Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Sebastian puhuttelee nuorukaisia, Oras tyttöjä

Viime päivinä on otsikoitu siitä, että nuorten naisten ja nuorten miesten elämismaailmat ovat erkaantumassa toisistaan. Toki tämä voi liittyä osittain siihenkin, että nuoret miehet kypsyvät yleensä useita vuosia nuoria naisia hitaammin; noin alle 25-vuotiaille ei ole edes biologisesti yleensä mahdollista ajatella kovin pitkäjänteisesti ja tulla pois oman navan ympäriltä. 

Tämä nuorten naisten ja nuorten miesten arvomaailman toisistaan erkaantuminen ilmentyy poliittisesti siten, että nuoret naiset ovat selvästi vasemmammalle kallellaan ja liberaalimpia kuin konservativismiin taipuvaiset nuorukaiset. Myös ympäristönsuojelu on heille läheisempää. Nuoret naiset äänestävät Vihreitä ja Vasemmistoliittoa, nuoret miehet persuja ja Kokoomusta.

Millaisia ilmenemismuotoja ja seurauksia tästä arvomaailman hajaantumisesta sitten on? Nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman hyvin eri tavalla. Saksalainen fenomenologifilosofi Edmund Husserl puhui elämismaailmasta. "Näin nämä asiat koetaan", vaikka toki jokainen havainto on esiymmärretty jostakin näkökulmasta. 

Nämä eroavat ja suorastaan eri suuntiin eriävät elämismaailmat näkyvät esimerkiksi ruokavaliossa. Nuoret naiset ryhtyvät vegaaneiksi kun taas nuorille miehille pihvi on suorastaan itseilmaisun muoto, johon he ripustavat identiteettinsä. Nuoret naiset ajavat sporalla, nuoret miehet rallaavat pillurallia, ihmetellen, miksi tämä ei tee nuoriin naisiin haluttua vaikutusta eivätkä he tule kyytiin. No eivät kai tule, kun istuvat sporassa. Roskienheittelijät lienevät myös 97-prosenttisesti poikia ja nuoria miehiä. Ei ole olemassa toksista naiseutta. 

Suomessa syntyvyys on alimmillaan melkein 200 vuoteen, ja meidän väestöpyramidimme on OECD-maista päälläseisovin Japanin ja Italian jälkeen. Tässä ei mikään synnytystalkoisiin painostaminen tai yllyttäminen auta, ei edes lapsia suosiva perhe-, asunto- ja sosiaalipolitiikka, jos nuoret naiset ja nuoret miehet kokevat maailman niin eri tavoin, että kuvitteellisessa aamiaispöydässä jo tulee riita. 

Väitän, että nuorten naisten ja miesten elämismaailmojen erkaantuminen johtuu pitkälti siitä, että nuoret miehet kokevat tulevaisuudennäkymänsä huonoiksi tai peräti olemattomiksi. Syrjäytymisen kokemus aiheuttaa syrjäytymistä. Nuorukaiset kokevat eri syistä itsensä uhatuiksi. Tärkeintä syntyvyyttä lisäävää politiikkaa olisikin saada nuoret pojat ja miehet mukaan yhteiskuntaan kaikin keinoin. Itsensä tuuliajolla kokeneet ovat altista riistaa kaikenkarvaisille convoylle ja tynkkysille. Kun nuoriin miehiin vetoaa Sebastian Tynkkynen, nuoria naisia puhuttelee enemmän Oras Tynkkynen. 

Näennäiskokoomuslaista feikkivasemmistoa?

Sain juuri pitkän itsetutkiskelun hyvältä ystävältäni. Hän ei tällä hetkellä osaa - enää - nähdä perusteltuja syitä äänestää Vihreitä, koska hänelle näyttää siltä, että me hukkaamme aikaa sterilisaation kaltaisiin pieniin kysymyksiin, kun sen sijaan pitäisi ottaa painavasti kantaa toimeentulon, terveyden, koulutuksen ja asumisen kaltaisiin isoihin kysymyksiin, jotka puhuttelisivat pientä, tavallista ihmistä. Hän näkee, että Vasemmistoliitto vaikuttaa ajavan aidommin näitä em. asioita, kun me taas näytämme puolueelta, jolla on kyllä tietty vasemmistolainen perusviritys, jota yritetään sotkea tarttumalla pikkuliirumlaarumiin ja kampanjoimalla yhä enemmän kokoomuslaisittain, hyvä meininki- ja sampanjamentaliteetilla. Ja vaikka hän on peristadilainen, hän vierastaa (omin sanoin) luovan viherluokan patsastelua pienipanimo-oluen kanssa gallerian edustalla eikä halua kuulua mattolaiturilla proseccoa lipittävään luomuruualla elämöivään Etelä-Helsingin eliittiinkään.

En oikein osaa perustella näille liikkuville ystävilleni, että otapa tavoiteohjelma käteen ja lue sieltä. Viestin pitää tulla poliitikoiltamme ja näkyä teoissamme. Politiikassa asiat ovat valitettavan paljon sitä, miltä ne näyttävät, ja ne näyttävät siltä kuin kannatuksemme viimeisimmässä vaalissa. 

Itsetutkiskelua ja -ruoskintaa meillä kyllä aina herätään harrastamaan jokaisen vaalitappion jälkeen, mutta miksi maailman koulutetuimman kansan koulutetuimmassa puolueessa ei osata ottaa oppia ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä? 

Jos meitä pidetään feikkivasemmistona, joka yrittää peittää tämän näennäiskokoomuslaisuudella, tämä on otettava vakavasti. Juuri nämä liikkuvat äänestäjät ratkaisevat, nousemmeko koskaan yli 7-8 prosentin. Liikkuvat äänestäjät voivat suorittaa yllättäviäkin siirtymiä, kuten toinen ystäväni, joka viime eduskuntavaaleissa puntaroi, äänestääkö meitä vai Perussuomalaisia, ja päätyi antamaan äänensä Halla-Aholle. Jollakin voi olla käytössä myös koko liikkuma-ala Vasemmistoliitosta Kokoomukseen. Tästä Vihreille olisikin opiksi: koska vasen-oikea -jaottelu on monille joko vanhentunut tai muuten vaan epärelevantti, meidän lähetyskäskymme olkoon: "emme ole vasemmistolaisia, kokoomuslaisiksi emme tule, olkaamme siis Vihreitä".

Mitä vihreys sitten on? Minun mielestäni johtolankana tulee aina kulkea kestävän kehityksen. Tästä pääteemasta voidaan johtaa muunnelmia, esimerkiksi sosiaalisesti, kulttuurisesti tai ilmastollisesti kestävä kehitys. Myös liberalismia on ehdotettu, mutta tämä edellyttää käsitteen tarkempaa määrittelyä, liberalismia kun on montaa sorttia. 

Toivo ei maapallolta ja vihreydeltä kuitenkaan ole mennyttä. Toki maailma on pelastettavissa pienille ihmisille. Tästä on helppo löytää esimerkkejä kansanedustajiemme työstä. Jos kaikki kansanedustajat olisivat sellaisia kuin Outi Alanko-Kahiluoto tai Oras Tynkkynen, maailma olisi jo pelastettu pienille ja myös tuleville pienille ihmisille.

Jos se halutaan pelastaa myös näille tuleville pienille ihmisille, ystäväni kysyi, että onko se ydinvoima nyt niin paha asia, että sen vastustamiseen kannattaa käyttää paljon sellaista energiaa, jolla voisi kehittää myös niitä uusiutuvia energiamuotoja, kierrätystä tai energiansäästöä? 

Kieltämättä parista puoluekokousotsikosta on helppo repiä sellaisia otsikoita, että Vihreät askartelisivat pikkutilpehöörin parissa. Eikä sitä vaikutelmaa aina voikaan välttää. Vihreisiin tullaan erilaisista kansalaisjärjestöistä, ja jokaisella on omat darlingsinsa, eli meillä on paljon yhden, kahden tai korkeintaan kolmen asian poliitikkoja. Tai oikeastaan tämä ei koske ammattipoliitikkojamme, jotka ovat kyllä yleispoliitikkoja, vaan ennemminkin kenttäväkeä ja nuoria. Ohjelmatyö on tapa osallistaa puolueen kenttäväki, ja tämä tapa on saanut kohtuuttoman suuren julkisuusarvon. Käytännössä Vihreiden ohjelma-osasto on nuorisojärjestö Vino. 

Me hellimme itsemäärittelyä: "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä", ja Vihreät kulkevat ohjelmat edellä, vaikka ohjelman pitäisi olla taustalla ja tekojen edellä, ja kieltämättä ohjelmat ovat joskus jopa vielä enemmän edellä kuin tekomme. Vihreät ovat monen yhden asian liike. 

Miksi äänestän Nannaa

Olen ollut Johanna "Nanna" Sumuvuoren tukiryhmässä yksissä eduskuntavaaleissa. Viime vaaleissa seisoin Outi Alanko-Kahiluodon takana, mutta nämä ovat nyt Nannan vaalit. Miksi?

Outia tarvitaan vielä Brysseliäkin kipeämmin Eduskunnassa, jatkamaan väsymätöntä työtään työllistämisen, tutkimuksen, apurahansaajien ja nuorten puolesta. Nanna on aidosti kansainvälinen uuden ajan vaikuttaja, rauhanomaisen kriisienhallinnan asiantuntija. Minulla on kotonani hänen kirjansakin aiheesta. Viime ajat hän on syventänyt kansainvälisten suhteiden tuntemustansa hankkimalla aihepiirin teoreettista ymmärrystä Oxfordissa. Nanna ei kuitenkaan ole teoreetikko, vaan käytännön toimija mitä vahvimmassa määrin, rauhanaktivisti, ylioppilaskunta-aktivisti ja ennen kaikkea säkenöivä keskustelija ja verkostoituja.

Nannasta muistan sosiologian fuksibileet jostakin vuosituhannen alkupuolelta. Kun ymmärsin, että hänkin jo edustaa "vanhoja", minun oli pakko tehdä päätelmä, että minä olen liian vanha enää käymään niissä karkeloissa edes emerituksena. Arto Aniluotoa ei lasketa, hän on samanaikaisesti emeritus, muumio, jokapaikan höylä sekä elävä monumentti, ikuinen virallinen nuori mies. 

Nannan kanssa sai (ja saa) aina eloisia, viihdyttäviä ja hauskoja keskusteluita. Nanna on Uutisvuodon historian paras vieras, joka ei ainoastaan antanut ohjelman vakiokasvoille vastusta, saati tyytynyt peesailemaan heitä, mutta osoitti kykynsä nauraa itselleen lanseeraamalla myötähäpeän logon niin vastaansanomattomasti että jopa sellainen henkilö kuin minä, jolta puuttuu lähes tyystin myötähäpeän tuntemisen taito, ymmärsi asian Nannan piirustuksesta. 

Nanna kutimineen oli mitä hauskinta seuraa Lappeenrannan puoluekokouksessa 2012. Jos hänet valitaan Brysseliin, hänen kutimiaan tuskin nähdään vähään aikaan puoluekokouksissa, saati hänen ja Tiia Vanhatapion dj-kaksikkoa puoluekokouksien jatkoilla, mutta kyllä me kai sen nipin napin kestämme. Minä ainakin, eihän minuakaan perhesyistä näkyne puoluekokouksissa vähään aikaan, ainakaan seuraavassa. 

Nannan vaalimainos eduskuntavaaleissa 2007 öisessä Meilahdessa. 

Nannan lisäksi voisin kyllä äänestää näissä vaaleissa melkein ketä hyvänsä muutakin vihreää. Oras Tynkkysen asiantuntemusta EU:n yhteisen ilmastopolitiikan muodostamisessa tarvitaan kipeästi, ja Heidi Hautalan kokemuksellekin olisi vielä käyttöä. Outin kärkiteema harmaata taloutta vastaan taisteleminen vaatii myös kipeästi nykyistä enemmän panostusta, ja Maria Ohisalo nousevana poliitikkona ansaitsisi myös ääneni, paitsi sosiologina, myös tasa-arvotaistelijana, hyvinvointivaltion, sukupuolten ja sukupolvien välisen tasa-arvon puolesta.

Oras Tynkkynen pelastaa Porvoon

... tai ainakin tulee kertomaan, miten maailmanparannuksen voi aloittaa Porvoosta. Vihreä kansanedustaja Oras Tynkkynen, joka on kirjoittanut teoksen Pieni maailmanpelastusopas, tulee Porvoon Paahtimoon tiistaina 12.11. alkaen kello 19 juttelemaan kirjastaan ja kertomaan vinkkejä maailmanparantamiseen ja -pelastamiseen. Oraksen kirja sisältää lukuisia konkreettisia vinkkejä ja ratkaisuja aikamme polttavimpiin ongelmiin niin paikallisesti, arjen tasolla kuin globaalistikin. Orasta haastattelee Vasemmistoliiton Milka Kalmanlehto, ja yleisö voi esittää Orakselle kysymyksiä. Tilaisuudessa voi ostaa Oraksen kirjaa kahdella kympillä (muuten ovh 29 euroa), ja siihen saa varmasti pyytäessä Oraksen nimmarinkin.