Some of the finest orchestral Ravel ever recorded

A cd collector who started one´s collection already in the 80s and 90s, the Penguin Guide and Gramophone magazine were the bible. And this Bible didn't treat Seiji Ozawa especially well, at least when it came to his recordings of Maurice Ravel. Maybe by that time Ozawa was taken as granted as a part of the furniture. By that time the newly minted Charles Dutoit recordings were the proud bearers of the modern standard, and very fine they were and still are. Nevertheless, some of these recordings more than hold their own.

It is possible to imagine recordings of similar lofty standards of La Valse, Menuet Antique, Alborada del Gracioso, Pavane or Daphnis et Chloe Second suite but not much finer. The 70s Boston Symphony was a band of significant refinement, having been the world's prime French orchestra since Koussevitzky, and Charles Münch only rectified this status. Recordings are also some of the DG:s finest of the 70s. 

This is exquisite, a box of ear candy and heartily recommended.  

My review of a double decker of Maurice Ravel´s orchestral music by Boston Symphony, conducted by Seiji Ozawa can be read at Amazon.co.uk.

Vuoden parhaat levyt

Listaan tässä alla ne äänitteet, jotka ovat sykähdyttäneet nyt päättyvän vuoden aikana: jotka ovat opettaneet minulle itselleni uutta musiikkia - mikä on valitettavan harvinaista, ja aina vain harvinaisemmaksi käy - tai näyttäneet itselleni tutun musiikin uudessa valossa. Tai jotka ovat opettaneet itsestäni minulle jotakin, tai ainakin ovat onnistuneet vangitsemaan senhetkisen olotilani jotenkin tyhjentävästi.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat. Finaalissa intensiteetti kehkeytyy niin tiiviiksi, että kuuntelijan silmistä alkaa valua hiki.

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta. Tämä teos on pompahdellut aika ajoin takaisin ohjelmistooni kuluneen vuoden aikana, ja Kovacevichiin olen palannut useimmin. 

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta. Fricsay on tehnyt muut levytykseni tarpeettomiksi. 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Valitettavasti musiikkikaan ei ole immuuni Metoo-kampanjan paljastuksille. Jos asiaan suhtautuu kuten B.Z. eli Moses is moses and bisnes is bisnes, niin tässä on yksi digitaalisen ajan parhaita orkesterilevyjä. Dutoit on puoliksi oman aikansa Reiner ja Münch, samassa persoonassa. Tämän sensuellimpaa ei musiikki voi oikein olla, eikä musisointi.

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. 

Rudolf Barshain johtamassa Junge Deutsche Philharmonien levytyksessä Mahlerin vitosesta, jota Mahler-guru Tony Dugganin suosituksesta uskaltauduin kuuntelemaan, ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki. Nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina.

Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.

Vuoden levy -palkinnon saa:

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrücken radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset Brucknerin kasista ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Tämän levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.