Ei säästetä toiminnoista vaan seinistä - mikä mättää uusissa taloissa?

Ensimmäiseksi minä ihmettelisin avokeittiömuotia. Avokeittiötalot ovat kokoomuslaisen muodin "ei säästetä toiminnoista vaan seinistä" -muodin mukaisia. Niissä oletetaan, että koko perhe, tai mikä sosiaalinen konstellaatio nyt samojen ulkoseinien sisällä sattuukin asumaan, haluaa tehdä kaiken yhdessä, kuunnella samaa musiikkia, katsoa samaa telkkaria, syödä samaa ateriaa. Mitäs jos isi haluaa kaverinsa kanssa nautiskella sohvalla Brahmsia ja viskiä ja äiti haluaisi toisessa huoneessa katsella Vain eläimiä? Ups, ei ollutkaan sitä toista huonetta. No mennään sitten makuuhuoneeseen lymyilemään. Ai niin, missäs ne Brahmsit olivatkaan. No pahvilaatikossa autotallissa, kun talonrakentaja otti pois seinän keittiön ja olohuoneen välistä, sen seinän, jonne levykokoelman olisi voinut sijoittaa. Siellä samassa autotallissa muuten ovat vaimon dekkarit ja riikkapulkkisetkin. 

Ei ole ihme, että kukaan ei enää lue, kun ei enää muista, että kirjojakin on joskus ollut, kun niitä ei voi enää pitää esillä. Ja kuitenkin siellä täällä ollaan huolissaan siitä, että lapset eivät enää lue, nuoret eivät enää lue. Suomalaiset eivät enää lue. Kyllä minä luen. Teen aina välillä löytöretkiä, omaan kirjahyllyyn. 

Avokeittiöissä ei ole useinkaan kaappeja, siis sellaisia keittiöseiniin kiinnitettyjä. Ei ihme, kun ei ole seiniä. Mitä pahaa seinät ovat kenellekään tehneet? Tai kaapit? Minne astiat laitetaan, vai oliko tarkoitus käyttää kertakäyttöastioita, aikana, jolloin huuhdellaan lämpimällä vedellä jugurttitölkitkin? 

Sitten nuo viisi metriä korkeat huoneet. Talot kuin tehtaita tai kirkkoja, joiden ikkunoiden taakse ei voi vetäytyä kaivamaan rauhassa nenää tai hiippailemaan kalsareissa. Koko elämä näkyvillä. Ja mitä voi ripustaa seinälle viiden metrin korkeuteen, paitsi heijastaa jumalattoman ison kuvan videotykillä? Kauheasti tilaa, jota pitää lämmittää mutta jota ei voi käyttää. Entäs jos se ikkuna menee rikki? Taitaa maksaa saman verran kuin auto. Ehkä siihen ainoalle seinälle voisi tilata viisi metriä korkean hyllystön. Siinä kun kiipeää niin ei tarvihe lähteä erikseen seinäkiipeilykeskukseen. Tai ehkä molemmat ongelmat, seinätilan ja yksityisyyden puutteen voisi korjata päällystämällä ikkunat kirjahyllyillä.

Sitten palatakseni vielä näihin keittiöihin. Mitä pahaa ovat kaapit tehneet, kun ne on otettu pois seinistä? Minne laitetaan astiat ja keittokirjat? 

Olen kuvannut tässä kuvitukseksi yksityistä omakotitaloa, joka valaisee aika montaa pointtiani. Jos joku kokee sen oman kotirauhansa rikkomiseksi, olisi ajatellut ennen kuin laitattaa tuollaisen ikkunaseinän, että kotirauhasta puhuminen on silkkaa teoriaa.

Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Asiat eivät selviä asiakaspalvelusta

Viikonvaihteen (Uusimaa-lehden) kolumnissa jätehuoltoyhtiö Rosk'n' Rollin toimitusjohtaja väitti, että jos jokin jätehuoltoon liittyvä asia jää askarruttamaan, silloin kannattaa soittaa asiakaspalveluun. Ilmeisesti tosiaan kannattaa.

Viime talvena opiskellessani jäte- ja kierrätysneuvonnan kurssia kävin sähköpostikirjeenvaihtoa mainitun asiakaspalvelun kanssa kysyäkseni, miten ajokortittoman asiakkaan tulee menetellä vaarallisen jätteen kanssa, sen kierrätyspistettä kun ei löydy mistään muualta kuin Domargårdin jäteasemalta, jonne ei pääse joukkoliikenteellä mistään.

En saanut vastausta. Sen sijaan sain analyysin omista luonteenpiirteistäni, hakiessani koulutustani tukeviin kesätöihin jäte- ja kierrätysneuvojaksi. Saamani palautteen mukaan kesätyöt jäivät saamatta haastavuuteni takia, mutta edelleenkin vastaus jäi saamatta. Paras saamani vaihtoehto oli rikkoa jätelakia ja dumpata salaa vaaralliset jätteet sekajätteeseen.

Kysynkin nyt avoimesti tällä palstalla toimitusjohtajalta: miten hoitaa ajokortiton asiakas vaarallisen jätteen kierrätyksen? Uskon vastauksen palvelevan muitakin ajokortittomia asiakkaita, ajatellaanpa vaikkapa yksinasuvaa vanhusta, jonka kellariin olisi sattunut jäämään vaikkapa remontin jäljiltä maalipurkkeja.

Mielipidekirjoitukseni julkaistiin Uusimaa-lehdessä tiistaina 15.10.

Michael Perukangas
tuleva luonto- ja ympäristöneuvoja

Tosiasioita Norjasta

"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."

Näin summasi tietonsa Suomesta kirjailija Erlend Loe mainiossa veijarikirjassaan Tosiasioita Suomesta (julkaissut Like), alkuteos Fakta om Finland. Tai siis ennakkoluulonsa. Ei nimittäin käynyt edes Erlend Suomessa.

Jos suomalaiset huijaavat hiihtämällä, norjalaiset huijaavat kirjoittamalla. Erlend Loe oli vielä melko tuntematon kirjailija, anoessaan matka-apurahaa kirjoittaakseen matkakirjan Suomesta. Hän ei koskaan käynyt Suomessa, minkä hän peitti tekaistuilla tositteilla. Ihan niinkuin kirjansa päähenkilö. Kirjanpidollisesti hänen rikoksensa on vanhentunut, mutta kirjallinen petos ei vanhene koskaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Seuraavaksi esitän tarkistettuja, kokemusperäisiä tosiasioita Norjasta.

Norjalaiset tunnetaan kalasta. Ei siellä sitä ainakaan syödä, ainakaan Oslossa. Sitä nimittäin ei edes myydä. Ei ainakaan norjalaista kalaa. Norjalaisen kalan he dumppaavat esimerkiksi meille, suomalaisille. Itse syövät thaimaalaista kalaa, jos syövät. Oikeasti he syövät Pizza Grandiosaa. Ja niin juntteja ovat, että nyppivät siitä kaikki paprikat pois niin että Grandiosan piti alkaa valmistamaan pitsoja junteille ja vielä junteimmille (siis ilman paprikaa). Ja ne kaikkein junteimmat eivät edes osaa laskea, sillä ne paprikattomat ovat kalliimpia kuin ne, joissa on paprikaa.

Norjasta ei saa mistään smetanaa eikä kermaviiliä. Eivät onnistu monet ruoat. Ja Mandalissa 30 vuotta asunut isäni ystävä tilaa isältäni aika ajoin ruoka-apuna Koskenlaskija-sulatejuustoa, ja sanoo, että aina kun hän palaa Suomesta Norjaan, tuntuu että hän palaisi ajassa 30 vuotta takaisin. Heidän ruokavaliostaan puuttuu sitäpaitsi lounas kokonaan, koska Kekkonen söi sen. Kaikissa vaaleissa joku naiivi hölmö erehtyy ottamaan mallia Suomen Pisa-palkitusta koulusta, ja ehdottaa ilmaista koulu- ja päiväkotiruokaa, samalla tehden poliittisen itsemurhan. Yleensä hän on SV:stä eli paikallisesta Vasemmistoliitosta.

Erlend Loe heijastelee yleisiä norjalaisia tuntoja pitäessään suomalaisia kansana, jotka juksaavat hiihtämällä. Myös valtalehtien urheilukriitikot pitävät hiihtämistä niin keskeisenä kansallisen identiteetin rakennuspuuna, tai oikeastaan lasikuituna, että pääkirjoitustasollakin muistetaan tavan takaa kehua Norjan hiihtoihmeen syntyneen puhtain keinoin, ja voi sitä vahingonilon määrää aina kun Kaisa Varis jää kiinni siitä, että pussissa olevat jauhot eivät ole aivan puhtaita tai kun Matti Nykänen taas erehtyy luulemaan jotakin naista jukiksi (jukki on tanskalaisen uskomuksen mukaan suomalainen seurapeli, jossa miehet heittävät ilmaan puukkoja ja se, jonka päähän niitä jää eniten, valitaan jukiksi). Ja samat norjalaiset, jotka olivat ilakoineet Mika Myllylästä suurimpana suksien päällä kulkeneena roistona, muistivat heti ensimmäisinä mainita hänen olleen mitä suurin urheilija ja myös hienoin, arvostetuin ja pidetyin ihminen hiihtopiireistä hänen kuoltuaan. Hyi hitto tuota kaksinaamaisuuden määrää.

Loe syyttää suomen kieltä vaikeaksi. Suomi on sentään yksi kieli. Itse ovat sotkeneet asiat tahallaan siten, että heillä on kaksi kieltä. Ja niitäkin saatanat sönkkäävät kukin vielä ihan omalla tavallaan. Vastuu on täysin kuulijalla.

On norjalaisillakin ympäriinsä neitojen kauloja halailevia ja raiskailemassa juoksentelevia partaveikkoja. Ja niitä on paljon enemmän kuin meillä. Meillä on vain yksi, Väinämöinen. Norjassa koko kansa on sellaisia. Niitä kutsutaan viikingeiksi. Ja niillä on sarvet päässä kuin piruilla, saatanat.

Oslossa ylpeillään sillä, että kaupunki lämmitetään miltei yksinomaan uusiutuvilla energiavaroilla ja että muissa maissa (kuten esimerkiksi meillä, Suomessa) sotketaan energia-asioissa estotta. Me poltamme öljyä, maakaasua ja hiiltä ja olemme syypäitä ilmaston lämpenemiseen. Norjalaisilta ostetuilla fossiilisilla polttoaineilla.

Norjassa ei osata kierrättää, eikä rakentaa. Biojätteiden kierrätys on alkanut Oslossa vasta joissakin taloyhtiöissä, ja ne norjalaiset, jotka laittavat biojätteensä vihreisiin säkkeihin, asuvat joko väärissä taloissa tai kokonaan väärässä maassa. Taloissa on yksinkertaiset ikkunat, koska norjalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat voivansa lämmittää talojaan ikuisesti öljyllä. Jota he eivät edes juurikaan käytä lämmitykseen, vaan he dumppaavat sen tänne. Meille suomalaisille.

Norjalaiset ovat maailmanmestareita hiihdon lisäksi yhdessä lajissa. Se on norjalainen yhdistetty: omatunnon ulkoistaminen ja hurskastelu. Ensin peitetään omat rötökset, sitten dumpataan rikoksentekovälineet puoli-ilmaisiksi suomalaisille, js lopulta syytetään suomalaisia. Hyi helvetti.

Nämä eivät ole ennakkoluuloja Norjasta, vaan tosiasioita. Olen käynyt itse tarkistamassa. Enkä vain käymässä, vaan asumassa siellä. Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävin havainnoimassa, toisella tarkistamassa. Ihan varmuuden vuoksi. Tiedän siis, mistä puhun. Toisin kuin Erlend.

Helsinki vs. Oslo

Missä Helsinki hakkaa Oslon? Entä missä Oslo taas on Helsinkiä parempi? Seuraavassa vertailen kahta kotikaupunkiani; jotkut asioista kuuluvat elämänlaatuun ja jotkut taas ovat luonteeltaan objektiivisempia. Numeraalisia faktoja haluavat voivat tarkistaa tilastoista.

Helsinki voittaa:
Kierrätys
Vaikka Helsinkikään ei ole mikään kierrätyksen mallikaupunki, niin Oslossa heitetään biojätteetkin sekajätteisiin poltettaviksi. Vaikka äskettäin alkoi jätteiden lajittelu indeksoimalla palavat roskat vihreisiin pusseihin, ihan liikaa riippuu yksittäisestä keräilijästä ja jätehuoltoyhtiöstä. Tervetuloa kivikaudelle.
Lenkkeilymahdollisuudet
Helsingissä pääsee miltei missä tahansa suoraan kotiovelta kohtuullisessa ajassa metsään tai ainakin kunnolliseen puistoon. Oslossa on kyllä hieno kaupunkimetsä, Oslomarka, mutta sinne pitää mennä useimmista kaupunginosista bussilla tai metrolla. Lisäksi oslolaisista urheilukaupoista ei saa kenkämerkkiäni. Norjassa asuessani jouduin hakemaan kenkiä Suomesta.
Uimapaikat
Helsingissä on alueellisesti melko kattava uimahalliverkosto; Oslossa taas suuri osa uimahalleista on joko remontin takia suljettu, altaat liian lyhyitä tai ne sijaitsevat voittopuolisesti kaukaisissa lähiöissä. On täällä sentään Frognerbad, paikallinen Stadikka.
Asunnot
Helsinkiläiset asunnot ovat voittopuolisesti paremmassa kunnossa ja paremmin varustettuja kuin oslolaiset. Oslossa tuplaikkunat ovat ylellisyyttä, ja home- ja asbestivauriot tavallisia vanhoissa taloissa.
Taidegalleriat
Helsingissä näyttäisi olevan paljon enemmän gallerioita pelkästään Rööperissä kuin koko Oslossa. Oslon tilannetta hieman parantaa se, että täällä on Munch-museo.
Maitotuotteet
Norjasta ei saa mistään smetanaa. Ja rahkaa ja kermaviiliäkin sovelletaan. Ei näin. Moni lajike jää syntymättä.
Pizza
Maksaa ravintolasta tilattuna Oslossa 15-20 euroa; vertaa Helsingin hintatasoon, joka on 5-10 euroa.
Hintataso
Yleinen hintataso on näppituntumalta Helsingissä 20-30%% alhaisempi kuin Oslossa; tosin palkkatasossa on vielä selvästi suurempi ero vastaavasti Oslon hyväksi.
- asuminen: sekä omistusasuminen että vuokra-asuminen on Oslossa vähintäänkin 20-30% kalliimpaa kautta linjan kuin Helsingissä, toki suurin alueellisin vaihteluin.
- päivittäistavarat: vaikka Helsingissä elintarvikkeiden hinnat ovatkin nousseet vuoden aikana tuntuvasti, niin edelleenkin Oslossa selkeästi Helsinkiä kallimpaa on tupakka, alkoholi ja maitotuotteet. Kala ja äyriäiset ovat sen sijaan Oslossa halvempia; samaten laaja etnisten ruokakauppojen tarjonta tuo mausteet, riisit, nuudelit ja maustekastikkeet sekä harvinaiset hedelmät ja vihannekset kuluttajien ulottuville Helsinkiin verrattavilla hinnoilla.
Katujen talvikunnossapito. Tässä on apulaiskaupunginjohtaja Saurilta julkisen anteeksipyynnön paikka henkilöltä, joka on joutunut liian monasti olemaan rikkinäisenä puhelimena. Jos Helsingissä viimeisen kahden harvinaisen lumisen (ja kylmän) talven aikana 30 sentin yön aikana kehkeytynyt lumikerros tekee monien, ei vähiten lastenvaunuja työntävän yksinhuoltajan arjen mahdottomaksi, Oslossa se on sitä 4-5 kuukautta vuodesta, ellei ilmastonmuutos etene ja kunnolla.
Hengitysilma
Oslossa ainakin kantakaupungin valtatuoksuna on Petteröe-tupakka, vaikka Norjassa tupakointi on tilastollisesti lähes sukupuuttoon kuollutta. Se haisee mahorkalta. Ja asuntojakin täällä rakennetaan bensa-asemien yläpuolelle. Ja jopa päiväkoteja. Ei näin.

Oslo voittaa:
Urbaani uudisrakentaminen
Osloon viimeisen 10 vuoden aikana suunnitellut uudet kerrostaloalueet kunniottavat vanhaa ja ilahduttavat silmää. Ne sopeutuvat paljon paremmin kaupunkikuvaan kuin Ruoholahtemme ja Arabianrantamme. Lisäksi niissä on ymmärretty piilottaa autot; parkkipaikat ovat kellarikerroksessa.
Liikennekulttuuri
Oslossa autoilija pysähtyy nähdessään jalankulkijan tai pyöräilijän kadun reunassa. Helsingissä on päinvastoin.
- metrolinjasto. Oslossa on kuusi metrolinjaa, Helsingissä yksi plus.
- pyöräily. Oslossa on pyöräkaistoja melko kattavasti suurien katujen varsilla, mutta mikä tärkeämpää, täällä pyöräily on liikenteessä Helsinkiä turvallisempaa, koska muut liikkujat ovat siihen tottuneita.
Lähidemokratia ja kansalaisvaikuttaminen
Oslossa on kuntavaalien yhteydessä kaupunginosavaalit, ja kaupunginosavaltuustoilla (yhteensä 27) on rajallinen määrä valtaa alueensa lähiympäristöön ja kulttuuriin liittyvissä asioissa. Päättäjät tulevat täällä siis aivan eri tavalla tutuiksi kuin Helsingissä. Lisäksi tarjolla on Local Agenda –ryhmiä, joihin kuka tahansa lähiympäristöstään kiinnostunut voi mennä mukaan, puoluekirjasta viis.
Kirjakaupat
Oslossa on kuulemma eniten kirjakauppoja per asukas kaikista Euroopan kaupungeista. En ole käynyt kaikissa Euroopan kaupungeissa, mutta ainakin niitä on paljon enemmän kuin Helsingissä. Levykauppojen tarjonta sen sijaan ei ole laadullisesti kovin häävi.
Ruokakauppojen tarjonta
Etenkin etniset ruokakaupat, joita on tarjolla paljon, laajentavat ruokakulttuuria kiitettävästi. Oslosta ei kuitenkaan saa smetanaa mistään, mistä miinus.
Palkkataso
Jos elinkustannukset ovat Oslossa selvästi Helsinkiä korkeammat, niin alasta riippuen, palkkataso on vähintäänkin 50% yli Helsingin.
Etniset ravintolat, kebab
Koska Oslossa on Helsinkiä enemmän maahanmuuttajia, niin täällä on luonnollisesti myös laajempi etnisten ravintoloiden haitari. Venäläisissä ravintoloissa Helsinki kuitenkin hakkaa Oslon 100-0. Kebab on Oslossa paljon halvempaa kuin Helsingissä, vaikkei se sielläkään kovin hintavaa ole. Tosin kyllä Helsingissä tarjonta on ihan ok laajaa.
Kuntosalit
Oma empiriani rajoittuu Satseihin, mutta Satsien lukumäärässä Oslo voittaa Helsingin noin 7-5. Ja oma elämänperspektiivini on sikäli vääristynyt, että Oslossa niiitä näyttäisi olevan aina reitistöjen varsilla; Helsingissä kuntosali on oma rituaalinsa, joka sisältää saunan lisäksi potentiaaliset saunakaljat päälle. Sellaisen ansaitseekin kun vielä on kävellyt salille 45 minuuttia. Lisäksi näyttäisi siltä, että Oslossa on muutenkin enemmän kuntosaleja.
Vauvakinot
Kun Helsingissä järjestetään vauvakino kerran kahdessa viikossa, Oslossa sellainen on jokaisen viikon neljänä päivänä.

Tasapeli:
Puistot
Helsingissä ja Oslossa lienee suunnilleen yhtäläisesti nk. rakennettuja kaupunkipuistoja.
Kaupunkiluonto
Oslossa koko asutettua aluetta kiertää laaja Oslomarkan metsävyöhyke, joka on suunnilleen Espoon laajuinen. Helsinki saa kuitenkin pisteet siitä, että siellä luonto on tasaisemmin (ja demokraattisemmin) jakautunut eri puolille kaupunkia. Tämä on sekä kansanterveydelle että lajien leviämiselle positiivinen asia.
Energiansäästö
Vaikka Helsinki on valitettavan kivihiiliriippuvainen, niin Oslo taas on pitkälti öljyriippuvainen. Tosin täällä on enemmän valinnanvaraa kotitaloussähkön toimittajissa. Norja on tottunut siihen, että täällä tuotetaan sähköä enemmän kuin kotitarpeiksi; tämä näkyy esimerkiksi siinä, että lähes kaikissa rappukäytävissä palavat valot yötä päivää, eikä niitä saa pois. Helsingin syntinä taas ovat asuntokohtaiset saunat, joista on tullut vakiovaruste.
Kaupunkikuvan siisteys
Jos Helsingissä etenkin rymyjuhlien jälkeen löytyy kaduilta paikoitellen sietämättömän paljon tupakantumppeja, kaljapullon sirpaleita, mäyräkoiran kuoria ja tyhjiä ruokailupakkauksia, niin lukuunottamatta mäyriksiä, roskia on Oslossakin. Oslossa roskat korjataan viikonloppuisinkin. Täällä erityispiirteenä ovat kertakäyttögrillit, joita on puistoissa niin paljon, että niitä saa varoa. Käytetyt grillit eivät kauniiden kesäpäivien jälkeen mahdu grilliroskiksiin, joita täällä kuitenkin on.