perjantai 22. lokakuuta 2021

Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 



tiistai 12. lokakuuta 2021

Malminkartanon metsän kohtalosta

Eilen Helsingin kaupunki piti kaavakävelyn ns. Malminkartanon keskiosan projektialueella. Malminkartanon keskiosaksi tämän noin 15 hehtaarin alueen kutsuminen on tosin epäiltävissä puhtaaksi hämäysyritykseksi, sillä alue on kokonaisuudessaan metsää, jota kutsutaan Kartanonmetsäksi.

Alue sijaitsee Malminkartanon tunnelissa sijaitsevan juna-aseman päällisellä kalliolla, Pohjois-Malminkartanossa. Se rajautuu etelässä Malminkartanon lounas-koillinen -suunnassa leikkaavaan Malminkartanontiehen, joka yhdistää Konalan ja Kaivokselan. 

Kartanonmetsä. Kuvalähde: http://villistadi.fi.

Kartanonmetsän omistaa kiinteistökehitysyhtiö Sponda, ja alueen luontoarvoja ei ole kattavasti selvitetty. Siellä on kuitenkin lampi (mahdollinen lähde), karua kalliometsää, keloja ja maapuuta. Kannot loistavat poissaolollaan, mikä todistaa alueen luonnontilaisuuden puolesta. Ilman kartoitustakin on selvää, että Kartanonmetsä on Malminkartanon ja sen lähialueiden sekä laajin, yhtenäisin ja arvokkain metsäalue.

Kartanonmetsän päänmenoksi on siis suunnitteilla kaavoitusta. Sitä tilaisuuteen osallistuneet arkkitehdit perustelivat mm. asukaskannan monipuolistamisella ja kuluttajakysynnän lisääntymisellä niin että alueelle suunniteltavat kivijalkakaupatkin saataisiin kannattaviksi. Esitin eilisessä tilaisuudessa huoleni siitä, että on vankat syyt epäillä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Mitä tällä tarkoitan?

Malminkartanoa alettiin rakentaa reilut 40 vuotta sitten. Se oli ensimmäinen sellainen alue Helsingissä, jonne kaavoitettiin rakennusten kivijalkoihin tiloja liiketoiminnalle. Tämä idea oli peräisin Ruotsissa vaikuttaneelta brittiarkkitehti Ralph Erskineltä; samaan ideaan pohjautuivat sittemmin mm. Pikku Huopalahti ja Ruoholahti. Niissä kivijalkatoiminta on joten kuten kannattanut, koska ne ovat kantakaupunkia. Malminkartano ei ole, ja siellä kivijalkayrittäminen on tavannut jäädä aika lyhytikäiseksi. 

Olen asunut Malminkartanossa kolmeen otteeseen lyhyitä aikoja (1991-1993), 1994-1995 kuukauden ja kesällä 2009 kuukauden ja kehittänyt työkseni alueen asukastoimintaa edesmenneessä asukastalo Horisontissa 2006-2007. Kannelmäessä olen asunut pidempään, vuosien 1980 ja 2011 välissä, ja Malminkartano oli kuin olikin aika lähellä, vaikka Mätäjoki olikin sen ajan nuorille suuri, henkinen muuri. 

Horisontin aikoihin huoli oli jo nyt osin rakentamisen alle jääneestä metsästä, joka sijaitsi täyttömäen ja Myyrmäen välissä, alueella, jonne on rakentunut Honkasuon asuinalue. Horisontti oli myös Helkan ja asukasyhdistyksen kanssa laatimassa Malminkartanon kaupunkipolkua, jossa luotiin kävelyreitti yhdistämään alueen historialliset ja luonnonkohteet. Tätä polkua ei enää valitettavasti löydy netistä; kuten monien projektien kohtalo on, niistä jää usein jäljelle vain muistijälki osallisilleen. 

Takaisin Malminkartanon metsään. Sen arvot eivät tyhjene luonnonarvoihin. Malminkartanon metsä sijaitsee alueen korkeimmassa maastokohdassa, ja sen laki on kurkistanut merenpinnan yläpuolella jo aika pian sen jälkeen kun maatamme peittänyt mannerjää hellitti otteensa. Niinpä alueella onkin ollut asutusta jo harvinaisen pitkään. Erään alueen reunalla olevan talon pihalta löytyi äskettäin muinaishauta, ja aivan lähellä, Myyrmäen eteläosissa löytyi aluetta rakennettaessa 60-70 -luvuilla paljonkin merkkejä kivikautisesta elämästä niin että tämä arkeologinen historia edelleenkin näkyy Myyrmäen nimistössä. 

Malminkartanon metsän läpi on kulkenut ilmeisesti jo kivikaudella käytetty tie. Sellaiset ovat Museoviraston erityisessä suojeluksessa, ja tie erottuu edelleenkin erinomaisesti maastossa tuhansien vuosien jälkeen (kun kallion päältä on kerran jäkälät ja sammalet tallottu, ne eivät välttämättä palaudu milloinkaan).

Kävely oli kaavakävelyksi harvinaisen suosittu: yhteensä mukana oli silmämääräisesti lähemmäs satakunta ihmistä. Päättäjistä mukana oli keskeinen vihreä kaupunkisuunnittelupäättäjä Otso Kivekäs, joka muistutti Helsingin tuoreesta kaupunkistrategiasta, jonka mukaan keskeiset luonnonalueet suojataan kaavoitukselta. Jos Kartanonmetsä ei ole keskeinen luonnonalue, mikä on?

Tällaiset karut kalliometsät, joilla ei ole puuntuotannollista merkitystä, voisi jopa sanoa paikoitellen karukkokankaat, ovat erittäin harvinainen metsätyyppi.

Alueen reunaosat ovat rehevämpää sekametsää.


Metsästä löytyy myös tällainen ympäristötaideteos. 

Metsän itäosaa. Kivikautinen tie näkyy tässäkin. 

Alue on varsin kallioinen. Tämä taitaa olla kaikkein korkein kohta.


Kartanonmetsästä löytyy myös kelopuita. Sinne on joskus laitettu tällainen maja kolmen kelon varaan. Kelopuut ovat monelle elävälle tärkeitä. 

Toivottavasti järki voittaa, ja kaupunki ottaa oman strategiansa vakavasti ainakin Malminkartanossa. Kaupunkiluonto ry aikoo olla mukana järjestämässä keskustelutilaisuutta alueen tulevaisuudesta, jonne tulisi mukaan kaavoituksen osallisia. Luontokartoitus alueelta pitää myös teettää mahdollisimman pian. Se viimeistään kertonee, miksi alueelle kaavoittaminen olisi suoranaista vandalismia. 




sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

torstai 7. lokakuuta 2021

Auliksen muistolle

Suru-uutinen pitkäaikaisen Porvoon Vasemmiston puheenjohtajan, entisen Vasemmistoliiton puoluesihteerin Aulis "Aukka" Ruuthin kuolemasta viime sunnuntaina tavoitti minut eilisiltapäivänä. Tiedä, mikä etiäinen minut sitten saavuttikin, mutta olin viime viikkoina miettinyt usein hänen vointiaan. Viimeksi näin hänet alkukesästä. Aukka ehti täyttämään 70 vuotta tammikuussa.

Aukka oli politiikka-aiheisilla Facebook-palstoilla tietorikas, rauhallinen ja provosoitumaton keskustelija, jota arvostivat kaikki siinäkin tapauksessa kun eivät olleet asioista Aukan kanssa samaa mieltä. Aukka, tuo Porvoon Vasemmiston perimätiedon kuljettaja, selkäranka ja soppatykkimajuri kuului tori- ja telttatapahtumien kalustoon samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten edesmennyt Jocke Lybeck. 

Aukka lähti saappaat jalassa. Hänellä ymmärtääkseni oli viime aikoihin saakka Porvoon Vasemmistoa koskeneita suunnitelmia, mm. kaavoitusiltamien järjestämistä. Minä kaavoitusta intohimoisesti harrastavana odotin tätä innokkaasti; nyt minä ja muut jäimme paitsi tätä tiedonsiirtoa.

Aukassa näkyi koko Vasemmistoliiton kaari: SKDL:ssä toimineesta kirvesmies-luottamusmiehestä nykyaikaiseen, suvaitsevaiseen vasemmistoon. Aukka osallistui Prideihinkin. 

Minä en tunne Aukkaa ainoastaan politiikasta, hyvin uutena Porvoon Vasemmiston jäsenenä, joka olin pitkään käynyt flirttailemassa jäsenyyden kanssa ja seurustelemassa Aukan ja muidenkin kanssa vaaliteltoilla. Aukka se minua kosiskeli virallistamaan suhteensa Vasemmistoon; senkin hyvin diskreetisti. Minulle Aukka on ennen kaikkea isäni ehkä paras lapsuudenystävä, jota voi epäsuorasti syyttää sadoista pöytäjääkiekossa saamistani selkäsaunoista; Aukka omisti ensimmäisen isäni näkemän pöytäjääkiekkopelin.

Aukan isoveli Alpo Ruuth oli tunnettu työläiskirjailija, ja kerran hän otti Aukan ja isäni kanssaan saunailtaan. Mukana taisi olla näyttelijä Pekka Laihokin. Aukka ja isäni tapasivat usein kulkea yhdessä oppikoulumatkoja; kerran he ostivat kukin omien varojensa mukaisen kimpaleen makkaraa, ja pysähtyivät jonnekin nykyisen Piispankylän tietämille maistelemaan herkkujaan. 

Minullakin oli Aukkaa koskevia suunnitelmia. Olin kaavaillut, että olisin mennyt hänen ja isäni kanssa katsomaan heidän lapsuutensa kulmia Vantaan Kivistössä, jossa Aukka ei ollut käynyt 50 vuoteen. Onneksi sentään onnistuin yhdistämään vanhat ystävykset; kerran isäni tullessa meille kyläilemään tiesin puolueosaston päivystävän teltalla omalla Kevätkummun ostarillani. Vinkkasin isälleni, että tämän teltan kautta kannattaa pistäytyä. Aukka ja isäni tunnistivat heti toisensa, yli 50 vuoden jälkeen, ja juttu edelleen luisti. Aukka myöhemmin sanoi minulle, että tämä tapaaminen isäni kanssa oli hänelle viime eduskuntavaalikampanjan kohokohtia.

Tutustuin Aukkaan vajaat 10 vuotta sitten vastaleivottuna porvoolaisena eräässä yleisötilaisuudessa, jossa käytin yleisöpuheenvuoron. Siinä kivistöläisjuureni paljastuivat, ja edessäni istuva Aukka sujautti käteeni lapun, jossa hän paljasti kivistöläisjuurensa ja itsensä. Tämänkin hän teki diskreetisti; itseään hän ei muuten välittänyt tuoda esille, vaan mieluummin edustamansa ihmiset, aatteet, yhdistykset ja asiat. 

Aukka on legenda, joka jättää jälkeensä ison aukon. 

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Kumpulanmäen vaahterametsä

Hämeentien, Helsingin yliopiston geotieteiden laitosten ja Kumpulan-/Vallilanlaakson välisellä mäellä on ainakin Helsingin mittakaavassa täysin poikkeuksellinen metsä. Poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että mieleeni ei äkkipäätä tule yhtään muuta paikkaa, jossa olisi niin paljon jalopuuta pinta-alayksikköä kohden. Tässä tapauksessa ne jalopuut ovat vaahteroita.

Kumpulanmäen vaahterametsä lienee siis Helsingin edustavin ja runkotihein vaahterametsä. Luonnonsuojelulain mukaan sellainen jalopuumetsä, jossa on hehtaaria kohden vähintään 20 saman jalopuulajin runkopaksuista edustajaa, on suojeltava biotooppi. Runkopaksuisella jalopuulla tarkoitetaan rinnankorkeudelta läpimitaltaan vähintään 7-senttistä; tammen pitää olla vähintään 20-senttinen.

Helsingin yleiskaava on kuitenkin laskenut synkkiä pilviä tämän alueen ylle: siihen suunnitellaan asuinaluetta. 

Osa näistä vaahteroista on hyvinkin vanhoja. Ei ole kysymystään, etteivätkö runkopaksuuskriteerit täyttyisi.


Niitä runkopaksuisia vaahteroita on tosiaan enemmänkin, ja seassa ei vielä aivan runkopaksuisiksi yltäneitä yksilöitä. Muitakin puulajeja alueelta toki tavataan, mm. jokunen vanhaksi ehtinyt koivu.

Aluskasvillisuus on lehtomaisen runsasta.


Jalopuista syntyy hieno vaahteranlehtikatto.


Alueen läpi kulkee etenkin yliopistolaisten suosima polku.

Lähellä Hämeentietä on nähtävissä vanhan rakennuksen kivijalka.


Kumpulan metsä on monimuotoinen. Maa- ja lahopuutakin on runsaasti. Ainut miinus tulee roskaisuudesta, joten siivoustalkoot metsä kyllä kaipaisi.

Helsinki tulee syyllistymään luonnonsuojelurikokseen, jos se aikoo toteuttaa asemakaavan tälle yleiskaavassa kaavoitettavaksi osoitetulle alueelle.





perjantai 1. lokakuuta 2021

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 


Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta. 


keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

maanantai 20. syyskuuta 2021

Laajasalon Stansvik, tämän päivän Koijärvi?

 Olen käynyt 90-luvun alusta alkaen säännöllisen harvakseltaan Itä-Helsingin Laajasalossa. Minulla on asunut siellä ystäviä, ja muutamakin nuoruuden mielitiettyäkin on asunut siellä. Niinpä alue ei ole minulle tyystin vieras. Lisäksi ajoin bussilla aina saaren lävitse suorittaessani asepalvelusta Santahaminassa.

Oltuani perustamassa 2005 Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!, minuun otettiin yhteyttä Itä-Helsingistä, jossa usea paikallinen omaa viheraluettaan puolustava kansalaisliike oli lyönyt hynttyyt yhteen ja perustanut Kaupunkimetsäliikkeen. Minua kysyttiin silloin allekirjoittamaan heidän Metsämanifestiaan, jonka yksityishenkilönä olisinkin halunnut allekirjoittaa, mutta kun ei rekisteröitymättömän liikkeen nimenkirjoittajaksi voi vain ilmoittautua, edes sellaisen, jonka on perustanut.

Seurailin kuitenkin Laajasalon tapahtumia, ja perustin Laajasalon alueen kansalaisliikkeille, Pro Stansvikille ja Pro Kruunuvuorelle blogin kokoamaan alueita koskevaa materiaalia: päätösasiakirjoja, kaavoitusmateriaalia ja tietoa alueen luonnosta. 

Viimeisen Helsingin yleiskaavan rinnalla - jossa on kaavoitettu asukkaita noin 250 000 uudelle asukkaalle - kalpenee edellinenkin, pahamainen yleiskaava, jonka liitekarttaa kutsuttiin verikartaksi. Tämän uuden yleiskaavan pikselikartassa nyt sitten Laajasalon pitkäaikainen kaavauhka realisoituu. Yllätyksenä se ei tule alueen tilannetta pitempään seuranneelle, eikä se yllätyksenä tule myöskään alueen suunniteltuja liikennejärjestelyjä ajatellen; Laajasaloon on tulossa silta kantakaupungista ja Laajasalontiestä ollaan toteuttamassa ensimmäinen uuden ajan niin sanottu "kaupunkibulevardi". Ei näitä sanahirvityksiä turhan takia olla toteuttamassa vaan siksi, että kaupunkibulevardi tarkoittaa entistä läpiajo- tai kauttakulkutien muuttamista asuinkaduksi. 

Yleiskaavan realisoituminen rakennuskaavoiksi on nostattanut monin paikoin uusia asukasliikkeitä mm. Vuosaaressa, Etelä-Haagan Riistavuoressa ja nyt Laajasalossa ja yleiskaavaan valtion kanssa MAL-sopimuksella kytkettyjen liikennehankkeiden toteuttaminen on aktivoinut jo olemassaolevia asukasyhdistyksiä muun muassa Pajamäessä ja Haagassa. Lisäksi kuin sienet sateella metsään nousevat urheiluhallit ovat nostattaneet kansalaisliikkeitä viime vuonna Pirkkolassa ja nyt Myllypurossa. Moni pääkaupunkilainen luonnonsuojelija ja minäkin sudeettistadilaisena, joka vain en osaa lopettaa sekaantumasta pääkaupungin asioihin, on jo vuosia odotellut tämän ajan Koijärven kehkeytymistä Helsinkiin. Onko Stansvik Helsingin Koijärvi?

Laajasaloon on kehkeytynyt mielenosoitus, jonka järjestäjätahoina on mm. Luonto-Liiton metsäryhmän Kaadetaan kaava -kampanja sekä aktiiveja eri puolilta kaupunkia. Laajasalon Stansvik on hyvinkin mahdollisesti se paikka, jossa kansalaistoiminta osoittaa voimansa; kansalaistoiminta, joka laajentaa Maankäyttö- ja rakennuslain tiukkaan maantieteelliseen läheisyysperiaatteeseen perustuvan, asukkuuteen ja naapurustoon perustuvan osallisuuden käsitettä. 

Kävin 23.7.2008 luontoretkellä Stansvikissä. Silloin oli siis jo hyvin tiedossa, mitä alueen päänmenoksi on kaavailtu. 

Kutsun mukaani nostalgiamatkalle maisemiin, joita ei mahdollisesti kohta enää ole. Ikuistin nämä maisemat silloin kesän 2008 luontoretkellä.

Tämän metsäpolun paikalle on kaavailtu Stansvikin uuden asuinalueen päätietä.

Näillä oksilla asusti jonkin aikaa kolme lapinpöllöä samanaikaisesti!

Kalliotuhkapensas, joka on niin harvinainen, että jo se olisi riittänyt syyksi pitää Stansvikinniemi Helsingin ympäristölautakunnan ehdottamalla suojelualueiden listalla. Mutta ei, sillä kaupunkisuunnittelulautakunta päätti, että sillä on suurempaa luonnonsuojeluasiantuntemusta, ja poisti sen lopullisten suojelualueiden listalta.


Keltamaite.


Helsingin luultavasti vanhimmat ikihongat kasvavat täällä. Osa näistäkin ollaan kaatamassa.

Stansvikin Uudenkylän mökkikylääkään ei enää pian ole. Tai ainakin Helsingin kaupunki - tuo "Maailman toimivin kaupunki" on kaavaillut niin.

Stansvikinharju sentään ollaan jättämässä rauhaan, vieläpä tekemällä siitä suojelualue. Tosin eivät sitä rauhaan tule jättämään alueen 15 000 uutta asukasta, jotka tulevat pian kuluttamaan harjun puhki.

Tämä kaiverrus symboloi Pro Stansvikin taistelua. 

Vuosina 2006-2008 ylläpitämäni Laajasalon luontoblogit ovat edelleenkin olemassa arkistoina ja löytyvät osoitteista http://prostansvik.blogspot.com ja http://prokruunuvuori.blogspot.com.








Sienet: ilmaista lähiruokaa lähimetsästä

Olen sienestänyt jo siitä asti kun roikuin isäni mukaan mummolani sienimetsässä, Vantaan Kartanonmetsässä. Enkä tyytynyt vain hengailemaan mukana, vaan jo lapsuudesta olen myös syönyt sieniä. Nuorena sienimetsäni oli Myyrmäen ja Kaivokselan välinen Vaskivuori; nyttemmin poimin särpimeni etupäässä Porvoon metsistä; Humlasta ja myöhemmin syksyllä Sikosaaresta, joka on pomminvarma suppilovahveropaikka.

Kun opiskelin varsin äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, tutkintooni kuului myös tämän poimintaharrastukseni ammatillistaminen, mistä sain keruutuoteneuvojan sertifikaatin, ja saan paitsi poimia sieniä, marjoja ja yrttejä, myös pitää em. aiheista kursseja ja vetää retkiä. 

Suomessa, ja yleensäkin Euroopassa, sieniharrastus on itäpainotteinen. Venäjällä ja Virossa on vanha, elinvoimainen sienestyskulttuuri, ja Suomessa itäisyys näkyy siten että sieniharrastus painottuu itäiseen Suomeen. Sienikulttuureissakin taitaa olla maantieteellisiä painotuseroja; asuessani Norjassa 2007-2009 tämä näkyi siten, että osallistuessani Oslon yliopiston sieniretkelle muut osallistujat toivat minulle kaikki rouskut, koska pitivät niitä epäilyttävinä ja pitivät minua Itäisten Maiden Rouskueksperttinä. Venäjällä poimitaan vieläkin punakärpässieniä huumausaineiden korvikkeina, ja idässä myös välillä pannassa olleen mustarouskun poimimiskulttuuri pysyi voimissaan. 

Rouskujen lisäksi Suomessa osataan poimia herkkutatteja, kantarelleja, suppilovahveroita, lampaankääpiä ja ukonsieniä, ja mikäs siinä, erinomaisia sieniähän ne ovatkin. Haperot sen sijaan ovat jääneet suurelle yleisölle hävettävän tuntemattomiksi, mihin ei ole mitään syytä, sillä ne tunnistaa oman, kullekin lajille tyypillisen tunnistevärinsä ja helposti käsiin hapertuvan rakenteen ansiosta. Haperot ovat turvallista poimittavaa, sillä ainuttakaan myrkyllistä lajia ei mahdu joukkoon; ainoastaan punaiset haperot on syytä maistamalla varmistaa ettei ota kirpeitä lajeja.

Tällä kertaa sunnuntai-iltana noin tunnissa saaliini oli sen kummemmin etsiskelemättä nelisen litraa. 


Suppilovahvero. Sen voi säilyä kätevästi kuivattamalla, kuten muutkin ohutmaltoiset sienet. Sienet voi kuivattaa esimerkiksi liesituulettimen päällä, saunan jälkilämmöllä tai erityisessä hyötykasvikuivurissa. Sellaisen saa muutamalla kympillä. Suppilovahveron voi sekoittaa yhtä maukkaaseen kosteikkovahveroon tai lievästi myrkylliseen rustonupikkaan, minkä erottaa suppilovahverosta lähinnä sillä, että sillä ei ole varsinaista lakkia, vaan keskeltä kohonnut "nupikka".

Vasemmalla Suomen satoisin sieni, eli kangasrousku. Se pitää ryöpätä, eli kuten nykyään suositellaan sanottavaksi, keittää runsaassa vedessä ja kaataa vedet pois. Oikealla sikurirousku, jonka lakki on punertavampi ja heltat tummemmat kuin kangasrouskulla. Sikurirousku on siitä harvinainen rousku, että se on herkullinen semmoisenaan ilman esikäsittelyä. Sikurirouskun erityistuntomerkki on sen aromaattinen, hieman kanelimainen tai currymainen tuoksu (4-vuotiaan tyttäreni mielestä se tuoksuu kanelilta, ja muuten sienten tuoksua kavahtava 7-vuotias tyttäreni ei selvästikään pitänyt tämän tuoksua epämiellyttävänä). Sikurirousku on oman sieniguruni Lasse Kososen lempisieniä.


Sikurirouskuja. Vahinko, että internettiin ei saa tuoksua liitetyksi mukaan.


Karvarousku eli karvalaukku on mielestäni kaikkein kaunein sieni. Sekin on keitettynä hyvä. 

Sama alhaalta.

Keltaorakas ei ole aivan yhtä herkullinen kuin vaalea orakas - yksi suosikkisienistäni - mutta menee mainiosti sienisaaliin täytteenä.

Limanuljaska on lainannut nimensä niljakkaille ihmisille. Kun siitä poistaa limaisen pintakelmun, alta paljastuu erittäin maittava ja usein myös varsin toukaton sieni. Pahamaineinen pintakelmu tekee limanuljaskasta itse asiassa varsin käyttäjäystävällisen, sillä roskat lähtevät sen poistamisen myötä.

Näin upeaa maltoa eli sienilihaa limanuljaskalla on. 

Sienestämisessä tulee kaupan päälle ulkoilua, itsensä hoitamista metsässä. En voisi tämän enempää suositella. 

perjantai 10. syyskuuta 2021

Paljastan poliittisen salaisuuteni

Koska poliitikassa ja sen liepeilläkin toimivan on syytä tiedostaa, että sosiaalisen median aikakaudella politiikka on niin raadollista, että poliittiset vastustajat kaivavat kaiken mahdollisen historian tunkioilta, on parempi viedä heiltä nämä aseet heti kättelyssä. Teenkin seuraavaksi poliittisen paljastuksen. Tämä tieto ei ole mitään uutta minut vähänkään pidempään tunteneille, mutta toverini ovat selityksen velkaa: kenen joukossa seison? Ja miten olen päätynyt poliittisen spektrin toiselta laidalta tänne, missä nyt olen? 

Mainion porvoolaisen vasemmistotoverin, Samu Nikin termi toiviokokoomuslainen on niin hyvä termi, että se pitää ottaa käyttöön. Se selittää myös sen, miksi Sari Sairaanhoitajan tarina vetosi siinä määrin, että tunnen vieläkin ainakin yhden kokoomuslaisen sairaanhoitajan. Ja se selittää myös sen, miksi omassa aamuhämärässäni - kun koetin leikkiä juppia varsin vaatimattomalla menestyksellä - hairahduin mukaan kahdeksi vuodeksi Kokoomusnuoriin.

Lähinnä itseäni kokoomuslaisuudessa veti se, että halusin ajaa Suomea EU:hun, yleensäkin länsimaailmaan - me teimme sen aloitteen, jonka varsinainen puolue sitten omaksui, ja loppu on historiaa - mutta myös yleisesti se, että nuorena sitä usein haluaa samastua menestyjiin. Ajattelin, ja varmasti niin ajattelee moni muukin, että menestyjistä varisee kultapölyä vähäsen myös minun ylleni. 

Nuorena, kun otsalohko ei ole vielä loppuun kehittynyt, ollaan luonnollisesti itsekeskeisiä, ja siihen sopii tuo Kokoomuksen minäminä-ajattelu, vaikka pidinkin sosiologinalkuna sitä keinotekoisena vastakkainasetteluna, kun jossain kysyttiin, kumpi on mielestäni tärkeämpi: yksilö vai yhteisö. Toki mukana oli myös sellaista hyvä meininki -juttua: minulla oli kaksi hyvin läheistä ystävää mukana Kokoomusnuorissa, ja toinen kertoi saaneensa tanssittaa Haikon kartanon seminaarissa Sirpa Pietikäistä, jota ihailin tuolloin ja jota edelleen pidän fiksuna. Aivan liian fiksuna puolueeseensa.

Silmäni kuitenkin avautuivat. Kuitenkin lähtöön tarvitaan yleensä vähintään työntävä että vetävä voima. Yksi keskustelu havainnollistaa sitä sisäistä kehitystäni, joka sai työntövoiman liikkeelle: kerran eräs tuttavani Kokoomusnuorissa soitti, pyytäen mukaan seuraavana viikonloppuna laskettelemaan Itävaltaan. Sivuseikka tässä on se, että ei minulla olisi ollut tuolla muuta tekoa Kalpalinnaa ja Vihdin hiihtokeskusta korkeammilla kukkuloilla skimbanneena kuin sekoitella rommitoteja; olennaisempi oli tätä pyyntöä seurannut keskustelu.

Kysyin tältä tuttavaltani, millä hän aikoo matkan toteuttaa. Hän sanoi lainaavansa isin mersua. Minä siihen viattomasti, että milläs sitten isi. "Hän saa lainata bemariani". Tämä keskustelu avasi toden teolla silmäni siihen, että minulla ei ole kultalusikkaa suussa. Verho putosi silmien edestä: ei kokoomuspolitiikasta todellakaan ole mitään hyötyä pienituloisen, työkyvyttömyyden, pätkätöiden, eläke- ja toimeentulotukihakemusten välissä eloonjäämistaiteilua yrittävän siivoojan ja muovisaumaajan pojalle, saati sille siivoojalle ja muovisaumaajalle itselleen, joka on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tulonsiirroista ja julkisista palveluista. Olin kuitenkin halunnut pärjätä äitiäni paremmin, voittaa taustatekijäni, mikä kai minulle anteeksi annettakoon. Kuitenkin: kokoomuslaiset ovat sokeita sille, että mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää toteutuakseen lähtökohtien tasoittamista, positiivista diskriminaatiota. 

Vetävä tekijä oli sitten erään opiskelukaverini eteisessä vastaan tuijottava ovenkokoinen Che Guevara. Hänen menetelmistään ja henkilöstään voi olla montaa mieltä, mutta toki hän on vetovoimainen toiminnallisen vasemmistolaisuuden ja kansanvallan ikoni, väkivaltaisena ja väkivaltaan kehottavana sissijohtajanakin. Che joka tapauksessa tuntui mittaavan minua sen pienen eerikinkatulaisen yksiön eteisessä kiireestä kantapäähän ja havaitsi minut kehitys- tai ainakin käyttökelpoiseksi.

Seuraavissa osissa paljastan, minne askeleeni ovat vieneet sittemmin, etsiessäni poliittista kotia ja miksi valitsin puolueekseni Vasemmiston. Matka ei ole ollut aivan suoraviivainen ja vailla sivuaskelia. 

maanantai 30. elokuuta 2021

Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 


My review is also released at Amazon.de.


maanantai 16. elokuuta 2021

Virallistin vanhan lempinimeni

Sain tänään tiedokseni päätöksen, jonka mukaan jo lapsuudesta perhepiirissä käytetty lempinimeni Manki (jota on tähän saakka saanut käyttää myös eräs hyvin rakas lapsuudenystäväni, jonka kanssa olemme adoptoineet toisemme sisaruksiksi) on hyväksytty viralliseksi etunimekseni. Säilytin kuitenkin vanhat etunimeni Marco Michael, helpottamaan niiden ystävien ja tuttavien tunnistusoperaatiota ja helpottamaan identiteettityötä, jotka eivät ole Manki-nimeä käyttäneet. 16.8. herran vuotta 2021 alkaen nimeni on siis Manki Marco Michael. 

Ensimmäiset parisenkymmentä vuotta yritin pyristellä Mankista eroon, sillä sen takia minua kiusattiinkin apinaksi (mutta mitäs muuta me ihmiset olemme). Hermostuin myös lapsena kuullessani, että on olemassa Honda Manki -niminen mopo (myöhemmin opin, että sen nimi kirjoitettiin hieman toisin). Ja näitä apinoita liikkui lapsuudessani todella paljon.

Mistä Manki on sitten perua? Kotonani katsottiin lapsuudessani melko runsaasti urheilua, kiitos etupäässä isäni. Olin hädin tuskin vuoden ikäinen ja tapailin ensimmäisiä sanojani. Yhdeksi ensimmäisistä tuli sitten "Manki", kisoissa kirkkaana loistaneen tsekkiläisen jääkiekkotähden Vaclav Nedomanskin mukaan, tuon aikansa Jaromir Jagrin. Ehkä jo tuo liimasi minut yhteen tsekkiläisyyteen; olen aina sympatiseerannut Tsekkoslovakiaa ja myöhemmin sen osia jääkiekossa ja jalkapallossakin, kun siihen on tullut aihetta. Ja jos olisin säveltäjä, olisin luultavasti jotain Antonin Dvorakin tyyppistä. Tsekkiläisten kansallislaulu - joka ei ole Dvorakin vaan sen Moldaun tekijän, Smetanan tekemä, on sykähdyttävä. Sen kuuleminen sentään vähän lohdutti silloin kun Leijonat hävisivät nuoruudessani lätkässä tsekeille. Ja sitä tapahtui aika usein.

Takaisin kuitenkin maan kamaralle, tämän maan näistä muisteloista. Seuraavat viisikymmentä vuotta, toisen puoliskon elämästäni yritänkin sitten saada muut tottumaan tähän uusvanhaan nimeeni, joka otettiin nyt esille kaapista.



sunnuntai 1. elokuuta 2021

Tsaikovskin sinfonioista

Piotr Tsaikovski (1840-1983), Venäjän vastine musiikilliselle korkearomantiikalle, on säveltänyt kuusi numeroitua sinfoniaa; lisäksi on sinfonisten runoelmien sarja Manfred, jota hän myöskin nimitti sinfoniaksi. 

Tavallisesti Tsaikovskin sinfonioista soitetaan lähinnä kolmea viimeistä, kolmen ensimmäisen jäädessä kuriositeeteiksi, joita Venäjän ulkopuolella kuulee lähinnä kokonaislevytysten osana. Mitä levytyksiä sitten sinfonioista on saatavilla, ja mitä kannattaa hankkia?

80-luvulla latvialainen Mariss Jansons räjäytti pankin, ja nosti Oslon filharmonikot maailmanmaineeseen. Aivan erityisesti tähän temppuun myötävaikutti kokoonpanon levyttämä Tsaikovskin viides sinfonia. Jansonsin sarja sai ylimmät mahdolliset ylistykset oikeastaan kaikilta kriitikoilta ilmestyessään. Myöhemmin Jansonsin sarjan arvioinnit ovat tasoittuneet saavutuksen asettuessa historialliseen perspektiiviinsä. Oslolaiset saivat epäilemättä altavastaajan lisää, ja olivat sympaattinen ja raikas vaihtoehto totutuille luksusvaihtoehdoille, Karajanille, Mutille ja Maazelille. Jansonsin kokonaislevytyksen parasta antia ovat eniten soitetut kolme viimeistä sinfoniaa, jotka ovat melkein yhtä intensiivisiä kuin Mravinskilla. 

Lainasin Oslossa asuessani (luultavasti 2009) Jansonsin kokonaislevytyksen, ja silloin se jätti minut hieman viileäksi. Vasta lainattuani kotiin palattuani (2011) kaveriltani Karajanin kokonaislevytyksen, kolme ensimmäistä sinfoniaa tulivat tykö, ja kuulostivat täyspätöiseltä, verevältä musiikilta. Vaikutelmaksi jäi, että Jansonsin oslolaiset olivat Toyota ja Karajanin berliiniläiset Porsche. Kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa oslolaiset kuulostivat silloin ja kuulostavat edelleen berliiniläisiin verrattuna hieman työläismäisiltä. 

Summa summarum: suuri musiikki on aina suurta ja käytännössä immuuni esittäjille. Neljännessä sinfoniassa ylittämätön intensiteetti on Sergei Kusevitskin ja Bostonin sinfoniaorkesterin vanhassa levytyksessä, viidennessä sinfoniassa referenssi on Jevgeni Mravinskin johtama Leningradin filharmonikot ja kuudennessa eli "Pateettisessa" Ferenc Fricsayn 1950-luvun alun levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa. Kokonaisuutena ylittämättömän historiallisen mittapuun Tsaikkarin kolmesta viimeisestä, "suuresta" sinfoniasta asettivat Mravinski ja leningradilaiset.

Kolme ensimmäistä sinfoniaa ovat arempia. Niihin tarvitaan maailmanluokan jousisointia, eikä pieni ole kaunista. Karajan ja berliiniläiset, Muti ja Lontoon filharmonia, Maazel ja Wienin filharmonikot tai Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw tekevät näille kolmelle varhaiselle sinfonialle riittävästi oikeutta. 

Tyypitin myös ainakin englantilaisissa lähteissä hyvän maineen saanutta hyvin halpaa Andrew Littonin kokonaislevytystä Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa. Koska minulla ei ole kriitikko David Hurwitzin sanoin "overflow roomia", minulla ei ole tilaa näille sinänsä korrekteille ja kai ihan kelvoille levytyksille, joissa ei ole sen paremmin Jansonsin intoa tai Haitinkin soinnikkuutta varsinkaan kun kyseessä ei ole omassa arvoasteikossani aivan ykkösluokan säveltäjä. B-luokan Brucknerille, Beethovenille ja Mahlerille on paikkansa, Tsaikovskille ei. 

Karajanin kokonaislevytys puoltaa siis edelleen paikkaansa. Jansons kannattaa hankkia sinfonioiden 4-6 ja Manfredin takia; kolmen ensimmäisen takia taas Karajan tai Haitink. Tsaikovskin kolmannesta sinfoniasta en toistaiseksi ole kuullut Haitinkia paremmin kuljettavaa esitystä. Markevitchin levytystä ensimmäisestä sinfoniasta on vaikea pistää paremmaksi, ei vähiten sen harvinaisen herkkäpiirteisen hitaan osan takia. 

Tämä on siis välitilinpäätös. Tutustuttuani kattavammin Mutin ja Maazelin levytyksiin tulen päivittämään tekstini.



perjantai 9. heinäkuuta 2021

Alustatalouden kuolemattomat sankarit

Alustatalous koostuu yksilöistä: tekijöistä ja käyttäjistä. Tekijöiden asema muistuttaa usein ainakin tosiasiallisesti orjaa, vaikka näennäisesti heidät on usein "ylennetty" yrittäjiksi. Veikkaan, että kuitenkaan Suomen Yrittäjät eivät heidän asiaansa aja.

Alustatalous on atomistisen ihmiskäsityksen taloutta, jossa kaikki riskit on ulkoistettu. Alustataloudessa ei tunneta eläkkeitä tai sairauslomia, sillä eiväthän alustatalouden uudet, uljaat subjektit kuole, ovathan he  nuoria tai ainakin hengeltään nuorekkaita, missä tapauksessa polvinivel on korvattu titaanilla ja otsalohkoon istutettu RFID-siru, joka tunnistaa heidän tarpeensa jo silloin kun heillä niitä ei ole, välittäen signaalin heidän kantalattekahvilaansa heidän saapumisestaan. Heille on luotu soittolistat, jotka pakottavat heidät ilahtumaan jokikinen päivä autotunen juuri heille murtamastaan robottinaisäänen resitoimasta sanomasta. Mutta mitäs jos haluaisikin kuulla vain Debussyn pianomusiikkia eri esityksinä?

Alustatalous ei ota vastuuta, paitsi omasta itsestään, paitsi silloin kun se ei ota vastuuta siitäkään. Ja aika usein se ei ota, minkä voi havainnoida Töölön tapaturma-asemaa kansoittavien kypärättömien sähköpotkulautailijoiden määrästä. Kun aivot ovat valuneet Aleksis Kiven kadulle, siinä ei paljoa auta että palveluntarjoaja-alusta suositteli kypärän käyttöä, kun ei kai käyttämättömänä surkastuneessa ajatteluelimessä ole niin suojaamista. Kypärä ilmeisesti ehkäisee saamasta kotimatkalla baarista innoitusta napata mukaan lauta. Ihan kohtuuttomasti venähtäneen nuoruuteni (ja tämä venyttäminen toimitettiin omalla lihasvoimalla ilman hiilivoimalla tuotettua sähköä) eräs rakkaus kerran asetti minut kysymyksen eteen: mikä on arvokkainta pääomaani, työvälineeni, se, mikä tekee minusta juuri minut? No pää! Se siis kannattaa suojata, muuten on vaarana, että minun uniiikkia subjektiani kohta ei enää ole. 

Mutta ei sen kai niin väliä, jos ei tiedä, mikä minusta tekee juuri minut, kun soittolistat taritsee Spotify, kyydin Limon ja einehtimet Wolt. Kun ei osata ottaa vastuuta itsestä (biologisen psykologian mukaan otsalohko on sen verran valmis, että tämä onnistuu vasta parikymppisenä tai vähän yli), miten osaisi ottaa huomioon sokeat tai hajamieliset, joiden mieleenkään ei tulisi että keskellä pyörätietä on poikittain sähköpotkulauta?

Alustatalous koettelee ja venyttää olemassaolevia sääntöjä. Sähköpotkulaudoille ei ole omaa paikkaa liikenteessä tai pysäköintiä, wolt-yrittäjiksi naamioiduilla palkkaorjilla ei ole sairausvakuutusta tai eläketurvaa, paitsi jos he mitättömästä palkastaan ottavat vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. Ja jos on nuorehko maahanmuuttaja, joka ei ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan eläkkeestä ja joka pelkää Gesta... poliisin milloin tahansa hakevan Helsinki-Vantaalle ja antavan menolipun, hankala sitä on sellaista kaivata. 



torstai 27. toukokuuta 2021

Sopu sijaa antaa, mutta...

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää.

Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi.

Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuivat olemaan käynnissä juuri lenkkeillessäni ohi. Tuo postilaatikkoa muistuttava laatikko sisältää ruutuvihkon, johon kuntoilijat saavat jättää terveisiä tai ihan vain kuitata oman kuntoilusuorituksensa, vapaaehtoisesti tietenkin. Tuo laatikko oli vielä aiemmin jylhässä kuusikossa. 


Sama paikka 9 vuotta aikaisemmin ennen hakkuita. Surulliseksi pistää.

Reitti on kuitenkin onneksi edelleen paikka paikoin komeaa ja jylhää, suomalaisesta metsäteollisuudesta huolimatta, ja onneksi katkenneen reitin tilalle on tehty uusi reitti. Siinä meni kyllä kolme tai neljä vuotta, mutta nyt joka tapauksessa taas tämän tietääkseni Porvoon pisimmän yhtenäisen maastossa kulkevan reitin pystyy kulkemaan. 

Tai siis pystyisi, jos reitti olisi kuljettavassa kunnossa. 


Koronakin on tuonut lisää kansalaisia hoitamaan ruumiillista ja mielensä terveyttä lähiluontoon ja nauttimaan jokamiehenoikeuksista. Erinomaista. Vaikka luonnossa kulkemisen ideana onkin juuri - luonnossa kulkeminen - enkä kaipaa metsään asfalttia, niin ehkä tämän reitin voisi kuitenkin pohjustaa ja tehdä siitä hiekkatien? Nyt nimittäin monin paikoin näitä renkaanjälkiä on uponnut niin syvälle monin paikoin mutaiseen maastoon - se on mutainen kuivallakin kelillä - että pesukoneeseen lenkkarit menevät, kun metsän puolelta ei oikein haluaisi kiertää ja kuluttaa kunttaa, eikä kaikkialla edes pysty. Tai miten olisi opaskyltit, joissa suositeltaisiin korvamerkitsemään reitin toinen puoli pyöräilijöille ja toinen jalankulkijoille?

Vai mistä tästä mahtuu kiertämään? 

Hyväksyn siis sen, että metsässä rähjääntyy, mutta tässä ovat jo nilkat vaarassa liukkailla, mutaisilla iljanteilla, jotka muuten seuraavien yöpakkasten tullen ovat enää vain liukkaita iljanteita. Veikkaan nimittäin, että nämä jäljet ovat tässä vielä silloinkin. Ja selvyyden vuoksi: arvostan sitä, että kansalaiset ja asukkaat menevät hoitamaan terveyttään luontoon. Kuitenkin, jos kaupungin pisin yhtäjaksoinen reitti ei enää käytännössä ole yhtäjaksoinen vaan poikki useasta kohdasta näiden iljanteisten jälkien takia, niin miten olisi joko erillinen reitti - jolle ilmiselvästi on jälkien perusteella tarvetta - kulunohjausta kylteillä tai tiukka hiekkapohja tälle reitille?

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Esteetön kaupunki

Minun Porvooni ottaa esteettömyyden käsitteen kaikissa merkityksissä hyvin vakavasti ja ymmärtää käsitteen laajasti.

Esteettömyys ei kosketa vain pysyvästi pyörätuolissa istuvia, vaan kuka tahansa meistä voi joutua eri syistä onnettomuuden tai toimenpiteen jäljiltä pitkäksi aikaa toipilaaksi. Ihan jo vaivaisenluuleikkauksenkin jäljiltä ihminen on pari-kolme kuukautta hyvin heikosti liikkuva.

Esteellisyydessä ja esteettömyydessä yksi osa-alue unohtuu helposti: kognitiivinen esteettömyys. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että koulut pitää suunnitella siten, että ne tukevat neuropsykiatrisen kirjon lasten keskittymistä oppimaan: erillisiä tiloja. Avoimet oppimisympäristöt on tehty parhaiten suoriutuvien, neurotyypillisten ehdoilla. 

Aikuisia asia koskettaa esimerkiksi tietojärjestelmien osalta. Niiden pitää olla helppokäyttöisiä, fonttien esteettömiä, kyselyt laadittu selkokielellä ja neurokirjon ihmisille sopiviksi, ja työnantajana Porvoo voi olla kognitiivisesti esteetön toimimalla ennustettavasti ja pitkäjänteisesti. Äkillisiä tietojärjestelmä-, organisaatio- ja henkilöstömuutoksia tulee välttää, sillä ne kuormittavat työntekijöiden oppimiskykyä.

Esteettömyydessä kyse ei ole vain kaupunkiympäristön suunnittelemista pyörätuoleille sopivaksi, vaan myös lastenvaunuille, rollaattoreille, polkupyörille, sokeille, neurokirjon ihmisille, ikäihmisille ja lapsille. Minun Porvooni ei suunnittele kouluja, jotka rakentavat puolitoista metriä korkean katveen koulun ja kevyen liikenteen väylän väliin, eikä kouluja, jotka eivät tarjoa rauhallista oppimisympäristöä erityislapsille, eikä pyöräteitä, jotka päättyvät kymmenen senttimetrin pudotukseen. Esteettömyys merkitsee myös saavutettavuutta: ei riitä, että palvelu on saatavilla, jos se ei ole saavutettavissa myös autottomille tai heikosti liikkuville.

Kirjoitukseni julkaistiin Itäväylässä tänä aamuna eli 26.5.2021.



tiistai 25. toukokuuta 2021

Luonnonystävien leijonat ja lampaat Helsingissä

Tämän listan tarkoitus on auttaa äänestyspäätöksessä Helsingissä. Helsingissä, koska Helsingin kaupunkisuunnittelua ja kaupunkiluontoa tunnen 70-luvulta saakka. Aivan erityisellä intohimolla olen tarkkaillut kaupunkipoliitikkojen suhdetta Keskuspuistoon. Tässä oma muistini on 4 vaalikautta, mutta kotiarkistoni jatkaa muistiani 60-70 -luvun vaihteeseen. 

Jotkut ovat pinnistelleet suorastaan elämäntyönsä päästäkseen tälle listalle, mutta joillakin listallepääsyyn on riittänyt yksi huono äänestyspäätös tai laiminlyönti olla kannattamatta, edistämättä tai selvittämättä luonnolle parempia vaihtoehtoja kaupunkisuunnittelussa. Laiskuus, leväperäisyys ja välinpitämättömyys ovat yhtä suuria syntejä kuin ehdoin tahdoin puiden kaataminen.

Luonnonystävät valittelevat usein sitä, miten monilla päättäjillä luonto ei ole riittävän tärkeällä sijalla päätöksenteossa. Itse asiassa moni toimii siten kuin se olisi viimeisellä sijalla. Edustuksellisessa demokratiassa katseen on kohdistuttava ensi ja viime kädessä peiliin; jos äänestäjälle luonto on tärkeä, miksei se sitten ole näkynyt äänestyspäätöksessä?

Tälle listalle pääsee helposti, mutta sieltä pois pääsyyn tarvitaan tekoja. Vaalipuheet, löperö visiopuhe tai kauniit sanat eivät riitä. Myöskään selittely-yritykset, miksi on jossain tilanteessa toiminut niinkuin on toiminut, ei auta listalta pois pääsemiseen. Tässä ollaan kiinnostuttu luonnosta ja vain luonnosta, jolla on itseisarvo. Ja tässä Helsinkiä tarkastellaan suljettuna systeeminä, vaikka tietenkään niin ei tarvitsisi olla. Metsät ovat kaikkialla hiilinieluina samanarvoisia, mutta virkistysarvoa niillä on eniten siellä missä on eniten asukkaita. Eli Helsingissä.

Julkaisen tämän listan tarkoituksenani auttaa helsinkiläisiä äänestäjiä päätöksenteossa, jos viheralueet kiinnostavat. Vaalien alla niistä kiinnostuneita ehdokkaita ilmaantuu nimittäin kuin sieniä sateella, mutta näytöt ratkaisevat. Olen hyvin tietoinen siitä, että joku voi pitää tätä listaa maalituksena, mutta tähän voi suhtautua myös kuten Iltalehden Leijonat ja lampaat -listaukseen. Parannuksen voi nimittäin tehdä seuraavan pelin eli vaalikauden aikana. Listalla on vain näissä vaaleissa ehdolla olevia, joten pois listalta pääsee jättäytymällä pois päätöksen- eli pahanteosta.

Lopultakin listalle kuuluisivat kaikki Helsingin valtuutetut, jotka äänestivät sen yleiskaavan puolesta, joka on alkusyynä useimpiin ongelmiin. Suurimmat ongelmat ovat kaavan pikselimuotoisuus, minkä johdosta jokaista kaavoitettavaksi merkattua hehtaaria pitää syynätä asemakaavavaiheessa, kaupunkibulevardien mukanaantuoma metsiin leviävä asutus ja eräät liikennehankkeet, joiden varjolla paitsi joudutaan kaatamaan puita, myös niiden varsille kaavoitetaan metsään). Suurin juurisyy kaavan ongelmallisuuteen on kuitenkin ylimitoitettu asuntorakentamistavoite. Vartiosaari on vielä oma, erityinen ongelmatiikkansa. 

Nykyvaltuutetuista kokonaan puhtaat jauhot pussissa on oikeastaan vain Jarmo Niemisellä, Leo Straniuksella ja Thomas Wallgrenillä. He ymmärsivät painaa punaista yleiskaavaäänestyksessä, ja muutenkin heidän prioriteeteistaan on näyttöjä pitkältä ajalta. Heille jaan kolme leijonaa. Valitettavasti vain Nieminen on jättäytynyt pois kunnallispolitiikasta. 

Kunniamaininnan annan myös Pauliina Saarekselle, Jussi Chydeniukselle, Sanna Vesikansalle, Mari Holopaiselle ja Tuomas Rantaselle Vihreistä ja Mia Haglundille, Mai Kivelälle ja Sam Frank Muttilaiselle Vasemmistoliitosta. Paavo Arhinmäki (Vas.) ansaitsee maininnan pitkäjänteisestä työstään Keskuspuiston lisäksi, samoin Björn Månson (RKP). Nämä saavat kaksi leijonaa. Kokoomuslaisista Atte Kaleva ja Matti Niiranen eivät ole aivan toivottomia, ehkä jopa kehityskelpoisia. 

Ehdokkaista, jotka eivät vielä ole valtuutettuja, nostan esiin:
Yrjö Hakanen (Asukkaiden Helsinki, kolme leijonaa), Maija Hakanen (Asukkaiden Helsinki), Helena Saarikoski (Asukkaiden Helsinki), Marjut Ollitervo (Asukkaiden Helsinki), Olli Salin (Asukkaiden Helsinki, kaksi leijonaa), Hannu Tuominen (Vihr., kaksi leijonaa), Anna Laine (Vihr.), Tuomas Tuomi-Nikula (Vihr, saanut paikallista tunnettuutta Pakilassa, jossa hän oli keulahahmona puolustamassa metsää, jonne uhattiin rakentaa mäkkäri), Henrik Nyholm (Vas., kaksi leijonaa), Heta Tuura (Vas.) ja Laura Kolbe (Kesk, leijona.) Demareista mainitsen tässä Keskuspuiston ystävän Esa Lehtopuron. 

Luonnon kärkiteemakseen nostaneita ehdokkaita on sitten Ympäristöliike Helsinki -lista täynnänsä. Parhaiten heidän edesottamuksistaan tunnen Milla Tuormaan, Eija Korpelaisen, Daniel Csorban, Seppo Siiralan, Katariina Lehtikannon, Evelina Lorekin, Anna Ariman ja Mika Välipirtin. En tunne heitä henkilökohtaisen ystävyyden tasolla, sillä muutenkaan en ole politiikassa ollut ystäviä hankkimassa, ja nyt olen juuri parhaillaan hankkimassa vihamiehiä-, -naisia ja -henkilöitä. Tiedän myös jotain Tapani Launiksesta ja Panu Hämäristä.

Parantamisen varaa on ainakin seuraavilla ehdokkailla:

Kokoomus:

Risto Rautava (näytöt kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana ovat ns. jäätävät). Kolme lammasta. 
Otto Meri (oli ainoa Keskuspuistoryhmän kyselyyn vastannut, joka ei sitoutunut olemaan pienentämättä Keskuspuistoa. Lisäksi hän oli valkoposkihanhien häätämiseen tähtäävän aloitteen isä. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Kolme lammasta.
Pia Pakarinen (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Daniel Sazonov (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Wille Rydman (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Jouni Nevalainen (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Tapio Klemetti (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Mukhtar Abib (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Maarit Toveri (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Arja Karhuvaara (Horisontin vaalipaneelissa 2007 piti Keskuspuistoa tienvarsipajukkona. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta. Nyt hän on tosin kiinnostunut ainakin Laakson ja Riistavuoren alueista, joten toivoa ehkä on.). Kaksi lammasta, yksi leijona.
Heimo Laaksonen (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.
Laura Varjokari (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

SDP:

Nasima Razmyar (on tehnyt selväksi, että hänen arvojärjestyksessään hallihankkeet tulevat aina ennen luontoa. Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Kolme lammasta.
Anita Vihervaara (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Tiina Rytky (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Niilo Toivonen (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.
Eveliina Heinäluoma (valtuustoryhmän puheenjohtajana on ilmaissut suhtautuvansa nihkeästi asukkaiden varjokaavaan Riistavuoressa). Yksi lammas.

Vihreät:

Johanna Sydänmaa (epäjohdonmukaisuus: äänesti Pirkkolan hallin puolesta, mutta Myllypuron Matokallion hallia vastaan. Asuu Myllypurossa. Vetää kotiinpäin.). Kaksi lammasta, yksi leijona. 
Anni Sinnemäki (on ottanut sydämelleen edistää arvovallallaan hankkeita, jotka tuhoavat lähiviheralueita: Raide-Jokeri, kaupunkibulevardit. Tosin on vetämässään kaupunkiympäristölautakunnassa myös ollut aloitteellinen joissakin hyvissä rajauksissa). Kaksi lammasta, yksi leijona.
Hannu Oskala (luonnehtii itseään betonivihreäksi). Kaksi lammasta. 
Otso Kivekäs (keskeinen toimija Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä. Pisteet tosin nousevat siitä, että hän on esittänyt joitain luonnon kannalta hyviä rajauksia esimerkiksi Keskuspuistossa). Yksi lammas, yksi leijona.
Osmo Soininvaara (on koko Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen oppi-isä). Kolme lammasta.
Vesa Peipinen (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Maria Ohisalo (on julkisuudessa sanonut, että asuntorakentaminen pitäisi nostaa Helsingissä 8000 -> 10 000). Yksi lammas.

Keskusta:

Terhi Peltokorpi (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa Pirkkolan hallin vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

RKP:

Marcus Rantala (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Silja Borgarsdottir Sandelin (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta ja oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa vuokrasopimuksesta). Yksi lammas.

PS:

Mari Rantanen (kaupunginhallituksessa äänesti Pirkkolan hallin puolesta). Yksi lammas.
Pertti Villo (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.

Vasemmistoliitto:

Noora Laak (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Santtu Salmela (ei esittänyt tonttijaostossa mitään vaihtoehtoisia sijainteja Pirkkolan hallille). Yksi lammas.
Veronika Honkasalo (äänestäminen Matokallion hallihankkeen puolesta). Yksi lammas.

Kristilliset:

Mika Ebeling (Oli päättämässä kulttuuri- ja vapaa-ajan lautakunnassa Pirkkolan hallin vuokrasopimuksesta. Pluspiste tulee siitä, että hän puolustaa Riistavuorta). Yksi lammas, yksi leijona.

Pahoittelen, jos listani ei ole kattava. Sinne voi kuitenkin vielä hyvin päästä vieläpä ennen vaalejakin, jos on huolestunut siitä, että norsun muistini - jota pikkulinnut auttavat - olisi unohtanut jonkun listalta.



lauantai 22. toukokuuta 2021

Miten SoTe-ja maakuntauudistus ottaa huomioon osatyökykyiset?

Juuri luin, että aspergerdiagnosoiduista vain 15% kävisi töissä (en tiedä lähdettä). Jos jostakin as-diagnosoidusta tuntuisi siltä, että olisi alisuoriutunut työelämässä, niin kyse taitaakin olla ylisuoriutumisesta, jos ylipäätään käy töissä. Osapäivätyö tai pajatoiminnan yhdistäminen voisivat toimia joillekin. Meidän maailmamme on siinä mielessä armoton, että siinä ei oikein tunneta välimuotoja 9-17 ja työttömyyden välillä. Etätyön lisääntyminen saattaa kyllä tuoda neuroepätyypillisille uusia avauksia ja mahdollisuuksia työelämään.


Nyt kun työllistäminen on siirtymässä kunnille, kunnilla on entistäkin suurempi vastuu osatyökykyisistä, joiden työllistäminen lopultakin on työllistämistä, ei sosiaalitointa tai terveydenhuoltoa. Viimeksimainittujen siirtyessä maakuntiin, kuntien ja maakuntien tulee yhdessä kehittää ratkaisut osatyökykyisten työllistämiseen.

Aiemminkin työpajatoimintaa monissa pienissä kunnissa on järjestänyt kuntayhtymä, kun kunnan omat hartiat eivät ole riittävän jykeviä. Hieman epäselväksi jääkin, mikä on työpajatoiminnan rooli tulevaisuuden sotessa ja maakunnissa. Edelleenkään kai kuntayhtymiä ei olla lakkauttamassa, ja sektorirajat ylittävä yhteistyö on mahdollista esimerkiksi ns. seinättömässä pajatoiminnassa, jossa työllistettävä sijoitetaan avoimille työmarkkinoille mutta tuettuna. Maakunta- ja SoTe-uudistuksessa tällainen sektorirajat ylittävä yhteistyö voi olla siinä mielessä kimuranttia, että osa sektoreista toimii kunnissa ja osa maakunnissa kun aiemmin kaikki oli kunnan omaa toimintaa.

Toivoisin, että kuntouttavan työtoiminnan ja työpajatoiminnan vastuut ja toimijoiden roolit määriteltäisiin em. uudistuksissa, sillä jos niitä ei määritellä, vaarana on, että kukaan ei hoida, ettei käy kuten takavuosien Myrskylässä, joka kuului Uudenmaan lääniin mutta osti palveluitaan Päijät-Hämeestä. Kun 2010 tein valtakunnallista palvelukartoitusta nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, osoittautui, että Päijät-Hämeen työpaja oli Sysmässä, siis melkein Keski-Suomessa.

Soitin sitten Sysmään. "Päivää. Onko täällä näkynyt myrskyläläisiä?" "Poika, katso karttaa!" Myrskylästä Sysmään on toistasataa kilometria ilman joukkoliikenneyhteyttä, eli tekemätön paikka nuorelle mopoikäiselle, mielenterveyskuntoutujalle, autismikirjon ihmiselle tai ajokortittomalle.

Toivon siis että tulevissa SoTe- ja maakuntauudistuksissa on mietitty osatyökykyisten palvelujen kenttä: kenelle kuuluu. Entä kuka hoitaa työterveyshuollon kuntouttavassa työtoiminnassa? Työterveyshuolto vai maakunta? En ole tästä valitettavasti aivan yltiöpäisen toiveikas.