohjalle tulisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto, ja siihen tulisi liittää reuna-alueita, jotka eivät nyt kuulu viralliseen Keskuspuistoon, kuten Lääkärinkadun alue. Keskuspuisto tarvitsee erikoisstatuksen - kuten New Yorkin Keskuspuisto, mutta ainutlaatuista siinä on metsä, joka ulottuu kantakaupunkiin. Sellaista en tiedä olevan muissa metropoleissa. Norjassa on ymmärretty suojata kaupunkia kiertävä Oslomarkan ulkoilumetsäalue erikoislainsäädännöllä, ja kaikki poliittiset ryhmittymät ovat sen statuksesta yksimielisiä. Myös Helsingissä soisi ymmärrettävän kaupunkimetsän ainutlaatuisuus lähiluonnon ja virkistyksen aarreaittana.

Mikä sinulle on Keskuspuistossa tärkeää?

Ulkoilureitistö, joka yhdistää kantakaupungin muuhun Suomeen. Lisäksi Keskuspuisto tarjoaa erinomaisia sienestys- ja suunnistusmaastoja, kosketuksen metsään kaupunkilaisille.

Missä itse liikut Keskuspuistossa? Mitä teet silloin?

Nykyään asun Porvoossa, josta käsin tulen toisinaan varta vasten lenkkeilemään Keskuspuistoon. Aiemmin se oli päivittäinen työmatkapyöräilyreittini ja juoksumaastoni. Nykyiset reitistöni sijoittuvat Maunula-Pirkkola-Paloheinä -välille. Toisinaan osallistun Pääkaupunkijuoksuun. Vuosittain osallistuin Laakson kallioiden edessä, Lääkärinkadun alueella Metsän joulurauhan julistukseen, perinteeseen, jota olen ollut aloittamassa joka aloittaa ainakin minun jouluni.