Syrjäyttääkö turvallinen tila joitakuita?

Teen seuraavaksi ehkä itsemurhayrityksen poliittisena ja yhteiskunnallisena olentona.

Tämänaamuisessa Ylen kolumnissa Miriam Attias nosti ajatuksia herättävästi keskustelua niinsanotusta turvallisen tilan käsitteestä. Mitä turvallinen tila sitten on? Jos luet tästä eteenpäin. niin tee se omalla vastuulla. Blogini ei ole turvallinen tila. 

Googlatessa asiaa ensimmäinen vastaantuleva määritelmä on Suomen YK-liiton. YK-liiton määritelmän mukaan "jokaisella on oikeus osallistua (Suomen YK-liiton) tapahtumiin ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta". 

Tämä on helppo hyväksyä ja allekirjoittaa. Noista muista tekijöistä mieleeni tulevat ainakin ikä ja vammaisuus. Sitten kun asiaa puretaan tarkemmin osiin, ollaankin jo vaikeammilla vesillä. Jälleen Suomen YK-liiton mukaan tulee välttää esimerkiksi pilkkaamista, ennakko-oletuksia ja toisen tilan loukkaamista ja tulee antaa toisille tilaa, kuunnella avoimesti ja avoimella asenteella ja sitten: pyytää anteeksi, jos on tietoisesti tai tiedostamattaan loukannut toisia.

Olen huomannut, että joidenkin, onneksi aika harvojen ihmisten kohdalla pitää koko ajan olla varpaillaan. Heitä ei ikään kuin osaa olla loukkaamatta, jolloin heikkona hetkenä tulee mieleen, että onko vika omassa itsessä. Kuitenkin minullakin on oikeus ottaa oma tilani ilman että joudun kutistamaan itseäni. Jos ei kerta kaikkiaan käsitä, mikä omissa tekemisissä tai sanomisissa loukkaa toista, silloin kyse ei ole tekemisistä tai sanomisista vaan olemisesta: ihmisten erilaisista olemisen tavoista, mihin nämä tekemiset ja sanomisetkin kuuluvat.

Minulla on asperger, ja siihen kuuluu normaalia vähäisempi herkkyys tulkita toisten oletuksia. En minäkään pidä oletuksista. Omalle kohdalleni tulleita normatiivisia odotuksia ovat esimerkiksi se, että autoilen kuten "kaikki" muutkin ja norjalaisissa neuvoloissa ja synnytyssairaalassa systemaattisesti kokemani lävitseni katsominen, ikäänkuin minua ei olisi ollut olemassa ja parhaimmillaan ihmettelyä siitä, että oho, isäkin osallistuu asioihin. 

Kuitenkaan en halua, että olemiseni tapaa, sanomisiani tai tekemisiäni tarkastellaan joidenkin asperger-lasien lävitse, aivan samoin kuin jos tarkasteltaisiin eurooppalaisen, keski-ikäisen eurooppalaisen mies -lasien - tai mitä laseja nyt itse kullakin sattuu olemaan - lävitse. Kun me kuitenkin ihmisiä kaikki olemme ensin. Sukupuolet, rodut, etnisyydet ja seksuaalisuudet ovat ihmisyyteen nähden toissijaisia.

Miriam Attias kirjoitti kolumnissaan: "Periaatteiden lukeminen keskustelun alkuun ei nimittäin itsessään riko sitä keskustelurakennetta, jonka vastavedoksi ne on alkujaan tarkoitettu - eli sitä, että täytyy puhua enemmistön käsitteillä, jotta voi tulla kuulluksi... Olen kuitenkin kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun. He kokevat, että ne, jotka eivät ole sisällä tasa-arvotyön diskurssissa, eli eivät osaa oikeita termejä, eivät myöskään tule kuulluiksi." Ja: "Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ulossulkeva puhe ei lopu - se vain kohdistuu uusiin ryhmiin."

Minä olen ensisijaisesti asiakeskeinen henkilö, joka on esimerkiksi erilaisiin yhdistysaktiviteetteihin lähtenyt mukaan ensisijaisesti niiden asioiden vuoksi. En ole ajankohtaisesti perillä esimerkiksi sukupuolisuuden, seksualiteetin ja rotukeskustelun viimeisimmistä käänteistä. Onko niistä pakko olla perillä, jotta voi osallistua turvallisen tilan periaatteiden mukaiseen toimintaan, silloinkin kun oikeasti uskoo, että ihmisyys on yhdistävä tekijä ja nämä em. erottelut - myös turvallisen tilan periaatteiden kanssa yhtäpitävästi - ovat jaettuun ihmisyyteen nähden toissijaisia, ja siksi ei ole niihin niin tarkkaan perehtynyt? Entä onko mahdollista olla turvallisessa tilassa tasaveroisena osallistujana, jos kokee, että itselle joskus on sattunut itselle käsittämättömistä syistä tilanteita, joissa kokee loukkaavansa jotain toista? Vai onko varmempi jo etukäteen pyytää kaikkea anteeksi kun ei voi olla varma, mitä joutuu anteeksi pyytämään? Eli: anteeksi, että olen olemassa. Vai peräti olla hiljaa, typistää itsensä ja olla ottamatta sitä omaa tilaansa, joka kuitenkin turvallisen tilan periaatteisiin kuuluisi?

Tiedän kyllä joitakin sanoja, joita ei saa sanoa eikä ole saanut sanoa 80-luvun jälkeen. Vaikka muuten monissa asioissa minulta on jäänyt monia päivityksiä tekemättä. Kaikkia kirjaimia en välttämättä osaa kaikissa lyhenteissä laittaa oikeille paikoilleen.

Mikä on turvallinen tila näille Attiaksen/Attiaan/Attian/Attiasin mainitsemille ihmisille? Perussuomalaiset? Vai syrjäyttääkö turvallisen tilan vaatimus joitakuita? Olisiko varminta, ettei osallistu mihinkään, jossa voi mahdollisesti olla mukana alle 50-vuotiaita tai oletettuja vähemmistöjä, mikä sekin on tilannekohtainen käsite? Lisäisin turvallisen tilan kriteereihin seuraavan: "ettei kukaan tahallaan väärinymmärrä tai loukkaannu". Aina kun menee ihmisten ilmoille, ottaa riskejä. Ainakin sen riskin, että kaikki eivät jaa samoja esioletuksia kanssasi. Ja sen riskin, että voi loukkaantua. 

Allaolevasta linkistä voi lukea tämän mainitsemani kolumnin:

https://yle.fi/a/74-20009782?fbclid=IwAR2dc0qQB64GjB-9S8gY2oRBGHKPcaRkdJKlED_w5QkJltej-euuHjURevw

Mitä mätää Vihreissä - entisen vihreän silmin

Kuuluin Vihreisiin 2005-2017. Nyt kun taas on alkanut Vihreiden vaalitappion syiden pohtiminen, tämä viimeisin tappio ei tule taaskaan johtamaan mihinkään korjausliikkeisiin. En usko oppiviin organisaatioihin, ja ainakaan Vihreät ei ole sellainen. 

Alle olen luetellut jotkut eroni syistä; ne, joiden arvelen myös osaltaan selittävän sitä, miksi Vihreät eivät ole realisoineet Ville Niinistön kauden loppunousuaan, jolloin näytti, että he ottaisivat sen tilan, jonka Sanna Marin sitten otti. Nyt kun erostani on kulunut viisi vuotta, mielestäni karanteeniaika on kulunut niin että kehtaan esittää tällaisia entisen vihreän mietteitä ilman että leimautuisin pelkästään katkeraksi. 

Pidän Maria Ohisalosta ihan älyttömästi. Hän on takuuvarmasti fiksu, provosoitumaton keskustelija, jota ei saa koskaan kiinni siitä, että läksyt olisivat jääneet tekemättä. Kuitenkaan karisma ei ihan ole Sanna Marinin ja Li Anderssonin luokkaa, ja niinpä äänestäjien vasen laita valitseekin mieluummin oikean vasemmiston.

Nykyvihreillä on vesitetty suhde luontoon, ainakin kaupungeissa. Vihreät ja Lisää kaupunkia -liike mielletään yhdeksi ja samaksi. Sitten itseäni hiertää ei asiasisältönä mutta terminologian tasolla liian vahva takertuminen feminismiin. Jos maltettaisiin puhua sen sijaan tasa-arvosta, ehkä joku mieskin voisi joskus äänestää. Kolmanneksi ylimielisyys. Ainakin pääkaupunkiseudulla näkee liikaa sitä, että aivan aikuiset päättäjät vähättelevät kansalaisten huolia liittyen esim. täydennysrakentamiseen, jopa ilkkuvat. Tietty tosikkomaisuus. Vihreät yhdistetään woke-kulttuuriin.

Sitten on näitä oskaloita ja diarroja, joista ei koskaan tiedä, mitä sieltä milloinkin tulee. En osaa keksiä yhtään samastumiskelpoista syytä, miksi kaltaiseni viisikymppinen luonnonsuojeluänkyrä antaisi äänensä heidän kaltaisilleen. Valitettavan usein sieltä kusaistaan Kehä kolmosen ulkopuolella asuvien muroihin, ja puoluejohto siunaa tämän vaikenemisella. Vihreät eivät vain näytä vaan ovat suurkaupunkilaisten puolue; tästä osoituksena se, että eduskuntaryhmä äänin 14-7 äänesti monista maakuntasairaaloista synnytykset lakkauttaneen päivystysasetuksen puolesta. 

Vihreät valitsevat myös aivan liiaksi ydinkannattajiensa näköisiä keulahahmoja, vaikka jo edellisissä kuntavaaleissa nähtiin, miten kävi kun Helsingin Vihreät sijoittivat väärään hevoseen. Vapaavuori pyyhki kenkänsä Sinnemäkeen. Jos Vihreät haluaa kasvaa - aina ei niin siltä näytä - niin kannattaa ajatella strategisesti ja valita sellaisia keulahahmoja, jotka tarjoavat samastumispintoja muillekin kuin Kallion-Punavuoren kuplalle. Jos haluaa tehokkaasti ajaa omaa politiikkaansa, silloin omaa kannatusta pitää kasvattaa, muten kuten sanottu, Vihreät eivät ole oppiva organisaatio eikä siellä pystytä omaa nenää ulommas ulottuvaan strategiseen toimintaan. 

Tosikkomaisuus tuli todistetuksi, Lappeenrannan puoluekokouspuheenvuoroni jälkeen, jossa peräänkuulutin feminismin käsitteen korvaamista tasa-arvolla. Sain paheksuvia mulkaisuja osakseni katsomo-osasta, jossa oli mm. Vihreiden naisten pääsihteeri ja Anna Moring. Mutta toki tämä keskustelu on saanut suhteettomat mittasuhteet, ei vähiten timohaapaloiden masinoiman poliittisen vastustaneiston toimesta. Kuten edellä olen kirjoittanut, Vihreiden ongelma ei typisty käsitepolitiikkaan vaan siihen, että Vihreissä ei ymmärretä mennä kansalaisia puolitiehen vastaan.

Ei äänestäjä ole väärässä. Jos hänelle käy kertomaan, että olet ymmärtänyt meidät väärin, onko vika vastaanottajan tyhmyydessä vai epäselvässä viestinnässä? Miten olisi paluu perusarvoihin, ts. Koijärvelle? Olisi helpompi saada kannatusta omalle politiikalleen, jos olisi valmis menemään kansalaisia puolitiehen vastaan eikä vaadi heiltä sitä vastaantuloa.

Jos haetaan nimenomaan tasa-arvoa, se pitää sitten sanoa myös niin eikä puhua intersektionaalisesta tai vihreästä feminismistä. Politiikka ei ole teoriaa vaan käytäntöä. Kaikki äänestäjät eivät ole niin fiksuja, tai lue rivien välistä. Minäkään en lue. Minulla on asperger.

Ilmasto ja luonto on ajettu vastakkain kun on tehty strateginen valinta, että paikallinen luonto katsotaan tarpeelliseksi uhrata laajempien ilmastotavoitteiden hyväksi ymmärtämättä sitä, että jos metsää kaadetaan "tiivistämisen" (joka on oikeasti levittämistä) nimissä, sen hiilinielun puoliintumisaika taitaa olla kymmeniä vuosia. Kokoomuksen puisto-osastosta ei ole voinut puhua enää vuosiin, vaan kysymyksessä on Kokoomuksen baana- ja sporaosasto. Sitten kun tähän liittyy ylimielisyys: aikuiset päättäjät vähättelevät omat maisemansa ja viheralueensa menettävien lähiöasukkaiden tuskaa, jopa pilkaten ja nauraen heille. 

Vihreillä on todella hyviä: fiksuja, oikeamielisiä, hyviä ihmisiä ehdokkaina monin paikoin. Esimerkiksi täällä Porvoossa. Jos Helsingin Vihreät leikattaisiin irti puolueesta, uskoisin sen pidemmän päälle koituvan puolueen onneksi, vaikka se leikkaisikin ehkä ensimmäisissä valtakunnallisissa vaaleissa kannatusta noin 1,5%.

Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

Yksi näkökulma sukupuolittuneisiin palkkaeroihin

Olen koko ikäni työskennellyt naisvaltaisilla aloilla, mikä onkin kai luonteva kohtalo naisvaltaista alaa opiskelleelle. Tähän sopien, osani työelämässä onkin ollut naisen osa. Tämä on näkynyt myös palkkauksessa.

Nytkin olen työyhteisöni ainoa mies. Se toinen on esimies. Palkkani on työyhteisöni suurin, tai siis ei ihan niin pieni kuin kollegoillani. Siihen vaikuttaa kaksi seikkaa: ensi kevääseen asti nautin siirtymäkorvausta siirryttyäni paremmin palkatusta tehtävästäni nykyiseen tekstinkäsittelijän toimeeni. Toinen palkkaani parantava seikka on tulospalkkio, joka perustuu määrällisiin kriteereihin. Yksinkertaistaen: mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tienaan peruspalkan päälle.

En ole välttämättä työyhteisöni nopein kirjoittaja, ainakaan sorminopeudella testaten, mutta suhtaudun työhöni kaikkein spartalaisimmalla kurilla. Kilpailuhimoa minulla ei juurikaan ole, mutta johtuneeko sitten sukupuolestani vai elämäntilanteestani se, että haluan ulosmitata kaikki pennit joita tästä työstä on saatavissa. Osin myös itsekunnoituksestanikin: haluan kokea olevani työssäni hyvä, kun muuten en saa tyydytettyä itsetoteutuksen tarvettani.

Tämä on oma subjektiivinen puheenvuoroni sukupuolittuneisiin palkkaeroihin, yksi näkemys.  Voi toki olla, että naiset ovat keskimäärin sosiaalisempia ja viihtyvät minua pidempään kahvitauoilla, minä aikana olen ehtinyt kirjoittamaan pari sanelua heitä enemmän, enkä siitä miehisestä kilpailuvietistä tiedä, mutta tarvitsen rahat asuntovelkoihin ja kolmen lapseni elättämiseen. Ei ole minun vikani, että naispuolisilla kollegoillani on asunto jo maksettu ja lapset häädetty.

EK maksaa velkojaan hallitukselle

EK:n toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan höläys, jonka mukaan suomalaisten palkkatasoa pitäisi laskea 10-15% ja että vielä tarvitaan monta KiKy:ä, on ansaitusti räjäyttänyt interwebin. Erityisen pahalta tämä näyttää kun sen on sanonut mies puolentoista miljoonan vuosituloilla. Niin että siinä sitä Juha Sipilän peräänkuuluttamaa johtajiston moraalista esimerkkiä.

Jokunen kommentaattori on pitänyt Mattilan aivopierua - kuten eräs uutistenlukija oli sitä aiheesta nimittänyt - kuin vasemmiston tilaustyönä: nyt manataan esiin jo kuolleeksi julistetut yhteiskuntaluokat ja julistettiin luokkasota. Toki yhteiskuntaluokkien manaaminen palvelee vasemmistoa, sillä oikeiston intresseissä ei ole myöntää luokkien olemassaoloa tai mahdollisuuksien epätasa-arvoa, mutta jos tämä palvelee vasemmiston kampanjointia, niin kuntavaaleissa onkin sitten parasta tulla rökälevoitto, muuten tämän Mattilan lausunnon varjolla hallitus voikin näyttäytyä jos ei nyt ihan hyväntekijöinä niin ainakin duunarin puolustajina ökyilyä vastaan, kuten eräs kommentaattori Facebookissa ehdottikin.

Hallitusohjelmahan näyttää EK:n kuiskaamalta, ja ei ole ihan poishaettua, että tämä Mattilan lausunto kuuluisi porvarihallituksen ja EK:n väliseen vastavuoroiseen sopimukseen, jossa EK maksaa velkojaan takaisin hallitukselle tällä "varomattomalla lipsautuksellaan", joka saattaakin olla hallituksen tilaustyö, sumuverho hallituksen leikkauksille. Kun Mattila heittäytyy uhrilampaaksi puolentoista miljoonan vuotuisilla tuloilla, jotka varmasti pehmentävät hänen mahdollisia kärsimyksiään, niin jopa Kokoomus näyttää maltilliselta ja yhteistyökykyiseltä palkansaajan ystävältä; ehtihän jo ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänenkin hillitsemään ja toivomaan EK:lta malttia.

Minä en toivo mitään malttia. Luokkasota on julistettu, ja toivon sellaista opposition maanvyörymävoittoa, joka vetää maton alta hallituspolitiikan legitimiteetiltä, ja lopullisesti Sipilän rosvohallituksen tuhon sinetöisi Halla-Ahon valinta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

Miksi naiset itse rakentavat lasikattoja

Luin Naistenpäivää seuraavana päivänä puolisoni tilaamaa Sport-lehteä (sen nimi tuskin on olematta urheilu siitä syystä, että se nimi on jo varattu. Englannin kielen käyttäminen on niin makeaa).

Siinä lehdessä oli juttu pyöräilyamatsoni Mira Kasslinista. Kasslin tuli laittaneeksi sanat kaikkien niiden naisten suuhun, jotka miettivät syitä kaikenlaisiin lasikattoihin: vaikka hän on fyysisesti suoriutuva, kookas ja voimakas nainen, hän siltikin haluaa voida käpertyä itseään voimakkaamman miehen kainaloon. Ainakin osa lasikatoista on nimittäin naisten itsensä laittamia: naisten, jotka pienentävät itsensä ehdoin tahdoin. Kiltit naiset, avustaviin tehtäviin alistuvat, jotka alihinnoittelevat itsensä. 

Miksi naiset sitten itse pienentävät itsensä vikisemään miesten kainaloon, vaatien miehiltään määrätietoisuutta, fyysistä voimaa ja vievyyttä? Jos mies tunnustaisi haluavansa naisen olevan heikko, jotta hän voisi tuntea itsensä suureksi, vahvaksi ja johtavaksi, hänet torpattaisiin yksinkertaisesti sovinistisikana.

Millaisia nämä naisten halajamat tai fantasioimat miehet sitten ovat? Jos naisia itseään uskominen, niin jotkut pitävät univormuista, toiset taas eivät suostu uskomaan muita kuin miespuolisia esimiehiä. Joillekin taas marjojen poimiminen on kauhistus, haettiinhan eräässä deitti-ilmoituksessa "miestä" eikä "mitään marjanpoimijaa".

Piintyneen vakiintuneiden sukupuoliroolien poliittisesti korrekti ylläpitäminen on varattu yksinoikeudella naisille. Voi tietysti olla, että tämä miehen kainalossa vikiseminen on jonkinlainen seksuaalifantasia, mutta on niitä muitakin fantasioita. Jotkut näkevät unia juuri tuollaisista amatsoneista, ja tämän sanominen olisi miehelle julkinen itsemurha, vaikka nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään vielä tuotakin pahempaa itsensä häpäisyä, ei tarvitse kuin vilkaista Helsingin rautatientorin hirttäytymisyritystä seurannutta kommentointia. 

Vähän sitä skarppiutta siis, naiset. On turha valitella yhteiskunnallisesti onnetonta kohtelua moninkertaisine rakenteellisine sortoineen ja lasikattoineen, eikä minulle mene läpi veruke, jonka mukaan tässä on kyse vain sisäistetyn sorron mekanismista, olettehan te miehiä koulutetumpiakin niin että teillä luulisi olevan kehittyneempiäkin aseita käytössänne kuin naisellisilla avuilla meidän typerien miesten huijaaminen saada meidät luulemaan, että me muka tätä hommaa pyöritämme. Jos saatavilla ei ole kasvaville tytöille (ja pojille) muita malleja kuin sukupuolitetut lastenkirjojen ja filmien miehisiä sankareita, kirjoittakaa niitä kirjoja ja ohjatkaa niitä filmejä itse. Hoitajiksi ryhtymisen sijaan ruvetkaa vaikka lääkäreiksi. Ryhtykää juuri niiksi naisiksi, joita haluatte tyttärienne olevan! 

Naisenkin oikeus mulkkuuteen

Naisjohtajien määrää on nostettava, ihan tasa-arvonkin nimissä. Eikä vain siksi, sillä naisjohtajien väitetään miesjohtajia paremmin osaavan johtaa ihmisiä, ns. pehmeitä arvoja, kun taas miehet etenisivät enemmän asiat edellä.

Eikö tämä väite ole hirveää paternalistista sovinismia? Kun naisista ylläpidetään käsitystä pehmeiden arvojen kantajina, heidät on helppo marginalisoida sen jälkeen kun heidät on näennäisosallistettu. Ajatellaanpa vain politiikkaa. Kyllä miltei aina ulko- ja valtiovarainministeriöt jätetään miehille, nämä kovat ja ikävät asiat, mutta myös hohdokkaat, kun taas naisille varataan sosiaali- ja terveysasiat ja kulttuuri. Sellaisia mukavia, pehmeitä juttuja. Vaikka ne oikeasti ovatkin kaikkea muuta, eihän maa ole mitään ilman kulttuuriaan, ja sosiaali- ja terveysasiat vievät ainakin kuntatasolla budjetista puoletkin.

On sitäpaitsi kukkupuhetta, että naisjohtajat olisivat jotenkin miehiä parempia johtamaan ihmisiä. Kyllä ylivoimaisestti voittopuolinen osa tuntemistani mulkvisteista, joita on päätynyt esimiehiksi, on ollut naisia. Niin että ei mulkkuuteen tarvita mulkkua. (olkaa rauhassa entiset esimieheni, en hyväksy mulkvisteja Facebook-kavereikseni, ovat sitten olleet esimiessuhteessa minuun tai eivät).

Mulkkuutta on kuitenkin vaikea kiintiöidä. Liike-elämästä en tiedä, mutta ainakin sosiaali- ja terveysaloilla, järjestömaailmassa, kulttuuri- ja koulutusmaailmassa naisia ei voi ainakaan kokemukseni perusteella sanoa aliedustetuksi sukupuoleksi johdossa, ja niinpä heihin mahtuu myöskin mulkvisteja.

Tätä ei tietenkään saisi sanoa, heikommasta astiasta, siis siitä, jonka asemaa pitäisi systemaattisesti pyrkiä parantamaan. Eihän maahanmuuttajakaan saa olla ikävä ihminen. Kirjoitin joitakin vuosia sitten tapauksesta, jossa Norjan yleisradio oli hyllyttänyt näytelmän, jossa esiintyvä Muhammed-niminen roolihahmo oli epäsympaattinen tyyppi. Sitä en tiedä, johtuiko tämä hyllytys näytelmän huonoudesta vai poliittisen korrektiuden vaatimuksesta, Asiat edellä, sanoisi persukin.

Valittakoon esimiehiksi siis pätevimmät, ja pätevyysvaatimuksiin toivottavasti kuuluu myös ihmissuhdetaitoja. Naisellakin on oikeus mulkkuuteen, mutta esimiehellä ei.

Kuka kusi kenen aamiaismuroihin

Parisen vuotta sitten bloggasin erään helsinkiläisvaltuutetun Facebook-seinällä käydyn keskustelun innoittamana, tai oikeammin siitä hermostuneena. Siinä keskustelussa muistini mukaan vallitsi varsin yksimielinen mieliala, joka muistutti lynkkausta. Keskustelussa, joka koski sanomalehtien laatikkojakelua, ei hirveästi löytynyt myötämielisyyttä aamulehtien laatikkojakeluun, sille, että tiedonsaanti sellaisella tavalla, joka huomioisi vastaanottajansa tarpeet (kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole digitalisoituneet siinä määrin että etätyöhön perustuva hajauttaminen olisi mahdollista, kun ei edes sanomalehden selaaminen tabletilla onnistu), olisi sellainen kansalaisen perusoikeus, jota pitäisi verovaroin subventoida.

Bloggaukseni, jossa sanoin tuollaisen keskustelun vahvistavan cityvihreisiin liittyviä ylimielisiä mielikuvia, hermostutti tuolloin kyseisen valtuutetun, vaikka kirjoitin hänen nimeään mainitsematta. En halunnut nostattaa häntä tikunnokkaan, vaan tarkoitukseni oli muistuttaa siitä, että on kaikkien vihreiden, myös helsinkiläistenkin etu, jos puolue kasvaa, ja kasvupotentiaalia on enemmän maakunnissa kuin suurissa kaupungeissa, eivätkä tällaiset lynkkauskeskustelut hyvää tee sille kasvupotentiaalille. Myönnän kyllä, että minun oli vaikeuksia pysyttäytyä asiassa, mutta päättäjältä tätä on voitava aina vaatia.

Enhän nyt halunnut kusta puoluetoverin aamiaismuroihin, mutta hän selvästikin menetti malttinsa, ja totesi, että hänen aamiaismuroihinsa tullaan kusemaan, vaikka kai täysi-ikäinen päättäjä on vastuussa omista sanoistaan ja oman sosiaalisen mediansa moderoimisesta eikä ole vastuullista luovuttaa sitä mellakoivien kansalaisjoukkojen käsiin. Ne sanat voivat herättää ajatuksia ja reaktioitakin, mikä pitäisi tietää, jos politiikka-nimiseen leikkiin lähtee.

Nyt kyseinen helsinkiläisvaltuutettu on silmin nähden jälleen hiiltynyt - käsittääkseni jostain pääministeri Sipilän hajauttamislausunnosta, jossa tämä oli siteerannut olemattomia hajauttamista puoltavia tutkimustuloksia - ja tullut samalla kusaisseeksi maakuntavihreiden aamiaismuroihin. Kai se olisi tärkeää jaksaa pitää vihreää lippua korkealla maakunnissa, vaikka tällaiset kirjoitukset antavat näkyvää aineistoa, jonka perusteella vihreitä voi syyttää ylimielisiksi ja city-keskeisiksi. Aineistoa, joka karkoittaa puoluevalintaansa arpovat maakuntien vaaliteltoilta. Ja sitten pitäisi jaksaa osata perustella niillä teltoilla, miksi Vihreitä kannattaa tästä huolimatta äänestää. Kiitos tästä korvaamattomasta vaalivetoavusta, ja tämä siitä hyvästä, että minä ja moni muukin on tehnyt vaalityötä helsinkiläisten ehdokkaiden eteen.

Tärkeää on raitiovaunujen vuoroväli ja stadilaisten etäisyys synnytyssairaalaan, kuten todettiin puoluetoverini Silja Keräsen mainiossa vastineessa Hannu Oskalan tuoreeseen kirjoitukseen, jonka sisältö sinänsä voisi olla paljolti asiaa, kunhan vain siinä pysyttäydyttäisiin kiihkeältä kärjistämishalulta:

"Kaupungeissa on koulutus, työpaikat, talouskasvu ja tulevaisuus. Kainuussa on kylmää, metsää ja eläkeläisiä" (suora sitaatti)

Stadissa vielä asuessani en käsittänyt, mistä kumpuavat puheet helsinkiläisestä ylimielisyydestä. Arvostin tuolloin poliitikkoja - kuten Jan Vapaavuorta - jotka uskalsivat rehellisesti olla Stadin asialla ilman tarvetta mielistellä muita kuin potentiaalisia äänestäjiään, sillä kotiinpäinvetämisen jalo taito osataan kyllä muuallakin. On Stadikin alue, oikeastaan oma maakuntansa.

Vaikka sen verran tajusin ummikkostadilaisenakin valtakunnallistumisen olevan kohtalonkysymys, että äänestin Länsi-Helsingin Vihreiden edustajana varapuheenjohtajistoon aikanaan yhden helsinkiläisen lisäksi siuntiolaista ja jyväskyläläistä, huolimatta silloisen toiminnanjohtajan vahvasta suosituksesta antaa kaikki äänet oman piirin ehdokkaille.

Voi voi, Hannu. Tarkoituksesi oli kai ärhäkän oppositiopolitiikan - jota minäkin kannatan - nimissä tölväistä Keskustapuoluetta, mutta maakunnissa asuu muitakin kuin keskustalaisia ja heidän kannattajiaan. Tämä satoi suoraan Keskustapuolueen laariin, joka kannattajineen vain saa tällaisesta lisää vettä myllyyn.

Mitäs jos Oskala olisikin tyytynyt kirjoittamaan em. sitaatistaan vain ensimmäisen lauseen? Mitäs jos keskityttäisiin Helsingin vahvuuksiin Kainuun heikkouksien sijasta? Olisi ehkä riittänyt vaatia sitä todistustaakkaa Sipilältä ja jättää tämän todisteluvaatimuksen ulkopuolelle maakunnissa eläjät. Jotka kaikki eivät ole maalaisia. Joista aika moni pyörittää kasvukeskusten asukkaiden peruspalveluita.

Minun maailmankuvassani heikkoja autetaan, sillä vahvat pärjäävät omillaankin. Sitä sanotaan lähtökohtien tasa-arvoistamiseksi, josta aluepolitiikka on vain yksi erityistapaus. Ei Keskustapuolueelle kannata jättää siihen yksinoikeutta.

Silja Keräsen mainion blogin, jossa linkataan myös Hannu Oskalan blogiin, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Koulujen valikoinnin seuraukset

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen kolmas ja viimeinen osa. 

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja. 

Koulutuksen periytymisen paluu

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen ensimmäinen osa. 

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).

Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen – joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).

Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin, perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa. Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta. Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa, koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt., 127).

Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisuudesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.) Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet periytyvät.

Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.

Monikulttuurisuus kuuluu opetussuunnitelmaan

Arkikeskustelussa piilo-opetussuunnitelmaan ajatellaan kuuluvan kaikki ne koulun välittämät asenteet ja tieto, joita ei suoranaisesti löydy oppikirjoista. Piilo-opetussuunnitelma-ajatuksen ytimessä ovat koulussa opittavat asenteet, joita edellytetään kunnon työläiseltä, mieheltä, naiselta tai kansalaiselta, jolloin piilo-opetussuunnitelma on yhdistävä tekijä koulun ja sen ulkopuolisiin vaatimuksiin sosiaalistumisen välillä (Antikainen, Rinne ja Koski 2000, 225-227). Kuitenkin laajemmin ymmärrettynä opetussuunnitelmaan kuuluu myös näitä asenteita, jolloin piilo-opetussuunnitelman alue kapenee.

Tätä ei ymmärtänyt ainakaan se nurmijärveläisäiti, joka muutamia viikkoja sitten oli laajalti levinneessä Facebook-statuksessaan valittanut, että hän ottaa lapsensa pois koulussa aina silloin kun tunneilla ”aivopestään” hänen lapsestaan suvaitsevaista. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan ole koulun piilo-opetussuunnitelman, vaan opetussuunnitelmatason asia, eikä opetuksesta ole mahdollista leikata pois suvaitsevaisuustunteja; viimeisimmän perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan perusopetus ”ohjaa niiden (elämän ja ihmisoikeuksien) puolustamiseen ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Tasa-arvon tavoite ja laaja yhdenvertaisuusperiaate ohjaavat perusopetuksen kehittämistä. Opetus edistää osaltaan taloudellista, sosiaalista, alueellista ja sukupuolten tasa-arvoa. ” Lisäksi opetusssuunnitelmassa todetaan, että ”opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä”.

Ylläoleva puheenvuoroni oli alunperin tarkoitettu avoimen yliopiston kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri keskustelunavaukseksi, mutta se käyköön myös kurssin ulkopuolisessa yhteiskunnassa avaukseksi.

Ota haltuun asiantuntijuutesi, nainen

"Suomen Lontoon instituutti pyysi tohtori Saara Särmää kiteyttämään muutaman toimintaohjeen, jolla jokainen voi harjoitella kehtaamista ja edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. 1) Kehu nainen tai pari päivässä. Naisiin kohdistuu usein kriittinen katse, joka voi sisäistyä. On tärkeää nostaa naisten osaamista ja asiantuntijuutta, joka jää usein yhteiskunnassa piiloon. 2) Älä ota itseäsi liian vakavasti, nainen. Uskottavuuden rajat ovat kapeita ja ristiriitaisia. Niitä noudattamalla menee vain umpisolmuun. 3) Ota haltuun oma asiantuntijuutesi. Älä vähättele omaa osaamistasi, vaan tuo se rohkeasti esiin. 4) Ota tilaa pokkana vaan. Astu esiin, ota puheenvuoro. Älä pienennä itseäsi. 5) Älä pelkää mokaamista. Ei se oo niin justiinsa."

Tämä lista valaiseekin osaani työelämässä, joka on lähtökohtaisesti naisen osa. Selittyykö moni töissä kokemani sillä, että osastonsihteeri on 99% naisala? Töissä ei positiivista palautetta anneta, kehumisesta puhumattakaan, Kun tuon omaa asiantuntijuuttani esille, se dissataan jo lähtökohtaisesti sillä, että osastonsihteerin ei kuulu olla asiantuntija, saati elämöidä sillä. Nöyränä hänen pitää totteleman kaikkia, ja kyseenalaistamatta. Tilaa hän ei voi vaatia, sillä sitä ei ole: ruokatuntia ei ole, puhelimeen pitää aina vastata, kaikki pitää aina keskeyttää, ja lähtökohtaisesti osastonsihteerillä ei ole työrauhaa, eikä omaa huonetta, vaan hänen huoneensa on lähtökohtaisesti se paikka, jonne sijoitetaan postilokerot, lomakevarastot ja printterit, skannerit sun muut härvelit niin että huoneessa käy vilske kuin Stockmannin ovissa. Mokaaminen on eksplisiittisesti kielletty, ja sitä kyttäillään ja todistusaineistoa kerätään.

The Finnish Institute of Londonin jutun, josta yo. on siteeraus, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Löysää puhetta liberalismista

Liberalistiksi tunnustautuu moni sellainen ihminen, joka ei ole tehnyt itselleen selväksi, mitä itse tuolla käsitteellä tarkoittaa. Tämän edellytyksenä on käsitteen oppihistoriallinen tunteminen ja vapauden käsitteen filosofinen analyysi. Jos nämä jäävät tekemättä, puheet jäävät laiskan hötön asteelle. 

Liberalismia on montaa sorttia: on talousliberalismia, kulttuuriliberalismia, libertarismia, sekä niitä oikeuksia, joihin tämä liittyy, on sekä positiivisia vapausoikeuksia (=mahdollisuus toteuttaa itseään) ja negatiivisia (=suojaa toisten itsetoteutukselta). Sitten on vielä libertarismia ja höttöä. 

Eri liberalismista ei voi johtaa toista. Voi olla esimerkiksi talousliberalisti, mutta elämäntapa- tai kulttuurikonservatiivi. On myös mahdollista olla samanaikaisesti sosialisti ja liberalisti, jos sosialismilla tarkoitetaan tasa-arvoista asemaa tuotannossa, mutta liberalisti, jos haluaa tämän tuotannon olevan säätelemätöntä. 

Kannattaa välttää hienoja käsitteitä, jos kompastuu niihin. 

En kannata tasa-arvoa

En kannata sellaista tasa-arvoa, jossa nainen saisi työelämässä pienellä palkalla lusia työtehtävässä, jossa ei voi vaikuttaa työtehtäviinsä, olla kaiken mahdollisen syntipukkina. Jossa hänen kuuluu tietää kaikesta vähän, olla työpaikkansa "hermokeskuksena" ja "henkenä", keittämässä kahvia ja vastailemassa iloisena puhelimeen kesken eineslounaksensa, koska muuhun hänellä ei ole varaa.

Tämä on minun osani. Naisen osa. Osastonsihteerin kaltaisissa toisenvaraisissa, avustavissa tehtävissä ei juurikaan työskentele miehiä. Ainakaan yhtään ei ole minulle tullut vastaan. Miesten ei oletetakaan suoriutuvan tehtävistä, joissa pitää suoriutua monesta tehtävästä samanaikaisesti, ilman mahdollisuutta priorisoida ja lupaa käyttää omia aivojaan. Eikä tarvitsekaan. Ei keneltäkään tällaista pitäisi vaatia. Naisten oletetaan. Heidän ajatellaan pätevöityneen moiseen äiteinä.

En halua, että mies saa työelämässä naisen osan. Tai nainen. Sen sijaan kannatan sellaista tasa-arvoa, jossa mies saa perhe-elämässä naisen osan, jossa perhe voi esimerkiksi itse päättää, kumpi vanhemmista jää kotiin hoitamaan lasta sen mukaan, kummalle se sopii paremmin, esimerkiksi työmarkkinatilanteen ja palkkauksen takia. Melkein aina se on nainen, mutta ajatus ei ole minulle ollenkaan vieras saati vastenmielinen.

Tasa-arvon ei siis tule tarkoittaa paremmassa asemassa olevien tilanteen huonontamista, vaan heikommassa asemassa olevien mahdollisuuksien parantamista.

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

Argumentteja työajan lyhentämisen puolesta

New Economics-julkaisun blogi mainitsi kymmenen seikkaa, jotka puhuvat työajan lyhentämisen puolesta:

1. Pienempi hiilijalanjälki. Ok, en kyllä tiedä, miten lyhyempi työpäivä vähentäisi työmatkoista kuluvaa saastutusta, ja lisääntynyt vapaa-aika lisäisi kulutuskysyntääkin. Ellei sitten palkkoja pienennetä, jolloin varmastikin kulutetaan vähemmän. Tässä viitattiin vain siihen yhteyteen, jossa lyhintä työpäivää tekevillä mailla on pienin ekologinen jalanjälki, ja tämä yhteys saattaa olla täysin sattumanvarainen tai ainakin johtua jostakin kolmannesta tekijästä. 

2. Vahvempi talous. Artikkelin mukaan lyhyempi työpäivä saattaisi irtikytkeä yhteiskuntamme jatkuvan kasvun pakosta, jota vielä tarvittaessa voidaan ruokkia velkaelvytyksellä. Tätä kierrettähän nimitetään mainstream-poliittisessa keskustelussa syömävelan ottamiseksi; toisaalta useimmat velkaantumiskriitikot pitävät degrowthia vastuuttomana strategiana.

3. Paremmat työntekijät. Lyhyemmällä työpäivällä saadaan paremmin jaksavaa työvoimaa, jolla on enemmän aikaa "uusintaa työvoimansa", jos marxilaisen termin käyttäminen tässä on sallittu.

4. Matalampi työttömyys. Tämähän ei ole mikään yllätys. Työpäivän lyhentäminen mahdollistaisi ylijäämäksi jääneen työn jakamisen niille, jotka tarvitsevat osa-aikatyötä - kuten opiskelijat tai osatyökykyiset. 

5. Lisääntynyt inhimillinen hyvinvointi. Kts. kohta 3. 

6. Lisää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Miesten työpäivä on kuulemma keskimäärin naisia pidempi, ja tämä pätee erityisesti kouluikäisten lasten vanhempiin. Lisäksi edelleenkin naiset tekevät miehiä enemmän palkatonta työtä, oli sitten kotona tai vapaaehtoistyötä. Lisääntynyt vapaa-aika avaisi miehille uusia mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan tai vanhuksiaan. 

7. Enemmän aikaa lasten kanssa. Työpäivän lyhentäminen ei kuitenkaan vähennä yksioikoisesti päivähoitokustannuksia, kuten artikkelissa väitettiin, sillä työmatkan kanssa yhtälön tuloksena edelleenkin usein olisi kokopäivähoito. Kuitenkin arki-illat ovat hyvin lyhyitä, etenkin lapsille. Jos kotiin päivähoidosta tullaan viideltä ja iltatoimet alkavat seitsemältä, ei aikaa ja voimia jää harrastuksille tai edes vanhemman ja lapsen keskinäiselle seurustelulle.

8. Lisää aikaa myös naapureille ja ystäville. Sosiaaliset siteet vahvistuisivat, myös yhteisöllisyys lisääntyisi. 

9. Säästäisi voimia eläkepäiviä varten. Työpäivän lyhentäminen esimerkiksi vähän ennen eläkkeelle siirtymistä mahdollistaisi pehmeän laskun eläkepäiville, eikä voimiaan tarvitsisi kuluttaa loppuun niin että vanhuudesta ei jaksaisi enää nauttia. Tosin, paras työntekijähän yhteiskunnalle on sellainen, joka nääntyy sorvin ääreen niin että eläkkeenmaksulta säästytään, vaikka toki eläkeläisten resurssit ovatkin pahasti alikäytetyt. Eläkeläiset eivät ole ainoastaan varalastenhoitajia, vaan heillä on monenlaista jo katoamassaolevaa osaamista, jonka he voisivat siirtää jälkipolville, oli tämä sitten tarinoita kertomalla, opettamalla erilaisia taitoja kuten vaikka ruisleivän tai kaarnalaivan tekemistä.

10. Vahvempi demokratia. Ihmisillä olisi nykyistä enemmän aikaa osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Nythän esimerkiksi kunnallispolitiikka - josta ei saa palkkaa - sopii parhaiten eläkeläisille, ja ymmärrän hyvin, miksi perheellinen ei halua käyttää arki-iltojaan lautakuntiin ja valtuustoihin ja viikonloppujaan strategiaseminaareihin ja valtuustoryhmän kokouksiin.

Jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Keppiä, vaan ei porkkanaa.

Aika moni nyt valituista kansanedustajista olisi valmis lyhentämään ansiopäivärahakautta ilman ensimmäistäkään ehdotusta, minne työttömät sitten laitettaisiin. Keppiä on tarjolla, mutta ei porkkanaa.

Yhtenä suosittuna perusteena tälle on käytetty sitä, että tilastojen mukaan työllistymisessä tapahtuu piikki juuri ennen ansiopäivärahakauden loppumista. Tietysti tapahtuu, kun rahat loppuvat. Siitä ilmeisesti viis, mitä tämä työllistyminen on, tuleeko sillä toimeen tai vastaako se osaamista tai intressejä tai onko kyseinen työ mitenkään yhdistettävissä esimerkiksi perhelogistiikkaan, kuten päiväkotimatkoihin. Pakko on paras pakkotyöllistäjä.

Niin, niistä lisätyöpaikoista, minne työttömät pitäisi saada sullottua? Tiedän Norjasta, että energiateollisuuden spinoffit  - mukaanlukien sijoitussektori - tällä hetkellä paljolti pitävät Norjaa pystyssä ja maassa lähes täystyöllisyyttä, niin että ei biotalouden varaan laskeminen aivan haihattelua ole. Edelleenkään kuitenkaan ihan kaikkia työnhakijoita ei sinne saada sullottua.

Olen sen verran vasemmistolainen, että vierastan erilaisia etuseteleitä, mutta toki voisi pohtia, jos ansiopäivärahasta osa voitaisiin korvamerkitä eräänlaiseksi vanhemman työntekijän sanssikortiksi madaltamaan työllistämisen kynnystä.

Ainakin vihreistä joillakin epäilen tällä kepin käytöllä taustamotiivina olevan ammattiyhdistysten vierastamisen. Tämä vierastaminen johtunee siitä, että meikäläisissä ns. epätyypilliset työsuhteet ovat tyypillisiä, kun taas ammattiyhdistyksissä ne ovat epätyypillisiä. Eivät ammattiyhdistykset kuitenkaan ole vihollisia. Ilman ammattiyhdistykseni juristia minulla olisi erinäissäkin työsopimuksissani ollut epäselvyys jäänyt tulkitsematta, ja paikalliset luottamusmieheni jääneet ilman tukea.

Ja jos ammattiyhdistykset olisivat vihollisia, vihollisiinhan kannattaa liittyä, jolloin epätyypillisistä tulisi tyypillisiä. Me vihreäthän olemme muuten erinomaisia saamaan asioita ulos marginaalista, miksi emme tässä?

Jos ansiopäivärahaan halutaan koskea tasa-arvosyistä, jotta etuoikeutetut saataisiin pudotettua yhtä alas kuin ne hölmöt, jotka eivät kuulu omasta vapaasta typeryydestään ammattiliittoihin, tämäkin on yleisen vihreän tasa-arvostrategian vastaista. Yleensähän me pyrimme suorittamaan lähtökohtien tasaamisen nostamalla alimmassa kuopassa olijat.

Vihreys on muutakin kuin talouspolitiikkaa

Siitä, että vihreydellä on todellakin monta sävyä, on luultavasti tehty liian iso numero. Ei nimittäin ole.

Joskin talouspoliittisesti vihreä kirjo kattaakin aika ison vaihteluvälin tasa-arvon takaavaa valtiota korostavasta vasemmistosta talousliberaalismiin, niin kyllä talouspolitiikassakin yhteisiä nimittäjiä löytyy. Esimerkiksi käy perustulo, jota melkein kaikki vihreät kannattavat.

Se, että vihreät on saatu näyttämään niin kirjavalta joukolta, johtunee paljolti edellämainitusta. On kuitenkin muitakin politiikan sektoreita: on maaseutupolitiikka, on liikennepolitiikka, on kehitysmaapolitiikka, on energiapolitiikka, on koulutuspolitiikka, on elinkeinopolitiikka, on kulttuuripolitiikka, on turvallisuuspolitiikka, on maahanmuuttopolitiikka. Ja niin edelleen. Suurimmassa osassa näistä suurin osa vihreistä mahtuu hyvinkin samalle kirjan sivulle.

Maaseutupolitiikassa suurin osa tykkää maatilamatkailusta, luomuviljelystä ja etätyöstä, liikennepolitiikassa suurin osa tykkää ratkaisuista, jotka tekevät mahdolliseksi pärjätä myös pyöräillen, kävellen tai junalla, kehitysmaapolitiikassa suurin osa on sitä mieltä, että kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattaminen 0,7 prosenttiin on myös parasta sisäpolitiikkaa, energiapolitiikassa kaikki vastustavat fossiilisia polttoaineita, koulutuspolitiikassa suurin osa elleivät kaikki toivo tutkintoon johtavan koulutuksen olevan jatkossakin maksutonta, elinkeinopolitiikassa suurin osa uskoo pienten yritysten työllistävän eniten, kulttuuripolitiikassa uskoisin suurimman osan uskovan tarjonnan pluralismiin, ja verovarojen tukevan tätä tavoitetta paremmin kuin esimerkiksi mainosrahoin maksettujen tiedotusvälineiden, turvallisuuspolitiikassa suurin osa ymmärtänee sen, että perinteisten sotilaallisten uhkien lisäksi on muitakin haasteita (kuten ympäristö- ja kyberuhat) ja suurin osa meistä ajatellee niin, että maamme rajat eivät voi olla auki yhteen suuntaan.

Tiedän kyllä, että valitulla talouspoliittisella linjalla on heijasteensa esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan ja muihinkin politiikan sektoreihin. Kuitenkin, minulle talous on "vain" puitteet, raamit. Jos taulun raamit määräävät teoksen koon, ne eivät ota mitään kantaa sen sisältöön. Ja sisältö on - vihreä. Niin että kyllä vihreillä on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia nimittäjiä.